Jatkosota 2015: Välirauhasta asenneaikakaudelle

Kuvat: Teemu Hämäläinen

 

Lumet suli. Kevät tuli. Pressa sanoi… “Heeeeeeeimo!”

Helsinki 2.5.2015. Kuin minä tahansa keväisenä lauantai-iltana, ihmiset pakenevat sadetta ja viimaa hinnalla pilattujen luukkujensa lämpöön. Siellä kultarakas odottaa illallinen valmiina ja muistuttaa rentouttavaan sävyyn, että telkkarista tulee pian se yksi suosikkiohjelma. Ah ihanuutta – voisiko railakkaan vappuviikonlopun päättäjäisiä kuvitella mitenkään muutenkaan viettävänsä? Kansa lepää, ja maan päällä on rauha.

Samaan aikaan Sokos Hotel Presidentin prameaan aulaan valuu pääovista sen näköistä väkeä, ettei heitä voisi vahingossakaan luulla huoneita asuttaviksi vieraiksi. Jotkut heiluttelevat käsissään ketjuja ja koiranmakkaraa. Respassa hymyillään vaivaantuneesti, ja jos oikein höristää korviaan, voi ainakin luulla kuulevansa supinan: “Luoja paratkoon, on taas se aika vuodesta.”

Seuraavista ovista edetään runollisesti rappuset maanpinnan alle, yökerho Pressan tiloihin. Puolessavälissä matkaa kovalla työllä tai työttömyydellä ansaittu käteinen vaihdetaan pieneen paperiseen pääsylippuun, jonka kuvassa öljytty puolialaston Valentine nuolee pikkusormeaan viettelevästi. Kaikkien merkkien mukaan ollaan jälleen saavuttu oikeaan osoitteeseen.

Takit narikkaan. Tuopit pullolleen ja pohjat ylös. Juonittelut ja komraadien jälleennäkemiset suoritetaan pikaisesti. Yleisöä on kerääntynyt kiitettävä määrä, eikä vappukrapula ole sen pahemmin eliminoinut kansaa. Edessä seisoo majesteettinen ja kunnioitusta herättävä suomensininen nuorattu neliö.

Massiiviset kaiuttimet alkavat laulaa tuttua riffiä. Välirauha on ohi – ja Jatkosota syttynyt.

Tällä kertaa tapahtuman startiksi kehään ei luikertele totuttuun tapaan Koopra, joka lopetti tehtävänsä kuuluttajana helmikuun Talvisodassa. Hänen saappaansa täyttää Leo Lemmetty, joka suorittaa muodollisuudet varsin kunniakkaasti – aloittelijan mittapuulla kuitenkin. Pientä yleistä haparointia ja hakua sanojen painatuksessa on, kuten myös “vääriä mielipiteitä”, mutta muuten Uusi Kaveri suoriutuu vastuustaan koko illan ajan suhteellisen mallikkaasti. Joidenkin mielestä peräti jytkysti.

Meille esitellään illan virallisesta puolesta vastaava, tuoreeltaan entinen FCF-mestari Johnny McMetal, joka tuuraa ulkomailla talenttimetsällä olevaa toimitusjohtaja Ville “Tuho” Torvista. Puku istuu hyvin Johnnyn päälle (you sold out!), ja mies ottaa homman haltuun ominaisen itsevarmasti. Alkupuheet hoidetaan, blaa blaa blaa, ja sitten onkin luvassa toimintaa!

Täyteläisen ottelukortin avaa nimekäs joukkuematsi: Sly Sebastian ja uudet kehätamineet valinnut “The Canadian Rebel” Starbuck pyrkivät kaatamaan pirullisen Musta Aukko -tallin edustajat Pyöveli Petrovin ja King Kong Karhulan. Kannatuksen jakaantumisesta ei jää epäselvyyttä, kun eturivistä kuuluu jykevä huuto: “Nyrkki menee mustaan aukkoon!”

Jälleen yhden sortin naamioon pukeutuva Karhula on kehittynyt vaikuttavaksi esiintyjäksi: armottoman monsterin otteet elävät jokaisessa eleessä ja liikkeessä. “Se on kuin Suomen Kane!” kuuluu kommentti. Ottelu kulkeekin pitkälti Karhulan ja “Slaikan” keskenäisessä mittelössä; onneksi näiden kahden painityylit täydentävät kontrastissaan toisiaan liki täydellisesti. Veteraanina taka-alan paikkaa ottava Starba ja mahdollisesti liikaa vappua juhlinut Pyöveli viettävät vähemmän aikaa kehävuorossa. Sebbe saa maistaa Karhulan raakaa voimaa, ja asetelmat kääntävää kuumaa vaihtoa odottaa tohkeissaan. Starbuck ei silloinkaan nauti valokeilaa liikaa, vaan antaa partnerinsa olla joukkueen tähti.

Mittelö äityy pian kehän ulkopuolelle, ja asetelmat näyttävät toteuttavan skenaarion, jota samalla pelkäsi ja toivoi: Sebbe aikoo taas tehdä itsetuhoisan sukelluksen köysien välistä. Älä tee sitä, tai sattuu! Eikun tee sittenkin, koska viimeksi näin sen huonosta kulmasta, mietin ristiriitaisesti. Mutta olinhan kuitenkin aitiopaikalla, kun tyyppi viimeksi Talvisodassa meinasi moonsaultata tuonpuoleiseen.

Sitten se lentää silmieni edessä horisontaalisesti. Se on lintu! Se on lentokone! Ei, se on Slaikka! Ihmiset haukkovat henkeään, ja minä haeksin silmilläni kuvaajaamme, joka toivottavasti oli hereillä tai luovuttaisin hänen ruhonsa Pyövelille. Kuva puhuu puolestaan.

Vauhdikas avausottelu päättyy, kun tästäkin loikastaan hengissä selvinnyt Sebastian rullaa Karhulan olkapäät mattoon ja saa otettua varsin merkittävän selätysvoiton. Lopputulos ei niinkään yllätä, mutta on ratkaisuna toimiva. Hyvikset peittosivat pahikset toiminnantäyteisessä ottelussa, ja ilta käynnistyi hyvillä mielin.

Hyvä mieli ei ehtinyt liiaksi asettumaan taloksi, kun oli jo aika ottaa selvää siitä, tulisiko kaikkien rakastama Jessica Love todella menettämään raajansa The Beastin suonikkaissa käsissä. Ruotsalainen järkäle on lyhyessä ajassa noussut ravintoketjun huipulle, sillä varsinaisen painidebyyttinsä hän teki vasta helmikuussa teloen kerralla kaksi muuta aloittelijaa handicap-ottelussa.

Jessica hyppelee sisään aina yhtä pirteästi, oli määränpäänä vaikka sitten surman suu. Purkkapoppi soi, ja yleisö saa halit sekä pusut. Tunnelma muuttuu kertaheitolla, kun alavireisten kitaroiden saattelemana esiin astelee ihmiseksi pukeutunut peto. Hujoppina usein naureskelen sille, miten pieniltä monet painijat todellisuudessa vaikuttavat, mutta nyt tunnen oloni varsin miniatyyriseksi. Yritän keventää uhkaavaa tunnelmaa: “Heh, Enzo Amoren pää Goldbergin kehossa.” Jälkimmäisen yhtäläisyydet eivät kuitenkaan jää siihen, ja tämäkin big guy saa ottaa erästä laahaavaa hokemaa osakseen.

Vähäistä vastusta tarjoava Jessica ei saa juurikaan mitään merkittävää aikaiseksi; Beast testailee hänellä painovoimaa varsin vapaasti ja sinetöi Loven kohtalon alle viidessä minuutissa, milläs muullakaan kuin Jackhammerilla. En tiedä, pyritäänkö tässä nyt tahallisesti mahdollisimmaan häpeilemättömään rip-offiin, mutta se tuntuu oudosti kuitenkin… oikealta. Mitä turhia hiomaan hiilikopion reunoja uusiksi, kun se toimii tuollaisenaan?

Koska henkilökohtaisesti fanitan enemmän persoonallista sateenkaariprinsessaa kuin suoraan Vince McMahonin ohjaimella rakennettua Create-A-Wrestleria, tuntui ratkaisu vähän sydäntäsärkevältä. Toisaalta, kuten Eetukin arviossaan sanoi, tämä häviö ei tule lopulta merkitsemään paljoakaan iki-overin Jessican saldossa. Enemmän puhtaalla voitolla on vaikutusta nousevalle tähdelle, sillä nyt Beast on nopean aamiaisen jälkeen nauttinut tuhdimman lounaan, ja hänen elimistönsä on valmis illalliseen.

Pahan pedon kylvettyä tuhoaan muuan Bonnie Tyler kajauttaa epätoivoisen hätähuutonsa.

Where have all the good men gone
and where are all the gods?
Where’s the streetwise Hercules to fight the rising odds?
Isn’t there a white knight upon a fiery steed?

Ivallisesti tämä signaali merkitsee kaikkea muuta kuin sankarin saapumista. White knightin sijaan Ruotsin limanuljaskarykmentin eturivissä seisoo “The spray tanned, pink clad douchebag”, FCF-mestari Valentine – ja hyviä miehiä vastaa tässä negatiivisessa yhteydessä Bättre Folk. Sisääntulomusiikin käänteinen itseironia sivaltaa ja viiltää syvältä.

Vallulla on asiaa, mutta kansaa ei juuri kiinnosta kuulla. Suosikkikielellään hän kertoo yhdentekevää iltasatuaan. ”Jotain, jotain, Bättre Folk vinnar alltid” – eli voittaa aina. Siunattuna kirouksena allekirjoittaneelta ei kuitenkaan tunnetusti juuri tuon enempää pakkoruotsi taivu. Ymmärryksestä viis, vastaan muiden kanssa yhtenäiseen sävyyn: “Buu!”

Suivaantunut Valentine vaihtaa “alempiarvoisempien kieleen”, suomeen, ja paskanjauhanta jatkuu. Osansa saa yleisön lisäksi niin illan sijais-tj McMetal, keneltä hän vei mestaruuden viime tapahtumassa, kuin myös tämäniltainen haastaja, Ranskasta saapuva oman maansa mestari Jimmy Gavroche. Pitkään ei Vallu ehdi suutaan sen enempää soittamaan, kun Gavroche itse kräshaa “paremman” kansan paskat bileet.

Tässä vaiheessa on taas huomautettava, kuinka ihmisten mittasuhteet voivatkaan heittää oletuksesta. Kirjoitin ennakossani Gavrochen olevan “kokoisekseen ketterä kaveri”, mutta ketteräksi itse asiassa hyvinkin optimaalisen kokoinen jannu on vaan kropaltaan hämäävän muskelipitoinen. Yleisen habituksensa perusteella Jimmy on varmaan kotimaassaan myös yhden sortin parempaa kansaa. Mene ja tiedä, mutta tämänkertaisessa vastakkainasettelussa on selvää, kuka edustaisi voiman valkeaa puolta. Vaikka periaatteessa itse Paholainen voisi olla uskottava babyface, kun vastassa on näin inhottavia persoonia.

Gavroche avaisee sanaisen arkkunsa. Vaikka aksentti on vahva ja puhe tulee ulos melkoisella intensiteetillä, viesti menee jotakuinkin perille. Tai ainakin sen verran itse ymmärrän, että hevonpaskat on nyt jauhettu, ja hän haluaa käydä ottelun tässä ja nyt. Perinteisesti juttutuokio meinaa äityä pienimuotoiseksi käsirysyksi, kun Robert päättää ottaa tuntumaa ranskalaiseen. Välisegmentti mestarin ja haastajan kesken on hyvä veto, sillä nyt yleisö saadaan tutustutettua Gavrocheen ja asettumaan luonnollisesti hänen puolelleen ennen varsinaista koitosta. Samalla se saa ottelun vaikuttamaan vähemmän satunnaisbookatulta.

Kun mestareiden konfrontaatio on ohi ja savu hälvennyt, estradi varataan taas joukkueille. Vasta-alkajat mutta tähän asti sitäkin suuremman vaikutuksen tehneet Joey “Isku-Jokke” Impact ja Jami Aalto ottavat yhteen monin verroin kokeneemman kaksikon The Constrictorsin eli Stark Adderin ja hänen oppipoikansa Ricky Vendettan kanssa. Nuorukaiset ottivat heiltä pataan yksilöllisissä debyyttiotteluissaan viime marraskuussa, joten tässäkään muodossa on vaikea uskoa lopputuloksen olevan mitään muuta. “Nää kaverit murhataan”, kuuluu varsin kärkäs kommentti. Nyt yleisöstä myös tarjoillaan “Suomen Dobermanni” Vendettalle sitä koiranmakkaraa ja hihnaksi ketjuja, mutta kummasti hän ei edelleenkään ole niitä kovin ilomielin ottamassa vastaan.

Viherpeippojen liikehdintä on vauhdikasta: Jokke tarjoilee nättejä iskujaan ja Aalto twistaa itseään ilmassa milloin mihinkin kulmaan painovoimaa uhaten. Teknisempi vastapuoli odotetusti pyrkii katkaisemaan kaikki lentoonlähdöt, ja poikia taivutetaan välillä sennäköisesti, että kohta lakkaa verenkierto ja lähtee taju. Constrictorit kurittavat hallitusti, mutta yllättävän hyvin saavat jantteritkin käännettyä tilanteita edukseen. Viihdyttävä kamppailu, eikä yhtään yllättäen.

Adderin ja Vendettan oppi-isä–poika-suhde näyttää keräävän harmaita pilviä ylleen (tästä ilmaantui todisteita, joita en ennakossani ehtinyt huomioida). Adder tarjoilee padawanilleen vastustajaa tarjottimella, jolta Vendettan tulisi viedä homma loppuun, mutta Ricky säätää omiaan ja mestaria kismittää. Kommunikointi ei pelitä; kaksikolle tulee sanaharkkaa, ja sotku huipentuu siihen, että yllättäen Impact selättää Vendettan! Nuorukaiset ottavat ensimmäisen jaetun voittonsa illan suurimmassa upsetissa. Oudoksun, kun kumpikaan Constrictor ei päätä äkkinäisestä häviöstä häpeissään ja turhautuneena antaa vielä viimeistä löylytystä nulikoille. Vähän turhan nöyrästi lähtevät “ahdistajat” paikalta katse maassa. Matsin molemmat osapuolet luultavasti etenevät tästä muihin suuntiin: toinen joukkue jatkaa voitosta vahvistuneella sidoksellaan, toisen sisäinen repeily tuskin enää johtaa yhteistyön jatkumiseen. Kaikki paha päättyy aikanaan. Klassinen mestari vs. oppipoika -kuvio on käsillä, mutta kumpi tekee lopulta parannuksen? Vai toimiiko feudi sittenkin funktiolla paha, pahempi, pahin?

Sitten oli vihdoin aika illan odotetuimmalle ottelulle. Kaikki vähäinenkin sivistyksen taso romahtaa sillä hetkellä, kun karvainen villimies ilmaantuu paikalle örisemään. ”Häijy” Heimo Ukonselkä heiluttaa kirvestä ja virkistää itseään vedellä suoraan sarvesta – kostuketta saavat purskauksena maistaa myös fanit. Ja sitten tuttu monotoninen mantra alkaa taas:

Heeeeeeeimo. Heeeeeeeimo. Heeeeeeeimo.

Ja kun hänen vastustajansa saapuu, naiset tietää. Miehetkin. Ihan kaikki tietää. Reaktio on huikea. Sivistys on taas balanssissa, kun kansan suosiota nauttiva Mikko Maestro, tuo kaikkein maanläheisin viiden laudaturin ylioppilas, heittää yläfemmaa ja virnistää kuin Pepsodentin sponsoroimana. “Maestro murskaa” lukee fanin pahvikyltissä. No, onhan se aika ”smashing” kaveri.

Haastattelimme Mikko Maestroa ennen suurta koitosta – voit lukea jutun tästä!

Jossain välissä yleisön monipuolisesta varustelootasta tarjotaan banaania, jonka Mikko sinkoaa vastustajaansa päin hänen suureksi ärsytyksekseen. Heeeeeeeimo. Maestro pujahtaa Ukonselän taakse ja väistelee kyynärpäitä hupaisasti kuin mikäkin myyrä whack-a-mole-pelissä. Heeeeeeeimo. Villimiehen hermot kiristyvät entisestään. “MITÄ?” hän kysyy caps lock aktiivisena kuin Austinin Steve. Vastaus kuuluu: Heeeeeeeimo. Suuttumusta ei lievennä se, että Maestro ottaa tilanteesta kaiken irti: kun yleisö herpaannuttaa Heimoa, Mikko Taktikko Strategikko ottaa askeleen etumatkaa. Heeeeeeeimo. Tässä vaiheessa maailman hauskimpaan hokemaan jo väsyneet yleisön edustajat hakevat Predatorin tutkallaan niitä rikkinäisiä levyjä, joille toivottavasti pian kävisi vähintään superdragonit. Hetkeksi Heeeeeeeimo-hokema kuolee, ja voimme keskittyä taas olennaiseen.

Ukonselkä löytää itsensä kulmauksesta haavoittuvaisessa tilassa. Mikään ei häntä voisi valmistaa seuraavaan käänteeseen tässä värikkäässä draamakomediassa, kun Mikko kanavoi sisäisen rikishinsä ja tarjoilee Heimolle sotamaalauksien pinnoitteeksi ällöttävän stinkfacen! Jo ilman samoalaista selluliittia tämä on jokseenkin häiritsevä tapahtuma todistaa.

“Heimo tietää!”

Sitten kaljussa päässä napsahtaa. Maestro on vankina köysissä, ja vain köykäisen annoksen pikkulapsia aamiaiseksi nauttineen Heimon ruokahalu ottaa vallan. Hän iskee mädät hampaansa vastustajansa otsalohkon atrimiin, ja järsittyään tarpeeksi siirtyy kaluamaan sormia kuin mitäkin tulisia siipiä. Mikko huutaa tuskaa, kun Heimo hymyillen feastaa. Mikä elukka tuo epäinhimillinen barbaari! Maestro on lyyhistymispisteessä, mutta katala peikko ei meinaa hellittää. Jedi-Atte aistii oikeudessa vääristymän ja sukkelasti diskaa Heimon.

Kun aiemmin Bonnie Tyler lauloi tarvitsevansa sankaria, mutta ihan väärässä kontekstissa, niin nyt siihen huutoon vastattaisiin ihan aidosti. ”Kolme ässää” rientää rikospaikalle: Sara, Sebastian, Starbuck – Avengers assemble! Trolli häädetään paikalta, ja Maestro saa ystävänsä tuekseen. Samassa hyökkäyksen konkreettiset jäljet ilmaantuvat: verta! Piilottakaa lapset ja vaimot, verta on kanveesissa! Punanaamioon sonnustautunut Mikko tuskin näkee eteensä ja joutuu vastaanottamaan kantoapua takahuoneeseen.

Koomisia hetkiä tarjonnut matsi koki varsin dramaattisen käänteen, mutta sen volyymiä en ennalta kuitenkaan osannut odottaa. Verenvuodatus toimii erittäin vahvana voimakeinona, kun se ei ole itsetarkoituksellista, ja nyt se järkyttävyydessään palveli tarinaa täydellisesti. Muuten viihdyttäviä hetkiä tarjonnut ottelu tuntui jäävän tyngäksi, mikä pistetään toki pitkän tähtäimen bookkauksen ja jatkuvuuden piikkiin. Tämä kaksikko tulee vielä kohtaamaan.

Sivu Maestron uran tärkeimmälle luvulle on nyt käännetty: Kuinka Villimies kaadetaan – eli matka pojasta mieheksi. Starbuck kirjoitti blogissaan tilanteen muistuttavan Kurt Anglen hahmonkehitystä vuonna 2000, kun koomikon piti Triple H vastassaan löytää vakavampi vaihde. Nyt Mikon on tehtävä sama, sillä hirmuisen vastuksensa aliarvioimisen seuraamukset on jo koettu, ja niistä on opittava. Kuinka pahaksi on luontaisen hymysuun itse ryhdyttävä, jotta suurempi paha kukistuu, ja millaisia Mikon itsensä ja peräti yleisön välisiä ristiriitoja tämä synnyttääkään? Sanon sen nyt: tämä feudi menee Suomi-painin historiankirjoihin yhtenä virstanpylväänä. Välitön (Mikko-)klassikko.

“Heeeeeeeimo… hyvä Heimo!” kuuluu viimeinen sana juopuneelta kannustajalta. Voiko tähän edes sanoa mitään?

Inhimillisesti ajoitettu väliaika tarjoaa nakitetuille alamaisille mahdollisuuden lakaista ihmisjäänteet kanveesista ja meille katsojille hetken aikaa keräillä itseämme ja jakaa keskenämme heräteltyjä tunteita.

Äskeisen kärsimysnäytelmän jälkeen on vain sopivaa, että seuraavaksi vuorossa on jotain aivan muuta. Kärsimys tulisi varmasti olemaan olotilana läsnä, mutta tällä kertaa se pistäisi surunaamojen sijaan mahdollisesti jopa hymyjä lapsosten kasvoille: Robert Holmström kohtaa vihdoin ylivertaisensa, kun hän HC Andersenin kanssa astuu muiden eläinten sekaan mittelössä Tri Ionin, Murskaaja Miedon sekä Luupään veljeksien sekaan.

Luvassa on luonnollisesti todellista s-ä-p-i-n-ä-ä. Luupäät ovat helposti rosterin tykättävimpiä yksilöitä, ja he ottavat punk-rokaten yleisön suosiosta kaiken irti. Kaksikko pitää energiaa yllä kuin koko rakennuksen sähköistys olisi heistä kiinni.

Ionin ja Murskaajan olemassaolo tässä sopassa on lähinnä muodollinen, vaikka juonessa heillä on looginen rooli. Siitä on vaan vaikea päästä mihinkään, että parivaljakkona he ovat ainakin tässä vaiheessa vähän sellaista “creative has nothing for you” -kastia eli lyöty yhteen ilman sen suurempaa tarkoitusta. Ioni on kuitenkin aivan uunituore kasvo ja potentiaalia on vaikka mihin, kuten tarinallisesti vaikkapa Murskaajan toimiminen hullun Tohtorin arvaamattomana ihmiskokeena. En siis lähde vielä tuomitsemaan.

Eniten kaikki tietenkin odottavat sitä hetkeä, kun Robert vaihdettaisiin kehävuoroon synneistään rangaistavaksi. Andersenin takana on silti pitkään turvallista, ja aina tilaisuuden tullen käärme kyllä näykkäisee ja vetäytyy takaisin koloonsa mutta uskaltautuu tosissaan mukaan vasta kun tarjolla on valmiiksi piesty ja haavoittuvainen Jake Luupää. Kuuma vaihto Viliin räjäyttää pankin, ja lopulta paha Robert kaatuu näyttävästi. Vauhdikas matsi vähän tulee ja menee, eikä toiminnan ohessa kerronnallisista elementeistä ehkä ammenneta tarpeeksi. Ajaa kuitenkin asiansa tällaisena pulssinkiihdyttäjänä.

Show’ta pidetään jo nyt yleisesti yhtenä parhaista, mitä tällä maaperällä on pitkään aikaan tuotettu. Kotimaan lippu liehuu korkealla, ja tänä iltana voi ylpeästi olla suomalainen.

Niin kuin Kari Tapio. Ja Hän.

Tutun iskelmähitin tahdissa Hän astuu parrasvaloihin kainalossaan sixpäkki ehtaa ja autenttista Olvi-täysolutta. Vaimonhakkuutamineet ovat selkeästi olleet yhtä mittaa yllä sitten Talvisodan, jossa Hän ensikertaa todellisessa inkarnaatiossaan näyttäytyi. Uuden Wrestlamentin ilmestyskirjat osuvat oikeaan: TEUVO on palannut Maan päälle. Ja Hänellä on asiaa.

Persut niittivät menestystä eduskuntavaaleissa, ja tämä jos jokin tyydyttää perussuomalaisten arvojen puolesta sinivalkoista verta vuotavaa suamemmiästä. Mutta viattomuuden rajoja jo valmiiksi puskeva voittojuhla eskaloituu kuudestakympistä sataan, kun TEUVO avaa todellisesti sydämensä: sananvapautta käytetään rankalla kädellä, ja osansa saavat niin rotu- kuin seksuaalivähemmistöt. Leppoisa juntti on nyt kapeakatseista vihapuhetta lietsova k***äotsainen m****u.

Jäänkylmät oluttölkit sihahtavat auki ja TEUVO 3:16 potkaisee omalta osaltaan käyntiin FCF:n “attitude eran” – eli asenneaikakauden.

“Kerrankin ajankohtainen hahmo”, kuuluu palaute. Todellakin, vaikka ehkä surullisestikin voi sanoa, että milloinpa ei tämänkaltainen persoona olisi ajankohtainen? Nyt on kuitenkin pistetty täysin kainostelematta talla pohjaan, ja rajana on vain kunnianloukkaussyytteet. Kun ahdasmielinen manifesti on avattu ja suunta selkeä, kysymys kuuluu: kenet TEUVO asettaa tähtäimeensä? Saako kenties Jessica Love maistaa bensalenkkaria heti alkuun, vai onko sukupuolirajojen rikkoja vasta lopullisempi kohde? Vai onko TEUVO peräti sittenkin se hirviö, joka meidän oli luotava, jotta voisimme lopultakin kukistaa hurriarmeija Bättre Folkin?

Kaiken miehisen uhon, testosteroninkatkun ja varsinkin tämän hyvin epäkorrektin ja sävyltään suorastaan ruman episodin jälkeen tekee itse kullekin varmasti hyvää antaa vuoro naiskauneudelle. Jos tähän mennessä on puskettu hyvän maun rajoja, myös tällä puolella tullaan ravistelemaan.

Sara Elektran tanssahdeltua virkeästi sisään, ja mieleltään ei-yhtä-niin-virkeän Julia Kyyn ponnahdettua syvältä Mustasta Aukosta ylös nuijineen, jäämme odottamaan illan debytoivaa ottelijaa. Talvisodassa näimme ensi kertaa Reginan, vieläpä samaisten vastustajien kimpussa, mutta tällä kertaa heillä on ollut mahdollisuus varautua. Regina – joka voisi hyvin olla Iina Kuustosen paha kaksoissisar – esittäytyy verhon takaa ensi kertaa pienen audioteknisen kämmin saattelemana (sulla oli yks työ, Johnny!), mikä tekee naisen ensimmäisestä sisääntulosta toisaalta vain muistettavan. Onni onnettomuudessa, kai siis.

Kun kellon on aika soida, alkaa myös Kyyn päässä tapahtua jotain vastaavaa. Goottineito kiemurtelee häiriintyneesti matossa korviaan pidellen ja päästelee eläimellisiä kurkkuääniä. Lieneekö vain tavallinen juttutuokio “Isin” kanssa.  Tällainen häiriintyneen okkulttiprinsessan rooli sopii Julialle kuin nyrkki Mustaan Aukkoon. Vahvaa hahmon omaksumista ja kaivattua vaihtelua naistenpainin saralla.

Tulokas ottaa homman hyvin haltuun, ja vaikka jotkin liikkeet eivät kaikkein sulavimmin menekään perille, on otteissa varmuutta. Mimmiä iskeytyy mattoon puolin ja toisin. Hetken aikaa vaikuttaakin siltä, että ottelusta voisi toden teolla muodostua varsinainen tapaus!

Sitten spottaan kehän laidalla jotain poikkeavaa, joka muun näkymän vierellä pistää auttamattomasti silmäkulmaan, kun yritän seurata kiivaaksi äityvää kehätoimintaa. Robert Holmström on surkean häviönsä jälkeen palannut takahuoneen häpeänurkasta. Silmät seisovat päässä siihen malliin, että epäilen tappion ajaneen hänet pummimaan TEUVOlta virvokkeita. Ennen kuin ehdin edes pahaa aavistaa, ryökäle on jo hyökännyt kehään ja pistänyt ottelijat matalaksi.

Naiset saavat tuntea misogynistisen purkauksen pahimmalla mahdollisella tavalla, kun nätti lätty lätisee. Regina vastaanottaa ilkeännäköisen lyönnin kuin tulikasteenomaisena tervetuliaistoivotuksena. Seistessään ylpeästi isona miehenä uhriensa keskellä, Robert avautuu syistä jatkuville ongelmilleen: menetetyn materian lisäksi kaiken takana on naiset! Klassiseen tapaan pahin kiusantekijä on purkanut omaa pahaa oloaan muihin, ja nyt osansa saa sen perimmäinen lähde.

Aitiopaikan valkoinen ritari viheltää pelin poikki – Johnny McMetal on nähnyt tarpeeksi! Vanha naistenmies sanelee pelkurille tekonsa seuraamukset: tulevassa tapahtumassa Robert saisi vastaansa kaltoin kohtelemansa naiset kolme vastaan yksi -ottelussa. Paha saa siis palkkansa kolminkertaisena, ja eniten diilissä voittaa tietenkin fanikunta. Vähäpäisen naistendivisioonan bookkauksen kanssa on jonkin verran sovellettavaa, ja tällaiset erikoisemmat, vaikka sitten sukupuolia sekoittavat kuviot, ajavat siinä asiansa. Edelleen jään kuitenkin odottamaan, minkälaisen matsin kolmikko todella saisi aikaan.

Bättre Folkin kärsittyä tähän mennessä pelkkiä takaiskuja olisi illan odotetussa pääottelussa vielä mahdollisuus säästää kasvoja ja lähteä voitokkaana takaisin rannikolle. Nyt on eniten hävittävää, kun vielä hallussa oleva ylivertaisuuden konkreettinen symboli eli FCF-mestaruus asetetaan peliin.

Muun miehistön huono menestys ei näy mestarin ulkoisessa olemuksessa: itsevarma pinkkipöksy valloittaa kehän haarat edellä ja herättää yleistä ällötystä suggestiivisilla eleillään. Barbie tietää. Haastaja ei Valentinen douchebaggerysta ole juuri moksiskaan: Gavroche on totinen ja keskittynyt mutta ottaa yleisön haltuun hiljaisella karismallaan.

Ottelun elinkaari rakentuu hitaan hallitusti, vanhan koulukunnan henkeä noudattaen. Tasaväkinen pari luottaa tekniikkaan, ja molemmat hakevat kynnystä asettua niskan päälle. Tempo äityy vauhdikkaammaksi tasaisella tahdilla.

Ilmassa on kilpailuhenkeä, ja tunne todellisesta kamppailusta paremmuuden nimissä välittyy katsojaan. Aistini harhautetaan, ja hetkeksi mieleni erehtyy vuosituhannesta: edessäni on kolosseumin taisteluareena, jonka kaatuneiden soturien veren tahraamalla kentällä ottaa yhteen kaksi gladiaattoria. Ranskalainen on kanveesissa, ja melkeinpä jo odotan, että jostain rakennuksen parvipaikalta keisari nousee seisaalleen kääntääkseen peukalonsa maata kohti.

Mutta kun palaan modernin Maan pinnalle, tiedostan, ettei haastajan kohtaloa ole vielä sinetöity – varsinkaan kenenkään muun kuin hänen itsensä ehdoilla. Gavrochen asenne on never say die, ja hän nousee uljaaseen vastarintaan aina uudestaan. Viva la résistance!

Eläväinen ihmismassa tömisyttää tannerta väsymättömänä, huolimatta show’n venymisestä yliajalle.

dun-dun-HEY! dun-dun-HEY!

Unprettierin kuolonsuudelman hänen pärstänsä vielä välttää, mutta pian se on jo taas kahlittuna Crossfacen vankilassa. Vallun rääkissä Gavroche kerää kannustusta, ja onkin vaikuttavaa, miten vain yhdessä illassa hänet on näin vahvasti omaksuttu kansan sankariksi. Itsekin olen taas syvällä zonessa. Et saa taputtaa! Kurota, Jimmy, kurota! Köysi on lähellä, mutta niin kaukana. Ihmiskehon viimeiset mehut tihkuvat pihalle. Peli ei kuitenkaan pääty.

Myös Valentine näyttää merkkejä jaksamisen hiipumisesta. Lukuisten läheltä piti -tilanteiden jälkeen kaikki keinot tuntuvat olevan käytetty. Mutta jos tähän mennessä nähdyn urheilullisen koitoksen perusteella jaksoi vielä uskoa, ettei hän turhauduttuaan taas päätyisi kääntymään likaisten keinojen puoleen, on herttaisesti auttamattoman väärässä. Vanhalla pirulaisella on totta kai ässä eli nyrkkirauta hihassa. Kylmä (tai ehkä Vallun tapauksessa lämmin) rauta ei kuitenkaan kaada fransmannia, joka saa aikaiseksi vielä loppuspurtin.

Ennen pitkää FCF-mestari kuitenkin selättää Gavrochen yhdessä kovimmista otteluista, mitä olen koskaan tässä elämässä todistanut. Varsin puhdasverisenä painimatsina se tarjosi elämää suuremman spektaakkelin tuntua. Kun aikuinen mies kyetään immersoimaan ja ainakin jossain suhteessa palauttamaan siihen tunnetilaan, mistä kaikki aikoinaan lapsena lähti, se on silkkaa magiaa.

Kiitos, Jimmy. Toivottavasti näemme jälleen.

Muikea Valentine hymyilee tyytyväisenä ja antaa voittajan puheen. Onko se nyt myönnettävä… Bättre Folk vinner alltid.

Kaavailen päässäni tulevia kuvioita, joita tämän illan pohjilta olisi mahdollista toteuttaa. Mieleeni juolahtaa, että mikä olisikaan hauskempi käänne kuin esitellä seuraavaksi haastajaksi ihan aito ruotsalainen. Painija, jolle ei ole vielä kukaan opettanut suomen kielen sanaa tappio, ja kenen ruokahalussa on edelleen tilaa illalliselle.

Ja sitten. För helvete.

Kuin merkistä siinä se taas seisoo: The Beast. Ja pedolla on saalis tähtäimessään. Järkäle astelee kehään, mutta bootseissaan tutiseva Valentine on jostain syystä tekemässä lähtöä. Beast seisoo korkealla ja polttaa tappavalla katsellaan reikää suoraan Vallun sieluun. Peto halajaa kultaa vyötäisilleen.

“Beast is gonna kill you!” raikaa illan viimeinen virsi, ja mestari pidättelee kyyneleitään kuin tuomittu rikollinen matkalla teloitettavaksi. Sleep well, sweet prince.

Jatkosota vuosimallia 2015 oli kaiken kaikkiaan hyvin käänteentekevä tapahtuma. Tulokkaat Aalto ja Impact ottivat ensimmäisen voittonsa kiihdyttäen The Constrictorsin sisäistä konfliktia. Heimo Ukonselkä brutalisoi Mikko Maestron, mikä lienee lähtölaukaus nuorukaisen kasvutarinan merkittävimmälle jaksolle. Regina teki vahvan kehädebyyttinsä mutta joutui mukaan Robert Holmströmin viimeisimpään soppaan. Samainen herrasmies kukistui viimein Luupäiden käsissä, ja tulikuumat veljekset voivat nyt jatkaa säpinäänsä uusissa kuvioissa. TEUVO ilmaantui jälleen ja teki kertaheitolla selväksi oman roolinsa. Ranskan oma Jimmy Gavroche teki ensiesiintymisensä Suomessa ja loi saman tien vahvan yhteyden kansaamme. The Beast puraisi kerralla isomman palan ja sinkosi itsensä mestaruushaastajuuteen.

Tällaisina iltoina voi sanoa itselleen, että on lottovoitto syntyä painifaniksi Suomeen. Yleensäkin Fight Club Finlandin tuote on kaiken aikaa ollut noususuhdanteessa, mutta nyt kolkutellaan jo korkeamman tason ovia. Eiköhän ne uuden sukupolven voimin jo pian potkaista sisään. Vuosi 2015 on käynnistynyt melkoisella rytinällä, ja uskon tämän lopulta olevan suomalaisen showpainin tarinassa todella tärkeää aikaa.

FCF:n seuraava tapahtuma pidetään 5.6. Porvoon Taidetehtaalla. Lisätietoja: wrestling.fi