Arvio: WCW Halloween Havoc 1990
Päivämäärä: 27.10.1990
Sijainti: Chicago, Illinois (UIC Pavilion)
Yleisömäärä: 8 000
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Viime arvostelussa kritisoin voimakkaasti WWF:ää siitä, että sillä ei ollut WrestleManian jälkeen selvää suuntaa ja että koko yhtiön tuote tuntui aika väljähtäneeltä. WWF:n onneksi (ja painifanien epäonneksi) WWF:n ainoalla todellisella kilpailijalla WCW:llä meni vielä huonommin. Pääbuukkaaja Ole Andersonin linja (vanhojen partojen pushaaminen ja lupaavien nimien jobbaaminen) ei ollut toiminut ollenkaan, eivätkä asiaa auttaneet myöskään WCW:n onneton henkilöstöpolitiikka ja useat huonot juonikuviot. Edelleen merkittäviä nimiä jatkoi lähtemistään WCW:stä joko siksi, että heitä ei käytetty oikein, tai siksi, että heille maksettiin aivan liian vähän. Hupaisaa oli se, että esimerkiksi vasta pari kuukautta aiemmin WCW:hen tullut Paul Orndorff lähti firmasta, koska ei ollut tyytyväinen asemaansa. WCW:n katsojaluvut laskivat ja house show’iden yleisömäärät olivat ennätyksellisen alhaalla. Asiaa ei auttanut erityisemmin myöskään se, että WCW:ssä oltiin koko ajan enemmän kyllästyneitä Ric Flairiin, joka oli kiistatta firman suurin tähti: Flair haluttiin selvästi alemmas kuvioissa. Ole Anderson yritti epätoivoisesti pyörittää palettia, mutta Jim Herdkään ei ollut enää erityisen tyytyväinen häneen.
Näistä epäedullisista lähtökohdista saavuttiin siis historian toiseen Halloween Havociin. Vuosi sitten WCW oli ollut lupaava ja kuuma Rasslin’-yhtiö. Nyt se oli pahasti suuntaa hakeva sekamelska. Kauas oli tultu. Selostajinamme toimivat tällä kertaa Jim Ross ja Paul E. Dangerously. WCW oli jo pidemmän aikaa halunnut tehdä joko Dangerouslysta tai Cornettesta uuden color commentatorin, koska WCW:llä ei ollut pitkään aikaan ollut selvää color commentator -tyyppiä. Managerin hommat toistaiseksi lopettanut Dangerously istui nyt tuolle paikalle ja hoiti hommansa aivan äärimmäisen hyvin. Ross ja Dangerously ovat yksi omista kaikkien aikojen suosikkiselostajakaksikoistani. Backstage-haastattelijana tällä kertaa vain Tony Schiavone. Gordon Solieta ei nähty tapahtumassa ollenkaan.
Tästä Halloween Havocista on myös todettava projektini kannalta yksi ikävä seikka, joka vaatii hieman pohjustusta. Tämän aikakauden kaikki WCW:n ppv:t olivat kolmen tunnin show’ita, mutta kun Turner-yhtiö julkaisi tapahtumat myöhemmin Turner Home Entertainment -versioina, ne oli typistetty kahteen tuntiin. Yleensä tämä tarkoitti alakortin otteluiden karsimista ja muuta leikkailua. Onneksi satuin kuitenkin näitä historiatapahtumia etsiessäni löytämään nimenomaan täyspitkät versiot tapahtumista, koska historiafriikkinä haluan ehdottomasti nähdä tapahtumat alkuperäisessä muodossaan. KUITENKIN: jostain syystä tämä Halloween Havoc tekee ikävän poikkeuksen. Hankkimani versio oli nimenomaan tuo kahden tunnin typistetty Turner Home Entertainment -paketti, ja hämmästyksekseni jouduin huomaamaan, että myös WWE Networkissa tästä tapahtumasta on tarjolla tuo kahden tunnin versio, vaikka kaikista muista tapahtumista Networkissa on nimenomaan kokopitkät versiot. Ainoa keksimäni selitys on siis se, että tästä tapahtumasta ei jostain syystä ole jäänyt videoarkistoihin ollenkaan tuota alkuperäistä versiota, eikä sitä ole näköjään kukaan muukaan ottanut talteen, koska kokonaisesta Halloween Havoc 1990:stä ei löydy minkäänlaista tiedostoa mistään netistä. Tästä arvostelemastani versiosta puuttui neljä ottelua, joista yhden löysin netistä hakemalla. Kolmea muuta ottelua ei kuitenkaan löydy mistään, joten joudun poikkeuksellisesti jättämään ne pois arvostelustani. Huomioin ne kuitenkin lyhyesti siinä kohtaa, kun nuo ottelut olisi nähty.
Tag Team Match
Tommy Rich & Ricky Morton vs. Midnight Express
Ilta alkoi varsin erikoisella openerilla: Ricky Mortonia ei nimittäin turhan usein ole nähty joukkueottelussa ilman, että hänen parinaan on Robert Gibson. Tilanteeseen on kuitenkin helppo selitys. Selostajien mukaan Fabulous Freebirds oli tuhonnut Robert Gibsonin jalan vain viikkoa ennen tätä tapahtumaa niin pahasti, että Gibson joutuisi todennäköisesti olemaan kuukausia sivussa. Niinpä Morton oli nyt hankkinut väliaikaiseksi uudeksi joukkueparikseen toisen NWA-konkarin Tommy Richin. Jostain syystä Rich ja (uuden hiustyylin hankkinut) Morton eivät kuitenkaan kohdanneet tässä ppv:ssä Freebirdsejä, vaan sen sijaan heidän vastustajinaan nähtiin vanha kunnon Midnight Express, jonka kanssa Morton oli paininut tuhansia kertoja. Midnight Express oli hävinnyt US-mestaruusvyönsä kuluneen syksyn aikana, ja joukkue oli muutenkin taas alennustilassa: WCW oli jo pitkän aikaa halunnut luopua kokonaan MXE:stä, mutta oli muuttanut mieltään toistaiseksi aina – lähinnä siksi, että he halusivat pitää erittäin arvokkaan Jim Cornetten promootiossaan. Nyt edessä oli kuitenkin Midnight Expressin ultimaattinen loppu. Jim Cornette ja Stan Lane lähtivät WCW:stä pian tämän ppv:n jälkeen ja alkoivat suunnitella omaa promootiotaan. Vuonna 1991 he – yhdessä muutaman muun henkilön kanssa – avaisivat Tennesseen alueelle Smoky Mountain Wrestlingin.
Voin toki kritisoida WCW:tä siitä, että firmalla ei ole edelleenkään muuta käyttöä Midnight Expressille ja Rock ’n’ Roll Expressille kuin pistää ne painimaan keskenään (no okei, tällä kertaa mukana oli vain puolikas Rock ’n’ Roll Expressistä), mutta itse ottelua en voi liiemmin kritisoida. Nimittäin Bobby Eaton, Stan Lane, Ricky Morton ja aika vähään rooliin (onneksi) jäänyt Tommy Rich hoitivat jälleen kerran homman kotiin ja toimittivat hyvän openerin. Oli suorastaan hämmästyttävänkin viihdyttävää katsoa, kuinka Morton otti lähes kymmenen minuutin ajan turpaan ja kuinka sekä Lane että erityisesti Eaton tarjoilivat parasta osaamistaan piestessään Mortonia. Eatonin Rocket Launcher Splash sisääntulorampille ja Top-Rope Leg Drop olivat oikeasti pirun näyttäviä. Samoin olivat kyllä Mortoninkin pari Hurracanranaa, jotka hän onnistui välissä tarjoamaan. Lopputaistelu oli sitten ehkä vähän vaisu, ja semmoinen lopullinen hieno tunnelma tästä jäi puuttumaan, kun lopetukseen piti saada sekoilemaan myös Southern Boys -kaksikko. Tästäkin huolimatta ottelu oli silti kevyesti hyvä ja kaikin puolin pätevä tapa show’n avaamiseen. Kyllä nämä konkarit osaavat. Pitää myös huomioida, että tämä ottelu oli tässä pirun lyhennetyssä versiossani muutaman minuutin lyhyempi kuin mitä se oikeasti oli.
* * *
Tässä välissä olisi sitten nähty kolme ottelua, jotka oli kuitenkin lyhennetystä versiota karsittu pois ja joita en löytänyt mistään. Ensimmäisessä NWA-konkari ”Wild” Bill Irwin kohtasi WWF:stä NWA:han palanneen Terry Taylorin. Taylor oli ollut raskaasti pettynyt siihen, miten WWF kohteli häntä Red Rooster -hahmolla, ja niinpä kesällä 1990 hän ei enää uusinut sopimustaan WWF:n kanssa, kun vanha raukesi. Pian sopimuksen umpeutumisen jälkeen Taylor palasi NWA:han ja yritti nyt rakentaa uutta uskottavuutta uralleen.
Toisessa näkemättä jäänessä ottelussa Brad Armstrong kohtasi J. W. Stormin. Bob Armstrongin jälkeläisiin kuuluva Brad oli vuosien ajan paininut NWA:ssa ja esiintynyt säännöllisesti myös JCP:n/WCW:n tapahtumissa saamatta minkäänlaista mainittavaa pushia. Nyt hän sitten paini uuden tulokkaan, Maximum Overdrive -joukkueessa ensisijaisesti painineen J. W. Stormin kanssa ppv:ssä ilman mitään mainittavaa pohjustusta.
Kolmas näkemättä jäänyt ottelu oli ehkä historiallisesti kaikkein merkittävin. Siinä viime ppv:ssä debyyttinsä tehnyt Southern Boys -kaksikko (Steve Armstrong ja Tracy Smothers) kohtasi WCW:n uuden joukkueen nimeltään Master Blasters. Kahdesta korstosta (nimiltään Steel ja Blade) koostunut joukkue ei oikeastaan ollut millään tavalla merkittävä tekijä WCW:n joukkuedivisioonassa, eikä heillä ollut mitään mainittavaa gimmickiä. Merkittäväksi joukkueen tekee kuitenkin se, että Master Blaster Steel tunnetaan paremmin omalla nimellään Kevin Nash. Kyllä vain, tämä oli siis 31-vuotiaan Kevin Nashin ppv-debyytti. Oikeastaan Nash oli debytoinut koko painimaailmassakin vain pari kuukautta aiemmin. Ennen painiuralle siirtymistä isokokoinen Nash oli muun muassa pelannut ammatikseen koripalloa, palvellut NATOssa ja työskennellyt strippiklubilla. Lopulta hän päätti kokeilla showpainia ja ajautui WCW:hen, jossa hänelle tarjottiin mahdollisuutta. Tässä vaiheessa mahdollisuus ei ollut vielä realisoitunut mainittavaksi huippuhetkeksi, mutta sekin aika koittaisi vielä. Nashin joukkuepari Master Blaster Blade oli Al Green, josta ei koskaan tullut merkittävää nimeä painibisneksessä.
Ja vielä ennen seuraavaa ottelua oli vuorossa angle, joka – ikävä kyllä – nähtiin myös tässä Turner Home Entertainment -versiossa. Oikeastaan tämän anglen ymmärtämiseksi tarvitsee tietää muutamia taustaseikkoja. Sting oli siis vihdoin ja viimein tehnyt paluunsa The Great American Bashissa ja voittanut urallaan ensimmäistä kertaa NWA World Heavyweight -mestaruuden. Mutta kuka haastaisi Stingin päämestaruudesta, kun NWA:n päämestaruuskuvioita käytännössä 1980-luvun alkupuolelta lähtien tauotta hallinnutta Ric Flairia oltiin tosissaan tiputtamassa alaspäin kortissa? Pääbuukkaja Ole Andersonin vastaus tähän oli Black Scorpion. ”Kuka?” saatatte kysyä. Ei hätää: Ole Anderson ei itsekään tiennyt vastausta tuohon kysymykseen. Elokuussa WCW:ssä debyyttinsä teki mystinen kaapuun pukeutunut ja kasvonsa maskilla peittänyt hahmo, joka puhui oudolta kuulostavalla äänellä areenan kaiuttimien kautta. Hahmo kutsui itseään Black Scorpioniksi, ja hän alkoi häiritä Stingiä aina tämän saapuessa kehään. Black Scorpion julisti olevansa tuttu Stingin menneisyydestä. Nyt hän oli palannut viedäkseen Stingiltä tämän mestaruuden. Huhuissa veikkailtiin, että WCW yrittäisi tällä kuviolla pohjustaa Ultimate Warriorin loikkaa WCW:hen – Warriorhan oli Stingin vanha ystävä, jonka kanssa Sting oli paininut joukkueessa uransa alkuvaiheessa. Mielenkiintoista kyllä, WCW:llä oli rosterissaan myös toinen Stingin vanha ystävä: aikaisemmin Russian Assassin -maskin alla paininut Angel of Death, joka oli niin ikään uransa alkuvaiheissa paininut Stingin kanssa. WCW ei kuitenkaan paljastanut Black Scorpionin henkiöllisyyttä, vaan sen sijaan Scorpion pääsi – ilman mitään osoituksia taidoistaan painikehässä – painimaan Stingiä vastaan mestaruudesta syyskuun Clash of the Championsissa. Tuossa ottelussa Sting riisui Scorpionin maskin, mutta sen alta paljastuikin toinen maski. Maskin alla oli tuossa ottelussa oikeasti tuohon aikaa WCW:ssä lähinnä jobberina paininut Al Green. Lopulta tuo ottelu päättyi siihen, kun kesken matsin sisääntulorampille ilmestyi TOINEN (oikea?) Black Scorpion.
Toistaiseksi tässä kuviossa ei ollut siis ratkaistu yhtään mitään, mutta se jatkui tässä Halloween Havocissa vielä hämmentävämpänä (ja kamalampana) kuin aiemmin. Sting oli saapunut Tony Schiavonen haastateltavaksi ja puhumaan tämän illan vastustajastaan Sid Viciouksesta, kun yhtäkkiä sisääntulorampille ilmestyi kukapa muu kuin Black Scorpion. Scorpion julisti Stingille haluavansa näyttää, mitä hän pystyy ”mustalla magiikallaan” tekemään, ja niinpä hän nappasi yleisöstä nuoren tytön ja lukitsi hänet kanssaan sisääntulorampilla sopivasti olleeseen häkkiin. Yhtäkkiä häkin eteen lasketui verhot. Sting yrittää rynnätä tytön avuksi, mutta jostain syystä turvamiehet estelevät häntä (sen sijaan että yrittäisivät itse estellä Scorpionia). Lopulta Sting pääsee häkin luokse, mutta… HÄKKI ON TYHJÄ! MITÄ TAIKUUTTA! Samalla pyrot räjähtävät toisella puolella ramppia, ja Black Scorpion ilmestyy sinne tytön kanssa. KUINKA JÄNNITTÄVÄÄ?! Scorpion alkaa nauraa, ja tyttö ryntää hädissään Stingin suojelevien käsivarsien luokse, minkä jälkeen Scorpion poistuu paikalta. Mitä uskomatonta paskaa, WCW.
Tag Team Match
Renegade Warriors vs. Fabulous Freebirds
Fabulous Freebirds oli siis piessyt Robert Gibsonin sairastuvalle vähän ennen tätä ppv:tä, mutta tässä ppv:ssä he eivät kuitenkaan kohdanneet Ricky Mortonia, koska heillä oli kiire painia Renegade Warriorseja vastaan. Keitä ovat Renegade Warriors ja miksi Freebirdsit painivat heitä vastaan, saatatte kysyä. Hyviä kysymyksiä. Renegade Warriors -joukkueen muodostivat veljekset Mark ja Chris Youngblood, jotka puolestaan olivat vuonna 1985 traagisesti menehtyneen Jay Youngbloodin veljiä. Jay ja Mark Youngblood olivat myös painineet (eri otteluissa tosin) historian ensimmäisessä Starrcadessa: Mark oli tuolloin vain 20-vuotias. Monien mielestä Jay Youngblood oli suvun lahjakkain tapaus kehässä, Mark ja Chris eivät niinkään. Joka tapauksessa Jayn kuolemasta lähtien Chris ja Mark olivat painineet joukkueena ympäri Yhdysvaltoja (muun muassa Floridassa ja Puerto Ricossa). Syksyllä 1990 heidät oli palkattu WCW:hen, ja aikaisemmin varsin maltillista ”Native American” -gimmickiä vetäneet Youngbloodit oli nyt puettu naurettaviin intiaanivaateisiin ja vetämään täysin överiksi kirjoitettua intiaanigimmickiä. Miksi he sitten painivat tässä ppv:ssä Freebirdsejä vastaan? Koska Freebirdsit olivat teloneet hiljattain sairastuvalle myös Alan Iron Eagle -nimisen painijan, joka oli ilmeisesti Youngbloodien hyvä ystävä. Freebirdseillä oli muuten ringsidellään uusi manageri: Little Richard Marley. Marley oli pienikokoinen painija, joka oli tähän asti urallaan lähinnä paininut Rocky King -nimellä jobberina. Kuluneena syksynä hän oli kuitenkin tehnyt heel turnin, alkanut fanittaa Freebirdsejä ja liittynyt heidän managerikseen. Nyt hän muun muassa imitoi Little Richardia ja yritti pilata Freebirdsien vastustajien mahdollisuudet menestykseen.
Jännää, kuinka Jim Ross puhui Renegade Warriorseista pelkästään ”kahden nuorukaisen uutena joukkueena”, eikä ottanut huomioon ollenkaan esimerkiksi sitä, että Mark Youngblood oli paininut jo historian ensimmäisessä Starrcadessa Wahoo McDanielin parina. No, totta toki oli se, että Youngbloodit olivat edelleen tässäkin ottelussa varsin nuoria: Mark 27 ja Chris vasta 24. Jännää oli myös se, millainen viha useimmilla nettiarvostelijoilla tuntuu edelleen olevan Freebirdsejä kohtaan. Tämäkin ottelu on saanut käytännössä murska-arviot, vaikka minun mielestäni tässä ei ollut mitään erityisen kamalaa. Päinvastoin, tämä oli sellainen ok tv-ottelutasoinen koitos. Eivät Mark ja Chris Youngblood kieltämättä ole veljensä veroisia painijoita, mutta minusta molemmat näyttivät ottelussa ihan hyviltä. Aina kun Youngbloodit saivat kantaa ottelua, matsi eteni ihan sujuvasti. Sen sijaan Freebirdsien hallinta oli kieltämättä hieman kömpelöä katsottavaa, ja tällä kertaa Michael Hayes tarjoili taas turhan paljon Chin Lockeja ja muita rest holdeja. Täytyy toki myös myöntää, että ottelun lopetus oli vähintäänkin hieman typerä, koska koko homma näytti hölmöltä: tuomari oli keskittynyt estämään toisen Youngbloodin ja Freebidrsien managerin tappelua apronilla, vaikka mitään syytä hänellä siihen ei oikeastaan olisi ollut. Samalla kehässä nähtiin sitten perinteinen sekaantumiskäänne ja siitä seurannut lopetus, mikä sinänsä toteutettiin ihan näyttävällä liikkeellä. Kokonaisuutena ihan ok ottelu.
* *
NWA United States Tag Team Championship
Steiner Brothers (c) vs. Nasty Boys
Sitten oli merkittävän joukkuedebyytin vuoro, kun kaksi Pennsylvaniasta kotoisin olevaa 26-vuotiasta kaveria Brian Knobbs ja Jerry Sags tekivät ensimmäisen ppv-esiintymisensä. Knobbs ja Sags olivat siis olleet kavereita lapsesta lähtien, ja he päättivät yhdessä tähdätä showpainiuralle. Niinpä molemmat kouluttautuivat painijoiksi ja debytoivat AWA:ssa 1980-luvun puolivälissä. Ensin he painivat singles-painijoina, mutta nopeasti miesten pitkä historia päätettiin hyödyntää pistämällä heidät joukkueeksi. Niinpä Knobbs ja Sags alkoivat painia Nasty Boys (aluksi Nasty Boyz) -nimellä. He siirtyivät nopeasti AWA:sta Memphisiin, jossa Jerry Lawler teki merkittävän muutoksen Knobbsin ja Sagsin uran kannalta. Alku-uransa he olivat painineet kultaisissa housuissa, mutta Lawler käski heidän peittää koko vartalonsa ja alkaa käyttää muutenkin nimeen paremmin sopivia katuvaatteita, aurinkolaseja ja yleisesti, ”nastympaa” lookkia. Nasty Boyseista tulikin nopeasti suosittuja niin Memphisissä kuin Floridassakin, jonne he myöhemmin siirtyivät. Syksyllä 1990 WCW kiinnostui Nasty Boyseista ja palkkasi heidät koeajalle. Nasty Boysit iskettiin nopeasti WCW-debyyttinsä jälkeen feudiin Steiner Brothersien kanssa. Steiner-veljekset olivat voittaneet US Tag Team -mestaruudet Midnight Expressiltä elokuun lopussa, ja Nasty Boys oli heidän ensimmäinen kunnon haastajansa. Feud oli tähän saakka ollut hyvin väkivaltainen, ja samaa menoa sopi odottaa ottelultakin.
Olipa hämmentävä ottelu. Osittain (erityisesti taas tuomarityön osalta) niin sekavaa sekoilua, ettei mitään järkeä ja että alkoi jo ärsyttääkin pari kertaa pahasti. Sitten taas Steiner-veljesten intensiivinen meininki heti ensisekunneilta ihan loppuun saakka oli niin mahtavaa katsottavaa, että ei tästä vain voinut olla nauttimatta. Erityisesti ottelun aloitus oli aivan mahtava, kun Steinerit vain rynnistivät kehään ja tarjoilivat muun muassa Scottin Top-Rope Belly to Belly Suplexin Knobbsille ja Rickin hurjan Diving Bulldogin Sagsille, jota Scott piti olkapäillään. Perhana, tällaista painia pitäisi olla tarjolla enemmän! Ja vaikka Nasty Boysien painitaidoissa ei tosiaan ollut liiemmin kehuttavaa ja vaikka heidän hallintaosuus ei painillisesti mitään riemujuhlaa ollutkaan, niin pitää silti nostaa hattua molemmille siitä, että bumppia he kyllä ottivat. Sags myös bleidasi tosi rajusti ottelussa. Ottelun sekavuudessa oli myös se hyöty, että juuri tuon sekavuuden vuoksi Nasty Boysien hallinta ei missään vaiheessa ehtinyt mennä sille resthold-tasolle, vaan homma pysyi koko ajan vauhdikkaana. Myös ottelun lopetus oli näyttävä, ja Steinerit näyttävät näissä otteissaan kyllä aivan kirkkaasti yhdeltä uskottavimmista joukkueista pitkään aikaan. Kokonaisuutena tätä pakettia on aika vaikea arvioida: tämä oli vähän kuin HC-säännöillä käyty Tornado Tag Team Match, vaikka oikeasti tämä oli ihan normaali joukkueottelu. Viihdyin sen verran, että kyllä tämä hyväksi otteluksi nousee, mutta vähän paremmin organisoituna tämä olisi voinut olla vielä enemmänkin.
* * *
Singles Match
Moondog Rex vs. Junkyard Dog
Tämä oli yksi niistä neljästä ottelusta, joita ei nähty lyhennetyssä Turner Home Entertainment -versiossa. Satuin kuitenkin löytämään netistä tämän ottelun (toisin kuin nuo kolme muuta), joten otan tämän nyt mukaan tähän arviooni, vaikka ei varsinaisesti tekisi mieli. Kyseessä oli nimittäin totaalisen turha ottelu ilman mitään feudia. Junkyard Dog oli (onneksi) kovassa laskusuhdanteessa sen jälkeen, kun hänen feudinsa Ric Flairin ja Four Horsemenin kanssa oli ohi. Syksyn aikana JYD oli paininut joukkueessa El Giganten kanssa, mutta nyt hän jostain syystä paini ppv:ssä kuitenkin ilman Gigantea. Vastustajakseen JYD sai konkaripainija Moondog Rexin. 1970-luvun alussa debytoinut Rex oli ollut WWF:ssä Moondog Kingin ja (parhaiten tunnetun) Moondog Spotin kanssa osa Moondog-joukkuetta, jotka pitivät 1980-luvun alussa joukkuemestaruuksiakin hallussaan. Viime vuosina Rex oli kuitenkin jäänyt minimirooliin WWF:ssä, joten vuonna 1990 hän loikkasi WCW:hen. WCW:ssä ei Rexille kuitenkaan ollut tarjolla yhtään sen merkittävämpää roolia. Nyt hän kuitenkin sai mahdollisuuden painia ppv:ssä toista WWF-konkaria vastaan.
Totaalisen turha väliottelu. Ymmärrän hyvin, miksi WCW leikkasi tämän pois VHS-versiosta. Sen sijaan en ymmärrä sitä, miksi tällainen ottelu haluttiin edes alun perin buukata ppv:hen. Toisaalta positiivista on kai sentään se, että Junkyard Dog ei enää pyöri päämestaruuskuvioissa, joihin hänet täysin käsittämättömästi nostettiin viime kesänä. Vielä parempi kehitysaskel olisi se, että JYD ei pyörisi ppv:eissä ainakaan painijana enää ollenkaan. No, se siitä. Itse ottelusta ei ole paljoa sanottavaa. JYD ja Rex pyörivät pari minuuttia kehässä ja kehän ulkopuolella ja yrittivät mäiskiä toisiaan lähinnä nyrkeillä. JYD teki perinteiset temppunsa sen osalta, että taaskaan mikään päähän kohdistunut isku ei vaikuttanut häneen. Annan puolikkaan ihan siitä, että Moondog Rex lyömässä Junkyard Dogia jättimäisellä luulla oli aika hauska näky. Muuten täyttä kuraa.
½
NWA Tag Team Championship
Doom (c) vs. Ric Flair & Arn Anderson
Varsin erikoinen joukkuemestaruusottelu vuorossa – paristakin syystä. Ensimmäinen syy oli tietenkin se, että Ric Flair oli mukana tässä ottelussa. Tämä oli koko tämän old school -projektini ensimmäinen JCP/WCW-tapahtuma, jossa Flair ei olisi missään vaiheessa tapahtumaa NWA World Heavyweight -mestari. Nyt Flair sen sijaan paini Arn Andersonin kanssa NWA Tag Team -mestaruuksista. Mistä päästäänkin toiseen syyhyn: tämä oli todellakin kahden heel-joukkueen välinen ottelu joukkuemestaruuksista. WCW:kin tosin tunnusti, että Four Horsemenilla oli monilla alueilla vankka fanijoukko ja että Horsemen keräsi myös paljon hurrauksia. Joten jollain tasolla Horsemen oli tässä feudissa facempi osapuoli, mutta molempi joukkue oli silti aivan kiistatta heel-puolella: Horsemen feudasi samaan aikaan Stingin kanssa ja käyttäytyi muutenkin kaikin puolin heelmäisesti. Flair ja TV-mestari Anderson halusivat silti voittaa joukkuemestaruudet itselleen – syystä, jota ei oikeastaan selitetty missään vaiheessa. Kaiketi Horsemen vain halusi myös joukkuemestaruudet repertuaariinsa. Teddy Longin johtama Doom ei tietenkään ollut valmis luopumaan vöistään.
Jos Steinereiden ottelu oli aivan tolkutonta sekoilua, niin tämä oli sitten puolestaan hyvin perinteinen ja 1980-luvulta tutun perinteisen joukkueottelun kaavaa muistuttava taistelu. Siinä mielessä tämä oli myös varsin hyvää painia, eikä ihme: olihan kehässä kuitenkin käytännössä koko tämän hetken paras painija ja muitakin osaavia nimiä. Jotenkin oli tosi outoa nähdä yhtäkkiä Flair kaikkien päämestaruusotteluiden ja Main Eventien jälkeen painimassa keskellä korttia joukkuemestaruudesta. Ainakin omaan silmään myös Flairin suorituksen osalta näytti siltä, että Flair ei ollut tässä matsissa mukana ihan samalla tavalla täydellä sydämellä kuin päämestaruusotteluissa. Toisaalta: puolellakin sydämellä mukana oleva Flair on enemmän kuin suurin osa painijoista parhaana päivänäänkin. Eikä tilannetta tosiaan haitannut se, että myös Flairin vastustajat hoitivat oman powerhouse-roolinsa oikein pätevästi ja että Anderson veti rutiinimaisen hyvän vedon kehässä. Silti juuri ”rutiinimaisen hyvä” on se sana, joka tätä ottelua leimasi muutenkin kuin Flairin puolittaisuuden osalta. Jotenkin tässä ottelussa ei vain missään vaiheessa ollut sellaista fiilistä, että tässä vedetään nyt ihan täysillä ja että tässä ratkaistaan firman seuraava ykkösjoukkue – tämä on aika harmi, kun vertaa vaikkapa tuohon äskeisen ottelun intensiteettiin. Toisaalta tässä oli taas paljon parempi rakenne kuin äskeisessä ja muutenkin hyvää painia, mutta silti: ei tämä hyvää paremmaksi otteluksi nouse. Siihen vaikuttaa toki sekin, että myös ottelun lopetus oli varsin vaisu ja jätti toivomaan enempää.
* * *
NWA United States Heavyweight Championship
Lex Luger (c) vs. Stan Hansen
Ai että, Ole Andersonin WCW:hen voi todellakin luottaa. Vaikka Paul Orndorff oli lähtenyt, Junkyard Dog tiputettu alemmas kortissa eikä Harley Raceakaan nähty koko tapahtumassa ollenkaan, Ole keksi aina jonkun keinon antaa pushia taas jollekin vanhalle parrulle. Nyt oli Stan Hansenin vuoro. 1970-luvun alussa debytoinut teksasilainen Stan Hansen oli siirtynyt 1980-luvun alussa painimaan Japaniin, mikä oli tuohon aikaan varsin harvinaista amerikkalaiselta painijalta. Japanissa Hansen nousi tunnetuimmaksi amerikkalaiseksi painijaksi Japanissa ikinä: Hansen teki pitkän uran AJPW:ssä ja saavutti aseman ylivoimaisesti vihattuna ”gaijin”-painijana. Hansenista tulikin tunnetumpi Japanissa kuin kotimaassaan Yhdysvalloissa, vaikka hän kävi 1980-luvun puolivälissä AWA:ssa ja voitti jopa AWA World Heavyweight -mestaruuden. Lopulta vuonna 1990 päätti uransa Japanissa ja palasi takaisin kotimaahansa, kun hänelle entuudestaan tuntematon promootio WCW tarjosi sopimusta. Vahvasti uransa ehtoopuolella oleva ja huippukuntonsa taakse jättänyt Hansen tarttui mielellään WCW:n tarjoukseen – varsinkin kun hänelle tarjottiin mahdollisuutta nousta heti United States Heavyweight -mestaruuskuvioihin. Siellä Hansen sai vastaansa Lex Lugerin, joka oli tähän tapahtumaan tullessa pitänyt mestaruutta hallussaan yli 17 kuukautta. Se on ennätys, jota ei ole edelleenkään rikottu. Kun Hansen debytoi WCW:ssä, hän kävi heti kaikin puolin täysin sekopäisellä ja säännöistä piittaamattomalla tyylillään nuoren US-mestarin kimppuun. Tähän ppv:hen tullessa Hansen oli ehtinyt jo hetken aikaa olla hyllytettynä (kayfabe) käytyään tuomarin kimppuun yhdessä ottelussa.
Tämä ottelu onnistui oikeastaan jopa yllättämään positiivisesti. En etukäteen nimittäin uskaltanut odottaa tältä mitään, koska Stan Hansen alkoi tässä vaiheessa uraansa olla sen näköisessä kunnossa, etten olisi ihmetellyt, vaikka hänestä ei olisi ollut kehässä enää yhtään mihinkään. Yksi painihistorian kovimmista brawlereista kuitenkin osoitti minun olevan täysin väärässä, sillä rapistuneesta kunnosta huolimatta Hansen todella pisti kaikkensa peliin ja veti ihan tiukkaa brawlausmeininkiä Lugerin kanssa alusta loppuun. Asiaa toki auttoi myös se, että nuori Luger pyrki myös näyttämään parhaansa, ja vaikka vastassa ei ollutkaan nyt Flairin tai Steamboatin kaltainen painija, joka kantaisi hänet huippuotteluun, niin jonkinlainen kemia näiden kahden välille selvästi syntyi. Usein käytän arvosteluissani termiä entertainment brawl, mutta tässä ei ollut tietoakaan siitä. Tämä oli puhtaasti väkivaltaista brawlausta, jossa molemmat yrittivät kaikin keinoin piestä toisen painikyvyttömäksi. Vähän toki yksitoikkoista ja painilliselta anniltaan vähän kankeaahan tämä tappelu oli, joten ei tällä mihinkään huippuarvosanoihin päästä. Ja toki myös Hansenin huippuvuodet ovat ikävä kyllä takana, joten ei tämä mitään parasta Hansenia ole. Silti olosuhteisiin nähden tämä oli varsin kiva ja hyvin erilainen US Heavyweight -mestaruusottelu. Ottelun aikana Hansenin avuksi ringsidelle muuten saapui WCW-paluunsa tekevä Dan Spivey. Kun Spivey oli alkuvuodesta saanut tarpeekseen WCW:stä, hän oli lähtenyt Japaniin ja alkanut tehdä yhteistyötä Hansenin kanssa. Nyt kun Hansen oli WCW:ssä, hän toi mukanaan myös Spiveyn.
* * ½
NWA World Heavyweight Championship
Sting (c) vs. Sid Vicious
Tässä sitä oltiin. JCP:n/WCW:n ensimmäinen ppv-tason päämestaruusottelu, jossa Ric Flair ei ollut mukana ollenkaan. Sting oli saavuttanut uransa huippuhetken päihittämällä Ric Flairin NWA World Heavyweight -mestaruudesta The Great American Bashissa. Sen jälkeen hän oli kuitenkin ajautunut sekavaan ja lähinnä kaikin puolin hirvittävään Black Scorpion -feudiin. Mysteerinen Scorpion ei kuitenkaan päässyt painimaan päämestaruudesta Stingiä vastaan (vielä) tässä ppv:ssä. Sen sijaan Stingin haastajaksi nostettiin varsin tyhjistä Four Horsemenin nuori tykki – lihaskimppu nimeltä Sid Vicious. Viciouksella ja Stingillä ei varsinaisesti ollut mitään isompaa feudia. Stingin ja Horsemenin feud toki ylti myös Stingin ja Viciouksen huonoihin väleihin, mutta näiden kahden tulevaisuuden suurnimen välille ei ollut ehditty rakentaa Halloween Havocia varten mitään kunnon feudia. Tämä oli silti Viciouksen elämän toistaiseksi isoin tilaisuus nousta päämestariksi. Ennen ottelun alkua selostajat puhuivat kuitenkin hyvin vähän Viciouksesta ja hyvin paljon siitä, miten sekavassa tilassa Sting olisi kohdattuaan Black Scorpion aikaisemmin illalla.
Mitä tähän nyt oikein voisi sanoa? Pelkäsin jo etukäteen, että Stingin läsnäolosta huolimatta Ric Flairin poistuminen päämestaruusottelusta ensimmäistä kertaa JCP:n/WCW:n ppv-historiassa saattaisi saman tien vaikuttaa huomattavan ikävällä tavalla päämestaruusottelun tasoon – ja niin myös kävi. Suurin syy tähän ei kuitenkaan ole painijoissa vaan ottelun buukkauksessa, mutta palataan siihen kohta. Karu totuus on nimittäin myös se, että ei tämä ottelu ollut painilliseltakaan annilta sellaista meininkiä kuin olisi voinut toivoa. Siitä taas voidaan pitkälti syyttää Sid Viciousta, joka jälleen tässäkin ottelussa osoitti, ettei kaikesta hypetyksestä huolimatta ole yksinkertaisesti millään valmis isoihin 1 on 1 -otteluihin. Sidin hallintaosuudet tässä ottelussa olivat todella tylsää ja kankeaa katsottavaa, ja lisäksi Sid no-sellasi/botchasi usean Stingin näyttävän liikkeen. Eli peukut alaspäin Sidille mutta samalla peukut isosti ylöspäin Stingille, joka teki tässä ottelussa kaikkensa. Sting yritti parhaansa mukaan kantaa Sidiä hyvään otteluun: Sting myi kaikki Sidin liikkeet hienosti, väläytti todella komeita high flying -liikkeitä ja johdatteli myös ottelun tarinankerrontaa niin sujuvasti kuin vain oli mahdollista. Stingin työn ansiosta tämä ottelu keikkui ennen loppuratkaisuja mielessäni siinä **½:n ja jopa ***:n välimaastossa riippuen vähän siitä, miten ottelu päättyisi. No, ottelun päätös oli sitten niin infernaalisin idioottimainen ja totaalista WCW-paskaa, että joudun vähentämään tästä aivan ehdottomasti sen reilun puolikkaan. Lopetuksensa ansiosta ottelu jätti lähinnä typerryttävän platkun fiiliksen, joten ei tämä lopulta ole ok:ta parempi – Stingistäkään huolimatta.
* *
Enemmän lopetuksesta:
Ottelun loppu sai todella sekavan käänteen, kun Sting ja Sid Vicious ajautuivat tappelemaan areenan takaosiin kameran tavoittamattomiin. Hetkeä myöhemmin miehet palasivat kehään, jossa (selvästi erinäköinen) Sting yritti iskeä Vicioukselle Body Slamin mutta jäi Viciouksen painon alle ja tuli saman tien selätetyksi. Sting kieri saman tien ulos kehästä, kehäkello soi, ja Gary Capetta oli julistamassa Viciousta uudeksi päämestariksi – kun oikea Sting ilmestyi takakautta ringsidelle. Kyllä vain, WCW käytti siis jo vuonna 1990 – kuusi vuotta ennen nWo Stingiä – juonikuviossaan ”Fake Stingiä”. Koko illan ajan poissa näkyvistä ollut Barry Windham oli siis yrittänyt esittää ottelun lopussa Stingiä ja hävitä mestaruuden Stingin puolesta Vicioukselle. Kun Sting ja Vicious olivat ajautuneet ottelemaan areenan takaosiin, Vicious ja Windham olivat mukamas piesseet Stingin yhdessä ja köyttäneet hänet kiinni. Se oli kuitenkin jäänyt selvästi varsin puolittaiseksi, koska Sting oli päässyt solmuista irti ja seisoi nyt ringsidellä köydet ranteissaan. Windham-Sting pakeni paikalta, ja oikea Sting nousi kehään, jossa hän sitten nappasi Viciouksen Inside Cradleen ja selätti hänet. Kokonaisuudessaan aivan uskomatonta kuraa, enkä voi ymmärtää, millä tavalla tämä oli WCW:n mielestä hyvä idea.
Sinänsä tätä ppv:tä on vähän epäreilu arvioida, koska en ole nähnyt kolmea tapahtuman ottelua. Toisaalta olen noin 99-prosenttisen varma, että nuo kolme turhaa ottelua olisivat vain laskeneet tapahtuman kokonaisfiilistä, joten annan armon käydä oikeudesta. Tässä tapahtumassa ei nimittäin muutenkaan ollut liikaa kehuttavaa. WCW:llä oli ikävä alamäki käynnissä, ja vaikka se pysyi painin tasoa tarkastellessa vielä jonkun verran WWF:n edellä, niin ei tällä tasolla kannata enää pahemmin ylpeillä. Joidenkin mielestä Flair/Anderson vs. Doom oli huippuottelu, minusta se oli lähinnä peruskamaa. Samoin opener sai jonkun verran ylistyksiä, mutta siinäkin oli mielestäni heikkoudet. Ehdottomasti parasta tässä tapahtumassa oli Steiner-veljesten meininki, mutta itse ottelussa oli omat sekavuutensa. Päämestaruusottelu oli sitten varsin heikko, ja Black Scorpion -kuvio oli ihan kamalaa paskaa. Muutenkin buukkaus oli taas huolestuttavan heikolla tasolla. Kyllä tämä jää jo Kehnon puolelle. Toivottavasti suunta kääntyy pian ylöspäin.
Wikipedia: WCW Halloween Havoc 1990
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 22.7.2017
No Comment