1999ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW Great American Bash 1999

Päivämäärä: 13.6.1999

Sijainti: Baltimore, Maryland (Baltimore Arena)

Yleisömäärä: 11 672

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


Kuten jo tuossa Nitro-raportissa taisi tulla sanottua, The Great American Bash oli WCW:n kesän suurin tapahtuma. TGABilla oli poikkeuksellisen pitkä historia, sillä tuota nimeä kantavia tapahtumia oli järjestetty vuodesta 1985 asti. Alun perin legendaarinen War Games Match nähtiin ensimmäistä kertaa juurikin GABissa. Tältä tapahtumalta sopi siis odottaa enemmän, vaikka se WCW:n viimeisten vuosien tason tuntien ei ehkä kovin järkevää enää ollutkaan. Selostajinamme edelleenkin Tony Schiavone, Mike Tenay ja Bobby Heenan.

Kendo Stick Match

Brian Knobs vs. Hak

Itse asiassa kun rupesin vielä tarkemmin miettimään Slamboreen Brian Knobbs (tai Knobs, jostain syystä tässä ppv:ssä Knobbsin nimi oli kirjoitettu yhdellä b:llä) vs. Bam Bam Bigelow -ottelua, olen aika varma, että Knobbs olikin ottelussa se face ja Bigelow heel. Tämä ei vain välittynyt minulle luontaisen Knobbs-vihani ansiosta. Slamboreen jälkeen Knobs oli kuitenkin liittynyt Jimmy Hartin (eikö Jimmynkin olisi jo aika lopettaa nämä hommat?) turhaan midcard-heelpoppooseen First Familyyn, joka oli kaukana ’70- ja ’80-luvujen stablesta. Samalla hän oli alkanut feudata Hakin kanssa. Miksi? En tiedä. Ei minua edes kiinnosta. Molemmat kai halusivat taas osoittaa olevansa hardcoren kuninkaita. Jokohan olisi WCW:n aika tuoda ihan oikea mestaruusvyö näihin kuvioihin niin nämä ottelut eivät tuntuisi niin tyhmiltä?

Odotin tältä ottelulta todella kehnoa menoa, koska Knobbsin ja Bigelowinkin ottelu Slamboreessa oli ollut aikamoisen heikko esitys, ja Hakin ei pitäisi olla todellakaan Bigelowia parempi. Jotenkin kummassa näiden kahden kemiat kuitenkin ilmeisesti natsasivat paremmin, ja tästä kuoriutuikin ihan ok hc-ottelu. Suuri osa ok-tasoon on tosin varmasti silläkin, että ottelu pidettiin lyhyenä ja tiiviinä, jolloin meno saattoi olla ”vauhdikasta” (Sandman- ja Knobbs-tason vauhdikasta) ja intenssiivistä, eikä kumpikaan ehtinyt väsyä pahemmin. Täytyy korostaa loppuun vielä, ettei tässä puhuta siis tosiaankaan hyvästä ottelusta, vaan semmoisesta ok-katsottavasta, mutta sekin oli yllätys näiltä kavereilta. Ainiin, Kendo Stick Match oli ilmeisesti yhtä kuin Hardcore Match. Jostain syystä Penzer vain kuulutti tämän Kendo Stick Matchina.

* * 

Singles Match

Mikey Whipwreck vs. Van Hammer

Kappas, Mikeykin oli vielä WCW:n palkkalistoilla. Whipwreckistä ei siis tosiaan tullut koskaan mitään cw-divarin suurta vahvistusta vaan yleinen jobberi. Loistavaa talentin käyttöä taas kerran WCW:ltä. Van Hammer oli yksi monista entisistä Raven’s Flockin jäsenistä, joita ei ollut paljon näkynyt sen jälkeen, kun porukka hajosi vuoden ’98 loppupuolella. Nyt kun Raven oli ulkona WCW:stä, oli taas joidenkin Flockin jäsenten aika ilmeisesti nostaa päätään. Van Hammer oli WCW:n uusin yritys pushata jotain isoa järkälettä kohti yläkorttia. Edellinen yritys taidettiin tehdä Wrathin kanssa. Muistatteko enää häntä? Enpä minäkään.

Jos jostain tähän Hammerin pushiin liittyvästä asiasta täytyy antaa kehua, niin Van Hammer näytti kyllä aivan helkkarin vakuuttavalta äijältä. Jotenkin vain markkasin tuolle lookille todella paljon. Ehkä minulla on ollut aina pieni ihastus kaksimetrisiin, aurinkolasipäisiin ja pitkätukkaisiin miehiin. Yhtä kaikki ihan jo Hammerin lookin takia tämän ottelun arvosana saattaa olla hieman yliarvostelua. Toisaalta ei tämä minusta muutenkaan mikään puhtaasti huono ottelu ollut, kuten pelkäsin. Whipwreck teki työtä parhaansa mukaan myyden Hammerin hyökkäyksiä ja väläyttäen muutaman näyttävän vastaiskunkin. Luulin etukäteen, että tämä olisi ihan puhdas squash, mutta tästä kuoriutuikin oikea ottelu. Ei tämäkään siis hyvä ollut, mutta taas odottamaani parempi, eli ok.

* * 

Singles Match

Disco Inferno vs. Buff Bagwell

Inferno ja Bagwell ottivat yhteen jo ppv:tä edeltävässä Nitrossa, mutta nyt oli ilmeisesti uusintaottelun aika. Inferno oli siis ilmeisen katkera entisille Wolfpack-toverilleen Bagwellille siitä, että Roddy Piper oli luvannut kaikista WCW:n nuorukaisista juuri Bagwellille mahdollisuuden päästä Main Event -kuvioihin, jos vain Piper voittaa WCW:n presidentin viran itselleen GABissa. Niinpä Inferno oli päättänyt osoittaa olevansa Bagwellia parempi, mutta ainakaan Nitrossa hän ei ollut tuohon kyennyt. Ehkä nyt käy parempi tuuri.

Jo Nitrossa olin hieman positiivisen yllättynyt siitä, että Bagwell ja Inferno vetivät ihan oikean ottelun kestoisen, eli noin 8 minuuttia kestäneen, matsin, eikä se ollut edes ollenkaan hullumpi. En silti kauheasti lisää uskaltanut tältä toivoa, eikä tämä nyt kieltämättä ihan kauheasti lisää antanutkaan. Jonkun verran kuitenkin antoi, sillä tässä reilut 10 minuutia kestäneessä kamppailussa nähtiin ihan kivaa menoa molemmilta osanottajilta, eikä homma käynyt missään vaiheessa tylsäksi. Ei taaskaan siis erityisen mainittava ottelu, mutta kiva midcard-vääntö yksinkertaisella storylinella. WCW voisi useamminkin kokeilla tällaista, mutta ehkäpä vain vähän lahjakkaimmilla painijoilla vielä. En ole koskaan ollut kovin suuri Buffin fani, mutta on hän näissä parissa viime show’ssa hoitanut oman hommansa ihan kivasti.

* * ½ 

Tag Team Match

Curt Hennig & Bobby Duncum Jr. vs. Konnan & Rey Mysterio Jr. (c)

Juuri kun pääsin kehumasta yhtä midcard-kuviota ihan ok:ksi, tulee perään heti toinen ottelu, jonka taustatarinassa ei myöskään ole mitään moitittavaa. Onko tämä varmasti WCW? On tämä. Se varmistuu sillä, että oikeastaan tämä ottelu oli ilmeisesti tässäkin juonikuviossa se käännekohta, jossa tämä alkaa kääntyä aika roskaksi. Ottelun taustallahan oli lyhykäisyydessään se, ettei Curt Hennig voinut sietää sitä, kuinka ’90-luvun lopulla kuuminta hottia ollut rap-musiikki sai kauheasti näkyvyyttä WCW:ssä (mm. DJ Ramin ansiosta) ja kuinka CW-mestari Rey Mysterio Jr:n ja Konnanin tapaiset painijat oikein hehkuttivat viela rapin loistavuutta. Niinpä Hennig kävi sotaan rap-musiikkia ja sen edustajia Konnania ja Mysteriota vastaan ja otti avukseen edellisenä vuonna WCW:ssä debytoineen rehellisen teksasilaisen Bobby Duncum Jr:n. Nämä kaksi alkoivatkin hehkuttaa country-musiikin mahtavuutta ja tekivät yhdessä jopa country-laulun I Hate Rap, joka on muuten puhdasta kultaa. Katsokaa ja kuunnelkaa. Hennig on mahtava. Joka tapauksessa tämä soppa oli tarkoitus selvittää lopullisesti GABissa, mutta hommaan tuli uusia käänteitä, kun WCW oli kutsunut ajankohdan kuumimman rap-artistin Master P:n seuraamaan tätä ottelua. Voinen jo tässä vaiheessa spoilata, että tämä ei jäänyt Master P:n ainoaksi WCW-esiintymiseksi.

Sen lisäksi, että juonikuvion jatko vaikutti tämän show’n vaiheiden jälkeen pelottavan huonolta, ei ottelukaan yltänyt ihan sille tasolle kuin olin toivonut. Tässä oli kuitenkin kehässä loistava Rey Mysterio Jr, edelleen hyvässä vireessä vaikkeikaan enää uransa huippukunnossa oleva Curt Hennig ja varsin lupaava Bobby Duncum Jr. Sitten toki mukana oli myös Konnan, mutta kyllä hänkin oikeassa porukassa toimi. Niinpä oli harmillista, että tämä ottelu oli vain aika mukava. Oli tämä siis varsin kivaa menoa, ja juurikin Reyn otteista tykkäsin paljon, ja varsinkin Duncum vakuutti minut jälleen otteillaan. Silti olisin toivonut jotain vähän enemmän, sillä jotenkin laimea fiilis tästä jäi. Osansa laimeuteen on tosin taatusti sillä, että ottelun lopetus oli huono. Johan se olikin aika illan ensimmäiselle typerälle lopetukselle.

* * ½

Singles Match

The Cat vs. Horace

Vaikka illan ensimmäinen typerä lopetus oltiinkin saatu edellisessä ottelussa ja vaikka yksikään illan otteluista ei ollut yltänyt edes kolmeen tähteen, olisi show voinut olla tähän mennessä paljon huonompikin. Tässä kohtaa alkoi kuitenkin tapahtua käänne pahempaan. Voisin itse asiassa sanoa paljonkin siitä, mitä mieltä olen, että näin turhia alakortin heel vs. heel-kuvioita buukataan ppv:hen, mutta antaa olla. Yhtä kaikki The Cat oli parin edeltävän viikon ajan nöyryttänyt nWo:n viimeistä jäljellä olevaa siivekettä pieksemällä sekä Scott Nortonin että Horacen teräsputken avulla. GABissa Catin piti kohdata Scott Norton uusintaottelussa, mutta sen sijaan hän kohtasikin Horacen. Miksi? Sitä ei vaivaudutta selittämään. Aluksi Cat sanoi, ettei suostu edes painimaan Horacea vastaan vaan tahtoo Nortonin, mutta kun Horace juoksi kehään, yhtäkkiä ottelu tätä vastaan kelpasikin Catille. Miksei WCW:ssä voi olla mitään logiikkaa?

Ottelu oli puhtaasti huono. Ei kuitenkaan aivan sitä kamalinta paskaa, mistä kiitos kuuluu pitkälti Catille, joka on kieltämättä paikoitellen ihan ok kaveri. Tylsästihän hän tätäkin ottelua hallitsi mutta pystyi kuitenkin kuljettamaan ottelun jotenkin alusta loppuun. Horace on ihan onneton tapaus, mutta onhan tuo look aika kovis. Ehdottomasti parasta tässä ottelussa oli kuitenkin lopetus, minkä ansiosta tämä on ansainnut täyden tähden itselleen. Lisäksi olen Catin entrance-themen suurin fani.

Singles Match

Ric Flair vs. Roddy Piper

Ric Flair oli suurissa ongelmissa. Ensinnäkin hän oli yhteistyöllä Diamond Dallas Pagen kanssa suututtanut lopullisesti Chris Benoit’n ja Dean Malenkon, minkä jälkeen Benoit ja Malenko olivat jo liittyneet Roddy Piperin puolelle. Arn Anderson ei tahtonut uskoa Four Horsemanin olevan historiaa, ja ppv:tä edeltävässä Nitrossa näyttikin hetken siltä, että Flair ja Benoit löysivät vielä yhteisen sävelen. Tämä osoittautui kuitenkin huijaukeksi, sillä Flair käänsi lopullisesti selkänsä Benoit’lle ja Malenkolle. Flairille uskollinen Double A kuitenkin pysyi yhä ystävänsä rinnalla, vaikka tämä ui kuinka syvissä vesissä. Horseman-ongelmien lisäksi henkisestä epätasapainosta kärsivä Flair joutui tuskailemaan Roddy Piperin kanssa. Flair oli yhä WCW:n presidentti, vaikka hetken näyttikin siltä, että Eric Bischoffin päätöksellä Piper olisi voittanut diskauksella Piperin ja Flairin Slamboree-ottelun ja noussut presidentiksi. Seuraavassa Nitrossa kuitenkin todettiin, ettei Ericillä ollut tällaisen päätöksen tekemiseen mitään valtaa. Sen verran epäselvä Flairin ja Piperin tilanne kuitenkin oli, että GABiin buukattiin miesten välille uusintaottelu, joka lopullisesti ratkaisisi sen, kumpi näistä kahdesta toimii tästä eteenpäin WCW:n pääjohtajana.

Tasoltaan tämä miesten uusintakohtaaminen muistutti pitkälti ensimmäistä. Taaskaan ei mitään huippuottelua uskaltanut odottaa, eikä sitä tarjottukaan, mutta Flair ja Piper liikkuivat kuitenkin ikäisikseen varsin hyvin kehässä. Miesten otteet olivat kaikin puolin ihan hyviä, ja psykologinen ottelun rakentelutaito ei heiltä ollut mihinkään kadonnut. Niinpä tämä olisi taas voinut olla tasoltaan vähintäänkin ihan hyvä (pidemmällä kestolla hyväkin) ottelu, mutta jälleen lopetus pilasi kaiken. Lopetus oli vähintään yhtä typerä kuin Slamboreessa ja sai jälkikuvioineen yhteensä neljä eri miestä näyttämään täysin idiooteilta. Miten WCW voi buukata näin idioottimaisesti yhtään mitään?

* * 

Anything Goes Match

Rick Steiner (c) vs. Sting

 

Kyllä, pari kuukautta sitten vielä päämestaruutta kantanut Sting oli tippunut taas feudaamaan TV-mestarin kanssa. Sen verran kunniaa legendalle oli kuitenkin annettu, että tämä ottelu ei sentään ollut mestaruudesta vaan puhtaasti pelkkä Grudge Match. Tämän ottelun tarina alkoi, kun Slamboreessa Rick Steiner järkytti kaikki katsojat kääntymällä heeliksi ja liittoutumalla takaisin yhteen veljensä Scottin kanssa feudattuaan ensin tämän kanssa lähes koko vuoden ’98. En ala enää uudestaan kirjoittamaan tämän kuvion huippuluokan loogisuudesta. Samana iltana Steiner Brothers hyökkäsi sitten yhdessä Stingin kimppuun, kun Bret Hart oli ensin keskeyttänyt tämän ottelun Goldbergiä vastaan. Seuraavina viikkoina Sting sitten tappeli yksin Steinerseja vastaan, ja pari viikkoa ennen ppv:tä Steiner-veljesten avuksi liittyi vielä MMA-tähti Tank Abbottkin. Lopulta ppv:tä edeltävässä Nitrossa niin Steinereiden kuin Stinginkin pitkäaikainen ystävä Lex Luger saapui auttamaan Stingiä veljeskaksikkoa vastaan.

En tiennyt oikein, mitä odottaa tältä ottelulta. Tässä Stingin vuoden ’99 palussa alkoi huomata viimeistään todella selvästi, että Stinger oli hyvin kaukana jo vaikkapa tämän minun projektini alkuaikojen otteista, puhumattakaan sitten ’80-’90-lukujen taitteesta. Samoiten Rick Steinerkaan ei missään elämänsä kunnossa ollut, joten vähän pelon sekaisin tuntein tätä odottelin. Ihan aiheesta, sillä aika vaisuksi esitykseksi tämä jäi. Paini ei nyt sinänsä ollut mitenkään järkyttävän huonoa, vaan ihan ok:ta perusbrawlausta, jossa jonkun verran pelasti miesten kokemus, jonka ansiosta he osasivat ihan hyvin rakennella tämmöisen perus-ok:n ottelun. Mitään suuremman ottelun tuntua tässä ei kuitenkaan tosiaankaan ollut, jos WCW oli semmoista toivonut. Tämä olisi voinut olla ihan jees kahden tähden mättö, mutta arvosanaa on pakko laskea aivan sysipaskan lopetuksen ansiosta. Nyt ei puhuta sentään Flair vs. Hogan @ Uncensored -tyylisestä kaiken järjellisen ajattelun hukkaamisesta, mutta aivan kamalaa kuraa tämänkin lopetus oli. En tajua, mistä buukkaustiimi yleensä keksii näitä.

* ½ 

WCW Tag Team Championship

Chris Benoit & Perry Saturn (c) vs. Diamond Dallas Page & Kanyon

Varoitan, tästä kuviosta tulee pitkä tarina. Perry Saturnin ja Ravenin voitettua mestaruudet heidän haastajikseen asettui uusi Diamond Dallas Pagen ja Bam Bam Bigelowin muodostama joukkue. Eräässä Nitrossa DDP ja Bigelow hyökkäsivät Ravenin kimppuun backstagealueella ja pieksivät tämän henkihieveriin niin, ettei Ravenia tuon jälkeen ollut nähty enää WCW:ssä. Ensin näytti siltä, että Saturn joutuisi puolustamaan mestaruuksiaan yksin, mutta silloin hänen ja Ravenin kanssa viime aikoina hengaillut Kanyon ehdotti, että hän ottaisi Ravenin paikan mestaruusottelussa. Saturn suostui ehdotukseen, mutta DDP ja BBB hyökkäsivät ennen ottelua Kanyoninkin kimppuun, ja tämä kaatui itse ottelussa todella helposti DDP:n nyrkiniskuun.

Seuraavassa Nitrossa Saturn vaati Ric Flairilta uusintaottelua, mutta WCW:n presidentti buukkasikin itsensä ja Chris Benoit’n joukkuemestaruusotteluun. Ottelussa Flair kääntyi lopullisesti Benoit’ta vastaan hylätessään tämän taistelemaan yksin DDP:tä ja BBB:tä vastaan. Tällöin Saturn juoksi kehään Benoit’n uudeksi joukkuepariksi, ja hänen ansiostaan he voittivat ottelun ja joukkuemestaruudet. Ottelun jälkeen Saturnin ystävä Kanyon tuli onnittelemaan kaksikkoa mestaruusvoitosta, tai niin Saturn luuli. Sen sijaan Kanyon kääntyikin Saturnia vastaan ja liittyi DDP:n ja Bigelowin Jersey-porukan kolmanneksi jäseneksi. Thunderissa kuvioon tuli vielä uusi käänne, kun Ric Flair julisti DDP:n ja Bigelowin olevan yhä joukkuemestarit, sillä Saturn ei ollut alkuperäinen mestaruusottelun jäsen. Thunderissa nähtiin kuitenkin uusintaottelu joukkueiden välillä, ja Benoit ja Saturn onnistuivat voittamaan mestaruudet uudestaan. Nyt oli DDP:n, Kanyonin ja BBB:n muodostaman kolmikon revanssin paikka.

Rakastan näitä WCW:n juonikuvioita, kun ne ovat välillä niin täynnä turneja, swerwejä ja vaikka mitä, ettei niitä voi millään selittää lyhyesti, vaikka kuinka haluaisi. Onneksi ottelut voi arvostella lyhyesti. Jos osaisi. Tämä oli ehdottomasti illan paras ottelu. Olen alkanut syttyä suuresti tälle WCW:n joukkuedivisioonalle, sillä CW-mestaruuskuvioiden ollessa parina viime kuukautena pahasti taka-alalla, ovat joukkuemestaruusottelut vastanneet parhaasta painillisesta annista. Kaikki neljä vetivät todella vahvan esityksen, ja erityisesti minut vakuutti Kanyon. Jostain syystä suhtaudun mieheen aina epäileväisesti, vaikka hän on useamman kerran jo osoittanut pystyvänsä varsin päteviin otteisiin kehässä. Hieno mestaruusottelu, joka ei tuntunut yhtään liian pitkältä, vaikka kesti lähes 20 minuuttia. Lopetus oli hieman laimea.

* * * ½

WCW World Heavyweight Championship

Kevin Nash (c) vs. Randy Savage

Tämän feudin parhaat palat tulikin oikeastaan jo raportoitua edeltävän Nitron osalta. Kaikkihan alkoi siis siitä, kun Slamboreessa Randy Savage jostain tuntemattomasta syystä koitti auttaa DDP:tä säilyttämään vyönsä Nashia vastaan mutta ei onnistunut tuossa tavoitteessaan. Niinpä Slamboreen jälkeen Savage, joka oli paluustaan lähtien vetänyt selvää face-roolia ja feudannut Flairin kanssa, unohtikin tyystin kärhämöintinsä Flairin kanssa, kääntyi heeliksi ja alkoi vaatia itselleen mestaruusottelua Nashia vastaan. Samalla Macho Man alkoi muuttua todella sekopäiseksi (sitä oli ilmeisesti liikkeellä), ja hän esimerkiksi hyökkäsi Nashin kimppuun ja maalasi tämän naaman täyteen huulipunalla. Lopulta Nash suostui Savagen haasteeseen. Tämän jälkeen nähtiin sitten niitä kultaisia segmenttejä, joissa Nash ruiskutta paskaa Savagen limusiiniin, Nashin tuntematon naisapuri kaataa paskaämpärin Savagen päähän ja Savage järkkää Nashin kyytiin limusiiniinsa, jota päin ajaa Hummer. Wolfpackin jälkeinen Nash veti taas niin babyface-roolia (miksi hitossa se piti edes kääntää sillä idioottimaisella Fingerpoke of Doomilla sitten heeliksi parin kuukauden ajaksi? Jatkuvuus, WCW?) kuin olla ja voi. Parkkipaikkatapahtuman takia hän oli puolikuntoinen mutta halusi silti puolustaa mestaruuttaan ja vaati lisäksi, että Savagen WCW-paluusta lähtien pannassa ollut Top-Rope Elbow Drop sallitaan tämän ottelun ajaksi. Jippii.

Jos joukkuemestaruuskuviot olivat olleet useamman kuukauden jo ppv:eiden painillinen pelastus, niin päämestaruuskuviot olivat olleet taas pitkälti täyttä roskaa. Vuoden ’99 paras päämestaruusottelun arvosana WCW:ssä oli tähän mennessä ollut Spring Stampeden ME:n saama **. Tältäkään ottelulta en odottanut yhtään mitään, sillä Nash alkoi olla aikamoinen paskasäkki ja Savagekaan ei tosiaan tämän viimeisen paluunsa runilla enää kummoisiin kyennyt, vaikka vielä vuoden ’98 raporteissa olin häntä kiitellyt näistä vanhoista parroista jopa ihan hyväkuntoisena. Ottelun hyvä puoli oli se, että se oli aikamoisen lyhyt, ja ehkä sen takia Nash ja Savage väläyttivät pari kertaa jopa yllättävänkin toimivaa liikkumista. Taas pitää kuitenkin konteksti ottaa huomioon: heikkoa se esitys oli silti, mutta ei ihan umpisurkeaa. Painillisesti tämä oli siis minusta hieman parempikin kuin Nashin ja DDP:n räpellys Slamboreessa, mutta homman pilasi taas täysin ottelun idioottimainen lopetus. Ei kesän suurimman ppv:n ME:tä voi lopettaa näin. No, ilmeisesti voi. Kiitos tästä WCW.

*


Täytyy ensin sanoa, että kolme tähteä meni Benoit’lle kuitenkin, vaikka Kanyonia enemmän joukkueottelussa kehuin, koska Benoit’n loistavat otteet eivät olleet enää minkään luokan yllätys. Sitten TGABin kokonaisarvioon. Lyhyesti sanottuna: Surkea. Jo toinen sellainen putkeen WCW:ltä, eli aika pahalta alkaa taas näyttää. Tässäkin show’ssa oli se yksi oikein onnistunut ottelu, kuten Slamboreessa, ja se oli taas joukkuemestaruusottelu. Sen lisäksi show’n alkukortti oli ihan ok, mutta niistäkään otteluista yksikään ei yltänyt edes kolmeen tähteen, eli mistään erityisistä otteluista ei tosiaan puhuta, mutta ne täyttivät oman roolinsa sentään. Kokonaan toinen kysymys on se, olisiko noita rooleja vetäviä otteluita tarvittu ollenkaan ppv:hen. Viidennestä ottelusta viimeiseen kaikki tuota joukkuemestaruusottelua lukuun ottamatta olivat enemmän tai vähemmän kuraa. Jos painillinen anti oli paikoitellen ihan kivaakin (lähinnä Piper vs. Flair), niin buukkaus pilasi kaiken ilon. En vaan voi ymmärtää, miten WCW onnistui taas tunkemaan yhteen ppv:hen kolme aivan hirveää lopetusta ja pari muuten vain kehnoa vielä päälle. Lisäksi harva juonikuvio lukuun ottamatta taas joukkuekuvioita, Jerseyn poikien uusi joukkue on melkein parasta mitä WCW pitkään aikaan on tässä projektissa tarjonnut, tuntuu millään tavalla kiinnostavalta. Syvissä vesissä ollaan. Saa nähdä, mitä vuoden ’99 toinen puolisko tuo tullessaan. Kaiken haukun jälkeen pitää muistaa huomauttaa, että tämä oli silti parempi kuin edeltävät No Mercy (UK) ja Slamboree, koska tässä oli kuitenkin se yksi oikein hieno ottelu ja ihan ok alkupuoli, joka jätti edes hitusen paremman fiiliksen kuin nuo kaksi edeltävää.

Wikipedia: WCW Great American Bash 1999

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 27.7.2011

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Snacky Slam 2015: Korso

Next post

Arvio: WWF King of the Ring 1999

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.