Arvio: WCW Bash at the Beach 1994
Päivämäärä: 17.7.1994
Sijainti: Orlando, Florida (Orlando Arena)
Yleisömäärä: 14 000
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Vuosina 1992 ja 1993 WCW järjesti kesällä Beach Blast -nimisen ppv:n. Nyt vuonna 1994 suurin piirtein samaan aikaan järjestettiin Bash At The Beach -niminen ppv. Mitään erityistä syytä hienoiselle nimenvaihdokselle en ainakaan itse tiedä, mutta yhtä kaikki meininki tässä Bash At The Beachissa oli noin yleisesti aika sama kuin Beach Blastissa. Kyseessä oli WCW:n kesän suurin ppv, ja sellaisena sitä mainostettiin…
…Tosin täytyy todeta, että kesä 1994 oli WCW:llä aivan jotain muuta kuin kesät 1993 ja 1992. Painimaailman järisyttävin käänne kenties ikinä oli nähty, kun kesäkuussa HULK HOGAN asteli WCW:n tapahtumaan ja nousi saman tien haastamaan Ric Flairin – miehen, jota Hogan ei ollut koskaan kohdannut maksulähetyksessä. Hoganin saapumisesta WCW:hen oli tietenkin huhuttu jo kuukausikaupalla, ja lopulta tieto varmasta sopimuksesta (sekä sen hulppeista ehdoista Hoganin näkökulmasta) olivat vuotaneet painifanien tietoisuuteen jo keväällä. Silti varsinainen hetki, jolloin Hogan asteli ensimmäistä kertaa WCW:hen, oli hetki, jonka moni uskoi muuttavan bisneksen. Hulk Hogan oli edelleen vuonna 1994 aivan kiistatta koko painimaailman suurin nimi, ja nyt hän oli töissä firmassa, jonne hänen ei ikinä pitänyt mennä. Töissä siinä toisessa painilafkassa, joka oli ollut koko territory-aikakauden jälkeisen ajan selvä kakkonen WWF:n rinnalla. Ja WWF oli noussut koko Amerikan isoimmaksi firmaksi nimenomaan Hulk Hoganin avulla. Mitä kävisi nyt, kun Hogan oli WCW:ssä? WCW:llä itsellään oli heti jättimäiset odotukset, ja niin piti ollakin, koska Hoganin palkkaus oli tyrmistyttävän kallis hankinta. WCW odotti tältä Bash At The Beachilta buyrateksi vähintään 1.0:aa, mikä tekisi tästä WCW:n parhaan ppv:n ja samalla käytännössä suositumman ppv:n kuin mikään muu WrestleManian ja SummerSlamin jälkeen. Ja kyllä vain: tavoitteet myös täyttyivät. Bash At The Beachin buyrate oli 1.02, mihin vain harva olisi uskonut etukäteen.
Tämä kaikki oli tietenkin hyvä uutinen ennen kaikkea Eric Bischoffin kannalta. Bischoffista oli hieman huomaamatta alkanut tulla WCW:ssä uusi päättävä nimi, kun Bill Shaw ja muut Turnerin firman miehet väistyivät sivuun. Hoganin palkkaaminen oli nimenomaan ollut Bischoffin idea, ja niin oli myös se, että Hoganin palkkaamisella WCW lähtisi oikeasti haastamaan WWF:ää ja nousemaan jopa sen ohi. Käytännössä siis jo tämän Bash At The Beachin aikaan (ja ennenkin tätä) Bischoff oli WCW:n toimitusjohtaja, ja hän tulisi pysymään pestissään huomattavasti pidempään kuin edeltäjänsä. Eric Bischoffin aikakausi WCW:ssä oli virallisesti alkanut. Buukkaustiimi sen sijaan pysyi edelleen laajan porukan käsissä, mutta päävastuuta siellä vielä toistaiseksi piti Ric Flair. Sekin tulisi tosin muuttumaan pian.
Näissä tunnelmissa saavumme siis Orlandossa, Floridassa järjestettyyn Bash At The Beachiin, joka keräsi myös paikan päälle suurimman WCW-yleisön pitkään aikaan: 14 000 katsojaa. Eikä se tietenkään ollut ihme, koska luvassa oli Hoganin WCW-ppv-debyytti ja ensimmäinen ottelu WCW:ssä. Show’n avasi kansallislaulun laulanut Daron Norwood. Selostajina toimivat suurimman osan ppv:stä taas Tony Schiavone ja Bobby Heenan, mutta edellisen ppv:n tapaan Jesse Ventura vieraili selostamossa parin ottelun ajan. Tämä olikin sitten viimeinen kerta, kun kuulimme Venturan selostuksia WCW:n ppv:ssä. Venturan sopimus WCW:n kanssa päättyi kesällä 1994 väitetysti sen takia, että hän nukahti kesken WCW:n tv-nauhoitusten (en voi syyttää Venturaa). Monet tosin uskovat, että Venturan lähdön todellinen syy oli se, että muuan vaaleahiuksinen maailmanmestari oli saapunut juuri WCW:hen. Backstagehaastattelijana Gene Okerlund.
WCW Television Championship
Lord Steven Regal (c) vs. Johnny B. Badd
Vain ppv:eihin keskittymällä voisi helposti luulla, että Lord Steven Regalin mestaruuskausi oli jatkunut entiseen tapaan pitkänä ja kukoistavana. Se ei ole kuitenkaan koko totuus. Heti Slamboreen jälkeen Regal nimittäin hävisi mestaruutensa monien yllätykseksi Larry Zbyszkolle, mutta Zbyszkon mestaruuskausi ei kestänyt pitkään. Vain paria viikkoa myöhemmin Zbyszko puolusti vyötään Regalia vastaan Clash of the Championsissa, ja Regal voitti mestaruutensa takaisin. Nyt Regalin oli tarkoitus puolustaa tässä ppv:ssä mestaruuttaan STINGIÄ vastaan (Stingistä lisää Main Eventin kohdalla), mutta juuri ppv:tä edeltävässä Saturday Nightissa Ric Flair kumppaneineen pieksi Stingin niin pahasti, ettei Sting pystynytkään osallistumaan Bash At The Beachiin. Loukkaantuminen ei toki ollut oikea, vaan tekosyy sille, että Sting vedettiin viime hetkellä pois koko ppv:stä. Miksi näin tehtiin? Siitä ottelun jälkeisessä huomiossa. Koska Regalin vastustaja oli siis peruuntunut viime hetkellä, esitti Regal tässä ppv:ssä avoimen haasteen ja sai vastaansa aina yhtä iloisen Johnny B. Baddin, joka oli halunnut päästä painimaan TV-mestaruudesta jo pitkään.
Äh, olipa taas vähän tylsää. Jo siinä vaiheessa, kun selostajat ilmoittivat Stingin vastustajan olevankin Stingin sijaan Johnny B. Badd, pelkäsin tätä. Oikeastaan sekä Regal että Badd ovat olleet viime ppv:eissä yllättävän ongelmallisia tapauksia. Ihan kiinnostavia ja lahjakkaitakin painijoita, joiden ottelut eivät vain sytytä sillä tavalla kuin voisivat. Jotenkin joku ei vaan toimi odotetulla tavalla, ja kokonaisuus on vähän platku. Kun nämä kaksi sitten pistettiin toisiaan vastaan, lopputulos oli juuri tuo sama. Tässä nähtiin ehdottomasti hyvää painia, ja erityisesti Regal oli taas ihan iskussa, mutta jotenkin tämä ei vain missään vaiheessa kiinnostanut niin paljon kuin olisi voinut toivoa. Ei vain… Ei ollut sitä jotain suurta jännitettä tai muuta erikoisuutta. Tämä vain oli. Ihan hyvä ottelu, kaikin puolin muodollisesti pätevä matsi, mutta jotain enemmän olisin silti toivonut.
* * ½
Seuraavaksi nähtiin hyvin poikkeuksellinen hetki, kun japanilaisen painin legenda, NJPW:n perustaja ja viime vuosina monenlaisiin ongelmiin kotimaassaan ajautunut Antonio Inoki saapui yhtäkkiä WCW:n kehään Gene Okerlundin haastateltavaksi. Okerlund tietenkin ylisti Inokia, ja Inoki oli oma itsensä, kunnes yhtäkkiä äskeisessä ottelussa paininut Lord Steven Regal ilmestyi kehään ja alkoi pilkata Inokia. Lopulta Inoki hermostui ja riisui takkinsa, jolloin Regal karkasi paikalta. Tämän oli siis tarkoitus rakentaa seuraavaan Clash of the Championsiin Antonio Inokin ja Lord Steven Regalin välistä ottelua. Inoki oli suostunut WCW-yhteistyön nimissä painimaan Clash of the Championsissa, mutta halusi kohdata jonkun merkittävän vastustajan. Niinpä Regalista alettiin rakentaa sellaista, ja siksi Regalin piti saada puhtaita voittoja alleen. Sellainen taas ei olisi ollut Stingin kanssa mahdollista, minkä vuoksi Sting päätettiin jättää kokonaan tästä tapahtumasta pois.
Singles Match
Vader vs. The Guardian Angel
Kuten kuvasta saattaa todeta, The Guardian Angel ei ole suinkaan mikään uusi WCW-painija – vaan The Boss! WWF:stä WCW:hen viime vuoden lopussa loikannut Big Bossman oli siis ottanut WCW:ssä ensin käyttöön The Boss -nimen, mutta se ei sopinut WWF:lle, joka omisti Big Bossman -tavaramerkin ja jonka mielestä The Boss oli vähän liian samanlainen nimi. Niinpä Bossin ja Vaderin feud huipentui Spring Stampedessa käytyyn otteluun, jonka jälkeen WCW:n komissaari Nick Bockwinkel riisti Bossilta virkamerkin, pampun ja ”Boss”-tittelin. Sen seurauksena Bossista tuli The Guardian Angel, eli oman käden oikeudella toimiva epävirallinen ”poliisi”. Samalla Guardian Angel näköjään myös jatkoi feudiaan Vaderin kanssa sen jälkeen, kun Vader oli tippunut pois päämestaruuskuvioista. Nyt Vader ja Guardian Angel kohtasivat sitten uusintaottelussa Spring Stampedesta.
Tässä ottelussa ei ollut enää ollenkaan samaa mystiikkaa kuin Vaderin ja Bossin ensimmäisessä kohtaamisessa. Tuolloin Vader repi Bossista irti oikeasti pirun viihdyttävän ja intensiivisen brawlauksen, ja Bosskin pisti itsestään kaiken likoon. Tällä kertaa… Noh, tämä oli muuten vielä ihan hyvää brawlausta (vaikka meno olikin paria astetta vaisumpaa kuin viimeksi, koska kaikki parhaat jutut oli nähty jo ensimmäisellä kerralla), mutta sitten ottelu loppui vielä ankeasti ja aivan kesken kaiken, joten lopulta tästä matsista jäi lähinnä sellainen ok tv-ottelutasoinen fiilis. Harmi. Kaikkea ei aina pitäisi mennä toistamaan.
* *
Tag Team Match
Terry Funk & Bunkhouse Buck vs. Arn Anderson & Dustin Rhodes
Terry Funk oli siis palannut WCW:hen Slamboreessa. Kaikki olettivat, että kyse olisi vain yhden illan paluusta, kuten muidenkin tapahtumassa esiintyneiden legendojen kohdalla. Toisin kuitenkin kävi: Slamboreessa käydyn Dustin Rhodesin ja Bunkhouse Buckin tappelun jälkeen Funk ryntäsi kehään ja yllätti kaikki hyökkäämällä brutaalisti Dustin Rhodesin kimppuun. Funkin syy teolleen oli se, että hän vihasi sydämensä pohjasta Dusty Rhodesia ja siksi Dustyn poika sai nyt maksaa tästä. Samalla Funk liittoutui yhteen Bunkhouse Buckin ja tämän managerin Col. Robert Parkerin kanssa. Dustin tietenkin halusi kostaa Funkille ja Buckille kaiken, ja niinpä hän haastoi heidät joukkueotteluun Bash At The Beachiin. Ongelma oli vain se, että Dustin tarvitsi joukkueparin. Sellainen kuitenkin löytyi, kun hieman yllättäen konkari Arn Anderson asettui Dustinin puolelle ja ilmoitti taistelevansa Dustinin kanssa Funkia ja Buckia vastaan. Heel-joukkueen ringsidellä WCW-debyyttinsä teki Col. Robert Parkerin uusi henkivartija Meng, joka on tässä projektissa paremmin tuttu nimellä Haku. Vuoteen 1992 asti WWF:ssä paininut Haku oli paininut pari viime vuotta Japanissa ja Meksikossa, mutta nyt WCW oli palkannut hänet ja tuonut hänet osaksi Parkerin porukkaa nimellä Meng.
Ikävästi aiheuttanut pelkkiä ”äh”-fiiliksiä tämä ppv ensimmäisen tunnin aikana. Tämäkin oli ottelu, jolta olisi voinut odottaa enemmän, mutta sen sijaan tämä jäi vain vanhojen otteluiden toistamiseksi. Terry Funk ei ikävä kyllä tuonut tähän otteluun oikein mitään lisää, ja Arn Anderson oli käytännössä täysin turha, koska ei osallistunut otteluun paljon ollenkaan – mihin selvisi toki syy sitten lopussa, kun Anderson kääntyi Rhodesia vastaan. Käytännössä tämä oli siis vain Rhodesin yksintaistelua Funkia ja Buckia vastaan. Sellaisena tämä oli ihan hyvä, mutta kokonaisuutena oikeastaan heikoin näistä kolmesta Rhodesin ja Buckin ottelusta. Ehkä seuraavaksi jo jotain muuta?
* * ½
WCW United States Heavyweight Championship
Steve Austin (c) vs. Ricky Steamboat
Steve Austin oli pitänyt US Heavyweight -mestaruutta hallussaan jo usean kuukauden ajan ja onnistunut puolustamaan vyötä kovia haastajia vastaan. Nyt edessä oli kuitenkin Austinin uran kenties kovin haaste, kun moninkertainen World Heavyweight -mestari ja US Heavyweight -mestari, konkarimainen Ricky Steamboat asettui Austinin haastajaksi. Austinin ja Steamboatin feud oli keskittynyt hyvin paljolti mestaruuteen ja siihen, että Ric Flairille kaksi tiukkaa World Heavyweight -mestaruusottelua hävinnyt Steamboat halusi nyt vielä yhden mahdollisuuden nousta mestariksi. Tämä ottelu jäi muuten lopulta Ricky Steamboatin viimeiseksi ppv-otteluksi noin 15 vuoteen. Steamboat eläköityi painikehistä tämän vuoden loppuun mennessä, mutta sitä ennen edessä oli vielä yksi käänne, joka käy ilmi vasta Fall Brawlissa. Palaan siihen – ja Steamboatin uran loppuun – silloin paremmin.
No niin. Sitten päästiin asiaan. Austinille ja Steamboatille oli todellakin annettu kunnolla aikaa, ja ensiluokkainen konkari sekä lupaava nuorukainen pääsivät vääntämään pitkän US-mestaruusottelun. Periaatteessa näistä lähtökohdista olisi voinut jopa ajatella, että tämä ottelu nousisi ihan MOTYC-tasoiseksi otteluksi, mutta ihan se kaikkein poikkeuksellisin meininki jäi tästä kuitenkin sillä tavalla puuttumaan, että yli neljää tähteä tämä ei minulta saa. Se ei poista silti sitä, että Steamboatin ja Austinin matsi oli loistava ja ehdottomasti huippuluokan kohtaamienn. Kehäpsykologian mestari Steamboat auttoi Austinia kertomaan ottelussa erinomaisen tarinan, ja ottelun loppupuolella nähtiin vielä viihdyttävä lisäkäänne, kun Austin yritti saada itsensä diskatuksi epätoivoisesti. Yhtäkään tajunnanräjäyttävää spottia tai bumppia ei tässä nähty, mutta sellaista ei tarvittukaan, koska sen sijaan katsojille tarjottiin loistavasti etenevää ja mahtavasti rakenneltua teknispainoitteista painia yli 20 minuutin verran. Tämä oli siis yksinkertaisesti loistava painiottelu, juuri sellainen kuin US-mestaruusottelun voi vain toivoa olevan.
* * * *
WCW Tag Team Championship
Kevin Sullivan & Cactus Jack (c) vs. Pretty Wonderful
Kevin Sullivanin ja Cactus Jackin epätodennäköinen kaksikko oli onnistunut voittamaan joukkuemestaruudet Nasty Boysilta Slamboreessa. Sen jälkeen Sullivan ja Jack eivät olleet tehneet mainittavammin tehneet yhteistyötä, koska nämä kaksi kummallista persoonaa eivät oikeastaan edes mainittavasti pitäneet toisistaan. Joukkueen jonkinlaisena koossa pitävänä voimana toimi Sullivanin hidasälyinen veli Dave Sullivan, vaikka oli vähintäänkin epävarmaa, pitikö Kevin oikeastaan veljestäänkään. Yhtä kaikki, nyt Sullivan ja Jack joutuivat puolustamaan vöitään WCW:n uutta Pretty Wonderful -joukkuetta vastaan. Tämä joukkue syntyi sen jälkeen, kun Paul Romalle päätettiin keksiä taas jotain tekemistä. Täysin karismaton ja epäkiinnostava Roma oli jäänyt tyhjän päälle surullisenkuuluisen ”Three Horsemenin” hajottua, eikä kukaan oikein tuntunut tietävän, mitä Romalle pitäisi tehdä. Niinpä ”Pretty” Paul Roma pantiin yhteen konkari ”Mr. Wonderful” Paul Orndorffin kanssa, ja heistä luotiin uusi WCW:n heel-joukkue. Nimeksi joukkue sai ovelasti Pretty Wonderful, ja nyt kaksikolla oli mahdollisuus nousta WCW:n joukkuemestareiksi. Oli muuten pieni ihme, että Cactus Jack esiintyi tässäkään show’ssa enää. WCW ja ECW tekivät näihin aikoihin yhteistyötä siinä määrin, että osa WCW:n painijoista kävi painimassa myös ECW:n tapahtumissa. Cactus Jack oli yksi heistä. Kesäkuussa ECW:n show’ssa Jack oli päättänyt tavoitella HC-faneilta lisäsuosiota heittämällä WCW Tag Team -mestaruusvyönsä maahan ja sylkemällä sen päälle. WCW:ssä tätä temppua ei tietenkään katsottu hyvällä, ja Jack oli aikamoisessa koirankopissa. WCW lennätti tähän show’hun jopa paikalle Brian Pillmanin sitä varten, että Pillman olisi voinut painia Jackin puolesta tässä ottelussa. Jack kuitenkin saapui hoitamaan hommansa, mutta hänen(kin) WCW-uransa alkaisi olla loppusuoralla.
Voi Luoja. Paul Roman on pakko olla tylsin painija, jota maa päällään kantaa. Tai ei ainakaan tule mieleen kovin montaa toista vastaavaa painijaa, joka ei olisi varsinaisesti huono tai ärsyttävä vain ihan puhtaasti pelkästään auttamattoman tylsä. Ei tässäkään ottelussa Roma ollut mitenkään kamala kehässä tai ärsyttänyt millään tavalla, mutta ihan kaikki Roman suorituksessa on vain sellaista, että… Ei jaksa kiinnostaa millään tavalla. Ikävä kyllä myöskään Paul Orndorff ei enää tällä Pretty Wonderful -runilla ollut parhaassa iskussaan, mutta Orndorff pystyi sentään kohtuullisen hyvään suoritukseen silti. Ottelun ehdoton tähti oli silti Cactus Jack, joka parhaansa mukaan taas kantoi ottelua, mutta koska nyt joukkuemestaruusmatsista oli pitkästä aikaa viety pois kaikki HC-aspektit, ei tässä ollut samanlaista viihdyttävyyttä kuin viime kuukausien joukkuemestaruusmatseissa. Lähinnä tämä oli tv-ottelutasoinen joukkueottelu: ei suuria ongelmia muttei mitään tajunnanräjäyttävää meininkiä missään vaiheessa. Ilmeisesti monet muut arvostelijat ovat vihanneet tätä matsia paljon enemmän, mutta minusta tämä oli aivan ok.
* *
WCW World Heavyweight Championship
Ric Flair (c) vs. Hulk Hogan
Ja sitten. Illan Main Event. Vuoden suurin ottelu. Ehkä koko vuosikymmenen suurin ottelu. Ottelu, jonka ei pitänyt koskaan tapahtua. Nyt sen aika oli vihdoin. Selitetään ensin taustaksi se, mitä WCW World Heavyweight -mestaruudelle on käynyt sitten Slamboreen. Vielä Slamboreessa WCW:llä oli kaksi päämestaruutta: WCW World Heavyweight -mestaruus, jota symboloi pari vuotta aiemmin käyttöön otettu mestaruusvyö. WCW World Heavyweight -mestaruus oli se isoin, ja sitä kantoi Ric Flair. Sitten oli epämääräinen WCW International World Heavyweight -mestaruus, joka oli syntynyt sen jälkeen, kun NWA World Heavyweight -mestaruus oli kuollut ja kuopattu. WCW International World Heavyweight -mestaruuden asema oli ollut koko olemassaolonsa ajan täysi mysteeri, eikä kukaan tiennyt, miten siihen pitäisi suhtautua. Mestaruutta symboloi kuitenkin legendaarinen Big Gold Belt. Sting oli voittanut mestaruuden Slamboreessa. Vihdoin kesäkuussa WCW päätti kuitenkin lopettaa tämän kaiken kahden mestaruuden sekoilun, ja niinpä Clash of the Championsissa nähtiin Ric Flairin ja Stingin välinen ottelu mestaruuksien yhdistämiseksi. Flair voitti ottelun ja molemmat mestaruudet, yhdisti ne toisiinsa ja otti mestaruusvyökseen käyttöön taas vanhan kunnon Big Gold Beltin.
Sitten tämän ottelun taustatarinaan: WCW oli siis neuvotellut Hulk Hoganin kanssa kuukausien ja kuukausien ajan, ja lopulta oli selvää, että Hogan todellakin oli tehnyt sopimuksen WCW:n kanssa ja saapuisi WCW:hen. Sopimus oli hulppea: Hoganille maksettava summa oli sellainen, että kukaan muu ei voinut edes haaveilla vastaavasta. Mutta ketä vastaan Hogan laitettaisiin? Eric Bischoffin mielestä vastaus oli selvä: tietenkin heti Ric Flairia vastaan. WCW:llä oli nyt mahdollisuus järjestää se jättiottelu, jota WWF ei koskaan buukannut. Toinen idea oli kuitenkin kasvattaa jännitettä Hoganin ja Flairin välille ja säästää miesten keskinäinen ottelu Starrcadeen. Tätä olisi tukenut sekin, että Flair oli toiminut hyvin facena, ja Hoganin kanssa feudaaminen edellyttäisi heel-turnia. Bischoffia ei kuitenkaan tämä vaihtoehto kiinnostanut, joten niinpä pian Slamboreen jälkeen Ric Flair teki äkkinäisen heel-turnin, kääntyi ystäviään vastaan ja liittoutui WCW:hen saapuneen Sensuous Sherrin (Martel) kanssa. Samalla paikalle sitten saapui Hulk Hogan, joka tietenkin halusi haastaa heti tämän ilkeän mestarin päämestaruusotteluun. Hoganin ja Flairin feud rakenneltiin hyvin pikaisella vauhdilla muutamassa viikossa siihen pisteeseen, että Bash At The Beachiin päästiin järjestämään tämä kaikkien odottama ottelu. WCW oli pannut tähän matsiin todellakin kaikki panokset, koska Hogan toi mukanaan ringsidelle vanhan ystävänsä Mr. T:n. Koristähti Shaquille O’Neal oli tuotu ottelun ringsidelle luovuttamaan mestaruusvyö voittajalle. Tunnelma oli käsinkosketeltavissa, kun Hogan ja Flair asettuivat toisiaan vastaan.
Olen ehkä sitten arvostelijoiden keskuudessa poikkeus, mutta minä annan tälle ottelulle neljä tähteä. En löytänyt kovin montaa muuta arviota missä olisi annettu yhtä kova arvosana tälle, mutta ihan sama. Minun kirjoissani tämä Hoganin ja Flairin kohtaaminen on ihan yhtä kova matsi kuin Hoganin ja Ultimate Warriorin ottelu parin vuoden takaa WrestleManiasta, ja – hämmentävää kyllä – tuon ottelun suuruus tunnutaan tunnustavan paljon useammin. Ehkä syynä on sitten se, että kaikki tietävät, mitä tästä ottelusta seurasi: käytännössä kaksi vuotta pelkkää Hulkamaniaa WCW:ssä, kaikkien vanhojen WCW-tähtien potkiminen tai alentaminen alakorttiin ja Hoganin kavereiden nostaminen ME-kuvioihin. Nuo jatkokäänteet ovat toki täyttä paskaa, mutta tämä ottelu oli kova. Tämä oli SE kohtaaminen Hoganin ja Flairin. SE ensimmäinen ottelu. SE ottelu, joka WWF:n olisi pitänyt osata buukata, mutta mihin WWF ei koskaan kyennyt. Ei, WCW hoiti sen. Ja kunnioitettavasti hoitikin. Tämä ottelu tuntui oikeasti helvetin isolta. Helvetin merkittävältä. TÄSSÄ oli sitä suuren ottelun tunnelmaa, jota ihan liian harvoin on viime aikoina näiden ppv:eiden ME-otteluissa ollut. Tässä oli kaikki mitä tarvittiin. Lisäksi Ric Flair oli päättänyt tehdä täyden päivätyön, ja Flair todellakin teki kaikkensa kantaakseen Hoganin parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Silti hattua pitää nostaa myös Hoganille: myös Hogan oli oikeasti ilmeisesti päättää näyttää epäilijöilleen, ja tässä ottelussa nähtiin paljon motivoituneempi ja paremmin liikkuva Hogan kuin pitkään aikaan WWF:n otteluissa. Jumalauta, Hogan teki tässä ottelussa jopa Cross Armbreakerin! Kun tähän sitten lisätään se, että ottelu oli rakennettu täydellisesti ja että tunnelma oli oikeasti mahtava alusta loppuun… Lopetus tuntui suurelta. Mitään ei ollut mokattu. Kyllä, tämä oli huippuottelu. Hieno Main Event. Harmi, että jälkiseuraamukset olivat sitten mitä olivat.
* * * *
Usein WWF:n historiasta puhutaan eri Erojen osalta, mutta WCW:ssä vastaavaa käytäntöä ei ollut. Jos olisi, tämä ppv oli uuden Eran aika. ”Old School WCW:n” aikakausi päättyi tähän, ja tästä alkoi Hogan Era. Tämä oli viimeinen ppv, joka oli vielä vanhanmallinen ja jossa suurin osa painijoista edusti vanhaa WCW:n tyyliä. Kaikki tämä tulisi muuttumaan vain muutamassa kuukaudessa, kun Hogan pääsisi valtaan ja alkaisi tuoda kavereitaan WCW:hen. Se ei ole kaunista katsottavaa. Nautitaan siis tästä ppv:stä, koska tässä oli vielä sitä jotain kuitenkin. Tietynlainen siirtymävaihe vanhan ja uuden välillä. Hieno US-mestaruusottelu ja luultavasti paras Hoganin ja Flairin koskaan keskenään painima ottelu. Muuten tapahtuma oli kuitenkin varsin yhdentekevä, joten ei tämä kokonaisuutena Ok:ta paremmaksi nouse.
Wikipedia: WCW Bash at the Beach 1994
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 7.10.2018
No Comment