2007ArkistoROHTapahtumat

Arvio: ROH Respect is Earned 2007

Päivämäärä: 12.5.2007 (lähetettiin 1.7.2007)

Sijainti: New York, New York (Manhattan Center)

Yleisömäärä: 1 250


Sitten siirrytään ihan uuden maailman pariin arvosteluissa. Kyllä vain, tämä on ensimmäinen Ring of Honorin ppv-arvostelu! Vuodesta 2002 lähtien Pohjois-Amerikan ppv-markkinoita olivat painimaailmassa hallinneet käytännössä yksinomaan WWE ja TNA, vaikka lyhytikäisiksi jääneet World Wrestling All-Stars ja World Wrestling Legends olivatkin välissä yrittäneet tunkeutua mukaan. Nyt kuitenkin olisi edessä tulokas, joka jäisi niin pysyväksi osaksi tarjontaa, että jos joskus pääsen arvioimaan vuoden 2020 ppv:eitä, tämä promootio on edelleen mukana. On siis paikallaan kertoa, millainen promootio ROH oli vuonna 2007 ja miten se oli saanut alkunsa.

Samoihin aikoihin kun Jerry Jarrett yhdessä poikansa Jeff Jarrettin kanssa oli perustamassa TNA-nimistä NWA:n yhteydessä toimivaa promootiota vuonna 2002, oli Yhdysvalloissa kehitteillä myös toisen uuden promootion synty. Myös sen pontimena toimi tyhjiö, joka amerikkalaiseen painimaailmaan oli jäänyt WCW:n ja ECW:n kaatumisen jäljiltä. Tämän promootion taustalla oli RF Video -niminen yhtiö ja tarkemmin sen omistaja Rob Feinstein sekä ECW:n entinen työntekijä ja RF Video -yrityksen palkkalistoille sittemmin siirtynyt Gabe Sapolsky. RF Video oli siis vastannut ECW:n tapahtumien videoiden myynnistä, ja ECW oli ollut sen parhaiten myyvä tuote. Kun siis ECW kaatui, RF Video alkoi kipeästi kaivata uutta ykkösmyyntituotetta. Kun esimerkiksi vuonna 1998 perustettu väkivaltaiseen painiin erikoistunut Combat Zone Wrestling (CZW) ei lähtenyt RF Videon kanssa yhteistyöhön, Feinstein ja Sapolsky päättivät perustaa oman painipromootion. Sen nimeksi annettiin Ring of Honor ja kotipaikaksi vakiintui aluksi ECW:n vanha kotikaupunki Philadelphia.

Helmikuussa 2002 järjestettiin uuden Ring of Honorin ensimmäinen tapahtuma The Era of Honor Begins. Heti ensimmäisestä tapahtumasta lähtien oli selvää, että ROHin ei ollut tarkoitus olla mikään ”uusi ECW”, jos joku sellaista oli odottanut. ROH:ssa ei keskitytty roskapäiniin, räikeisiin juonikuvioihin, kiroiluun, rivouksiin tai mihinkään vastaavaan. Sen sijaan ROH esitteli amerikkalaiselle yleisölle ”The Code of Honorin”, jonka oli tarkoitus tuoda amerikkalaiseen painiin samanlaista kunnioittavaa kulttuuria, joka oli kuulunut Japanissa puroresuun kaikkien vuosien ajan. ROH:n otteluissa oli lähtökohtaisesti selvät ohjeistukset, joita ei missään tapauksessa saisi rikkoa: ennen ottelua vastustajien oli käteltävä toisiaan, otteluihin ei saanut sekaantua ulkopuolisia, otteluissa ei saisi hyökätä halpamaisesti vastustajan kimppuun ja otteluissa ei saisi käydä tuomarin kimppuun. Käytännössä ROH pyrki siis tuomaan amerikkalaiseen painikulttuuriin takaisin puhtaan painin, joka sieltä oli kadonnut WWF:n Attitude Eran ja ECW:n suosion vuosien aikana. Sama linja näkyi myös buukkauksessa: ROHin storylinet eivät olleet överiä saippuaoopperameininkiä, vaan hyvin perinteistä painibuukkausta. ROHin pääbuukkaaja olikin vuosien ajan toinen omistajista Gabe Sapolsky, ja ”Gabesta” muodostui paininörttien ykkössuosikki, joka valittiin monena vuonna Wrestling Observer Newsletterin palkinnoissa parhaaksi buukkaajaksi.

Kun tähän yhdistettiin se, että ROH pyrki tuomaan tapahtumiinsa heti alusta lähtien amerikkalaisen indy-painin parhaat vapaat agentit, Ring of Honorista muotoutui nopeasti smark-tyylisen yleisön uusi suuri suosikki. Nykyisin kuin 2020-luvulla painimaailma on täynnä hehkutettuja indie-promootioita ja ROH on puolestaan taantunut aika tylsäksi mössöksi, on ehkä vaikeakin muistaa, että ROH oli 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä pitkään ehdottomasti se hehkutetuin promootio: smarkkien ykkössuosikki. Promootio, jossa painittiin kaikista parhaat ottelut Pohjois-Amerikassa. Vaikka 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen alkuvuosina Yhdysvaltoihin syntyi myös monia muita pienissä piireissä arvostettuja indie-promootioita (kuten PWG, CHIKARA ja FIP), ROH oli kaikista Yhdysvaltojen indie-promootioista suurin ja kaunein. Se oli selvästi se ”kolmanneksi isoin promootio”, joka ei tosissaan pystynyt tai halunnutkaan haastaa WWE:tä tai TNA:ta mutta jolla oli vakaa maine, isoja tapahtumia ja laaja fanikunta.

ROHin merkittävin ero esimerkiksi samoihin aikoihin perustettuun TNA:han oli siis se, ettei ROH varsinaisesti pyrkinytkään kilpailemaan WWE:n kanssa. Se ei pyrkinyt nousemaan Yhdyvaltojen suurimmaksi painipromootioksi, eikä se halunnut aluksi ppv-markkinoille. Sen sijaan ROH järjesti tasaisesti kohtuullisen kokoisia tapahtumia ensin Pennsylvanian alueella ja vähitellen laajemmin muuallakin erityisesti Yhdysvaltojen itärannikkolla. Se kerrytti tasaisesti mainetta promootiona, jossa nähtiin parempia otteluita kuin missään toisessa promootiossa. Samalla se onnistui solmimaan monien parhaiden ja lupaavimpien amerikkalaisten painijoiden kanssa sopimuksia, jotka mahdollistivat ROHille näiden painijoiden käyttämisen heidän tapahtumissaan mutta antoivat samalla kyseisille painijoille vapauden painia missä tahansa muuallakin. ROH teki myös alkuvuosinaan varsin tiivistä yhteistyötä esimerkiksi TNA:n kanssa. Sitoviin sopimuksiin ROHilla ei ollut mahdollisuuksia, ja siksi monet painijat vuosien aikana myös vain pistäytyivät ROHissa lyhyesti. Uralleen merkittävän ponnahduslaudan ROHista olivat jo vuoteen 2007 mennessä saaneet muun muassa sellaiset nimet kuin AJ Styles, Samoa Joe, CM Punk, Homicide, Christopher Daniels, Low Ki, Austin Aries ja Jamie Noble (ROHissa oikealla nimellään James Gibson). Heistä kaikki olivat tähän mennessä myös jo jättäneet ROHin.

Ennen kuin mennään ROHin vuoden 2007 tilanteeseen, on vielä käytävä lyhyesti läpi ROHin alkuvuosien historian synkempi osuus. Rob Feinstein ei nimittäin ollut enää vuonna 2007 missään tekemisissä perustamansa promootion kanssa, ja se johtui vuonna 2004 paljastuneesta hyvin inhottavasta tapauksesta. Kävi nimittäin ilmi, että Feinstein oli suostutella 14-vuotiaaksi pojaksi luulemaansa henkilö netissä harrastamaan seksiä kanssaan. Henkilö ei kuitenkaan ollut oikeasti 14-vuotias poika, vaan peiteoperaatiossa ollut poliisi. Feinstein jäi siis niin sanotusti rysän päältä kiinni alaikäiseen sekaantumisen yrittämisestä, ja oli päivänselvää, että Feinsteinin maine oli tuhoutunut tästä rikollisesta toiminnasta täysin. Riskinä oli, että Feinsteinin maineen tuhoutuminen johtaisi myös koko ROHin maineen tuhoutumiseen. Tuolloinen ROHin yhteistyökumppani TNA reagoi Feinstein-tapaukseen katkaisemalla siteensä heti ROHin kanssa (sittemmin yhteistyö palautui hetkellisesti). Feinstein teki ainoan mahdollisen teon, eli astui syrjään ROHin johdosta ja myi koko osuutensa firmasta pois. Vuoden 2004 jälkeen Feinsteinilla ei ollut enää mitään tekemistä ROHin kanssa. Sen sijaan ROHin uudeksi pääomistajaksi nousi Cary Silkin -niminen mies.

Cary Silkinistä tulikin mies, jota pidetään nykyisin ROHin historiassa henkilönä, jota ilman ROHia ei nykyisellään olisi olemassa. Silkinin johdolla ROH kasvoi paljon alkuvaihetta isommaksi ja alkoi laajentaa toimintaansa Yhdysvaltojen ulkopuolella: ROH alkoi järjestää tapahtumia niin Isossa-Britanniassa kuin Japanissakin ja samalla tuoda enemmän nimekkäitä japanilaisia painijoita painimaan myös ROHin tapahtumiin. Vuonna 2007 ROHilla merkittävää yhteistyötä erityisesti Pro Wrestling NOAH -promootion kanssa, ja itse asiassa hetkellisesti molemmat ROHin mestaruudet olivat olleet NOAHin painijoiden hallussa. NOAHin avulla ROH järjesti myös jättiläismäisen ”Live In Tokyo” -tapahtuman kesällä 2007 Tokiossa.

Silkinin ansiota on myös se, että kirjoitan ylipäänsä tätä arvostelua. Vuonna 2007 Silkinin johdolla ROH alkoi nimittäin tavoitella mahdollisuutta järjestää omat ensimmäiset ppv-lähetyksensä. Vaikka ROH ei edelleenkään tosissaan tähdännyt WWE:n tai vielä TNA:nkaan haastamiseen, oli firman suosio sen verran tasaisessa kasvussa, että ROHissa alettiin uskoa, että mahdollisuuksia on enemmänkin kuin pelkäksi arvostetuksi indie-promootioksi. Ajatus oli siis, että jos ROH alkaisi järjestää ppv-tapahtumia, se voisi saavuttaa sellaisia yleisöjä, joita se ei ollut koskaan aiemmin tavoittanut. Aluksi ROH solmi muutaman ppv:n mittaisen sopimuksen etukäteen nauhoitetuista ppv-lähetyksistä. Idea oli siis, että ROH ei – toisin kuin muut – lähettäisi ppv:eitä livenä, vaan ppv-lähetyksissä nähtäisiin ROHin tapahtumia, jotka olisi oikeasti käyty parisen kuukautta sitten. Tämä ROHin linjaus ppv-lähetyksiin siirtymiseen johti kuitenkin siihen, että TNA päätti uudestaan lopettaa yhteistyönsä ROHin kanssa, koska se piti ROHia nyt kilpailijanaan. Tämän seurauksena muun muassa Christopher Daniels ja Homicide jättivät ROHin.

Ja näillä askelmerkeillä ollaan nyt tämän historian ensimmäisen ROH-ppv:n luona. Respect Is Earned -niminen tapahtuma oli alun perin käyty toukokuussa New Yorkin Manhattan Centerillä (eli samassa rakennuksessa kuin legendaarinen Hammerstein Ballroom), mutta ppv-lähetyksenä se nähtiin 1. heinäkuuta. Selostajina Dave Prazak ja Lenny Leonard, jotka olivat näihin aikoihin vakionimiä ROHin selostamossa. Kumpikaan ei ole mitenkään erityisen mieleenpainuva selostustyössään, mutta perushyvää työtä he ehdottomasti näissä tapahtumissa tekivät.

ROH World Championship

Takeshi Morishima (c) vs. BJ Whitmer

Kyllä vain, historian ensimmäisen ROH-ppv:n ensimmäinen ottelu oli matsi ROHin päämestaruudesta. Mutta ihan perinteisestä päämestaruusottelusta ei kuitenkaan ollut kyse. Show nimittäin alkoi sillä, kun BJ Whitmer seisoi mikrofonin kanssa kehässä ja haastoi kenet tahansa pukuhuoneessa olevan painijan astelemaan kehään ja painimaan häntä vastaan tässä ja nyt. Tämä siksi, että nyt olemme ROHin tapahtumassa ja Ring of Honorissa puhuminen hoidetaan painimisen kautta! ROH päätti siis tehdä heti uusille katsojille selväksi, että nyt ei olla minkään sports entertainmentin vaan aidon showpainin parissa. Varmasti hyvä päätös. Mutta ei tässä tosiaan kaikki, koska Whitmerin haasteeseen päätti vastata ROHin maailmanmestari Takeshi Morishima yksinkertaisesti marssimalla paikalle mestaruusvyö hampaissaan, törkkäämällä mestaruusvyön tuomarin käsiin ja ilmoittamalla näin, että hän on valmis puolustamaan mestaruuttaan Whitmeriä vastaan tässä ja nyt. Selostajat olivat tietenkin aivan pähkinöinä, ja myös yleisö kävi kuumana tälle spontaanille illan avaukselle.

Tämä oli ensimmäinen ppv-esiintyminen sekä BJ Whitmerille että Takeshi Morishimalle, joten lyhyet esittelyt ovat myös paikallaan. BJ Whitmer oli aloittanut painiuransa 2000-luvun alussa, ja ROHin vakiokalustoon hän oli kuulunut jo vuodesta 2003 lähtien. ROHissa Whitmer edusti siis ehdottomasti konkariosastoa, joka oli vuosien aikana feudannut muun muassa Samoa Joen, Christopher Danielsin, CM Punkin ja Jimmy Jacobsin kanssa. Whitmer oli myös useamman kerran päässyt aikaisemminkin painimaan ROHin päämestaruudesta – voittamatta sitä. Tällä hetkellä Whitmer oli kuitenkin hieman tyhjän päällä ROHissa, joten häntä oli helppo käyttää tällaisena esittelyvastustajana Takeshi Morishimilla. Isokokoinen ja järkälemäinen Morishima oli nimittäin ensimmäinen japanilaispainija, joka piti hallussaan ROHin päämestaruutta. Vuonna 1998 painiuransa aloittanut Morishima oli lähes koko uransa ajan kuulunut ROHin yhteistyöpromootion Pro Wrestling NOAHin rosteriin, ja NOAHissa Morishima oli niittänyt paljon menestystä. Alkuvuodesta 2007 Morishima saapui Yhdysvaltoihin painimaan ROHin tapahtumaan, ja kaikkien suureksi järkytykseksi Morishima onnistui voittamaan ROHin maailmanmestaruuden silloiselta mestarilta Homicidelta. Sen jälkeen Morishima olikin ollut täysin pysäyttämätön tuhokone: isokokoinen, isovatsainen, ruumiinrakenteeltaan kaikkia painin perussääntöjä rikkova mörssäri, joka tuhosi intensiivisellä tyylillään kaikki vastustajansa.

Tämän ottelun tarkoitus oli ennemminkin pohjustaa ottelun jälkeen nähtyä kehäsegmenttiä, ja siinä roolissa tämä toimi täydellisesti. Samoin on sanottava, että jos pitäisi miettiä kolmeminuuttisia päämestaruusotteluita, jotka ovat oikeasti olleet viihdyttävää katsoa, niin kovin montaa ei tulisi mieleen. Tämä oli kuitenkin ehdottomasti sellainen. Morishima ja Whitmer tekivät sen, minkä osaavat ja minkä ROH osaa parhaiten, eli pistivät kasaan aivan käsittämättön stiffin all in balls out -tyylisen mähinän, jossa vastustajaa paiskottiin menemään sen minkä kerettiin. Toki samalla melkein kaikki myyminen oli nollissa, mutta tällaiseen Morishima-tyyliseen hulluun mättömähinään se nyt sopi oikein mainiosti. Hienoa työtä siis molemmilta painijoilta, ja tässä ajassa tämä oli oikein viihdyttävä rymistely, vaikka ei tätä mitenkään nyt erityisen mieleenpainuvan hienona painiotteluna voi silti pitää.

* *

Ottelun jälkeen paikalle rynnisti sitten Nigel McGuinness, joka oli ROH-yleisön rakastama brittipainija ja Morishiman ykköshaastaja. McGuinness oli vaatimassa mestaruusottelua Morishimaa vastaan, mutta silloin Bryan Danielson saapui paikalle! Danielson oli tehnyt juuri edellisenä iltana paluunsa ROHiin oltuaan poissa joulukuusta 2006, jolloin hän oli hävinnyt maailmanmestaruutensa Homicidelle ja jäänyt parantelemaan loukkaantunutta olkapäätään. Nyt hän kuitenkin marssi takaisin kehään ja ilmoitti vanhalle arkkiviholliselleen McGuinnessille, että tämä ei suinkaan ansaitsisi mestaruusottelua, joka kuuluiis hänelle. Väittely päättyi siihen, että Danielson hyökkäsi halpamaisesti McGuinnessin kimppuun ja Morishima päätyi auttamaan Danielsonia. Tämä ei olisi viimeinen kerta, kun näkisimme tämän kolmikon tämän illan aikana.

Singles Match

Rocky Romero vs. Naomichi Marufuji

Illan ensimmäinen niin sanotusti varsinainen ottelu oli sitten tämä Rocky Romeron ja Naomichi Marufujin välinen kohtaaminen. Sinänsä tämän ottelun taustalla ei ollut mitään suurempaa tarinaa: Rocky Romero kuului yhdessä Davey Richardsin ja Roderick Strongin kanssa ROHin yhteen tämän hetken merkittävimmistä heel-stableista No Remorse Corpsiin. Naomichi Marufuji oli puolestaan yksi NOAHin lahjakkaimmista ja ylistetyimmistä painijoista, joka halusi päästä näyttämään Romerolle, että hän olisi tätä ja tämän porukkaa parempi. Tämä oli ensimmäinen ppv-ottelu myös sekä Romerolle että Marufujille. Romero on kuubalainen painija, joka oli aloittanut uransa vuonna 1997 ja siirtynyt nopeasti painimaan sekä Meksikoon että Japaniin. Yhdysvalloissa Romeron ura ei ollut sen sijaan niin mittava, mutta ROHissa hän oli vuosina 2004-2005 paininut Ricky Reyesin kanssa ja muodostanut Havana Pitbulls -joukkueen, joka piti tuolloin ROHin joukkuemestaruuksia historiallisen pitkään. Vuonna 2005 Romero kuitenkin lähti ROHista mutta palasi sinne vuonna 2007 ja liittyi No Remorse Corpsiin. Naomichi Marufuji puolestaan oli aloittanut uransa vuonna 1998, siirtynyt NOAHiin vuonna 2000 ja noussut siellä 2000-luvun puoliväliin mennessä yhdeksi hehkutetuimmista japanilaispainijoista. ROHiin Marufuji oli päätynyt painimaan nimenomaan NOAH-yhteistyön nimissä.

Niin, eipä tätä menoa voi kuin arvostaa. Vuosi 2007 ei ollut varsinaisesti ROHin kulta-aikaa, koska firma oli menettänyt monia kovimpia painijoitaan ja uusia kovia ei vielä ollut niin paljon noussut, mutta silti tällaisenakin hetkenä firma pystyi tarjoamaan aivan pirun kovia painiotteluita. Se kävi ilmi juuri tällaisista otteluista. Rocky Romero ja Naomichi Marufuji painivat jumalauta 15 minuutissa aivan helvetillisen tiukan ottelun, jossa nähdään aika lailla kaikkea, mitä painiottelulta voi toivoa. Toki tämä on siinä mielessä hieman liioitellusti sanottu, että tästä ottelusta puuttui sellainen todellinen suuruuden ja ainutlaatuisuuden tunne, minkä takia tämä ei ole MOTYC-tason matsi sentään. Sen sijaan tämä oli ihan perkeleellisen kova painiottelu, joka noudatti painiottelun rakennetta täydellisesti, tarjosi aivan helvetin näyttäviä liikkeitä, stiffejä iskuja, hienoa loikkia ja suurin piirtein kaikkea, mitä painiottelulta nyt vain voi järkevästi toivoa. Aivan pirun kovaa mähinää, kaksi miestä, jotka todellakin tietävät, mitä kehässä tehdä… Mitä muuta tähän voi oikein sanoa? On helppo ymmärtää, miksi näinä aikoina ROH oli suosittu, kun WWE tarjosi lähinnä paskaa, ja ROH:ssa oli aivan maailmanluokan painia. Ihailtava matsi, huippuottelu ja täydellinen ”oikea opener” illalle.

* * * *

Tässä välissä esiteltiin ROHin muuta talenttia, jotka eivät tänä iltana kehään päässeet. Backstage-anglen pääroolissa oli ylimielinen manageri Larry Sweeney, joka oli 2000-luvulla noussut indy-maailmassa hyvin hehkutetuksi manageriksi. ROHissa Sweeney oli debytoinut vuoden 2006 lopussa, ja pian sen jälkeen hän oli perustanut Sweet & Sour Inc. -nimisen stablen. Siihen kuului muun muassa Sweeneyn kanssa tässä esiintynyt lihaskimppu Tank Toland, joka ei ollut hyvin tyypillinen ROH-painija, vaan ennemmin WWE-henkinen mörssäri. Toland olikin aiemmin paininut WWE:ssä The Dicks -joukkueessa. Tässä anglessa Sweeney halusi kuitenkin esitellä uusimman hankintansa: ”maailman parhaan naispainijan” Sara Del Rayn. Del Ray olikin ehdottomasti näihin aikoihin yksi smark-piireissä eniten hehkutettu painija, joka piti hallussaan naispainin tällöisen ykköspromootion Shimmerin mestaruutta. Toland ei Del Rayta näyttänyt oikein arvostavan, mutta purki turhautumisensa sitten Bobby Dempsey -nimiseen kömpelöön, isokokoiseen ja kaikin puolin epäpainijamaiseen mieheen, jonka Toland oli ottanut ”koulutettavakseen”. Toland kiusasi aikansa Dempseytä, ja Sweeney keskittyi seuraamaan tätä sivusta.

ROH Tag Team Championship

Briscoe Brothers (c) vs. Claudio Castagnoli & Matt Sydal

Seuraavaksi oli vuorossa ottelu ROHin joukkuemestaruuksista. Mestaruuksia pitivät hallussaan Jay ja Mark Briscoe, jotka olivat yksi koko ROHin joukkuepainin kulmakivistä – ja yksiä koko ROHin rakastetuimmista painijoista. Kaljupäinen, hieman järkevämpi Jay ja toisen hampaansa menettänyt, täysin sekopäinen Mark olivat ainakin omasta mielestäni tietyllä tavalla tämän ajan Young Bucks: joukkue, joka oli koko indie-painin kuumin joukkue ja jota hehkutettiin kaikkialla. Briscoet olivat oikean elämän veljekset, jotka olivat aloittaneet painimisen vuonna 2000. Alkuvuosina he olivat keränneet nimeä itselleen painimalla sekä joukkueena että toisiaan vastaan muun muassa CZW:ssä, JAPW:ssä, PWG:ssä ja lyhyesti myös TNA:ssa. Vuonna 2003 Briscoe Brothers alkoi hallita ROHin joukkuedivisioonaa, kunnes vuoden 2004 kesän lopussa he yllättäen ilmoittivat jäävänsä kokonaan tauolle painimaailmasta. Syynä olivat erityisesti Markin kokema paha loukkaantuminen moottoripyöräonnettomuudessa. Vuoden 2006 alussa Briscoet sitten palasivat ROHiin ja nousivat nopeasti takaisin joukkuemestaruuskuvioihin. Briscoet olivat viimeisimmäksi voittaneet mestaruudet Naruki Doilta ja Shingo Takagilta, minkä jälkeen Mark oli kuitenkin kärsinyt aivotärähdyksen ja joutunut jälleen hetkellisesti sivuun painikehistä. Nyt Mark oli taas painikunnossa, ja yhdessä veljensä kanssa he olivat valmiita puolustamaan mestaruuksia kahta entistä joukkuemestaria Matt Sydalia ja Claudio Castagnolia vastaan.

Castagnoli ja Sydal ovat toki tuttuja varmasti monille WWE-faneille myöhemmiltä vuosilta, mutta vuonna 2007 he olivat vielä suurelle yleisölle tuntemattomia ROH-painijoita. Castagnoli on sveitsiläinen painija, joka oli aloittanut uransa vuonna 2000 Euroopassa ja siirtynyt sieltä Pohjois-Amerikkaan vuonna 2004. Ensimmäisenä Castagnoli debytoi CHIKARAssa, jossa hän muodosti Chris Heron kanssa Kings of Wrestling -nimisen joukkueen. Castagnolin ja Heron Kings of Wrestling -joukkueesta tuli nopeasti äärimmäisen vihattu kaksikko, joka nousi myös ROHin joukkuemestariksi. Joukkueen yhteinen tarina päättyi kuitenkin yllättäen vuoden 2006 lopussa. Tuolloin yleinen käsitys oli se, että Castagnoli oli tehnyt sopimuksen WWE:n kanssa ja että hän oli loikkaamassa WWE:hen. Niinpä oli ilmoitettu, että vuoden 2006 viimeisessä ROHin tapahtumassa Kings of Wrestling painisi viimeisen ottelunsa yhdessä. Tuon ottelun jälkeen Castagnoli kuintekin ilmoitti, ettei lähdekään WWE:hen, mutta tuolloin Larry Sweeney saapui paikalle, ilmoitti sopineensa sopimuksen Chris Heron kanssa, ja Hero dumppasi näin Castagnolin liittyäkseen Sweet & Sour Inc. -porukkaan. Castagnoli sen sijaan jäi tyhjän päälle, muttei silti varsinaisesti kääntynyt faceksi. Sen sijaan tässä ppv:ssä hän yhdisti voimansa Matt Sydalin kanssa. Sydal oli painifanien arvostama high flying -painija, joka oli aloittanut uransa vuonna 2000, debytoinut ROHissa vuonna 2004 ja paininut siellä monia hienoja otteluita. Vuonna 2006 Sydal oli hetkellisesti pitänyt joukkuemestaruuksia Christopher Danielsin kanssa, mutta kääntynyt samalla heeliksi. Nyt siis Sydalilla ja Castagnolilla oli mahdollisuus voittaa joukkuemestaruutensa takaisin.

Huh, tässä ottelussa alkoi olla se ongelma, joka aina toisinaan vaivasi ROHia. Tässä oli liikaa kaikkea. Liian paljon liian kovaa menoa ilman minkäänlaista hengähdystaukoa. Erityisesti ottelun viimeiset minuutit menivät jo niin överiksi, että vaikka meno oli äärimmäisen taidokasta, hienoa ja ihailtavaa, ei siitä pystynyt nauttimaan täysin siemauksin. Se oli vain liikaa. Ja vaikka ymmärrän, että paikan päällä ollut yleisö oli aivan ekstaasissa, kun heille tykiteltiin loputtomasti järjettömän kovaa meininkiä, en itse pystynyt nauttimaan tästä lopulta niin paljon, että tämä nousisi MOTYC-tasoiseksi otteluksi. En ole kovin paljon katsonut nykyistä AEW:tä, eli en voi esiintä sen minkäänlaisena asiantuntijana, mutta voisin luulla, että minulla tulisi sama fiilis joidenkin AEW:n otteluiden kohdalla. On vain niin paljon kaikkea, että mistä pystyy enää nauttimaan? Jos samalla osa varsinaisesta painin ideasta, eli tarinankerronnasta unohdetaan? No, kaiken tämän nillityksen päätteeksi on tietenkin todettava, että tämä matsi oli ihan saatanallisen erinomainen joukkuetykittely, jota oli aivan pirun mahtavaa katsella. Briscoe Brothers oli näihin aikoihin tietyllä tavalla oman aikansa Young Bucks, joka vastasi vain sellaisesta joukkuemeiningistä, johon muut eivät pystyneet. Castagnoli oli upea iso mies ja Sydal täydellinen spottiapina. Eihän tällä reseptillä voi syntyä muuta kuin aivan vitun kova ottelu. Mutta ei MOTYC silti. Ottelun jälkeen sitten ROHin toinen legendaarinen joukkue Steenerico (eli Kevin Steen ja El Generico) hyökkäsivät Briscoe-veljesten kimppuun, mitä seurasi brutaali tappelu ympäri areenaa.

* * * *

Singles Match

Roderick Strong vs. Delirious

Tämän tapahtuman esiintyjistä Roderick Strongilla oli tähän mennessä eniten ppv-otteluita takana, mikä johtui siitä että Strong oli vuosina 2005-2006 ollut aktiivinen osa X-Divisioonaa, kunnes TNA totesi, ettei Strongille ole käyttöä ja irtisanoivat hänet. Uransa Strong oli aloittanut vuonna 2000 Floridan alueellisissa promootioissa, kunnes vuonna 2003 hän aloitti ROHissa. Yhdessä Austin Ariesin, Alex Shelleyn ja Jack Evansin kanssa Strong muodosti Generation Next -nimisen nuorien ja lahjakkaiden painijoiden porukan, josta tuli iso juttu ROHin ensimmäisinä vuosina. Strong myös nousi Main Event -kuvioihin asti ja pääsi haastamaan Bryan Danielsonin useamman kerran maailmanmestaruudesta. Merkittävä käänne Strongin uralla nähtiin kuitenkin, kun alkuvuodesta 2007 Strong kääntyi entisiä ystäviään vastaan, teki heel-turnin ja perusti No Remorse Corps -nimisen uuden heel-stablen, joka pyrki tuhoamaan kaikki heitä vastaan asettuvat painijat – ilman säälin hiventäkään.

Ensimmäiseksi uhrikseen Strong valitsi Deliriouksen, joka oli ollut koko ROH-uransa ajan yleisön suuri suosikki, ja juuri siksi Strong tahtoi tehdä hänestä ensimmäisenä selvää. Strong oli alkukeväästä piessyt Deliriouksen todella pahasti iskemällä tälle Gibson Driverin turvakaiteen päälle, ja nyt nämä kaksi pääsivät selvittämään brutaalin vihanpitonsa tässä Grudge Matchissa. Delirious oli ehdottomasti yksi erikoisimmista ROHin painijoista. Hämmentävään maskiin pukeutuvan Deliriouksen tavaramerkki oli maskin lisäksi se, että kehäkellon soidessa hän alkoi aina juosta ympäri kehää päämäärättömästi ja huutaa sekavia. Jos Delirious puhui joskus muulloin, hän puhui aina täyttä siansaksaa, josta kukaan ei ymmärtänyt mitään. Mysteerinen maskimies oli kuitenkin vuonna 2004 tekemästään ROH-debyytistä noussut nopeasti yleisön suureksi suosikiksi ja ROHin eräänlaiseksi ikoniksi, vaikka pitkän aikaa urallaan hän ei edes voittanut otteluakaan. Lopulta Delirious onnistui ansaitsemaan itselleen pari maailmanmestaruusottelua, joita hän ei kovasta yrityksestä huolimatta voittanut. Uransa Delirious (oikealta nimeltään Hunter Johnston) oli aloittanut vuonna 2001, ja menneinä vuosina hän oli esiintynyt parissa TNA:nkin ppv:ssä.

Tässä ottelussa tässä kohtaa korttia kävi tavallaan ilmi juuri ROHin heikkous sen kaiken hienouden keskellä. Jos tämä Roderick Strongin ja Deliriouksen ottelu olisi ollut esimerkiksi osana Vengeancen korttia (ei nyt huomioida sitä, kuinka hyvin se sinne ylipäänsä olisi sopinut), olisin ollut siitä todella innoissani. Nyt tämä tuntui kahden edellisen ottelun jälkeen jotenkin siltä, että… No, en vain saanut tästä ihan järisyttävän paljon irti, vaikka ottelunahan tämä oli ihan ensiluokkainen. Strong on loistava, ja näihin aikoihin Deliriouskin tuntui kohtuullisen freesiltä vielä. Yhdessä kaksikko pisti pystyyn hienon vihantäyteisen matsin, jossa oli sopivasti sekoitettu spotteja, stiffiä meininkiä ja hienoa painia. Aikaakin oli. Kaikki oli siis paperilla enemmän kuin kunnossa, ja pidän tätä siis ehdottomasti hienona otteluna. En vain osannut enää olla tästä niin innoissani, koska ilta oli ollut jo tähän mennessä täyttä tykitystä… Näinä aikoina ROH kaipasi juuri enemmän tarinankerrontaa, erikoisuuksia, kummallisia hahmoja ja poikkeavaa menoa ja vähän vähemmän upeaa painia. Sekin tulisi muuttumaan. Ottelun jälkeen No Remorse Corps pieksi Deliriouksen brutaalisti, kunnes Erick Stevens -niminen iso köriläs saapui pelastamaan hänet.

* * * ½

Tag Team Match

KENTA & Nigel McGuinness vs. Bryan Danielson & Takeshi Morishima

Ja sitten oli vuorossa illan Main Event, joka oli rakentunut illan aikana. Show’n alussa nähdyn Morishiman, Danielsonin ja McGuinnessin yhteenoton jälkeen kehässä oli nähty vielä toinenkin tappelu, jossa Morishima ja Danielson yrittivät jälleen piestä McGuinnessin yhdessä, kunnes Morishiman NOAH-arkkivihollinen KENTA juoksi paikalle ja pelasti McGuinnessin. Tästä sitten määrättiin illan pääotteluksi joukkueottelu Morishiman, Danielsonin, KENTAN ja McGuinnessin välillä. Heel-joukkueen toinen osapuoli Morishima tulikin esiteltyä jo openerissa, ROH World Champion paini siis samana iltana kaksi ottelua. Morishiman joukkuepari oli sitten Bryan Danielson, joka tuskin suurimmalle osalle kaipaa minkälaisia esittelyjä. Danielson oli aloittanut uransa vuonna 1999 Texasissa, ollut 2000-luvun alussa tovin aikaa sopimuksella WWF:ssä ja paininut Japanissa, kunnes vuonna 2002 ROHin ensimmäisessä tapahtumassa hän paini Christopher Danielsia ja Low Ki’tä vastaan. Danielsonia (yhdessä Danielsin ja Low Ki’n ohella) pidetäänkin ROHin ”perustajajäseninä”, ja Danielsonista muodostui nopeasti koko promootion kulmakivi. Syksyllä 2005 Danielson voitti ROHin maailmanmestaruuden, jota hän puolusti 15 kuukautta kestäneen mestaruuskautensa aikana käytännössä kaikkia ROHin merkittäviä painijoita vastaan. Yksi Danielsonin mestaruuskauden isoimmista hetkistä oli, kun hän kohtasi Nigel McGuinnessin ottelussa, joka yhdisti Danielsonin hallussa pitämän ROHin maailmanmestaruuden ja McGuinnessin hallussa pitämän ROH Pure -mestaruuden. Lopulta Danielson hävisi siis mestaruutensa joulukuussa 2006 Homicidelle, minkä jälkeen hän vetäytyi parantamaan olkapäävammaansa, kunnes juuri tätä ppv:tä edeltävänä iltana Danielson teki paluunsa kehään.

Face-joukkueen toinen osapuoli oli siis Danielsonin vanha arkkivihollinen ja Takeshi Morishiman kantaman mestaruuden tämänhetkinen ykköshaastaja Nigel McGuinness. Englantilainen McGuinness oli aloittanut painiuransa vuonna 1999 painimalla sekä Euroopassa että Yhdysvaltojen pikkupromootioissa. Vuonna 2003 hän debytoi ROHissa, missä hän nousi nopeasti yläkorttiin ylimielisenä coolina brittijätkänä, joka ei siis esittänyt mitään vanhanaikaista aristrokraattia, vaan oli vain cool tyyppi. McGuinness voitti ROH Pure -mestaruuden, joka oli ROHin alkuvuosina firman kakkosvyö, mutta sitten ROH päätti yhdistää Pure-mestaruuden maailmanmestaruuteen, ja McGuinness hävisi ratkaisevan mestaruuksien yhdistämisottelun Danielsonia vastaan. Samalla McGuinness oli kääntynyt faceksi, ja viime kuukausien aikana hän oli alkanut rakentaa tietään kohti uutta mahdollisuutta nousta ROHin maailmanmestariksi. McGuinnessin joukkuepari oli japanilainen KENTA, joka aloitti uransa vuonna 2000 ja kuului muun muassa Morishiman ja Marufujin kanssa NOAHin uuden sukupolven tähtipainijoihin, joita fanit tällä hetkellä rakastivat. Ensimmäiset ottelunsa Yhdysvalloissa KENTA oli paininut vuonna 2005, ja erityisesti Danielsonin kanssa hänellä oli legendaarisia kohtaamisia. Viime aikoina KENTA oli feudannut nimenomaan Morishiman kanssa Japanissa, ja nyt hän pääsi auttamaan McGuinnessia tässä joukkueottelussa.

Huh, mitäpä tähänkään nyt oikein sitten sanomaan. Jos samaan otteluun laitetaan Bryan Danielson, KENTA, Nigel McGuinness ja Takeshi Morishima, on päivänselvää, että käsissä on pirun kova ottelu. Tämä oli ehdottomasti huippuottelu, jonka erityisesti viimeiset minuutit olivat sellaista tykittelyä, että ei mikään muu promootio näihin aikoihin pystynyt ppv-tasolla tarjoamaan mitään vastaavaa. Danielson pääsi ottelussa esittelemään täydellistä tekniikkapainiaan, KENTA upean stiffejä potkujaan, McGuinness mahtavaa eurooppalaista painia ja Morishima omaa brutaalia mörssäröintiään. Yhdistelmä oli todella kova, mutta kaikesta tästä huolimatta on sanottava, että olisin tähänkin otteluun vain kaivannut vielä jotain suurempa tarinaa, tunnelmaa tai merkitystä, koska nyt tämä oli vain… upea ottelu. Se ei toki ole millään tavalla huono suoritus, mutta pelkästään upea ottelu ei nouse vielä MOTYC-tasolle sllmissäni. Lisäksi ihan pienenä kritiikkinä on todettava, että mielestäni Morishima hoiti paikoitellen ottelussa oman roolinsa hieman laiskasti, vaikka pääspotit hän toki hoiti myös pirun näyttävästi. No, yhtä kaikki, tämä oli todella kova Main Event todella kovalle illalle, mutta jätti toivomaan vielä vähän enemmän.

* * * *


Kolme neljän tähden ottelua, yksi ***½-ottelu ja yksi intensiivinen avausmatsi. Eipä tästä show’sta voi tähtiarvosanojen pohjalta keksiä paljon pahaa sanottavaa, eikä toki muutenkaan. On hienoa, että ROH on vihdoin saatu mukaan tähän ppv-projektiin, koska kieltämättä tällainen saatanallisen kova paini tuo ihan toisen tason näihin ppv-arvioihin, kun mukana on erityisesti WWE:n tämänhetkistä tauhkaa. Silti tämän hehkutuksen jälkeen on todettava, että Respect Is Earned ei ollut millään tavalla täydellinen tapahtuma. Tästä puuttui todella suuret tunteet, todella suuret ottelut ja ylipäänsä sellainen ainutlaatuinen merkittävyys. Hienoa painia oli tarjolla paljon (ehkä liikaakin), mutta jotenkin show’n eri otteluiden pitäisi erottua enemmän toisistaan. Nyt kokonaisuus oli ehdottomasti Hieno, mutta jään vielä odottamaan ROHin oikeasti aivan täydellistä show’ta. Mahtava ppv-avaus silti.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 2.4.2020

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWE Vengeance - Night of Champions 2007

Next post

Arvio: TNA Victory Road 2007

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.