Arvio: WCW Fall Brawl 1999

Päivämäärä: 12.9.1999

Sijainti: Winston-Salem, Pohjois-Carolina (Lawrence Joel Veterans Memorial Coliseum)

Yleisömäärä: 7 491

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 

---

Ensimmäinen WCW:n Fall Brawl oli järjestetty vuonna 1993, ja tuosta asti ppv oli ottanut paikan tapahtumana, jossa nähtiin WCW:n legendaarinen WarGames Match. Edellisenä vuonna oli nähty ensimmäistä kertaa kolmen joukkueen WarGames, ja tuo ottelu olikin ollut niin kauheaa paskaa, että ehkä osittain sen takia koko WarGames painui historiaan. Vuonna 2000 Vince Russo tulisi palauttamaan WarGamesin vielä uudenlaisena muokattuna versiona, mutta sitäkään ei Fall Brawlissa nähtäisi. Niinpä tämä historian toiseksi viimeinenkin Fall Brawl tuntui paljon vähemmän merkittävältä kuin aikaisemmat, koska tässä ei ollut WarGamesista syntyvää suuren urheilujuhlan tuntua.

WCW oli muuten tässä vaiheessa aikamoisessa välitilassa. Vuoden ’98 huhtikuussa WWF oli painanut WCW:n ohi Monday Night Warseissa, ja vuoden loppuun mennessä WCW oli jo käytännössä hävinnyt sodan. Viimeisen kerran Nitro päihitti Raw’n ratingseissa lokakuussa. WCW, johdossaan Eric Bischoff ja Kevin Nash, ei kuitenkaan luovuttanut vaan keksi toinen toistaan hullumpia ideoita WWF:n päihittämiseksi. Näihin hulluihin ideoihin, kuten räppäri Master P:n palkkaamiseen, Dennis Rodmanin takaisin tuomiseen, shoot fight -taistelija Tank Abbottin palkkaamiseen ja Megadethin sekä Kissin keikkojen buukkamiseen Nitroon meni aivan jumalattomasti rahaa, ja ne eivät tuoneet firmalle yhden yhtä katsojaa. Niinpä lopulta tätä kauheutta rahoittanut TBS sai tarpeekseen, ja Eric Bischoff siirrettiin pois kaikistä WCW:n johtotehtävistään. Samalla kaikki maininnat Bischoffista lopetettiin WCW:n tuotteissa, vaikka vielä hieman aikaisemmin Bischoff oli esiintynyt jonkinlaisena tweener authority figurena show’issa. Fall Brawl oli siis ensimmäinen Bischoffin poissiirtämistä seurannut ppv, ja tässä vaiheessa koko firma oli aika käymistilassa, koska ketään uutta ei vielä ollut Bischoffin tilalle palkattu. Sekin aika kyllä koittaisi pian. Liian pian.

Six Man Tag Team Match

Vampiro & Insane Clown Posse vs. Rey Mysterio Jr. & Kidman & Eddie Guerrero

Käymistilassa olevan firman ppv onkin hyvä aloittaa uusintaottelulla edellisen ppv:n openerista. Eddie Guerreron comeback oli siis ryssitty varsin tehokkaasti, ja hänet oli jumiutettu alakortin kuvioihin. Samasta ongelmasta tosin kärsivät Rey Mysterio Jr. ja Kidman, jotka hekin olivat aika overeita. Samaa ei voi sanoa ainakaan ICP:stä. Ottelun taustalla oli siis erityisesti Eddien ja Vampiron välillä syventynyt vihanpito.

Ottelu oli aika pitkälti uusinta edellisen kuun koitoksesta. Hetkittäin tuntui, että meno olisi ollut jopa vähän parempaa, mutta kokonaisuutena tästä ei sen parempi maku kuitenkaan jäänyt, koska harmilliset pienet botchit laskivat hieman tunnelmaa. Siltikin kokonaisuutena siis ihan hyvä ottelu, mistä kiitos kuuluu pitkälti face-porukan suurella työmäärälle, eikä se Vampirokaan mikään kamala tapaus ole. Vaikka siis ihan kiva ottelu olikin, toivon tosiaan, ettei minun tarvitse katsoa kolmatta kertaa samaa ottelua seuraavan ppv:n openerina.

* * ½

WCW Cruiserweight Championship

Lenny (c) vs. Kaz Hayashi

Kuten tarkkaavaisimmat saattoivatkin huomata, oli Rey Mysterio Jr. vihdoin hävinnyt Cruiserweight-mestaruutensa, jota hän oli kantanut huhtikuusta lähtien mutta jota hän ei ollut kertaakaan puolustanut ppv:ssä Spring Stampeden jälkeen. Rey oli siis tavallaan CW-kuvioiden yläpuolella, mutta silti piti vyötä. Hienoa. No, nyt kuvioissa oli totta tosiaan uutta verta. Lenny oli siis Lenny Lane, joka oli ollut vuosia WCW:n palkkalistoilla muttei koskaan missään merkittävissä kuvioissa. Kesän alusta lähtien Raven’s Flockin entinen jäsen Lodi oli tullut seuraamaan Lennyn otteluita, kunnes paljastui, että Lodi olikin Lennyn veli. Niinpä nämä veljekset yhdistivät voimansa homoeroottisfiboja lähettävän joukkueen muodossa. Lenny onnistui voittamaan CW-mestaruutensa Mysteriolta Lodin avustuksella, ja samalla keinoin hän myös puolusti vyötään. Kaz Hayashi ei tästä uudesta CW-vyön kunniaa laskevasta kaksikosta tykännyt, vaan hän halusi vyön pois heiltä. Ppv:tä ennen hän selätti Lennyn ottelussa, jossa hänen piti painia Lodia vastaan.

Olen itse asiassa oikein positiivisesti yllättynyt siitä, millainen tästä ottelusta syntyi. Tiesin kyllä, että Kaz Hayshi on ihan hyvä painija, jolle WCW ei ole vain koskaan antanut mahdollisuutta, mutta Lennyn kyvyistä en osannut sanoa mitään. Minulla oli suuret epäilykseni siitä, että tämä CW-divarin uusi suunta ei olisi ainakaan mainittavasti vanhaa näkymätöntä parempi. Olin kuitenkin väärässä, sillä tämä oli oikeasti hyvä ottelu. Vauhdikasta painia, jossa nähtiin muutama oikeasti näyttävä liikekin, eikä lopetuskaan ollut mitenkään liian typerä. Ei tämä nyt tosiaankaan CW-divarin kulta-aikaa ollut (todella kaukana siitä), mutta paljon huonomminkin voisi olla. Minusta tässä ei ollut mitään suurta moitittavaa. Toisaalta olin aika väsynyt kun katsoin tämän, mutta itse asiassa tämä ottelu piristi minua, joten sitenkin se oli onnistunut.

* * * 

No DQ Match

First Family  vs. Revolution

Revolution oli yksi parhaista buukkausideoista WCW:llä näinä kuukausina. Neljän taidokkaan ja suht nuoren painijan perustama stable, joka vastusti sitä, että WCW:n johtokunta ei antanut heille ollenkaan mahdollisuuksia vaan buukkasi vain vanhoja partoja ME:hen. Mistäköhän lie idea saatu 😉 Joka tapauksessa ongelmaksi alkoi vain muodostua, että minkään vanhojen partojen kanssa feudaamisen sijaan ensin Revolution tungettiin satunnaisfeudiin West Texas Rednecksiä vastaan, ja nyt vuorossa oli tappelu toisen WCW:n laajan stable-kentän edustajan kanssa. Jimmy Hartin First Family oli alkanut kritisoida Revolutionia siitä, että he tuosta vain luulevat olevansa oikeutettuja jonkinlaisen vallankumouksen tekemiseen. Morrus ja Knobs tahtoivat osoittaa olevansa paljon Revolutionia parempia, ja sehän kävisi kätevimmin heille tutussa No DQ Matchissa.

Brian Knob(b)s painimassa ei koskaan herätä mitään suuria intohimoja, mutta täytyy myöntää taas, että koin ainakin pienen yllätyksen tunteen. Siitä toki voi paljolti kiittää Dean Malenkon ja Shane Douglasin hienoa kehätyöskentelyä (ja Morruskin hoiti osuutensa siedettävästi), mutta tästä joukkueottelusta kehkeytyi ihan hyvä. No DQ Match tämä oli lähinnä nimellisesti, mutta ei niiden otteluiden tarvitse olla aina sitä samaa mäiskettä, joka kävikin jo vähän vanhaksi. Douglas ja Malenko tarjosivat rehellistä ja hyvää painia, jossa varsinkin Morrus pysyi ihan hyvin tahdissa. Ei minulla mitään suurempaa valittamista tästä ole, vaikkei tämä millään tavalla historian kirjoihinkaan jää.

* * ½

WCW Television Championship

Rick Steiner (c) vs. Perry Saturn

Rick Steinerin buukkausta ei voi kuin hämmästellä. Heel-turninsa jälkeen ensin hän otteli GABissa Stingiä vastaan semi-ME:ssä, seuraavaksi tippui BATBissa alakorttiin puolustamaan TV-mestaruuttaan, nousi taas RW:ssä semi-ME:hen Goldbergiä vastaan ja nyt tippui taas TV-mestaruuskuvioihin. Loistavaa työtä, WCW. Perry Saturn oli yksi neljästä Revolutionin jäsenestä, ja hän tahtoi tuoda porukalleen kunniaa hankkimalla TV-mestaruuden itselleen. Rick Steiner ei tuosta suunnitelmasta arvatenkaan tykännyt, vaan hän päätti tarjota mestaruudentavoittelijalle kunnon turpasaunan.

Joku alkoi tässä kohtaa olla kummallisesti. Tämä vahvasti välippv:n leimaa kantava tapahtuma, joka sattui ajankohtaan, jossa koko WCW:n buukkausmeininki oli aikamoisessa pysähtyneisyyden tilassa, tarjosi jo neljännen kivan ottelun putkeen. Ei näistä yksikään ollut mikään klassikko, ja vain yksi oli ollut edes sillä kolmen tähden hyvällä tasolla, joten aika kaukana oltiin vuoden ’98 menosta, jossa alakortti oli monesti täynnä ***½-koitoksiakin, mutta silti. Oli tämä paljon parempaa kuin suurin osa vuoden ’99 ppv:istä. Tässäkin Saturn vakuutti minut taas suuresti esittämällä hemmetin tyylikkäitä otteita, muun muassa hienoja Suplexeja. Steinerkin, joka ei tosiaan ollut missään uransa huippukunnossa, vaikutti ensimmäistä kertaa kiinnostavalta sitten paluunsa jälkeen. Toki tässäkin oli niitä Steinerin tylsempiä hallintakohtia, mutta vastapainona oli myös häneltä pari näyttävää heittoa. Ihan kiva TV-mestaruusottelu.

* * ½

Singles Match

Berlyn vs. Jim Duggan

Vaikka kuvasta ei ihan aluksi tunnistaisikaan, oli Berlyn tosiaan Alex Wright. Alex Wright oli vuosien ajan jumittanut paikallaan WCW:n midcardissa, ja häntä oli koitettu buukata niin facena kuin heelinäkin, mutta mihinkään TV-mestaruuskuviota ylemmäs hän ei ollut päässyt. Niinpä WCW:n buukkausporukka sai idean aivan uudesta saksalaisesta hahmosta Berlynistä, joka halveksi koko amerikkalaista kulttuuria ja joka ei suostunut puhumaan sanaakaan englantia. Tämä ottelu oli uuden ja julman Berlynin debyyttiottelu, ja hänen oli alun perin tarkoitus kohdata siinä Buff Bagwell. Kayfabe-lentomyöhästyksen takia Bagwell ei kuitenkaan ehtinyt paikalle, joten hänen paikkansa ottelussa otti comebackinsa tässä tehnyt Jim Duggan. Jipii!

Jos tähän mennessä show oli yllättänyt positiivisesti laadullaan, niin tämän ottelun kohdalla siitä ei ollut pelkoa. Vielä aluksi näytti, että Berlyn onnistuisi pitämään ottelussa jonkinlaista vauhtia ja menoa yllä, mutta Duggan onnistui kyllä tehokkaasti tappamaan kaiken järkevän toiminnan. Lopputuloksena oli erittäin tylsä ja mitäänsanomaton ottelu. Yhden tähden annan kuitenkin alun ihan ok:sta menosta ja siitä, että Berlyn veti kyllä roolinsa erittäin hyvin. Toivottavasti minun ei tarvitse katsoa enempää Dugganin edesottamuksia seuraavina kuukausina.

* 

WCW Tag Team Championship

West Texas Rednecks vs. Harlem Heat

Joukkuemestaruuskuviot olivat kieltämättä laskeneet tässä vaiheessa tasoaan aika selvästi tuosta kevään ja alkukesän meiningistä, jolloin joukkuemestaruusottelut olivat ne ppv:n pelastajat. Siltikin on mielestäni erittäin hyvä, että WCW jaksoi jatkaa tätä joukkuekuvioiden ylläpitämistä ja joukkuedivisioonan rakentamista, sillä itse ainakin tykkään paljon kaikista joukkuekuvioista. Harlem Heat oli voittanut joukkuemestaruudet Road Wildissä, ja he ilmoittivat heti seuraavassa Nitrossa puolustavansa vöitä joka viikko. Tuota lupausta ei tarvinnut kauaa toteuttaa, sillä heti seuraavalla viikolla Rednecksien Windham-veljekset voittivat vyöt heiltä Bobby Duncum Jr:n avulla. Nyt oli Harlem Heatin revanssin aika.

Ottelun taso ei kieltämättä ollut mikään kaikkein korkein, sillä Barry Windham alkoi olla jo aika vanha, ja Stevie Ray sekä Kendall Windham eivät minun silmissäni ole olleet koskaan kovin kummoisia kehämestareita. Onneksi meillä oli tässä veljesjoukkueiden välisessä kamppailussa Booker T, joka esitti taas pirteitä otteita. Myös Windham hallitsi edelleen ottelun perusrakentelun, joten ei tässä mistään huonosta ottelusta puhuta. Joskaan ei erityisen hyvästäkään. Perus tv-ottelutasoinen joukkuemestaruuskamppailu parilla ihan jännällä hetkellä.

* * 

WCW United States Heavyweight Championship

Chris Benoit (c) vs. Sid Vicious

Revolutionin Chris Benoit oli siis pitänyt US Heavyweight-vyötä jo varmaan puolisentoista kuukautta, mutta nyt hänen vastaansa asettui kovin vastustaja toistaiseksi. ”Millenium Man” Sid Vicious oli jatkanut uhoamaansa tavoitetta päihittää Goldbergin voittoputki, ja ennen tätä ottelua hänen tulostaulukkonsa oli jo luvuissa 89-0. US-mestari Chris Benoit oli ollut sitä mieltä, että Viciousin voittoluvut oli ansaittu vain helpoilla puoliotteluilla helppoja vastustajia vastaan, ja hän tahtoi pistää Sidin todellisen koitoksen eteen. Tämä passasi hyvin Viciousille, joka seuraavina viikkoina vainosi mestaria kaikissa mahdollisissa tilanteissa.

Jälleen kerran Chris Benoit pelasti. Shawn Michaels oli osoittanut jo vuosien ’96-’97 vaihteessa, että Sidinkin kanssa on mahdollista saada aikaan hyvä ottelu, joten toivoinkin etukäteen, ettei tästä tulisi mitään kuraa. Mihinkään Michaels-otteluiden tasolle tässä ei (pitkälti buukkauksen takia) ylletty, mutta oli tämä silti hyvä ottelu. Benoit pisti parastaan ja esitti näyttäviä otteita isokokoista vastustajaansa vastaan. Sidkin tuntui innostuvan hieman enemmän, kun vastassa oli taidokas vastustaja. Silti huipputasolta jäätiin selvästi ensinnäkin juuri buukkauksen takia ja toisaalta siksi, että ei tämä kuitenkaan tuntunut vain miltään erityisen suurelta ottelulta.

* * * 

Singles Match

Diamond Dallas Page vs. Goldberg

Lähes tulkoon vuosi aikaisemmin Halloween Havocissa tuolloinen WCW World Heavyweight -mestari Goldberg oli uransa pahimman mestaruuden puolustuksen edessä, kun hänen vastaansa asettui yleisön suurta suosiota nauttiva Diamond Dallas Page. Kaksikko veti HH:ssa Goldbergin uran kevyesti parhaimman ottelun (tähän mennessä) ja koko projektini parhaan WCW:n päämestaruusottelun. Nyt vuosi myöhemmin Jersey Triadin johtaja ja kusipääksi keväällä paljastunut Diamond Dallas Page tahtoi revanssin. Hänelle oli jäänyt paljon hampaankoloon viimekertaisesta tappiosta, ja niinpä hän halusi osoittaa pystyvänsä päihittämään Goldbergin, tällä kertaa keinoja kaihtamatta.

Tältä ottelulta oli lupa odottaa ihan kivaa kamppailua, koska jostain syystä näiden kahden kemiat natsasivat ainakin viime kerralla aivan helkkarin hyvin yhteen, ja jotenkin DDP, joka ei mistään kantajan taidoistaan ole tunnettu, sai Goldbergistä irti hienon mestaruusottelun. Harmi vain, että tällä kertaa samalle tasolle ei ylletty millään. Ei tämä silti huono ottelu ollut ja taitaapa tämä olla vuoden ’99 paras ottelu Goldbergiltä toistaiseksi, mutta enemmän olisi voinut odottaa. Alku oli vielä tosi hyvää menoa, kun DDP hoiti taas heelin roolinsa hienosti ja kaikki vaikutti hyvältä, mutta loppupuoliskosta tuli taas perinteinen Goldberg-pannukakku ilman minkäänlaista yllätyskuorrutetta. Harmi.

* * ½ 

WCW World Heavyweight Championship

Hulk Hogan (c) vs. Sting

Tämä oli Fall Brawlin Main Event vuosimallia ’99. Ei kai kuulosta jotenkin tutulta? Ei kai vain tunnu siltä, että WCW:ltä on ideat loppumassa? Hyvä, ei minustakaan. Ainahan sitä yksi ppv myydään parin vuoden takaisen Starrcaden ME:llä. Huvittavinta tässä on se, että jos WCW:ssä olisi minkäänlaista logiikkaa mestaruusotteluiden jakamisessa, pitäisi ainakin Sid Viciousin (voitti Stingin RW:ssä) ja Goldbergin (voittamaton vuonna ’99) olla päämestaruusottelussa paljon ennemmin kuin Sting, joka ei ollut paluunsa jälkeen voittanut yhtään ppv-otteluaan. Onneksi logiikka ei kuulu WCW:n osaamisalueeseen. Ottelun tausta oli lyhykäisyydessään ”Who do you can trust?” Toisin sanoen Sting ei ollut ollenkaan varma siitä, että Hogan oli todella niin hyvis kuin väitti nyt taas olevansa. Näitä epäilyksiä lietsoi vielä Stingin ystävä Luger, joka väitti, että Hogan oli ollut se mysteerinen mies, joka ajoi kesäkuun Nitrossa HumVeella Kevin Nashin päältä. Sting oli kuitenkin alkanut uskoa ppv:n lähestyessä, että Hogan oli tosiaan muuttunut mies ja alkanut enemmänkin uskoa Hogania, joka väitti, että Lugerilla ei ollut puhtaat jauhot pussissa.

Kuten monesti olen jo todennut, Sting ei vuonna ’99 ollut enää elämänsä huippukunnossa, mutta silti minusta on kiva huomata, että hän pystyi ainakin astetta pirteämpiin otteisiin kuin muut ME-kaverit. RW:ssäkin Sting veti Viciousin kanssa ok:n ottelun, ja nytkin ottelun alku vaikutti Stingin hallitessa ihan kivalta. Hogankaan ei ollut niin ärsyttävä yli-ihminen tässä ottelussa, koska hän paini toista facea vastaan. Niinpä olin jo lähellä antaa tälle kahta tähteä (sen verran pahasti tuo painipuoli ontui ettei enempää kuitenkaan), mutta sitten saapui lopetus, joka oli taas aivan umpisurkea. Mistä WCW yleensä repii näitä hirveitä ideoitaan nytkin kun Bischoff oli pois meiningeistä? No, eihän siinä. Ihan ok ottelu mutta kamala lopetus.

* ½

---

Luen yleensä aina kirjoittamani arvostelun jälkeen jostain netistä löytyvän arvostelun kyseisestä tapahtumasta. Pitkään luin Scott Keithin arvosteluja, mutta kun Keith tuntui olevan kanssani lähes aina eri mieltä ja pitävän erityisesti ECW:tä täytenä paskana, vaikka siellä olisi nähty *****-paininäytös. Niinpä ei tuntunut kovin hedelmälliseltä tarkastella Keithin arvioiden pohjalta sitä, olinko yliarvioinut ppv:tä. Niinpä en olekaan pitkään aikaan törmännyt arvosteluun, joka oli täysin eri mieltä kanssani, mutta nyt sellainen tuli vastaan. Lukemani arvostelu haukkui juuri tämän ppv:n tyyliin maailmankaikkeuden huonoimmaksi, kun minusta tämä oli astetta parempi kuin WCW:n viime kuukausien umpisurkea meno. Uskon kuitenkin, että tässä on enemmänkin kyse toisen arvostelijan täysistä WCW-antipatioista kuin omasta yliarvostelustani. WCW-antipatiat alkavat kuitenkin olla tässä vaiheessa ymmärrettäviä, sillä onhan tämä tuote aikamoista kuraa. Jos minulle jää positiivisen yllättynyt fiilis ppv:stä, jonka yhdeksästä ottelusta kaksi yltää kolmeen tähteen ja suurin osa muista on **½:n tasolla, on jokin pahasti vialla. No, tämä ppv oli kuitenkin Kehno. Pikkaisen edistystä.

Wikipedia: WCW Fall Brawl 1999

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 17.9.2011