Arvio: OTT Being The Elite
Irlantilainen OTT Wrestling perustettiin vuonna 2014, mutta on noussut nopeasti saaren merkittävimmäksi promootioksi. Iso-Britannian painiskenen kukkiessa myös Dublinissa ja Belfastissa tapahtumia järjestävä OTT on kerännyt kehuja. Muutaman vahvan paikallisen nimen lisäksi OTT:n rosteriin kuuluu tuttuja kasvoja Englannin puolelta sekä vierailevia tähtiä Yhdysvalloista. Vuonna 2017 OTT otti riskin ja päätti järjestää vuosittaisen ScrapperMania -tapahtumansa Dublinin National Stadiumilla. Kaikkien iloiseksi yllätykseksi OTT onnistui loppuunmyydä tapahtuman. Vuoden lopuksi OTT järjesti kolmannen tapahtumansa vuoden sisään National Stadiumilla myyden tapahtuman jälleen loppuun.
Päivämäärä: 9.12.2017
Sijainti: National Stadium, Dublin, Irlanti
Katsojamäärä: 2200
Ilta avattiin illan selostajien toimesta. Aonghus McAnally ja Don Marnell lämmittelivät yleisöä ja hypettivät illan otteluita hetken, ennen kuin esittelivät kehäkuuluttaja Butchin sekä illan tuomarin, Tim ”Foxy” Foxin. Youtuben puolelle ladattiin vielä tapahtuman pre-show ottelu, jossa nuori Nathan Martin kohtasi yhden omista suosikeistani, kanadalaisen Speedball Mike Baileyn. Kyseisen ottelun voi käydä katsomassa täältä.
”The time is now, the place is here, we are O-T-T!”
Paul Tracey vs Bobby George Jr.
Yleisö oli saanut uuden suosikin vuoden 2017 aikana. Dartsin ”ammattilainen” Bobby George Jr. oli noussut nopeasti suosioon tarttuvalla tunnusmusiikillaan, karismaattisella henkilökohtaisella kehäkuuluttajallaan Tony Idlellä sekä… noh, ei ainakaan painitaidoillaan. OTT:n omistaja Jamie Humperdink ei kuitenkaan erityisesti perustanut kaljaa kittaavasta luuserista. George nuorempi oli suosiostaan huolimatta ajautunut tappioputkeen. Niinpä Humperdink antoi ultimatumin: jos Bobby George Jr. ei voita seuraavaa otteluaan, hän saa kenkää. Vastustajaksi hän oli henkilökohtaisesti valikoinut entisen kolminkertaisen NLW-mestarin, yläluokkalaisen snobin, Paul Traceyn. Tracey hyökkäsikin Georgen ja Idlen kimppuun, jättäen Idlen sairasosastolle. Ammattilaisena Idle hoiti kuulutuksen sairaalapedistä käsin satelliitin välityksellä.
George ei tosiaankaan ole maailman sulavin atleetti. Mies liikkuu kömpelösti, mutta kai se kuuluu lievästi humaltuneen tikanheittäjän hahmoon. Tämän ottelun tarkoituksena olikin lähinnä viritellä yleisön äänijänteet kuntoon. Irlantilaiset todellakin rakastavat dartsia, ainakin tämän ottelun perusteella. Bobby George sai erittäin kovaa reaktiota ja tämä saatiinkin kiedottua ottelun tarinaan. George huudatti yleisöä kerta toisensa jälkeen, mikä antoi Traceylle aina tilaisuuden napata kontrolli itselleen. Tracey ei näin muuten kummempia esittänyt, vaan toimi lähinnä yleisön vihan kerääjänä. Kaljua Traceytä kehdattiin kutsua jopa jättimäiseksi vauvaksi. Georgen gimmick ei varmaan aukea kenellekään sumuisten saarien ulkopuolella, mutta yleisön mukanaolo sai illan ainakin kunnialla käyntiin.
Arvosana: 5/10
King of The North (Damien Corvin, Bonesaw & Dunkan Disorderly) vs The Rapture (Zack Gibson, Charlie Sterling & Sha Samuels) – OTT Tag Team Championship
Zack Gibsonin johtamalla The Rapture -joukkiolla oli yksinkertainen tehtävä: raivata OTT:n rosterista tieltä pois aliarvoiset ja kyvyttömät irlantilaiset painijat ja korvata heidät ylivertaisilla briteillä. Gibson ja Charlie Sterling olivatkin tuhonneet tieltään monta nuorempaa joukkuetta. Gibson oli kuitenkin mennyt aukomaan suutaan ja sanonut, ettei OTT:ssa ole heille laisinkaan pysäyttäjää. Se oli merkki alkaa soittaa sotarumpuja hallitsevien joukkuemestarien Kings of the Northin vastatessa haasteeseen. Pohjoisen kuninkaat olivat olleet OTT:n kärkijoukkue jo vuosia ja yksi kahdesta joukkueesta, jotka olivat pitäneet vöitä mestaruuksien parivuotisen historian aikana. Damien Corvin, Bonesaw ja Dunkan Disorderly omasivat mielenkiintoisen dynamiikan OTT:n fanien keskuudessa. Pohjois–Irlannin Belfastissa miehet olivat sankareita, mutta muualla Irlannissa täysiä konnia. Joukkion vastatessa Rapturen haasteeseen tapahtui kuitenkin puhdas käännös face-puolelle myös etelässä. Kings of the Northille tyypilliseen tapaan joukkuemestaruuksia puolustettiin kuitenkin kolme vastaan kolme -ottelussa Sha Samuelsin täydentäessä Rapturen puoliskon.
Kuusi vähän raskaamman sarjan painijaa ei lähtenyt hakemaan varvaslukkoja vaan vihan täytteistä brawlia ympäri stadiumia. Asiaa auttoi yleisön suoranainen halveksunta Rapturea kohtaan, erityisesti Gibsonia kohtaan, joka saa yleisön vihat niskaansa paremmin kuin kukaan muu Euroopassa, ellei koko maailmassa. Ennen ottelua kuultu promo mieheltä oli suorastaan tulikivenkatkuinen ja sai illan kovimman buuauskonsertin osakseen. Yleisön kaljakupit lentelivät kuusikon brawlatessa läpi yleisön ottelun alkuhetket. Lopulta toiminta pääsi kehään asti ja jatkui lähes yhtä kaoottisena. Rapture eristi jokaisen kuninkaan vuorollaan ja jokainen Pohjois-Irlannin edustaja sai oman tulisen hetkensä. Disorderly oli yllättävän lennokas ja omasi kauniin Frog Splashin, Bonesaw viskoi suplexeja ja Corvin toimi erinomaisesti mörssärinä. Gibson oli selvästi brittitriosta lahjakkain, mutta myös Sterling ja Samuels saivat paikkansa auringossa. Etenkin Samuelsin (uskomattoman ruma) Moonsault kehän ulkopuolelle säväytti. Loppuspotti oli myös hienosti toteutettu. Erittäin viihdyttävä brawli, joka ei meinannut edes loppua kellonsoittoon.
Arvosana: 7/10
Kay Lee Ray & Session Moth Martina vs Angel Cruz & B Cool – Hardcore Match for the OTT Gender-Neutral Championship
OTT:n omistajalla Jamie Humperdinkillä oli myös näppinsä tässä ottelussa. Alun perin Humperdinkin manageroiman Gentleman’s Clubin (Logan Bryce & Sammy D) oli tarkoitus kohdata Angel Cruzin ja B Coolin muodostama joukkue. Humperdink päätti kuitenkin selvitä helpommalla ja antaa halveksumilleen Cruzille ja Coolille uudet vastustajat. Vastaan asetettiin Session Moth Martina sekä WWE:n Mae Young Classiciin osallistuneen Kay Lee Rayn. Naisten oli alun perin tarkoitus kohdata toisensa Martinan naistenmestaruudesta. Kaupan päälle Humperdink teki ottelussa hardcore-ottelun, ihan vaan koska ei pitänyt oikein kenestäkään ottelun osallistujasta. Aiemmin illan aikana oltiin nähty vielä segmentti, jossa B Cool oli hieman tuohtunut joukkueparilleen tämän itsekkäästä käytöksestä… ja oli luonut itselleen OTT Gender-Neutral -mestaruuden. Tai hänen omien sanojensa mukaan oli voittanut sen Rio de Janeirossa, koska tietenkin. Ohi kulkenut Humperdink ei ollut kovinkaan iloisella tuulella, vaan päätti asettaa mestaruuden vielä panokseksi, ratkaisusuorituksen tekijä voittaa mestaruuden.
Jos ei tullut selväksi, kyseessä oli tosiaan intergender-hardcoreottelu. Kay Lee Ray on toki ICW:n kuningattarena jo vanha tekijä tämänkaltaisissa otteluissa ja olikin tämän ottelun tähti muutamalla komealla loikallaan ja ottamalla rajua bumppia nastoille. Muut osallistujat olivatkin enemmän suuntautuneita komedian puolelle. Ihan jokapäiväisessä HC-ottelussa ei käytetä joulukuusta tai tonttua. Tämä ei ehkä ollut parhaalla paikalla kortissa, sillä edellisessä ottelussa nähtiin jo pitkä pätkä yleisön seassa taistelua ja yleisö halusi toiminnan jo takaisin kehän puolelle. Ottelu ei aivan onnistunut tasapainoittamaan humoristisempaa puoltaan väkivallan kanssa, vaan ilmapiiri heilua vähän laidasta laitaan. Toisella hetkellä työnnetään nastoja suuhun ja toisella hetkellä yritetään pysyä pystyssä Old School -köysikävelyä tehdessä. Siitä huolimatta erittäin viihdyttävä mättö. Angel Cruz ja hänen sidekickinsä Team Prick (Peter ja Rick, nuoret miehet, jotka toimivat managereina/agentteina/juoksupoikina) ovat nousemassa erittäin toimivaksi huumoriaktiksi, kuten nähtiin kohtaamisessa British Strong Styleä vastaan. Siitä puheenollen…
Arvosana: 7/10
British Strong Style (Pete Dunne & Trent Seven) vs Legit 100 (Curtis Murray, Michael May & Scotty Davis)
OTT oli vuoden 2017 alussa alkanut järjestää Contenders-tapahtumia, joissa nuoret ja lupaavat irlantilaiset painijat pääsivät esittelemään kykyjään aikuisemman yleisön edessä eikä vain pienemmissä ”family friendly” -tapahtumissa. Parhaiten suoriutuneet saisivat tilaisuuden OTT:n varsinaisissa tapahtumissa. Hieman samankaltainen idea kuin vaikkapa lontoolaisen Progress Wrestlingin ENDVR ja Live at the Dome -tapahtumissa. Marraskuun lopulla järjestetyssä Contenders 4 -tapahtumassa Don Marnell (joka toimi ilmeisesti Contenders-brändin vastaavana) heitti nuorille porkkanan. Kolme eniten vakuuttanutta pääsisi painimaan National Stadiumilla Iso-Britannian kuuminta ryhmittymää, British Strong Styleä, vastaan. Pete Dunne, Trent Seven ja Tyler Bate olivat ampaisseet suosioon WWE:n UK-turnauksen jälkimainingeissa ja otelleet yhdessä (ja toisiaan vastaan) ympäri maailmaa. Contenders-joukkiosta valittiin lopulta Curtis Murray, Scotty Davis ja Michael May, jokaisen tuodessa omat vahvuutensa pöytään. Davisin ja Mayn tekninen osaaminen ja Murrayn akrobaattisuus olivat kolmikon aseet vajaamiehistä British Strong Styleä vastaan. Niin, Tyler Bate oli edellisenä iltana murtanut kylkiluunsa eikä hän ollut saanut lääkärin lupaa otella tässä ottelussa. Huomiollepantavaa oli Pete Dunnen menneisyys OTT:ssä. Dunne oli juuri täällä muuntautunut kuivasta ”Dynamite” Pete Dunnesta säälimättömäksi ”Bruiserweight” Pete Dunneksi ja oli samalla noussut kaksinkertaiseksi NLW-mestariksi.
Oli jo aikakin saada tapahtumaan todellinen painiottelu. Okei, yleisössä käytiin vaihtamassa pari iskua, mutta muuten toiminta pysyi suurelta osin kehässä. NXT:n seuraajille Pete Dunnen kehätaitoja ei varmaan tarvitsisi hehkuttaa, mutta teen sen silti. Dunne veti tässä nimittäin yhden parhaimmista heel-esityksistään, minkä olen häneltä nähnyt. Dunne olikin ottelun kiistaton tähti kehäpresenssillään yleisön syödessä miehen kädestä. Michael Mayta kiusattiin melko brutaalisti tallomalla ja suorastaan Inoki-maisilla avokämmenillä. Irlantilaiskolmikon kokenein kettu May (joka oli selostuksen mukaan viettänyt aikaa Japanin Zero1-promootiossa) olikin ottelun alkuosan BSS:n murjottavana. Myös entinen amatööripainija Scotty Davis sai hetkensä parrasvaloissa esittelemällä parit hienot heitot. Henkilökohtaisesti fanitan Deadlift German Suplexeja ja sellaisen Davis iskikin Trent Sevenille. Seven itse joutui ottamaan ottelun vakavasti, eikä lipsunut hirveästi komediapuolelle ottelun aikana. Ennen ottelua yritti toki saada viiksekkään Davisin korvaamaan Baten. Curtis Murray sai selävsti vähiten kehäaikaa ja näytti kärsivän jonkinasteisesta loukkaantumisesta. Kokonaisuutena tuloksena oli vallan mainio ottelu, jossa näytettiin Irlannin seuraavaa painisukupolvea. Ja jos maa tuottaa tämän kolmikon tasoisia painijoita, uskoisin tulevaisuuden olevan kirkas. May, Davis ja Murray vaativat vielä kokemusta ennen todellista läpimurtoaan. Samalla itse ottelu oli varmaan paras handicap-ottelu, jonka olen nähnyt. Voitte tulla vapaasti huutelemaan, miten vuoden 2006 DX vs McMahons & Big Show ansaitsee sen kunnian.
Arvosana: 8/10
Bullet Club (Marty Scurll & The Young Bucks) vs Dalton Castle & The Boys
Niin, eihän tuo ”Being the Elite” nimi ollut aivan tyhjästä repäisty. Young Bucksien aloittama Being the Elite -videosarja oli aloittanut ammentamalla Kevin Steenin vanhasta Weekend Escapades -sapluunasta, mutta oli pian suorastaan räjähtänyt suosiossa. Pian lähes koko Bullet Clubin USA-siipi pyöri showssa mukana tarinoiden alkaessa ulottua myös Ring of Honorin televisioon asti. Bullet Club olikin ollut ensimmäisen National Stadiumilla järjestetyn shown vetonaula ja samaa vaikutusta haettiin myös nyt Bucksien ja Marty Scurllin voimin. Vastassa oli ”Party Peacock” Dalton Castle ja tämän Poikina tunnetut miespalvelijat. Castlella oli parhaimmillaan käynnissä feudi Bullet Clubin Codya vastaan Ring of Honorin puolella, joten tällä ottelulla oli teoriassa syy tapahtua.
Kun kehään pistetään yksi maailman parhaista joukkueista, kaksi karismaattista kehäesiintyjää ja parhaimmillaan erittäin hyvää painijaa sekä Pojat… saadaan tulokseksi komediaottelu. Tämähän olisi sopinut Chikaraan kuin nenä päähän. Tämä oli tosiaan Bullet Club -show ja yleisö oli aivan pähkinöinä. Castle jäi melkoiseen sivurooliin Bucksien ja Scurllin, noh, perseilessä kaksikymmentä minuuttia. Ottelun aikana nauhoitettiin tietenkin pätkä Being the Eliteä varten, nähtiin Bullet Club -juna ja sekoilua tuomarin kanssa. Tässä vaiheessa komediapläjäys tuntui melko tarpeettomalta, mutta ainakin yleisö sai rahoilleen vastinetta. Parhaiten tätä kuvailisi ROH:n house show -ottelu, paljon yleisölle huutelua, chanttien rohkaisua ja ylivedettyjä eleitä. Jos et ole ennen nähnyt Bullet Clubin/The Eliten komediavetoa, tämä toimii.
Arvosana: 5/10
Cody vs Rey Fenix vs Flip Gordon
Bullet Clubia edusti myös hallitseva ROH-mestari Cody, eli siis tietenkin Cody Rhodes. Sukunimensä menettänyt Dusty Rhodesin poika oli löytänyt nopeasti paikkansa Ring of Honorissa ja Bullet Clubissa. Nyt mies oli kuitenkin mukana varsin erikoisessa kolminottelussa. Flip Gordon oli yksi Ring of Honorin nuorista lupauksisa, joka oli saanut myös roolia Being the Elite -sarjassa Bullet Clubin henkilökohtaisena nyrkkeilysäkkinä. Kolmantena pyöränä oli yksi Lucha Undergroundin kirkkaimmista tähdistä, äärimmäisen lahjakas luchador Rey Fenix.
Kunhan pakolliset leikittelyt Codyn sormuksella (”Ring of Honor”, heh) oli saatu hoidettua, saatiin aikaiseksi sangen pätevä kolminottelu. Tässä ottelussa yleisö alkoi jo vähän väsyä, vaikka jaksoikin edelleen syttyä Codylle sekä Fenixille ottelun loppupuolella. Gordon ei saanut rakkautta osakseen ja toisaalta ihan syystä. Gordonin lentelyt ja akrobaattiset temput olivat joko turhia tai näyttivät vaan kömpelöiltä Fenixin sulavuuden rinnalla. Fenix olikin ottelun kirkkain tähti saaden irlantilaisen yleisön haokkomaan henkeä kerta toisensa jälkeen. En haluaisi haukkua Gordonia sen enempää, mutta ottelun rakentelu suurimmalta osaksi Gordonin ja Fenixin keskinäisiin välienselvittelyihin paljasti vielä Gordonin heikkouksia liikaa. Cody toki yritti heel-temppujaan, mutta yleisö rakasti miestä liikaa buuatakseen tälle. Muutama nätti kolmen miehen spotti nähtiin ja siihen se jäikin. Täysin hyväksyttävä kolminottelu ennen illan pääottelua. Toki ottelun jälkeen loput Bullet Clubista tulivat vielä pölisemään kehään ja lähinnä vihjailemaan All In -tapahtuman lokaatiosta.
Arvosana: 6/10
Mark Haskins vs Jordan Devlin – NLW Championship
NLW-mestaruus oli ainoa reliikki OTT:n edeltäjästä, No Limits Wrestling -promootiosta. Nyt mestaruutta kantoi uraa uhanneesta niskavammastaan toipunut Mark Haskins, joka oli voittanut sen elokuun WrestleRama-tapahtumassa, juurikin National Stadiumilla, kolminottelussa Marty Scurllia ja ex-mestari Ryan Smileä vastaan. Nyt haastajaksi oli kohonnut Irlannin oma poika, Finn Balorin oppipoika, UK-turnauksesta tuttu Jordan Devlin. Devlin oli ollut mukana lähes alusta asti, muttei ollut vielä koskaan saanut yksi vastaan yksi -ottelua mestaruudesta. Devlin oli ollut pitkään yleisön halveksuma heel, mutta vuoden 2017 aikana asiat alkoivat muuttua. Devlin kaatoi ulkomaalaisen painijan toisensa jälkeen ollen aina lähes illan kohokohta. ”Import Killer” -lempinimen saanut Devlin päihitti ykköshaastajuusottelussa Matt Riddlen ja sai viimein mestaruusottelunsa brittiläistä Haskinsia vastaan irlantilaisen painin suurimmalla näyttämöllä.
Ilmassa oli ison ottelun tuntua Haskinsin ja Devlinin seisoessa vastakkaisissa kulmauksissa. Tunnelma oli suorastaan sähköinen ja suureksi ilokseni kehätyöskentely pystyi vastaamaan tunnelmaa. Alun nopeasta ja sulavasta ketjupainista siirryttiin Haskinsin hallintaosuuden kautta tuliseen lopputaisteluun. Haskins, yksi Englannin parhaimpia teknisiä painijoita, oli jälleen iskussa. Potkut osuivat rintaan tappavalla tarkkuudella ja lukot napsahtivat kiinni brutaalisti Haskinsin yritessä systemaattisesti pitää Devlinin tappavan Package Piledriverin aisoissa. Ja Devlin todellakin todisti kuuluvansa pääotteluun. Mies tuli isolla huomiolla WWE:n UK-turnaukseen alkuvuodesta 2017 ja oli suuri pettymys. Massiivisen pään omaavasta Finn Balorin ”pojasta” tuli melkein vitsi. Mutta Devlin oli tässä aivan kuin eri mies. Yleisö oli sataprosenttisesti miehen puolella jaDevlin pystyi vastaamaan Haskinsin kehäsuorituksiin. Ja mikä tärkeintä, Devlin ei ollut enää kuiva hiilikopia Finn Balorista, vaan oma itsensä. Kerrassaan hieno ottelu hienolla tunnelmalla ja hienolla lopetuksella. Hienoa!
Arvosana: 9/10
Kokonaisuutena Being the Elite oli ainakin tasainen tapahtuma. Rahaa oli poltettu Bullet Clubin tuomiseen, mutta suurimman valokeilan otti itselleen irlantilaiset kyvyt. Henkilökohtaisesti Bullet Clubin osuudet tapahtumasta olivat ne heikoimmat. Avausottelun olisi voinut vaihtaa päittäin pre-shown ottelun kanssa, mutta muuten tasokkaita otteluita nähtiin läpi illan, kruunuinaan British Strong Style vastaan Legit 100 ja Devlin vastaan Haskins. OTT:llä on mahdollisuus rakentaa oma uniikki rosterinsa irlantilaisten talenttien pohjalle ja muutamalla brittinimellä höystettynä.
Kokonaisarvosana: 8/10
OTT:n tapahtumat löydät OTT On Demand -palvelusta.
No Comment