Arvio: Progress Wrestling saapui vihdoin WWE Networkiin, mitä jäi käteen?

Progress Wrestling Chapter 104: Natural Progression (20.2.2021). Arvosana: **3/4

Lontoossa majaa pitävä Progress Wrestling kuului pitkään suosikkipromootioihini. Alamäki on kuitenkin ollut pitkä ja kuoppainen siitä hetkestä lähtien, kun Pete Dunne ensimmäistä kertaa upotti rasvaiset ikenensä Progressin päämestaruusvyöhön. Toki hyviä tapahtumia ja otteluita edelleen nähtiin, mutta vuoteen 2020 saavuttaessa oli päivänselvää, että huippuvuodet olivat jo takanapäin. Sitten kuihtuvan brittiskenen leukaan lyötiin sellainen kahden koukun yhdistelmä, jota harva olisi arvannut näkevänsä vielä vuonna 2019. Ensin koronaviruspandemia pysäytti maailman ja samassa painitapahtumat, jonka jälkeen kesällä 2020 #SpeakingOut-liike käräytti valtavan määrän skenen isoja tähtiä erinäisistä seksuaaliaiheista rikoksista. Samassa viimeisen vuosikymmenen menneestä tapahtumamateriaalista tuli kovin vaikeasti katsottavaa erinäisten nimettyjen painijoiden koristaessa lähes jokaista painikorttia sankoin joukoin.

Näissä merkeissä Progress Wrestling tuuletti johtoporrastaan viime kesänä ja palasi nyt toimintaan, viimeisenä kolmesta ”suuresta” brittiskenen tekijästä (Lontoon RevPro ja Skotlannin ICW olivat ehtineet jo aloittaa omat tapahtumanauhoituksensa). Lähes päivälleen vuosi oli vierähtänyt edellisestä tapahtumasta ja oli sanomattakin selvää, että paljon oli ehtinyt muuttua.

In 2021, a new story begins…https://t.co/2f6lbGeFOy pic.twitter.com/siNHHuIFqR

— PROGRESS Wrestling (@ThisIs_Progress) January 1, 2021

Pitkään siitä oli jauhettu, mutta todeksi se oli vihdoin todettava. Kokonainen Progress Wrestlingin tapahtuma lähetettiin WWE Networkissa. Tätähän oli huhuiltu siitä lähtien, kun saimme tietää Progressin ja muiden indypromootioiden solmittua sopimukset WWE:n kanssa, mutta toteutuminen vaikutti vuosien edetessä yhä epätodennäköisemmältä. Tässä sitä kuitenkin ollaan.

Ensimmäiseksi on todettava, että tuotantoarvot olivat jopa tavallista huonommat. Progress on yleensä loistanut juurikin minimalistisilla tuotantoarvoillaan, mutta Theatre Peckhamissa nauhoitetussa tapahtumassa tuntui lähes kaikki olevan päin prinkkalaa. Kameratyöskentely oli niin karmeaa, että olisi voinut luulla itse Kevin Dunnin matkustaneen paikalle kamerahommiin. Lisäksi hard-cam oli asemoitu niin päin helvettiä, ettei siitä nähnyt edes koko kehää. Perinteinen murheenkryyni, eli äänimiksaus nosti jälleen rumaa päätään, sillä selostuksen joko hukkui maton töminän alle tai sitten peitti kaiken muun äänimaailman alleen. Ainakaan teatterin seiniä ei oltu vuorattu LED-ruuduilla, eli kyllähän tämä Thunderdomen voitti.

Selostuksesta puheen ollen, uusi selostajat Hustle Malone ja Charles Crowley hoitivat tonttinsa ihan mallikkaasti. Ei tässä mitään vuoden selostaja -palkintoja aleta vielä pokkailemaan, mutta lähetys pysyi hallussa alusta loppuun. Ex-selostaja Glen Josephin kiljuntaa ei ainakaan heti tullut ikävä. Crowley on jo väläytellyt luovan hulluuden taitojaan ohjaamassaan britti-indyjen You Are Cordially Invited -elokuvaotteluteoksessa, joten pitänee seurailla, jos mies tuo samanlaista sekoilua myös Progressiin. Vanhaa kehäkuuluttajaa (ja osa-omistajaa) Jim Smallmania tuli kuitenkin ikävä, sillä kehäkuuluttajan ja ”illan isännän” saappaisiin istutettu ”Bodyguy” Roy Johnson vaikutti lähinnä aneemiselta selatessaan puhelintaan.

He's as strong as he is ginger@ethanallen_yg is just out here yeeting wolves#Chapter104 pic.twitter.com/R16P9XTugC

— PROGRESS Wrestling (@ThisIs_Progress) February 20, 2021

Illan suurimmassa valokeilassa olivat uudet tulokkaat. Natural Progression Series -turnaus on aina toiminut uusien ja nuorien kykyjen näyttämönä, mutta tämän vuoden osallistujakaarti ei herättänyt etukäteen juuri minkäänlaisia tunteita. Ensimmäisen kierroksen jälkeen fiilis on aikalailla sama. Kukaan ei oikeastaan pompannut esiin samalla tavalla kuin vaikka Will Ospreay, Morgan Webster tai Tyler Bate takavuosien turnauksissa. Oliko syynä sitten vuoden aikana kertynyt kehäruoste vai verrattainen vihreys, ken tietää.

Yleisön puute haittasi luonnollisesti lähes kaikkia. Big Guns Joen hahmo olisi varmasti uponnut brittiyleisöön kuin Titanic jäävuoreen, mutta ilman yleisön mölinää mies jätti yhtä kylmäksi kuin edellämainitun jäävuoren. Vähän sama ongelma oli myös Luke Jacobsilla ja Man Like Dereissillä, joiden välinen hervoton manööveritulitus olisi botcheineen kaikkineen villinnyt yleisön liekkeihin. Ilman sitä käteen jäi tarinaton kohtaaminen, jonka aikana kameratyöskentelyn aiheuttama kuvotusreaktio oli vielä vahvimmillaan.

Puhtaahkot paperit saavat ne kaksi muuta avauskierroksen kohtaamista. Elijah, turnauksen kokenein ja vanhin painija, sai pidettyä nuoren Danny Blackin hallinnassa ja saikin kasaan ihan kivan koitoksen. Hän oli myös turnauksen ainoa tyyppi, joka halusi vetää heelin roolia, mikä oli lievästi sanottuna huolestuttavaa. Ymmärrän toki, että tyhjiltä seiniltä on varmaan vaikea kerätä buuausreaktiota, mutta se samalla johti siihen, että avauskierroksen otteluista puuttui pahasti punainen lanka. Avauskierroksen kohokohta oli kuitenkin Ethan Allenin ja Kid Lykos II:n välinen näppärä koitos. Allen ja Lykos II toimivat yhdessä vallan hyvin eikä erityisempiä mokiakaan muistu mieleen. Ei tästäkään ihan hirveästi jää jälkipolville kerrottavaa, mutta omaan silmään tässä on ne kaksi kaveria joita kannattaa tästä kattauksesta pitää silmällä.

AFTER 2 YEARS AWAY FROM THE RING, @KIDLYKOS HAS FINALLY RETURNED

welcome back you absolute nightmare!#Chapter104 pic.twitter.com/oWSF22epDa

— PROGRESS Wrestling (@ThisIs_Progress) February 20, 2021

Uudet naamat eivät vakuuttaneet, mutta vanhoja tuttuja naamoja oli sentään mukava nähdä pitkästä aikaa tositoimissa. Käytän termiä vanha naama suhteellisen löyhästi, sillä pisimmän uran promootiossa oli tehnyt Chuck Mambo, joka oli roikkunut mukana vuodesta 2014. Muut ”vanhat” olivat pitkälti alakorttilaisia, joilla oli vyön alla vain muutama esiintyminen viime vuosien ajalta. Nyt näkyi vihdoin se NXT UK:n vaikutus, sillä vain yksi tapahtumassa esiintynyt painija oli WWE-sopimuksen alaisena (Millie McKenzie).

”Vakiokalustoon” kuuluvat Chris Ridgeway ja Spike Trivet oli tuupattu avausotteluun Omarin ja Gene Munnyn kanssa ratkomaan seuraavaa ykköshaastajaa Progressin päämestaruudelle. Pitkäaikaiselle fanille tämä on hieman hassua, sillä Ridgeway on porukasta ainoa, joka on edes mestaruuskuvioita haistellut. Omarilla ja Munnylla on vasta muutama esiintyminen Progressissa ja Trivet on ollut jumissa aivan muissa kuvioissa viimeiset vuodet. Avausottelu oli kuitenkin illan parhaimmistoa, vaikkakin kovin kliseinen neljän hengen mättö. Trivet on menettänyt hiuksensa eikä päässyt tässä ottelussa näyttämään vahvuuksiaan, eli hahmotyöskentelyään. Omarin atleettiset temput saivat jälleen ihmettelemään sitä, miten mies ei ole löytänyt vakipaikkaa vielä mistään. Karismaattiselle Munnylle on selkeästi pedattu isompaa roolia tulevaisuudessa, sillä kokoa ja hahmotyöskentelyä mieheltä kyllä löytyy. Ridgeway tuntuu selkeästi kaikkia muita isommalta nimeltä ja on saanut selkeää särmää Japanin kiertueiltaan. Ridgeway löytää itsensä yhtäkkiä brittiskenen yhtenä harvoista kärkinimistä.

Naisten divisioona saa oman isomman valokeilansa seuraavan viikonlopun tapahtumassa (joka lähetetään myös Networkilla), jossa naiset saavat oman Thunderbastard-ottelunsa. Esimakua siitä saatiin tässä tapahtumassa lyhyillä promoilla jokaiselta osallistujalta sekä yhdellä ottelulla. Harmillisesti Millie McKenzien ja Mercedez Blazen välinen ottelu kärsi ainakin omalla ruudullani kaameista pysähtely- ja nykimisongelmista, joka vaikeutti kokonaiskuvan muodostamista. Mähinä, josta sai selvän ei kuitenkaan kovin erikoiselta näyttänyt.

Illan kohokohdat olivat selkeästi kahdessa viimeisessä ottelussa. Chuck Mambo on omia suosikkejani ja on aina hienoa nähdä miestä vähän isommassa roolissa. Loukkaantumisten takia eläköitynyt Kid Lykos (jota ei siis tule sekoittaa NPS-turnauksessa nähtyyn oppipoikaan) teki myös perinteisen painijatempun ja teki paluunsa. Lykos liikkui ihan ketterästi ja kaksikko saikin kasaan ihan kivan ottelun. Olen tykännyt molempien painijoiden otteista aina, joten pidin tästä varmaan enemmän kuin jotkut muut.

Now that's how you throw a bloody clothesline! Have some of that for breakfast. Christ.@drillamoloney / @cara_noir#Chapter104 pic.twitter.com/xCSiNBJsfC

— PROGRESS Wrestling (@ThisIs_Progress) February 20, 2021

Onneksi pääottelu oli paikkansa arvoinen. Cara Noir on kohtuullisen tuore nimi Progressissa, mutta on selkeästi firman tärkein palanen. Räjähdettyään brittiskenen huulille lopullisesti kesällä 2019 on Noir noussut Progressin päämestariksi sekä wXw:n 16 Carat Gold -turnauksen voittajaksi. On siis kohtuullisen selvää, että ”Black Swan” on WWE:n kiikareissa, mutta ei ole ainakaan vielä ajautunut NXT UK:n rotanloukkuun. Noir oli tässäkin ottelussa terässä ja normaaleissa olosuhteissa tässä olisi varmasti ollut kasassa vielä astetta muistettavampi pääottelu. Vastustaja Dan Moloney ei ollut myöskään turha kaveri, vaan pelmahti paikalle lihakset pullistellen ja täräytti pöytään uransa tähän mennessä parhaan esityksen. Yhdestä oudosta komediaspotista huolimatta ottelu kertoi pätevän tarinan ja siitä nautti sen koko keston ajan. Noir on se painija, jonka ympärille Progress pyrkinee rakentamaan seuraavan sukupolvensa. Toivottavasti hän pysyy maisemissa tarpeeksi kauan nähdäkseen Progressin uuden nousun… tai lopullisen tuhon.

Mainiosta pääottelusta huolimatta tapahtumasta jää silti kohtuullisen hajuton ja väritön jälkifiilis. Viime keväänä käynnissä olleet juonikuviot on pitkälti hylätty, joita osaa jää kaipaamaan (Eddie Kingston vastaan Ilja Dragunov) ja toisia ei niinkään (Do Not Resucitate -jengi, joka oli tappaa jokaisen jäsenensä Progress-uran). Mitään uutta ei kuitenkaan lähdetty käynnistelemään. Toisaalta se on ihan järkevääkin, sillä nykyisessä koronatilanteessa ei ole vielä mitään varmuutta siitä, että tyhjän areenan tapahtumien järjestämistä pystyy jatkamaan säännöllisesti. Kuitenkin tarinoiden puute sai koko tapahtuman tuntumaan merkityksettömältä.

Progress Wrestling valitettavasti on merkityksetön WWE:n monoliittimaisen kengän alla.

Tulokset:

• Chris Ridgeway voitti Omarin, Spike Trivetin ja Gene Munnyn ja nousi Progressin mestaruuden ykköshaastajaksi.
• Luke Jacobs voitti Man Like Dereissin ja eteni NPS-turnauksen välieriin.
• Ethan Allen voitti Kid Lykos II:n ja eteni NPS-turnauken välieriin.
• Millie McKenzie voitti Mercedez Blazen.
• Danny Black voitti Elijahin ja eteni NPS-turnauksen välieriin.
• Warren Banks voitti Big Guns Joen ja eteni NPS-turnauksen välieriin.
• Kid Lykos voitti Chuck Mambon.
• Cara Noir voitti Dan Moloneyn ja säilytti Progressin mestaruuden. 

*ottelusuositukset lihavoituna.