1994ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF SummerSlam 1994

Päivämäärä: 29.8.1994

Sijainti: Chicago, Illinois (United Center)

Yleisömäärä: 23 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Kesän kuumimmat juhlat olivat jälleen täällä, kun jo seitsemättä kertaa järjestetty SummerSlam ”huipensi” WWF:n kesän tuttuun tapaan. Käytän lainausmerkkejä ”huipentaa”-sanan edessä, koska kesä 1994 oli jälleen WWF:lle aikamoista tasapaksua puuroa. Firmalta puuttuivat todelliset vetonaulat, mikään feud ei vetänyt suuria yleisömääriä, katsojaluvut pysyivät tasaisina ja house show -yleisömäärät olivat pahimmillaan todella heikkoja. WWF oli toki edelleen selvästi WCW:tä edellä, mutta hyvältä ei näyttänyt myöskään se, että WCW oli onnistunut viemään suuren kiinnostuksen itselleen palkkaamalla Hulk Hoganin. WWF:llä ei ollut mitään vastaavaa vetonaulaa, koska Roddy Piperin paluu ei ollut osoittautunut ollenkaan sellaiseksi drawiksi kuin WWF oli toivonut.

Tämä kaikki oli toki pientä verrattuna siihen henkilökohtaiseen helvettiin, jonka Vince McMahon oli käynyt läpi kuluneen kesän aikana. Juuri ennen SummerSlamia oli saatu nimittäin päätökseen yksi painihistorian suurimmista tapahtumista: legendaarinen steroidioikeudenkäynti. Kuten olen useaan kertaan näissä arvioissa raportoinut, viime vuosien suurin tapahtuma on ollut WWF:n ympärillä pyörinyt massiivinen steroidiskandaali, joka oli saanut alkunsa siitä, kun WWF:n käyttämä lääkäri tohtori George Zahorian sai ensin syyteen ja sitten tuomion steroidien välittämisestä useille (WWF)-painijoille ilman asianmukaisia reseptejä. Zahorian-tutkinta käynnisti kuitenkin lumipalloefektin, joka vaikutti koko showpainibisnekseen pysyvästi. Nopeasti alettiin epäillä, että Zahorian ei ollut toiminut steroidien välityksessä vain yksin vaan että oikeastaan koko toiminta oli WWF:n ja ennen kaikkea Vince McMahonin suunnitelmaa. Showpainibisneksen steroidikulttuuri paljastui hetkessä, ja Hulk Hoganista lähtien monet alan isoimmat nimet joutuivat selittämään julkisuudessa steroidien käyttöään. Esimerkiksi Hogan valehteli ensin julkisesti täysin kaikesta käytöstään. Samalla WWF joutui äärimmäisen kielteiseen julkisuuteen, minkä seurauksena se uudisti koko steroiditestauskulttuurinsa (aiemmin painijoita ei ollut testattu steroidien varalta käytännössä ollenkaan), ja WWF:n ohella myös muun muassa WCW julisti nollatoleranssin steroidien käytölle. Varsinkin aluksi vaikutukset uusilla epämääräisiksi jääneillä ”testausmuodoilla” olivat tosin pieniä, mutta vähitellen 1990-luvun ensimmäisinä vuosina showpainifirmojen oli pakko luopua vielä 1980-luvulla rehottaneesta täysin vapaasta steroidimeiningistä niin, että painijoiden harjoittamaan kiellettyjen aineiden käyttöön puututtiin oikeasti. Pahimmat lihasmöykyt katosivat Main Eventistä, ja kulttuuri otti ainakin pienen askeleen terveellisempään suuntaan.

Samalla kuitenkin Vince McMahon ja koko WWF joutuivat isoihin ongelmiin. Kun uusia tietoja WWF:n systemaattisesta steroidiohjauksesta ja jopa Vince McMahonin omasta steroidikäytöstä paljastui ja vuoti julkisuuteen, nostettiin WWF:ää vastaan syyteet järjestelmällisestä steroidikaupasta. Pahimmillaan näytti siltä, että syyteet ja mahdolliset tuomiot voisivat ajaa koko yhtiön konkurssiin ja tehdä lopun Vince McMahonin urasta. Tutkintaa ja sen eri vaiheita seurattiin amerikkalaisessa mediassa tarkkaan, ja aihe nousi useasti isojen sanomalehtien ja tv-kanavien pääaiheeksi. Julkisuushaitat WWF:lle ja ennen kaikkea Vince McMahonille olivat valtaisat. Myös nimenomaan Hulk Hogan joutui todella kielteiseen julkisuuteen, ja hetkittäin näytti julkisuuden perusteella siltä, että Hogan olisi ollut myös syytetty, vaikka oikeasti kaikki syytökset kohdistettiin vain WWF:ään ja Vince McMahoniin steroidien laittomasta välittämisestä, ei kehenkään steroideja käyttäneeseen painijaan.

Lopulta koko tutkinta kulminoitui sitten loppukesästä alkaneeseen oikeudenkäyntiin. Erityisesti oikeudenkäynnin ensimmäisinä päivinä näytti todella pahasti siltä, että WWF häviäisi tapauksen ja että kyseessä saattaisi olla kaiken loppu. Lopulta kuitenkin amerikkalainen oikeusjärjestelmä osoitti taas ”voimansa”: WWF:ää ja Vinceä kohtaan asetetut syytteet olivat niin yksityiskohtaisia ja kovia, ettei syyttäjä lopulta pystynyt oikeudessa todistamaan tarpeeksi vakuuttavasti, että WWF olisi syyllistynyt nimenomaan niihin. Oli kiistatonta, että Vince ja WWF:n johto tiesivät painijoidensa käyttävän steroideja ja tietävän, että he saivat niitä nimenomaan tohtori Zahorianilta. Oli myös selvää, että steroidien käyttöä ei valvottu ja että painijat neuvoivat toisiaan niiden käytössä. Sen sijaan syyttäjä ei onnistunut todistamaan, että WWF ja Vince McMahon olisivat systemaattisesti olleet masinoimassa tätä steroidikauppaa ja toimineet siinä selvästi aktiivisena osapuolena. Näin ollen juuri ennen SummerSlamia päättynyt oikeudenkäynti (jonka viimeisenä päivänä todistajanaitossa kävivät kaikki oleelliset painijat Hulk Hoganista lähtien) päättyi kaikkien syytteiden raukeamiseen. Tämä oli samaan aikaan pienoinen yllätys ja ennen kaikkea suuri helpotus Vince McMahonille ja WWF:lle. WWF:lle jäi silti maksettavaksi miljoonien oikeudenkäyntikulut, mutta se oli pientä verrattuna siihen, mikä olisi voinut olla lopputulos. Samalla vapauttava tuomio tiesi yhden aikakauden loppua: nyt usean vuoden ajan pinnalla ollut steroidikäsittely oli tietyllä tavalla ohi. Tässä vaiheessa kukaan ei osannut vielä sanoa, mitä tämä tietäisi tulevaisuuden kannalta. Olisiko edessä paluu vanhaan vai kokonaan uuden ajan alku?

Tämä yllä oleva teksti on ”tiivistelmä” koko 1990-luvun ajan pinnalla olleesta steroiditapauksesta. Esimerkiksi tässä artikkelissa tapaus on selitetty seikkaperäisemmin, ja tässä on äärimmäisen perusteellinen tiivistelmä Wrestling Observerin numerosta, joka julkaistiin steroidioikeudenkäynnin päättymisen jälkeen. (Lue myös Smarksiden erikoisartikkeli oikeudenkäynnistä toim. huom.)

Vielä ennen SummerSlamiin siirtymistä täytyy mainita tapahtuma, joka ei liity WWF:ään mutta on äärimmäisen merkittävä hetki amerikkalaisessa painihistoriassa. Kahta päivää ennen tätä SummerSlamia ECW järjesti tapahtuman, joka keräsi sille enemmän huomiota kuin mikään muu ennen sitä tai kuin moni sen jälkeenkään. Kuten olen WCW-arvioissani kertonut, legendaarinen NWA World Heavyweight -mestaruus oli jäänyt täysin heitteille sen jälkeen, kun WCW oli vuonna 1993 lopullisesti irtaantunut NWA:sta ja hylännyt NWA World Heavyweight -mestaruuden. Samalla tuo tiesi käytännössä koko mestaruuden loppua, koska ennen niin mahtavaan NWA:han ei kuulunut käytännössä yhtään oikeaa promootiota Yhdysvalloissa. Vuoden 1994 ECW liittyi kuitenkin siihen, ja hyvin olematon NWA:n johtokunta (johon kuuluivat lähinnä ECW:n Tod Gordon, JCP:n perustaja ja parhaillaan uuden promootion perustamiseen pyrkivä ikivanha promoottori Jim Crockett, merkityksetön pikkupromoottori Dennis Coralluzzo ja uusiseelantilainen promoottori Steve Rickard) päätyi lopulta monivaiheisten sotkujen jälkeen siihen, että ECW saisi järjestää turnauksen vakantista NWA World Heavyweight -mestaruudesta. Muiden NWA-promoottoreiden vaatimus olisi se, että ECW:n buukkaama voittaja joutuisi pian puolustamaan vyötään jonkun toisen NWA-promootion (todennäköisesti Crockettin uuden promootion) tapahtumassa ja häviämään vyönsä NWA:n johtokunnan valitsemalla voittajalle. ECW:n Tod Gordon ja Paul Heyman vakuuttelivat suostuvansa tähän… Kunnes sitten 27.8.1994 he kusettivat koko NWA:ta täysin.

Turnauksen voittajaksi buukattu Shane Douglas nimittäin piti finaalivoittonsa jälkeen legendaarisen promon (katso, jos et ole nähnyt), jossa hän haukkui kaikki vanhat NWA-mestarit ja koko NWA-mestaruuden ja julisti koko NWA:n kuolleen seitsemän vuotta sitten. Sen jälkeen Douglas heitti NWA World Heavyweight -mestaruuden maahan ja kaivoi sen sijaan esille ECW:n mestaruusvyön ja julisti itsensä uudeksi ECW World Heavyweight -mestariksi. Tämä kusetus tietenkin järkytti kaikki muut NWA-pomot, ja koko homman suunnitelleet Gordon ja Heyman ilmoittivat samalla nimensä Eastern Championship Wrestlingistä Extreme Championship Wrestlingiksi muuttaneen promootion eroavan NWA:sta. Tempauksen tarkoitus oli tuoda vain maksimaalinen huomio ECW:lle (koska nimenmuutoksen myötä ECW tähtäsi nyt koko USA:n laajuisille markkinoille) ja samalla tehdä selväksi, että ECW edustaa ”uutta aikaa”, joka ei ole missään tekemisissä NWA:n kaltaisen ikiaikaisen järjestön kanssa. Käytännössä tämä ECW:n tempaus tarkoitti kuoliniskua myös koko NWA World Heavyweight -mestaruudelle ja NWA:lle. Territory-aikakausi oli lopullisesti ohi, eikä merkittäviä toimijoita enää ollut. Vuoden 1995 alussa vyö päätyi Dan Severnille, joka piti sitä suurimman osan 1990-luvun lopusta mutta puolusti mestaruutta käytännössä äärimmäisen satunnaisesti. Merkittävimmän huomion mestaruus sai itse asiassa ironisesti WWF:ssä vuonna 1998, kun Vince McMahon päätti tehdä hetken aikaa yhteistyötä NWA:n kanssa ja aloittaa juonikuvion, jossa Jim Cornetten johtama NWA-porukka saapui WWF:ään. Juonikuvio jäi kuitenkin vaisuksi, ja Vince kyllästyi NWA-yhteistyöhön nopeasti. Seuraavan kerran NWA World Heavyweight -mestaruus nousikin merkittävästi esille vasta vuonna 2002, jolloin muuan promootio nimeltään Total Nonstop Action Wrestling perustettiin.

Ja sitten vihdoin itse asiaan, eli SummerSlamiin. Koska oikeudenkäynti oli päättynyt, saattoi Vince McMahon myös palata hyvillä mielin omistamansa yhtiön ohjelmiin esiintymään. Niinpä Vince selosti tämän ppv:n yhdessä Jerry Lawlerin kanssa. Show’n kuitenkin avasi Randy Savage, joka toimi tämän tapahtuman ”hostina”, eli käytännössä toivotti show’n alussa ihmiset tervetulleeksi ja sen jälkeen kommentoi pariin otteeseen tapahtumia. Samalla tämä oli historian viimeinen kerta, kun Randy Savage esiintyi WWF:n ppv:ssä. Savagen sopimus WWF:n kanssa raukesi lokakuussa 1994, eikä sitä uusittu, koska Vince olisi halunnut pitää Savagen vain kommentaattorina, mutta Savage halusi vielä painijaksi. Savagen ja WWF:n yhteistyö päättyi kuitenkin hyvässä yhteisymmärryksessä, ja Savagelle järjestettiin kokonainen läksiäisjakso. Tämä on siinä mielessä oleellista, että myöhemmin – kun Savage oli loikannut WCW:hen – Savagen ja WWF:n välit tulehtuivat täysin, aivan toisella tavalla kuin kenenkään muun WCW:hen loikanneen painijan kanssa. Edes WCW:n kaatumisen jälkeen Savagea ei mainittu WWF:ssä ollenkaan, eikä häntä koskaan pyydetty takaisin. Huhuja Savagen ja Vincen totaalisesta välirikosta on useita, ja monet niistä liittyvät Stephanie McMahoniin. Totuutta emme saa varmaan koskaan tietää, koska Macho Man kuoli vuonna 2011. Rauha hänen muistolleen. Yhtä kaikki, tässä ppv:ssä Savage esiintyi vielä viimeisen kerran WWF:n maksulähetyksessä, mutta tässäkin projektissa pääsisimme kyllä vielä Savagen suoritusten äärelle.

Tag Team Match

Million Dollar Team vs. Headshrinkers

Show’n avasi ottelu, jossa piti olla panoksena joukkuemestaruudet. Headhsrinkers-kaksikko Samu ja Fatu olivat voittaneet mestaruudet keväällä ja puolustaneet niitä tasaisesti viime kuukausien ajan. Nyt heillä oli edessään SummerSlam-mestaruuspuolustus – mutta sitten he hävisivät vyönsä ppv:tä edeltävänä päivänä house show’ssa Dieselille ja Shawn Michaelsille. Tämä yllätyskäänne oli mitä ilmeisemmin WWF:n tarkoitus kerätä lisähuomiota, koska Michaels ja Diesel olivat SummerSlam-aamuna vieraina Live! With Regis and Kathy Lee -ohjelmassa, jonne he saapuivat kaikkien yllätykseksi joukkuemestaruuksien kanssa. Näin WWF sai merkittävää lisäjulkisuutta yllättävällä mestaruusvaihdoksella. Samalla tämä kuitenkin tarkoitti sitä, että tämä Headshrinkersien ja Million Dollar Teamin ottelu menetti suuren osan merkityksestään. Ted DiBiase oli siis kuluneen kevään aikana siirtynyt täysipäiväiseksi manageriksi ja alkanut kasata ympärilleen Million Dollar Corporation -nimistä porukkaa, joka koostui DiBiasen luottopainijoista. Ryhmän ensimmäisiä jäseniä olivat DiBiasen vanha ystävä IRS ja DiBiasen kanssa yhteisen sävelen löytänyt Bam Bam Bigelow. Bigelow ja IRS olivat DiBiasen manageroimana jahdanneet joukkuemestaruuksia kesän ajan, ja nyt heillä piti olla ensiluokkainen mestaruuksien voittamiseen, mutta toisin kävi. Ottelu käytiin silti normaalisti, vaikka vyöt eivät olleetkaan enää pelissä.

Aika yhdentekevällä ottelulle aloitettiin tämä SummerSlam. Sinänsä minulla ei ollut kyllä mitään tätä ottelua vastaan: Headshrinkers kuului ehdottomasti WWF:n parhaimpiin joukkueisiin tähän aikaan, ja Bam Bamia on joka kerta kiva nähdä kehässä. Eikä IRS:kään nyt mikään toivoton tapaus ole. Sinänsä siis ihan hyvät lähtökohdat ottelulle, mutta ongelma oli vain se, että kaikki tässä ottelussa aloituksesta lopetukseen haisi niin vahvasti tv-ottelumatsilta, että en voinut kuin ihmetellä, miksi tämä piti käydä ppv:ssä. Miksi Headshrinkersien oli hävittävä mestaruudet juuri ennen SummerSlamia? Miksi tämä ei olisi voinut olla vielä mestaruusottelu? Miksi? No, koko nelikko hoiti kyllä ottelun ajan toiminnan viihdyttävästi, mutta ei matsissakaan päästy missään vaiheessa sellaista ihan hyvää meininkiä paremmalle tasolle. Kun vielä ottelun lopetus oli tylsä, on kokonaisfiilis se kuin olisi katsonut Raw’ssa käydyn joukkuematsin. Ihan kiva, mutta ei muuta.

* * 

WWF Women’s Championship

Alundra Blayze (c) vs. Bull Nakano

Sitten päästiin kiinnostavan ottelun äärelle: WWF Women’s-mestaruutta puolustettiin jälleen ppv:ssä. Kuten WrestleManian arviossa kerroin, WWF oli tuonut naisten divisioonan takaisin vuoden 1994 alussa useiden vuosien mittaisen tauon jälkeen. Mestaruuden oli voittanut nuori ja lahjakas Alundra Blayze, joka oli pitänyt vyötä siitä lähtien hallussaan ja josta oli tullut kuukausien aikana WWF-fanien suosikki. Kesän aikana Blayzen kiusaksi oli noussut erittäin omituinen Luna Vachon, joka ei kuitenkaan toiminut yksin. Vachon toi nimittäin mukanaan Japanissa todella tunnetun ja erittäin arvostetun Bull Nakanon. Nakano oli käynyt WWF:n lähetyksessä rajusti Blayzen kimppuun, ja niinpä Blayzen ja Nakanon välille päätettiin buukata mestaruusottelu SummerSlamiin. WWF oli näihin aikoihin alkanut suunnitella yhteistyötä japanilaisten naispainipromootioiden kanssa, eikä ihme, koska ne olivat äärimmäisen suosittuja Japanissa ja keräsivät hurjia yleisömääriä. Nakano oli ehdottomasti yksi japanilaisen naispainin suurimmista vetävistä nimistä. Yhteistyön seurauksia nähtäisiin kyllä toistekin WWF:n ppv:ssä vierailevien painijoiden muodossa, mutta mitään kovin merkittävää ei tästä yhteistyöstä lopulta tullut. Eikä WWF:n naisten divisioonakaan lopulta noussut vielä 1990-luvun puolivälissä kovin mainittavaan asemaan. Tämä ottelu oli siinäkin mielessä harvinainen poikkeus, että WWF päästi ylipäänsä mestaruuspuolustuksen ppv:hen.

Hyvä naisten ottelu WWF:n ppv:ssä! Tällaista ei ole nähty sitten… No, ei varmaan kertaakaan aiemmin tämän old school -projektin aikana. Oikeastaan eniten harmittaa se, että tällä ottelulla olisi ollut mahdollisuuksia vielä enempäänkin kuin olla ”vain” hyvä ottelu. Ikävä kyllä ottelu jäi kuitenkin sen verran lyhyeksi, että Nakanolla ja Blayzella ei vain ollut aikaa tarpeeksi. Jos aikaa olisi ollut enemmän, Nakano ja Blayze olisivat hyvinkin voineet painia vaikka kuinka kovan matsin, koska tässä on kaksi aivan loistavaa naispainijaa toisiaan vastassa. Tämä oli ilahduttavan hyvää naispainia: sellaista, jota ei ollut totuttu näkemään Yhdysvalloissa mainstream-promootioissa. Nakano on pirun taitava painija ja hallitsi ottelua näyttävillä lukoilla ja parilla hienolla power-liikkeellä. Blayze puolestaan vastasi ottelun vauhdikkaasta menosta. Kokonaisuutena siis hyvää painia. Kunpa WWF olisi tajunnut tarjota tätä enemmänkin.

* * * 

WWF Intercontinental Championship

Diesel (c) vs. Razor Ramon

Seuraavaksi paikalle saapui tuplamestari Diesel yhdessä uuden joukkuemestariparinsa Shawn Michaelsin kanssa. Tässä ottelussa ei kuitenkaan ollut kyse Dieselin ja Michaelsin joukkuemestaruuksista, vaan Dieselin niin ikään hallussaan pitämästä WWF Intercontinental -mestaruudesta. Diesel oli voittanut IC-mestaruuden keväällä huijaamalla Razor Ramonilta, ja siitä lähtien Ramon oli odottanut kunnon mahdollisuutta voittaa mestaruuden takaisin Dieseliltä. Niinpä Diesel ja Ramon olivat feudanneet koko kesän ajan, ja kuviossa tietenkin pyöri myös Ramonin vanha vihamies Shawn Michaels, joka oli vetäytyny WrestleManian jälkeen pariksi kuukaudeksi pois painikehistä. Nyt Ramon pääsi lopulta painimaan Dieseliä vastaan IC-mestaruudesta, eikä hän saapunut tapahtumaan yksin. Koska Dieselillä oli ringsidellään Michaels, päätti Ramon tuoda vastapainoksi omaan kulmaukseensa Chicago-yleisön rakastaman NFL-pelaajan Walter Paytonin. Vuosi 1994 oli muuten juuri sitä aikaa, kun painihistorian yhdeksi merkittävimmäksi backstage-porukaksi muodostanut Kliq syntyi. Tuon porukan ydinhenkilöitä olivat nimenomaan Michaels, Scott Hall, Kevin Nash sekä myöhemmin porukkaan liittyneet Sean Waltman ja Paul Levesque.

Saatan nyt monien muiden arvostelijoiden näkemyksiin verrattuna yliarvioida tämän ottelun, mutta minä nautin tästä paljon. Se toki johtuu siitä, että Razor Ramon on aina ollut yksi kaikkien aikojen suosikkipainijoitani, ja Kevin Nashin heikkouksista huolimatta markitan kyllä aika paljon tätä 1994-1996-vuosien dominanttia Dieseliä. Niinpä kun nämä kaksi pistettiin samaan otteluun ja laitettiin soppaa sekoittamaan vielä ringsidellä upeasti oman roolinsa vetävä Shawn Michaels, ei tästä ottelusta voinut olla nauttimatta. Sitä paitsi Diesel ja Ramon tekivät oikeasti parhaansa tässä ottelussa myös kehäsuoritusten osalta. Mitään tajunnanräjäyttäviä liikkeitä ei toki nähty, mutta tuskin kukaan sellaisia varsinkaan Nashilta odotti. Sen sijaan nähtiin hyvin toimivaa, loogisesti etenevää ja viihdyttävää entertainment brawlia, jossa yleisö oli upeasti mukana. Sekaantumisia ja muuta sekoilua oli aika paljon, mutta se toimi täydellisesti tässä ottelun luonteen kannalta. Kokonaisuutena tämä oli siis oikein malliesimerkki hienosti toimivasta entertainment brawlista, jossa tunnelma ja tarina korvaavat paljon sitä, että paini itsessään ei ollut huippulaatua.

* * * ½ 

Singles Match

Tatanka vs. Lex Luger

Tämä oli illan erikoisin ottelu. Tässä toisensa kohtasivat nimittäin joukkueparit, jonka toinen osapuoli ei uskonut että toinen osapuoli ei ollut kääntänyt takkiaan. Kaikki alkoi siitä, kun Million Dollar Corporationiaan muodostava Ted DiBiase ilmoitti kesällä, että hän oli kaikkien yllätykseksi palkannut Corporationin uudeksi jäseneksi Lex Lugerin. Luger kuitenkin kiisti tämän täysin, mutta Lugerin kanssa kevään ja kesän ajan joukkueena paininut Tatanka sen sijaan uskoi DiBiasea. Niin alkoi uskoa myös osa yleisöstä, joka buuasi Lugerille, kun DiBiase sekaantui useamman kerran Lugerin otteluihin ja auttoi tämän voittoon, vaikka Luger väitti parhaansa mukaan, ettei halunnut DiBiasen apua. Tatankan näkemys Lugerin takinkäännöstä sen sijaan vain vahvistui viikko viikolta, ja niinpä hän haastoi Lugerin SummerSlamissa käytävään otteluun, jossa he selvittäisivät lopullisesti välinsä. Vielä ennen ottelua nähdyssä yhteishaastattelussa Luger vannoi, ettei ole tehnyt mitään diiliä DiBiasen kanssa, mutta Tatanka ilmoitti, ettei häntä kiinnosta Lugerin selitykset.

Oliko tämän ottelun paikka oikeasti SummerSlamissa? Ymmärrän kyllä, että WWF:n roster oli näihin aikoihin varsin kapea ja että loputtomasti potentiaalisia otteluita ei korttiin ollut, mutta nyt SummerSlamista on jätetty pihalle kuitenkin useita ihan kiinnostavia nimiä. Toki myös Tatanka ja Luger kuuluvat painijoihin, jotka ovat ppv-ottelun ansainneet, mutta olisiko se voinut olla joku muu kuin tällainen viiden minuutin matsi, jonka koko pointti oli oikeastaan vain se, että Tatanka paljastuikin huijariksi ja turncoatiksi, kääntyi Lugeria vastaan ja liittoutui yhteen Ted DiBiasen kanssa? Käänne oli toki ihan hyvä – vaikkakin erittäin odotettava – mutta miksi tätä turnia ei olisi voitu nähdä vaikka jo jossain Raw’ssa, jolloin ppv:ssä olisi voitu päästä ottelemaan kunnon vihantäyteinen matsi näiden kahden välillä? Nyt SummerSlamiin – yhteen vuoden suurimmista ppv:eistä – pistettiin otteluksi ikään kuin varsinaisen feudin aloitus. Tylsää. Ottelu oli ihan siedettävä, mutta eipä Lex Lugerin ja Tatankan viisiminuuttinen ottelu nyt ole lähtökohtaisesti matsi, josta kovin paljon kukaan saattoi odottaa saavansa irti.

* ½ 

Singles Match

Jeff Jarrett vs. Mabel

Sitten oli illan virallisen fillerin vuoro. Minulla ei ole oikeastaan mitään hajua, miksi Jeff Jarrett ja Mabel edes kohtasivat toisensa ppv:ssä. Ehkä se liittyi jotenkin siihen, että country-tähden gimmickiä vetävä Jarrett ei voinut sietää räppäri Mabelia ja halusi tehdä siksi lopun tämän urasta. Tai jotain vastaavaa. Ei-kayfabe-syy on toki se, että WWF oli viime kuukausina pushannut sekä Jarrettia että Mabelia, ja tällä ottelulla he saivat annettua näkyvyyttä molemmille. Win-win-tilanne… Kai.

Jeff Jarrettin ja Mabelin välinen 1 on 1 -ottelu ppv:ssä on paperilla niin kamala ajatus, että minun täytyy myöntää olleeni oikeasti positiivisesti yllättynyt tästä ottelusta. Ajattelin etukäteen, että tällä olisi ollut potentiaalia nousta jopa vuoden huonoimmaksi otteluksi, mutta toisin kävi. Täytyy tietenkin heti alkuun korostaa, että tämä ei missään nimessä ollut hyvä tai edes ihan hyvä ottelu. Sen sijaan tämä oli kokonaisuutena ihan katsottava matsi, ja se on jo paljon enemmän kuin uskalsin odottaa. Tähän toki auttoi se, että ottelu pidettiin sopivan lyhyenä, jolloin Mabel ei ehtinyt väsyä täysin, vaan ottelun tempo pysyi yllättävän hyvänä. Jarrettilla oli selvästi paljon motivaatiota osoittaa kyvykkyytensä, joten hän teki ottelussa parhaansa, ja sen seurauksena sai Mabelinkin power-liikkeet näyttämään ihan hyviltä. Yleisö oli myös tässä yllättävän hyvin mukana, joten all in all nämä kaksikko onnistuivat vetämään siedettävä ppv-väliottelun.

* ½ 

WWF Championshp
Steel Cage Match

Bret Hart (c) vs. Owen Hart

Sitten. Illan suurin ottelu. Ei tokikaan Main Event, koska tämä on WWF. Mutta illan oikea Main Event. Oikea merkittävin ottelu. Samalla koko kesän merkittävin ottelu. Tämä oli veljessodan lopullinen päätös – tai semmoinen tämän olisi ainakin pitänyt olla. Olen selittänyt aiemmissa arvioissa hyvin perusteellisesti Bretin ja Owenin feudin alkutarinan ja käänteet, joten en ala enää toistella niitä. Mitään kovin merkittäviä uusia käänteitä ei tässä kuviossa ollut tapahtunut enää viime kuukausina: taistelu oli vain mennyt koko ajan henkilökohtaisemmaksi, ja se oli repinyt koko Hart-suvun hajalle. King of the Ringissä Owen Hart oli siis voittanut KOTR-turnauksen (osoittaakseen että pystyy samaan kuin edellisenä vuonna KOTR-turnauksen voittanut Bret), ja samassa ppv:ssä paluunsa tehnyt Jim Neidhart oli kääntynyt kesken ppv:n Bret Hartia vastaan ja liittoutunut Owenin kanssa. Nyt Owen ja Jim Neidhart taistelivat yhdessä koko muuta Hart-sukua vastaan. Viime viikkoina kuvioon olivat Raw’ssa osallistuneet myös muun muassa Bruce Hart ja koko suvun patriarkka Stu Hart. Nyt koko Hart-suku oli ringsidellä seuraamassa tätä historiallista Steel Cage -ottelua. Kaikkien muiden Hart-suvun jäsenten lisäksi ringsidellä tätä ottelua katsomassa istui myös British Bulldog, joka teki tässä paluunsa WWF:ään. Bulldog oli lähtenyt WCW:stä vuoden 1993 lopussa, ja sen jälkeen häntä ei ollut nähty merkittävästi. Nyt hän kuitenkin oli taas paikalla ja näytti silmalasipäiseltä villimieheltä. Katsokaa vaikka:

Yhtä kaikki, sen enempää Bulldog, Neidhart kuin kukaan muukaan ringsidellä istunut Hart-suvun jäsen ei voinut vaikuttaa mitenkään tähän WWF-mestaruudesta käytävään veljesten viimeiseen taistoon, koska kehää ympäröi teräshäkki. Ottelun saattoi voittaa vain pakenemalla häkistä.

Mitäpä tähän voisi hirveästi sanoa? Näin sai päätöksensä vuoden paras feudi ja samalla yksi koko tämän pitkän projektini parhaista feudeista. Bret Hart ja Owen Hart. Veljekset. Kaksi mahtavaa painijaa. Hurja vihanpito taustalla. Viimeinen kohtaaminen teräshäkin sisällä. Oikeastaan tästä ottelusta on turha edes kamalasti sanoa mitään, koska jokaisen kannattaa nähdä tämä itse. Tämä saattaa hyvinkin olla paras Steel Cage -ottelu, jonka olen koskaan nähnyt. Upea viiden tähden koitos, täydellinen painiottelu. Hämmentävää kyllä, en ollut koskaan aiemmin nähnyt jostain syystä tätä ottelu, vaikka tietenkin tiesin tämän maineen. Niinpä odotin tätä ottelua todella kiinnostuneena. Toivoin etukäteen, että tässä nähtäisiin ehkä verta tai muuta erityisen brutaalia meininkiä, jota Owenin ja Bretin ensimmäisessä ottelussa ei nähty. Lopulta kävi kuitenkin selväksi, että tämä ottelu jos mikä ei tarvinnut verenvuodatusta. Tämä ei tarvinnut mitään ekstraa. Bret ja Owen kertoivat niin täydellisesti tarinan kuin kaksi miestä painikehässä vain pystyy kertomaan. Ottelussa oli juuri täydellinen määrä hienoja bumppeja, ja matsi eteni alusta loppuun täydellisesti. Tällä kertaa ei edes keskitytty yhdenkään ruumiinosan telomiseen, mikä oli virkistävää. Sen sijaan veljekset yrittivät jatkuvasti tilaisuuden tullen paeta häkistä, ja vaikka yleensä tämmöinen jatkuva häkistä karkailu viekin ottelusta kaiken jatkuvuuden ja samalla kiinnostavuuden, tämä ottelu rakentui nimenomaan noiden pakoyritysten varaan ja oli siksi aivan täydellinen suoritus. Ei voi mitään. Hattu pois päästä.

* * * * * 

Singles Match

The Undertaker vs. The Undertaker

Sitten tämä. Illan virallinen Main Event. Samalla yksi hämmentävimmistä Main Eventeistä koko WWF:n historiassa. Ottelu, jossa kaksi Undertakeria kohtasivat toisensa. Kyllä, kaksi Undertakeria. Tämän ottelun taustatarina juontaa tietenkin juurensa Royal Rumble 1994:een, jossa Yokozunan ja Mr. Fujin johdolla joukko WWF-heelejä sulki Undertakerin hauta-arkkuun, ja Undertaker katosi WWF:stä tuon jälkeen. Pian WrestleManian jälkeen WWF alkoi kuitenkin esittää videopätkiä, jossa tavalliset amerikkalaiset kertoivat nähneensä Undertakerin vilaukselta. Olisiko Dead Man tulossa takaisin? Sitten Ted DiBiase ilmoitti, että hän oli saanut yhteyden Undertakeriin ja että HÄN toisi Undertakerin takaisin WWF:ään. Se oli DiBiasen mukaan luontevaa, koska juuri hän oli alun perinkin tuonut Undertakerin WWF:ään vuonna 1990 (mikä muuten oli totta ja poikkeuksellista historian huomioon ottamista WWF:ltä). Pari viikkoa myöhemmin Undertaker todella saapui WWF:ään DiBiasen luotsaamana… Tai siis ”Undertaker”. Koska ei, kyseessä ei ollut Mark Calaway – vaikka DiBiasen Undertaker näyttikin hämmentävän paljon aidolta Takerilta. Oikeasti DiBiasen Undertakeria esitti 1990-luvun alussa uransa aloittanut brawler Brian Lee (joka tunnettaisiin myöhemmin parhaiten nimellä Chainz). DiBiasen Undertaker näytti kuitenkin niin paljon oikealta Takerilta, että aluksi monet fanit luulivat häntä aidoksi Takeriksi. Vähitellen DiBiasen huijaus alkoi selvitä, ja samalla Paul Bearer ilmaantui WWF:ään takaisin kertoakseen, että hän oli saanut yhteyden OIKEAAN Undertakeriin ja että OIKEA Undertaker palaisi SummerSlamissa kostamaan DiBiasella ja huijari-Takerille (Underfakerille). Tätä mystistä sotkua rakenneltiin sitten erikoisilla segmenteillä, jossa Bearer vieraili Undertakerin haudan luona hautuumaalla ja haki ratkaisua Undertakerin uurnasta. Samalla DiBiase jatkoi vakuutteluaan siitä, että hänen Undertakerinsa olisi oikea Undertaker. Lisäksi WWF toi Mies ja alaston ase -rooleistaan tunnetun näyttelijän Leslie Nielsenin esittämään etsivää, joka yritti selvittää Undertaker-mysteeriin ratkaisua huumoriangleissa. Koko kuvio oli suuren yleisön mielestä lähinnä hämmentävä, eikä se ollut toiminut katsojalukujen puolesta ollenkaan, mutta WWF runnoi sitä silti eteenpäin, koska uskoi Undertakerin paluun olevan suuri myyntivaltti.

Tämä oli kokonaisuutena kyllä niin absurdi ottelu, että annan ihan silkasta Booked By -tyylisyydestä tälle yhden tähden. Mitään muuta kehuttavaa tässä ottelussa ei oikeastaan sitten ollutkaan. Tai no: se täytyy kyllä tunnustaa, että Brian Lee oli todellakin tehnyt paljon töitä omaksuakseen Undertakerin eleet ja tyylin, ja ennen oikean Undertakerin saapumista Underfaker näytti yllättävän paljon oikealta. Sitten illuusio murtui aivan täysin, koska kun miehet asettuivat toisiaan vastakkain, Brian Lee oli lähes päätä lyhyempi kuin Mark Calaway, ja koko homma alkoi näyttää lähinnä naurettavalta. Sitä paitsi kun oikea Undertaker saapui paikalle, koko ottelun tunnelma kuoli täysin. Ketään ei oikeasti kiinnostanut koko ottelu, vaan pelkästään Undertakerin saapuminen. En oikeasti ymmärrä, mikä WWF:n idea oli tämän ottelun kanssa. Luulivatko he oikeasti, että yleisö ei tunnista väärää Undertakeria? McMahonin ja Lawlerin selostuksesta ainakin sai tällaisen kuvan, että ”mysteeriä” haluttiin pitää yllä. Mitään mysteeriä ei oikeasti ollut. Kaikki tiesivät, mistä oli kyse. Koko juonikuvio oli täyttä idiotismia. Kaikki halusivat vain nähdä oikean Undertakerin, ja kun oikea Undertaker oli saapunut paikalle, kaikki muu menetti merkityksensä. Ottelu oli täyttä turhuutta, eikä siinä ollut tietoakaan kehäpsykologiasta tai yhtään mistään muustakaan. Armollisesti se oli sentään varsin lyhyt. Mutta… Olipa hämmentävä kokemus.

*


Jos tässä ppv:ssä ei olisi ollut Owen Hartin ja Bret Hartin Steel Cage -klassikkoa, ei tässä olisi liikaa kehuttavaa. Erityisesti siksi, että show’n ”Main Event” tuhosi kaiken sen hienon tunnelman, jonka erityisesti Hartien ottelu oli sitä ennen onnistunut luomaan. Loistava tapa päättää show, WWF! Toki tässä oli myös hyvä naisten ottelu ja hieno entertainment brawl IC-mestaruudesta. Osittain ppv tuntui kuitenkin täysin yhdentekevältä, ja ennen kaikkea se osoitti taas sen, kuinka kapea WWF:n rosteri ja tarjonta muutenkin tässä vaiheessa oli. Kokonaisuutena tämä oli silti erityisesti Hartien ansiosta Ok. Olisi ollut parempi, jos tapahtumalla olisi ollut oikea Main Event.

Wikipedia: WWF SummerSlam 1994

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 15.10.2018

Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WCW Bash at the Beach 1994

Next post

Arvio: WCW Fall Brawl 1994

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.