1988ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW Starrcade 1988

Päivämäärä: 26.12.1988

Sijainti: Norfolk, Virginia (Norfolk Scope)

Yleisömäärä: 10 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Ja näin oli päästy myös vuonna 1988 vuoden viimeisen ppv:n äärelle. Tänäkin vuonna tuo ppv oli Starrcade, mutta pari asiaa oli tällä kertaa toisella tavoin kuin aikaisempien Starrcadejen aikaan. Pienempi muutos oli se, että tänä vuonna Starrcadea ei enää järjestetty kiitospäivänä, vaan tapahtuma oli siirretty aivan vuoden viimeiselle viikolle joulun välipäiville. Tuosta ajankohdasta muoutoutui tästä vuodesta lähtien vakiopaikka Starrcadelle aina historian viimeiseen Starrcadeen saakka. Syy ajankohdan muutokselle oli tietenkin viimevuotinen pelleily, kun Starrcade ja Survivor Series järjestettiin samaan aikaan. Ppv-yhtiöt eivät suostuneet enää vastaavaan hölmöilyyn, joten toisen oli joustettava, ja tässä WWF:n hallitsemassa tilassa se joustaja oli nimenomaan Starrcade. Näin Survivor Series otti alun perin Starrcaden luoman paikan kiitospäivän painitapahtumana ja Starrcade tyytyi vuoden viimeisen tapahtuman titteliin.

Mutta tapahtuma-ajankohdan muutos oli kuitenkin pientä verrattuna siihen, että tätä Starrcadea ei järjestänyt enää Jim Crockett Promotions. Kuten olen edellisissä arvosteluissa jo pohjustanut, Jim Crockett Jr:n firmalla ei ollut mennyt mainittavan hyvin taloudellisesti viime aikoina. Crockettin kovat yritykset WWF:n kanssa kilpailemiseen ja Vince McMahonin päihittämiseen eivät olleet onnistuneet toivotulla tavalla, promootion rahat alkoivat olla lopussa, osa painijoista oli jättänyt alhaisten palkkojen vuoksi, ja joillekin jouduttiin jopa maksamaan palkkoja myöhässä. Niinpä loppusyksystä 1988 JCP alkoi olla konkurssin partaalla, eikä Jim Crocketilla ollut muuta mahdollisuutta kuin myydä rakastamansa promootio. Uusi ostaja löytyi kuitenkin varsin läheltä: vuosien ajan JCP:n tv-show’ita TBS-kanavallaan lähettänyt mediamiljardööri Ted Turner nimittäin osti JCP:n marraskuussa 1988 ja nimesi uuden promootion World Championship Wrestlingiksi. Nimi oli ennestään tuttu, sillä JCP:llä oli ollut vuosien ajan samanniminen tv-ohjelma Turnerin kanavalla. Nyt Ted Turnerista oli siis tullut Yhdysvaltojen toiseksi suurimman showpainipromootion omistaja – ja ennen kaikkea WCW oli virallisesti saanut alkunsa. Jim Crockett pysyi jonkun aikaa vielä WCW:ssä vähemmistöosakkaana ja neuvonantajana, mutta mitään merkittävää hän ei enää bisneksessä tehnyt.

Tämä oli siis virallisesti WCW:n ensimmäinen ppv, mutta näin alkuvaiheissa uuden promootion vaikutukset olivat vielä varsin vähäisiä. WCW jatkoi edelleen osana NWA:ta (ja ehdottomasti sen merkittävimpänä promootiona), joten kaikki tapahtumassa puolustettavat mestaruudet olivat edelleen NWA:n mestaruuksia, ja muutenkin tätä tapahtumaa promottiin enemmän NWA:n kuin vielä varsin tuntemattoman WCW:n tapahtumana. Muutenkin kaikenlaisten muutosten ja uuden aikakauden alkamiseen liittyvän säädön vuoksi tämänvuotisen Starrcaden mainostaminen oli jäänyt hyvin vähäiselle, eikä tapahtuman ennakkohype ollut ollenkaan samanlaista kuin se oli ollut monena aikaisempana vuotena. Silti tapahtuma veti hyvin yleisöä ja varsin hyvän buyratenkin.

Ostettuaan JCP:n ja perustettuaan tämän uuden WCW:n Ted Turner oli luvannut, että WCW pysyisi niin sanottuna ”puhtaan painin vaihtoehtona” verattuna WWF:n sarjakuvamaisiin gimmickeihin ja hölmöihin storylineihin. Kuten WWE:n tuottamassa Monday Night Wars -dokumentissa kerrotaan, Turner oli ilmoittanut Vince McMahonille lähteneensä mukaan ”rasslin’-bisnekseen”. Osittain tähän puhtaan painin aikakauteen ja ennen kaikkea varmaan tv-sponsoridiileihin liittyi se, että heti WCW:n ensimmäisen kuukauden aikana promootio tiukensi säädöksiään muun muassa hardcore-painin osalta rajusti. Kuten jossain arvostelussa totesin, JCP:n 1980-luvun tapahtumissa tuntui välillä, että veri vuoti jokaisessa ottelussa ja että meno oli muutenkin paljon brutaalimpaa kuin WWF:ssä. Nyt tähän tuli täyskäännös, sillä WCW:ssä otettiin käyttöön ”no-blood”-säädöstö, eli otteluissa ja muutenkaan tapahtumissa ei tästä lähtien vuodatettaisi verta ollenkaan.

Selostajinamme WCW:n ensimmäisessä tapahtumassa olivat tutut Jim Ross ja Bob Caudle. Yläparvella tapahtumaa otteluiden väleissä kommentoivat Tony Schiavone ja Magnum T.A., joista jälkimmäinen hoiti myös backstagehaastattelut.

NWA United States Tag Team Championship

The Fantastics (c) vs. Kevin Sullivan & Steve Williams

NWA United States Tag Team -mestaruuksista oli vuoden 1988 aikana muotoutunut vakavasti otettava ns. ”kakkosjoukkuemestaruus”, jota monet nuoret ja nälkäiset joukkueet tavoittelivat. Hetken aikaa syksyllä nämä mestaruudet olivat kuitenkin vakantteina, kun US Tag Team -mestarijoukkue Midnight Express voitti pääjoukkuemestaruudet ja luopui näistä vöistä. Niinpä US Tag Team -mestaruuksista järjestettiin turnaus, ja tuon turnauksen voittivat Bobby Fulton ja Tommy Rogers, The Fantastics. Niinpä US Tag Team -mestaruudet olivat nyt taas Fantasticsin vyötäisillä, kuten ne olivat aiemminkin olleet vuoden 1988 aikana. Fantastics sai tässä ottelussa vastaansa itsensä Kevin Sullivanin ja tämän uuden liittolaisen ”Dr. Death” Steve Williamsin. Mystinen, pimeyden voimiinkin liitetty Kevin Sullivan oli kuluneen vuoden aikana koonnut ympärilleen Varsity Club -nimistä porukkaa, joka koostui nuorista yliopistotaustaisista lupaavista painijatähdistä. Kaksi Varsity Clubin päänimeä ja Sullivanin kultin jäsentä olivat vuoden aikana olleet Mike Rotunda ja Rick Steiner, kunnes loppusyksystä Steiner kyllästyi siihen, miten huonosti Sullivan ja Rotunda kohtelivat häntä. Niinpä Steiner kääntyi faceksi ja jätti Varsity Clubin. Hänen tilalleen Sullivan kuitenkin sai rekryttyä Steve Williamsin, jota vastaan Varsity Club oli feudannut merkittävän osan vuodesta 1988. Mitään suoraa selitystä Williamsin täyskäännökselle ei annettu: jotenkin Sullivan oli vain saanut ylipuhuttua hänet. Nyt Sullivanilla ja Williamsilla oli mahdollisuus nousta mestareiksi.

Onpa vaikea kirjoittaa mitään tästä ottelusta. Se ei johdu siitä, että tässä ei olisi tapahtunut mitään tai että ottelu edes olisi ollut mitäänsanomaton. Jotenkin tämä vain… oli. Kaikin puolin kylläkin hyvää ja viihdyttävää joukkuepainia, joka toimi erittäin mainiosti illan avausmatsina, mutta silti tässä ei oikeastaan tapahtunut mitään sellaista tajunnanräjäyttävää juttua, joka olisi jäänyt jälkeenpäin mieleen. Ottelun lopetus oli kyllä varsin tyylikäs, ja muutenkin Rogersin ja Fultonin Fantastics-joukkue tarjoili läpi matsin ajan taas ilahduttavan monipuolista ja vauhdikasta high flying -painia. Silti todelliset huippusuoritukset tai muut säväyttävät hetket jäivät tästä vähän niin kuin puuttumaan, mutta sitä paikkasi se, että koko nelikko paini alusta loppuun asti takuuvarmasti hyvin. Eli siis: hyvä ottelu, mutta ei sitten kuitenkaan mitään sen enempää.

* * *

Tag Team Match

The Midnight Express vs. The Midnight Express

Sitten oli varsin erikoisen ottelun aika. Kyllä, vastakkain olivat todellakin Midnight Express ja Midnight Express. Tämän ottelun taustatarina juontaa oikeastaan vuoteen 1981, jolloin Dennis Condrey, Randy Rose ja Norvell Austin perustivat Midnight Express -nimisen stablen Southeast Championship Wrestling -promootiossa. Tuo kolmikko jatkoi Midnight Express -nimellä painimista, kunnes vuonna 1983 kolmikko hajosi eri teille ja Eaton päätyi Mid-South Wrestlingiin, jossa hän jatkoi Midnight Express -nimellä painimista uuden parin Dennis Condreyn ja uuden managerin Jim Cornetten kanssa. Tämän jälkeen tarina onkin varsin tuttu: pari vuotta myöhemmin Midnight Express rantautui JCP:hen, ja vuoden 1987 alussa Condrey jätti puolestaan JCP:n täysin yllättäen. Eatonin uudeksi pariksi nimettiin Stan Lane, ja tuo uusi Midnight Express menestyikin JCP:ssä seuraavien vuosien aikana varsin hyvin. Syksyllä 1988 Midnight Express jopa voitti joukkuemestaruudet Arn Andersonilta ja Tully Blanchardilta (ennen kuin he lähtivät WWF:ään), ja pian tuon jälkeen Midnight Express kääntyi faceksi ensimmäistä kertaa urallaan. Kuitenkin samalla kun JCP:n ”uusi Midnight Express” oli niittänyt menestystä, oli myös ”alkuperäinen Midnight Express” herännyt henkiin jo vuonna 1987. Pian JCP:stä lähtemisen jälkeen Dennis Condrey nimittäin siirtyi AWA:aan, jossa paini myös hänen vanha joukkueparinsa Randy Rose. Rose ja Condrey yhdistivät voimansa ja saivat samalla managerikseen nuoren, rääväsuisen ja lupaavan managerin Paul E. Dangerouslyn (joka tunnetaan paremmin muuan Paul Heymanina). Rosen ja Condreyn Midnight Express nousi AWA:ssa suosituksi, ja loppuvuodesta 1987 he voittivat firman joukkuemestaruudet. Rose ja Condrey jättivät kuitenkin AWA:n pian vuoden 1988 alussa. Sen jälkeen he painivat suurimman osan vuodesta 1988 pikkupromootioissa, kunnes aivan vuoden lopussa Jim Cornette alkoi saada kummallisia puhelinsoittoja. Eatonin ja Lanen Midnight Express oli hävinnyt joukkuemestaruutensa katkerasti Road Warriorseille, ja Cornetten häirikkösoittaja tuntui pilkkaavan Cornettea tästä. Niinpä Cornette ilmoitti soittelijalle, että tämän olisi tulla parasta sanomaan sama kasvotusten – ja niin myös kävi, kun joulukuun alussa Condrey, Rose ja Dangerously saapuivat WCW:hen. Seuraavat viikot olivatkin täynnä rajuja yhteenottoja, kunnes Starrcadeen buukattiin sota, jossa selvitettäisiin, kumpi olisi se OIKEA Midnight Express.

Tässä ottelussa selvästi yritettiin paljon, mutta liika yrittäminen kallistui lopulta sekavuuden puolelle. Se on sinänsä harmi, koska ottelussa oli oikeasti lahjakkaita painijoita, jotka osaavat kyllä vetää hyvän ottelun. Tässäkin oli paljon aineksi hyvään otteluun, ja paikoitellen tätä olikin oikein kiva katsoa, mutta lopulta ottelussa alkoi häiritä kuitenkin ärsyttävällä tavalla se, että matsissa ei ollut missään vaiheessa selvää rakennetta tai juonta. Joo, facet hallitsivat aluksi ja sitten heelit saivat hallinan ja sitten nähtiin hot tag, mutta sekin kaikki tapahtui jotenkin turhan sekavasti ja ilman varsinaista tarinankerrontaa. Kehäpsykologia tuntui puuttuvan, ja sen tilalla oli lähinnä vauhdikasta sekoilua. Vauhdikasta menoa on kyllä hauska katsoa, mutta jotain enemmänkin olisi tällaisessa tapauksessa toivonut. Kaikesta kritiikistä huolimatta tämä oli silti siis ihan hyvä ottelu, koska kaiken energian vuoksi tätä oli ihan kiva katsoa, kun ei välittänyt sekavuudesta.

* * ½

Tag Team Match

The Russian Assassins vs. Junkyard Dog & Ivan Koloff

Illan ensimmäinen WWF-loikkari nähtiin tässä ottelussa. Junkyard Dogin ja WWF:n sopimus oli siis tullut syksyllä päätökseensä, ja pian tuon jälkeen JYD oli tehnyt sopimuksen Ted Turnerin WCW:n kanssa, ja nyt hän teki WCW-ppv-debyyttinsä. Tässä ottelussa JYD paini Ivan Koloffin kanssa, sillä vanha neukkukonkari oli kuluneen syksyn aikana kääntynyt faceksi. Kaikki alkoi siitä, kun Koloffin manageri Paul Jones oli alkanut vähätellä Koloffin taitoja ja pilkata tätä epäonnistuneiden otteluiden jälkeen. Niinpä Koloff kääntyi lopulta Clash of the Championsissa Jonesia ja joukkuepariaan Russian Assassinia vastaan käymällä näiden kimppuun. Kuluneen syksyn ajan Koloff olikin sitten käynyt loputonta sotaa Jonesin ja Russian Assassinin kanssa. Itse asiassa Russian Assassinien määrä oli tuplaantunut, koska maskipäinen venäläismörssäri oli nyt saanut parikseen toisen vastaavan. Maskien alla nähtiin David Sheldon (tunnetaan parhaiten paininimellä Angel of Death), joka oli tuo ensimmäinen ja alkuperäinen Russian Assassin, joka paini jo myös The Great American Bashissa. Toinen Russian Assassin oli sitten Jack Victory, joka on 1990-luvun ECW-faneille tuttu erityisesti Steve Corinon managerin roolista. Victoryn ura oli alkanut vuonna 1984, minkä jälkeen hän paini pari vuotta WCCW:ssä ja siirtyi sitten JCP:hen, jossa alkoi toimia Rip Morganin kanssa uusiseelantilaisen rähinäjoukkueen Sheepherdersin managerina. Palataan tuohon joukkueeseen myöhemmissä arvosteluissa. Kun Sheepherders oli lähtenyt WCW:stä vuoden 1988 lopussa, oli Victory ottanut tämän Russian Assassin -gimmickin käyttöönsä. Tässä ottelussa oli varsin isot panokset: jos heelit häviäisivät, Russian Assassinit joutuisivat luopumaan maskeistaan ja Paul Jones joutuisi eläköitymään.

Aika lailla kaikin puolin turha ottelu, jota ei varsinaisesti auttanut köykäisesti hoidettu lopetus. Oikeastaan tästä nelikosta kenenkään suoritusta ei voi varsinaisesti kehua, vaikka kukaan ei myöskään paininut mitenkään aivan häkellyttävän huonosti. Tämä oli vain kaikin puolin tällaista 1980-luvun perusbrawlausta, josta olin jo toivonut, että JCP (tai siis nykyinen WCW) olisi päässyt irti. Viime vuoden Starrcadessa näyttikin jo siltä, mutta nyt ilmeisesti vanhojen hyvien aikojen muistoksi tähän Starrcadeen piti tuoda vielä yksi ottelu tätä laatua. 1980-luvun tylsän perusbrawlauksen suurin ongelma ei koskaan ollut se, että olisi aivan häkellyttävän huonoa, vaan nimenomaan se, että se oli kaikin puolin tylsää. Teknisesti ihan ok: ei tässä esimerkiksi mitään erityisempiä botcheja nähty. Mikään ei vain säväyttänyt, ja kun lopetuskin oli tosiaan kökkö, niin heikko fiilishän tästä jää. Ei kiitos tätä lisää.

* ½

NWA Television Championship

Mike Rotunda (c) vs. Rick Steiner

Kuten jo openerin taustatarinassa kerroin, nämä kaksi olivat kuuluneet suurimman osan vuodesta 1988 Kevin Sullivanin johtamaan Varsity Clubiin. Steiner oli kuitenkin ollut koko ajan porukassa se, jota Sullivan ja Rotunda pilkkasivat. Niinpä Steiner sai lopulta tarpeeksi huonosta kohtelustaan, erosi Varsity Clubista ja kääntyi facesta. Siitä lähtien nämä kaksi yliopistosarjojen painijataustaista nuorta taituria olivat olleet napit vastakkain, ja nyt vihdoin Steinerilla oli mahdollisuus voittaa Rotundalta NWA Television-mestaruus, jota Rotunda oli kantanut tammikuusta 1988 lähtien. Jotta ottelu olisi mahdollisimman reilu, Rotundan manageri Kevin Sullivan lukittiin ottelun ajaksi kehän yläpuolelle ripustettuun häkkiin.

Helvetti näitä huonoja lopetuksia. Tässäkin oli käsillä intensiivinen, kaikin puolin viihdyttävä ja ennen kaikkea taidokkaita painiliikkeitä täynnä oleva ottelu, jonka fiilis onnistuttiin kuitenkin osittain pilaamaan sekoilemalla lopetuksen takia. Rokotin tuosta lopetuksesta puolikkaan, minkä takia tämä jää arvosanaltaan ”vain” hyvään, vaikka Rotunda ja Steiner tekivätkin todella kovan työn ottelussa. On sinänsä harmi, että sen enempää Rotunda kuin Steinerkaan eivät olleet varsinkaan tässä vaiheessa uraansa (eivätkä kyllä merkittävästi myöhemminkään uransa aikana) mitenkään erityisen karismaattisia kavereita, koska lopetuksen ohella ottelun suurin ongelma oli se, että tästä puuttui sellainen todellinen tunnelataus ja jännittynyt fiilis. Kaksi taidokasta yliopistopainitaustaista kovia otteita tarjoilevaa kaveria pyrki parhaansa mukaan pieksemään toisensa tässä ottelussa, ja sitä oli painisuorituksena todellinen ilo katsoa, mutta huippuottelutasolle tämä ei olisi noussut edes täydellisellä lopetuksella juuri sen takia, että näillä kummallakaan ei ollut vain tarvittavaa karismaa. Sääli sinänsä, mutta pisteet kotiin silti hyvästä painista.

* * *

NWA United States Heavyweight Championship

Barry Windham (c) vs. Bam Bam Bigelow

Ja tässä oli sitten illan toinen WWF-loikkari. Näimme Bam Bam Bigelowin viimeksi WrestleMania IV:ssä, jolloin Bigelow sai tylysti selkäänsä. Vielä Survivor Series 1987:ssä näytti siltä, että Bigelowista oltaisiin tekemässä uutta kovaa mörssäritähteä WWF:ssä, mutta suunnitelmat muuttuivat nopeasti vuoden 1988 alussa. Ilmeisesti syynä olivat sekä Bigelowin asenneongelma että jonkinlainen backstage-politikointi. Oli miten oli, Bigelow lähti keväällä 1988 WWF:stä yhdessä managerinsa Oliver Humperdinkin kanssa. Muutamaa kuukautta myöhemmin Bigelow ja Humperdink tekivät sopimuksen WCW:n kanssa, ja pian debyyttinsä jälkeen Bigelow esitti haasteen US Heavyweight -mestarille Barry Windhamille: Bigelow halusi nousta seuraavaksi US Heavyweight -mestariksi ja piestä samalla kaikkia ärsyttävän Barry Windhamin perusteellisesti. Windham suostui Bigelowin haasteeseen, vaikka The Horsemen olikin ollut uudenlaisen haasteen edessä kuluneena syksynä. Arn Anderson ja Tully Blanchard lähtivät WWF:ään, ja neljästä hevosmiehestä tulikin kaksi hevosmiestä höystettynä J. J. Dillonilla. Vaikka WCW vihjaili muutaman kerran Horsemenin uusilla jäsenillä, ketään uutta jäsentä ei liittynyt porukkaan, ja Flair, Windham sekä Dillon jatkoivat yhdessä toimimista kolmestaan. Porukan uudeksi kutsumanimeksi vakiintui The Horsemen. Bigelowista täytyy sanoa, että tämä jäi toviksi Bigelowin viimeiseksi WCW-ppv-esiintymiseksi, sillä pian Starrcaden jälkeen lähti kiertueelle Japaniin NJPW:hen. Bigelow olisi halunnut yhdistää WCW:n ja NJPW:n, mutta WCW:lle tämä ei ollut mahdollista, joten Bam Bam jätti promootion.

No niin, nyt oli hyvää rymistelyä, jossa alkoi olla jo tunnettakin mukana! Tämä 1980-luvun Bam Bam on perhanan viihdyttävä painija: mies vielä nuorilla vuosillaan elämänsä kunnossa mutta silti jo sen verran kokenut, että osaa varsinkin lahjakkaiden vastustajien kanssa vetää hemmetin viihdyttäviä otteluita. Lisäksi Bam Bam oli tosiaan erityisesti alkuvuosinaan kokoisekseen hämmästyttävän notkea ja vauhdikkaisiin liikkeisiin kykenevä painija: esimerkiksi Bigelowin Dropkick oli todella ilahduttavaa katsottavaa. Eikä toki sovi unohtaa myöskään Bam Bamin vastustajan Windhamin kykyjä: Windham oli ehdottomasti tällä aikakaudella yksi lupaavimmista nuorista tähdistä, josta olisi voinut tulla niin paljon enemmän kuin lopulta tuli. Yhtä kaikki, nämä kaksi nuorta ja lahjakasta kaveria pistivät pystyyn kunnon ärhäkän brawlin, jossa oli juuri sopivasti mäiskinnän vastapainoksi myös teknisiä otteita ja vauhdikkaita liikkeitä. Hieno kokonaisuus, mutta ottelun lopetus oli kuitenkin hieman laimea (vaikkeikaan mitenkään erityisen huono), ja ottelusta puuttuivat muutenkin todelliset säväyttävät huippuhetket, joten huipputasolle tämä ei millään yllä.

* * * ½

 NWA Tag Team Championship

Road Warriors (c) vs. Dusty Rhodes & Sting

Tämän ottelun taustalla oli sitten yksi merkittävimmistä heel-turneista pitkään aikaan: monta vuotta faceina painineet Animal ja Hawk olivat siis kuluneena tehneet täyskäännöksen ja liittyneet pahisten joukkoon. Kaikki tapahtui täysin yllättäen lokakuun lopussa 6-Man Tag Team Matchissa, kun Road Warriors kääntyi joukkuepariaan Stingiä vastaan ja pieksi hänet yhtäkkiä brutaalisti. Seuraavalla viikolla Animal ja Hawk ilmoittivat, etteivät he koskaan olleet edes pitäneet Dusty Rhodesin, Stingin ja Lex Lugerin kaltaisista tyypeistä ja että he olivat käyttäneet näitä vain hyödykseen tienatakseen rahaa. Ikimuistoisin Road Warriorsien heel-uran alkuvaiheiden hetki nähtiin kuitenkin marraskuun lopussa, kun Animal ja Hawk repivät rintapanssareistaan yhden piikin irti ja teloivat tällä entisen ystävänsä Dusty Rhodesin silmän niin rajusti, että Rhodesin silmä alkoi vuotaa verta ja lopulta koko naama oli täysin veressä. Tässä on otettava huomioon, että nyt elettiin jo uutta WCW:n ”no-blood”-aikakautta, ja tämä brutaali verenvuodatus oli Dusty Rhodesilta täysin tietoinen valinta sääntöjen rikkomiseen. Dusty Rhodes oli nimittäin vuosikausien ajan toiminut JCP:ssä paitsi yhtenä päänimenä, myös koko promootion pääbuukkaajana. Nyt vuoden 1988 loppupuolella Rhodes alkoi kuitenkin olla aivan poikki työhönsä ja kaikenlaisiin vaikeuksiin, joita hänen eteensä buukkaamisessa tuli jatkuvasti. Samalla myös promootion fanit alkoivat olla lopen uupuneita Dustyn itseään toistaviin buukkausratkaisuihin ja surullisenkuuluisiin ”Dusty-finish”-lopetuksiin. Niinpä Rhodes oli päättänyt pian Ted Turnerin ja Jim Cornetten tekemien kauppojen jälkeen lähteä kokonaan firmasta. Tuo verenvuodatus oli hänen keinonsa hankkia varmat potkut, mutta Dusty jatkoi kuitenkin WCW:ssä vuoden 1988 loppuun saakka. Tämä ottelu, jossa hän ja Sting saivat mahdollisuuden kostaa entisille ystävilleen, jäi Dustyn viimeiseksi WCW-otteluksi useampaan vuoteen. Dustya kyllä nähtäisiin tässä arvosteluissa suhteellisen pian, mutta siitä lisää, kun aika koittaa.

Voi nyt perhana. Tässäkin oli ottelu, jolla oli edellytykset vaikka mihin: mieletön tunnelma, karismaattiset painijat ja elämänsä huippukunnossa oleva Sting. Toki Road Warriorskin oli tässä vaiheessa uraansa varsin kovassa iskussa, ja Dusty Rhodes nyt oli aina aivan oma lukunsa. Niinpä oletin etukäteen, että tämä voisi olla illan (ja sivumennen sanoen myös koko vuoden) ensimmäinen huippuottelu, mutta niin vain lopulta buukkaus esti tuon. Kaikki muut edellytykset tällä kyllä oli: ottelu eteni juuri niin energisesti ja viihdyttävästi kuin vain sopi toivoa, ja Sting teki taas mieletöntä työtä väläyttämällä muun muassa huikean Crossbodyn yläköydeltä ulos kehästä suoraan Animalin päälle. Kaikin puolin homma näytti siltä, että noin 20-minuuttisena kamppailuna kunnollisella lopetuksella tämä voisi todella olla huippuottelu, mutta sitten… Pian 10 minuutin rajapyykin ylittämisen jälkeen ottelu päätettiinkin lopettaa aivan kesken, juuri kun matsissa oli paras vaihe menossa. Lopetus ei sinänsä ollut katastrofaalisen huono, mutta ei nyt kyllä erityisen hyväkään. Pahinta siinä oli kuitenkin se, että se tuli aivan liian aikaisin ja pilasi harmittavan paljon ottelun fiiliksestä. Niinpä kaikista hienoista puolistaan huolimatta tämä ottelu jää lopulta kolmeen tähteen.

* * *

NWA World Heavyweight Championship

Ric Flair (c) vs. Lex Luger

Ric Flair oli pitänyt NWA World Heavyweight -mestaruutta hallussaan koko vuoden 1988 ajan, mutta helppoa se ei ollut. Koko vuoden ajan Flair oli kohdannut vaikeita vastustajia, mutta kaikista vaikeimmaksi oli lopulta osoittautunut nuori, lupaava ja elämänsä kunnossa oleva Lex Luger, joka oli eronnut Four Horsemenista vuoden 1988 alussa. The Great American Bashissa Luger oli hiuskarvan päässä mestaruuden voittamisesta, mutta ottelu päätettiin JCP:lle (ja nyt myös WCW:lle) tyypillisesti varsin kiistanalaisesti, kun tuomari keskeytti ottelun Lex Lugerin voimakkaan verenvuotamisen vuoksi juuri samalla, kun Luger oli saanut Flairin Torture Rack -finisheriinsä. Tuosta lähtien Luger oli janonnut kunnollista uusintaottelua, ja nyt hän sen myös sai. Tällä kertaa ottelun säännöt olivat vielä kovemmat: jos Flair häviäisi ottelun diskauksella, hän häviäisi myös mestaruuden. Luger oli treenannut tätä ottelua varten hulluna, ja hän oli laihtunut tapahtumaan tultaessa lähes 10 kiloa.

Vuoden 1988 viimeinen ppv-ottelu oli samalla koko vuoden 1988 paras ppv-ottelu. Tässä kohtaa se kertoo kuitenkin vähintäänkin hieman enemmän koko vuoden ppv-otteluiden tasosta kuin tämän kyseisen kamppailun erinomaisuudesta. En toki halua ottaa tältä matsilta sinänsä pois: tämä oli puolituntinen huikea kamppailu, jossa molemmat miehet (erityisesti Luger) pistivät parastaan ja jossa kerrottiin kaikin puolin loistava tarina. Siitä huolimatta tämä ei vain ollut mikään viiden tähden erinomainen kamppailu. Miksikö? Sitä on jopa vähän vaikea selittää, koska paperilla tässä oli kyllä kaikki kunnossa. Oli aivan mahtava Ric Flair, joka kohtasi elämänsä kunnossa olevan Lex Lugerin, joka oli selvästi tehnyt kaikkensa pystyäkseen parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Oli vuoden isoin tapahtuma ja koko illan tärkein ottelu. Oli täysi areena, joka odotti malttamattomana tätä ottelua. Ottelu myös eteni suoraan oppikirjamaisesti kuten tällaisen Suuren Ottelun kuuluukin edetä: ensin face hallitsee, sitten heel kääntää ottelun jossain vaiheesa ympäri, molemmat pyrkivät tuhoamaan toisen, sitten aletaan työstää toisen yhtä ruumiinosaa… Oikeastaan juuri se suurin ongelma tässä ottelussa oli, että KAIKKI eteni juuri, kuten 1980-luvun suurissa otteluissa asiat vain yleensä etenivät. Aina lopetukseen saakka, koska se oli JCP:lle/WCW:lle tyypillisesti taas vähintäänkin lievästi ärsyttävä, vaikka tässä tapauksessa on todettava, että osittain se oli myös yllättävyydessään ihan kiva tapa päättää ottelu. Mutta koska lopetus oli ottelun ainut yllätys ja koska Luger ei parhaasta yrittämisestäkään huolimatta ole mikään Ricky Steamboat, Sting tai Harley Race (kaikki pisteet silti Lugerille suorituksestaan), tämä ei ollut sellainen täydellinen painiottelu. Todella kova matsi, huippuluokkaa ehdottomasti, mutta… Ei sitten sen enempää. Silti oikein upea tapa päättää tämä ilta.

* * * *


Kokonaisarvio Starrcadesta: Varsin tasaisen vahva suoritus WCW:ltä ensimmäisessä ppv:ssään. Ei mitään todellista ilotulitusta ja jättitykitystä, mutta paljon hyviä otteluita ja ei oikeastaan mitään todellista kuraa. Harmi vain, että useammalla ottelulla olisi taas ollut mahdollisuuksia enempään ja että sen takia ne todelliset herkkupalat jäivät myös puuttumaan. Herkkupaloilla tämä olisi ollut Hieno, nyt jäädään Hyvän puolelle.

Wikipedia: Starrcade 1988

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 26.2.2017.

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: AWA SuperClash III

Next post

Arvio: WWF Royal Rumble 1989

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.