Arvio: WCW Superbrawl 2000

Päivämäärä: 20.2.2000

Sijainti: San Francisco, Kalifornia (Cow Palace)

Yleisömäärä: 8 569

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 

---

Vuoden avaus oli siis suoritettu kaikissa kolmessa promootiossa joko enemmän tai vähemmän onnistuneesti. WCW kuului jälkimmäiseen kategoriaan, mutta nyt sillä oli hyvä hetki paikata taas kerran heikosti alkanut vuosi (tai siis, olihan Souled Out parempi kuin suurin osa vuoden ’99 WCW-ppv:istä). Oli nimittäin aika järjestää SuperBrawl, joka oli yksi WCW:n vuoden suurimmista tapahtumista. Tai ainakin sen pitäisi olla. Tämä SuperBrawl oli historian kymmenes mutta ei saanut nimensä perään roomalaista numeroa kuten edeltävät SuperBrawlit, vaan pelkästään tylsän vuosiluvun uuden vuosituhannen kunniaksi. Selostajinamme Tony Schiavone, Mike Tenay ja… Mark Madden? Te siis annoitte meille Tenayn takaisin mutta päätitte ottaa Bobby Heenanin pois ja korvata hänet jollain onnettomalla color commentatorilla, joka yrittää heittää heenanmaisia one-linereitä ja epäonnistuu siinä surkeasti. Kiitos todella paljon.

WCW Cruiserweight Championship Tournament Final Match

Lash LeRoux vs. The Artist Formerly Known As Prince Iaukea

WCW:n Cruiserweight-kuviot olivat saavuttaneet ultimaattisen surkeuden tilan, kun Jim Rossia surkeasti Oklaholma-hahmollaan parodioinut Ed Ferrara voitti WCW:n CW-mestaruuden Madusalta. Tuon jälkeen WCW:kään ei enää kyennyt vajoamaan alemmas CW-kuvioiden tasossa, eikä mestaruuden arvoa enää saanut millään yhtään alemmaksi. Niinpä Oklaholma saapui kehään ilmoittamaan, ettei hän halua enää jatkaa WCW:n CW-mestarina ja että hän jättää vyön vakantiksi. Kukaan ei siis koskaan virallisesti päihittänyt Oklaholmaa vyöstä. Todella upeaa. Sen sijaan WCW:ssä päätettiin järjestää vakantista Cruiserweight-mestaruudesta kahdeksan miehen turnaus, joka huipentuisi SuperBrawliin. Osallistujiksi valittiin Shannon Moore, Shane Helms, Evan Karagias, Psychosis, Kaz Hayashi, Kid Romeo, Lash LeRoux ja The Artist Formerly Known As Prince Iaukea. Mielenkiintoisin näistä nimistä oli tietenkin uudella gimmickillä hiljattain debytoinut TAFKA Prince Iaukea. Ennen samoalaisena babyfacena tunnetu Iaukea oli siis muuttanut ulkonäkönsä täysin ja alkanut käyttäytyä suuren rock-staran elkein kehässä ja sen ulkopuolella. The Artist halveksui sekä kaikkia painijoita että faneja. Koko gimmickin taustallahan oli tietenkin Princen ja tämän nimipelleilyn, Love Symbolin ja vastaavan parodiointi. Yhtä kaikki, nyt TAFKAPI ja LeRoux olivat selvinneet turnauksen finaaliin. Toinen heistä kruunattaisiin uudeksi CW-mestariksi. The Artistin manageri Paisley oli yksi Nitro Girlseistä. Jotkut saattavat tuntea hänet myös Sharmell Sullivanina.

Jos tämän oli tarkoitus olla WCW:n cruiserweight-divisioonan uuden ja upean aikakauden mahtava alku, niin siinä tavoitteessa ottelu epäonnistui aika surkeasti. Sen enempää The Artist kuin LeRouxkaan eivät ole mitään historian ketterimpiä, vauhdikkimpia tai edes taidokkaimpia cruiserweightejä. Kyllä he hyvän ottelun saavat aikaan hyvän vastustajan kanssa, mutta keskinäinen ottelu jäi ainakin tässä tapauksessa kaikella tapaa keskinkertaiseksi. Koitoksesta oikein huokui tv-ottelumeininki. Molemmat tuntuivat tässäkin yrittävän kovasti, mutta ei heistä ollut ottelemaan kovin kummoista ottelua. Toisaalta ei tälle annettu hirveästi aikaakaan, mutta ehkä se oli vain hyvä asia. Ok ottelu, mutta ei mitään, mistä puhua seuraavana päivänä.

* *

WCW Hardcore Championship
Hardcore Match

Bam Bam Bigelow (c) vs. Brian Knobs

Bam Bam Bigelowia ei ollut nähty ppv:ssä ottelemassa Jersey Triadin hajoamisen jälkeen, mikä oli aika harmi. BBB:ssä oli kuitenkin vielä vuosituhannen vaihteessakin potentiaalia ottelemaan ihan kivoja otteluita, mutta WCW:tä ei selvästikään herran talentin hyödyntäminen kiinnostanut. Nyt hänetkin oli upotettu tähän onnettomaan suohon, joka tunnetaan myös Hardcore-divisioonana. Bigelow oli voittanut HC-mestaruuden Knobsilta, kun mestaruusottelua tuomaroinut Knobsin oppi-isä Fit Finlay kääntyi Knobsia vastaan ja aiheutti tälle tappion. Nyt oli ”Nasty” Brian Knobsin aika saada revanssinsa.

Tuttua WCW:n HC-mäiskintämeininkiä ainoastaan sillä erotuksella, että Bigelowin ansiosta tämä ottelu kiinnosti minua edes astetta enemmän. Bam Bam tuntui jopa yrittävän ottelussa ihan kunnolla, mutta ei hänestäkään ollut ottelemaan Knobsin kanssa mitään sellaista ottelua, josta kannattaisi jälkeenpäin puhua. Kokonaisuudessaan aika laiskaa HC-menoa parilla ihan kivalla spotilla varustettuna. Lopetus oli taas tuttua WCW:mäistä aivopierumeininkiä. Tai ei niinkään itse lopetus, vaan sitä edeltäneet tapahtumat.

* ½ 

3 on 1 Handicap Match

3 Count vs. Norman Smiley

SHANE HELMSIN PPV-DEBYYTTI! VIHDOIN JA VIIMEIN! Jos siis joku tällä foorumilla ei vielä tiennyt, minä olen Shane Helmsin/Gregory Helmsin/Hurricanen suurin mark. Sen takia olen tässä jo kuukausitolkulla odottanut miehen ppv-debyyttiä, koska tiesin miehen tehneen WCW-debyyttinsä vuoden ’99 loppupuolella. Pian debyyttinsä jälkeen Helms yhdessä Shannon Mooren ja Evan Karagiasin kanssa muodostikin uuden heel-stablen 3 Countin, jonka oli tarkoitus olla ylimielinen poikeabändiporukka. Kolmikko halveksui siis kaikkia WCW-faneja ja yritti viikko toisensa perään laulaa ennen otteluitaan, vaikka kukaan ei halunnut kuulla heidän lauluaan. Ihanaa. Koko 3 Countin porukka oli ollut mukana cw-mestaruusturnauksessa, mutta yksikään heistä ei päässyt finaaliin asti. Niinpä he olivat ottaneet silmätikukseen sympaattisen Norman Smileyn, joka oli saanut kestää viime kuukausina kaikenlaisia iskuja. Ilmeisen vajaaälyisenä Norman oli mennyt lopulta jostain syystä suostumaan siihen, että hän ottelee ppv:ssä kaikkia kolmea 3 Countin jäsentä vastaan.

Tämä ottelu oli hetkittäin ihan hauskaa menoa, ja Shane Helmsiä oli tietenkin kiva nähdä kehässä, vaikkei hän tässä paljon mitään ehtinytkään tekemään. Kokonaisuudessaan ottelu jäi kuitenkin aikamoisen laimeaksi, koska ottelu ensinnäkin kesti vain 4 minuuttia ja toiseksikin tämä ei ennakkoasetelmiltaankaan vaikuttanut miltään hyvältä ottelulta. Normania buukattiin aivan liian vahvaksi, ja 3 Count näytti tässä lähinnä typerältä. Hieman hauskaa menoa. Paljon mitäänsanomatonta painia. En taida jaksaa enää edes ihmetellä sitä, miksi tämäkin piti pistää ppv:hen.

* ½

Singles Match

The Demon vs. The Wall

Hahahahaha. Tämä on jotain aivan uskomatonta. WCW-meininkiä parhaimmillaan. Jos siis ihmettelette, mikä ihme on The Demon ja miksi hän muistuttaa etäisesti Gene Simmonsia, niin tässäpä selitys. Vielä ennen kuin Eric Bischoff oli ehditty ottaa pois WCW:n johdosta kesän ’99 lopussa, oli Bischoff ehtinyt tehdä aikamoisen hintavan diilin KISSin kanssa siitä, että WCW:ssä debytoisi The KISS Demon -niminen painija, jonka annettaisiin ymmärtää olevan Gene Simmonsin painija-alterego. Demon saapuisi siis kehään KISS-bändin jäsenen näköisenä, verta sylkevänä ja muutenkin vahvasti KISS-viitteitä tarjoavana. KISS suostui diiliin, koska WCW ja Bischoff olivat valmiita maksamaan tästä järjettömästä ideasta aivan järkyttävän summan rahaa. Diilin yhteydessä sovittiin, että Demon ottelisi jossain WCW:n ppv:n Main Eventissä. Sitten kuviot muuttuivat täysin, kun Bischoff poistettiin johtotehtävistä. Bischoff oli ehtinyt suunnitella huikean New Year’s Eve -special ppv:n, jossa Demon ottelisi ME:ssä Vampiroa vastaan, ja nyt koko suunnitelma vedettiin alas. Ppv:tä ei koskaan nähty, ja Demonin buukkaaminen ei kiinnostanut ketään. Koska WCW oli kuitenkin tehnyt diilin ppv-tason ME-ottelusta, päättivät Russo ja kumppanit hoitaa sen ovelasti tässä SuperBrawlissa buukkaamalla viime hetkellä ppv:hen ”Special Main Eventin” Demonin ja huikeassa nosteessa olevan paskasäkki Wallin välille. Kummallisesti tämä ”Special Main Event” oli show’n neljäs ottelu. Tätä kaikkea miettiessä en ole ihan varma, kumpi on typerämpää: se, että maksetaan KISSille aivan hirveä summa rahaa idioottimaisesta KISS Demon -hahmosta vai se, että kun rahat on jo maksettu ja diili on tehty, niin sitten koko hommasta ei edes yritetä ottaa mitään irti. Voi WCW.

Tämän ottelun parasta antia oli The Demonin sisääntulo, joka oli kaikessa surkuhupaisuudessaan hauskaa katsottavaa. Itse ottelussa ei ole paljoa kehuttavaa, mutta olihan tätä nyt jollain omalla sairaalla tavallaan aika hauska katsoa. Annan siis yhden tähden ottelulle ihan vain kaikesta huumoriarvosta, mitä se minulle tarjosi. Kiitos siis Demonille. Wall voisi painua jonnekin kauas minun ppv-projektistani.

* 

Skins Match

Big Al vs. Tank Abbott

Koska edellisen ottelun taustatarina ei ollut vielä tarpeeksi surkuhupaisa, päätti WCW yrittää lyödä itsensä toistamiseen. Tank Abott oli siis tehnyt uuden WCW-debyyttinsä vuosituhannen vaihteessa, ja tuosta lähtien tämä kömpelö entinen MMA-ottelija oli ollut pysäyttämätön WCW:ssä. Alun perin heelinä debytoineesta Abbottista oli jotenkin kummassa kuoriutunut vähitellen yleisönsuosikki, jota vastaan saapui nyt Big Al. Al oli storylinessä myöskin entinen MMA-ottelija (oikeasti Al Green ei ollut ikinä astunutkaan MMA-kehään), joka oli katkera siitä, kuinka Abbott oli myynyt itsensä showpainille. Al ei voinut hyväksyä Abbottin muutosta ja niinpä hän oli päättänyt piestä Abbottin kokonaan pois WCW:stä. Sinänsä tämä storyline ei kuulosta ihan hirveältä, jos ei ota huomioon sitä, että (Big) Al Greenillä ei ole mitään tekemistä MMA:n kanssa. Sen sijaan hirveältä kuulostaa se, että tämä miesten brrrrrrrrrrrrrrutaali feudin päättävä välienselvittely päätettiin buukata Skins Matchiksi, joka käytännössä oli Leatherjacket On A Pole Match. Kyllä, luitte oikein. Yhdessä nurkkauksessa roikkui korkealla nahkatakki, ja ottelun voittaisi se, joka saisi tuon takin ensin alas. Mahtavaa!

Ei varmaan yllätä ketään, että tämä ottelu oli aivan täyttä paskaa. Edellinen ottelu oli vielä tietyllä tavalla ihan hauskaa katsottavaa, mutta tässä ei ollut mitään hauskaa. Big Al ei olisi voinut kiinnostaa yleisöä tai minua yhtään vähempää, ja tilannetta ei tosiaankaan helpottanut idioottimainen stipulaatio. Yllättäen ottelussa ei nähty mitään painin tapaistakaan, ja kamalin osuus oli ottelun lopetus, jonka piti olla ilmeisesti jotenkin hienolta näyttävä viritelmä, mutta joka minun silmiini näytti todella karulta botchilta. Pelkäsin oikeasti, että nyt toinen painijoista loukkaantui pahan kerran. Onneksi tämä oli sentään lyhyt.

DUD 

Singles Match

Big T vs. Booker

Tämäkin kuvio vaikutti aluksi hyvältä, mutta tässä vaiheessa aloin olla jo hyvin epäileväinen koko juttua kohtaan. Stevie Rayn ja Bookerin feud oli siis laajentunut Souled Outissa, kun Ahmed Johnson teki WCW-debyyttinsä veljesten entisenä Harlem-ystävänä Big T:nä, ja hän hyökkäsi suoraan Bookerin kimppuun. Seuraavassa Nitrossa Stevie Ray ilmoittikin muodostavansa uuden ja uljaamman Harlem Heatin Big T:n kanssa. Samalla Stevie julisti, että Bookerilla ei olisi enää mitään oikeuksia käyttää mitään Harlem Heat -viittauksia. Pyrkimyksiensä vahvistukseksi Stevie Ray hommasi uuden Harlem Heat Incin lakimieheksi J. Biggsin (WWF:ssä Clarence Mason), ja pian Biggsin avulla Stevie ja Big T olivatkin riistäneet Bookerilta lähes kaiken. Booker ei enää saanut tulla kehään vanhalla sisääntulomusiikillaan, Booker ei saanut käyttää sisääntulossaan enää Harlem Heat -pyroja, eikä Bookeria saanut enää edes kutsua Booker T:ksi, vaan ainoastaan pelkäksi Bookeriksi. Kaiken tämän jälkeen SuperBrawliin buukattiin Bookerin ja Big T:n (eikä jostain syystä suinkaan Stevie Rayn) välille ottelu, jossa oli panoksena Harlem Heatin tuotemerkki.

Vuonna ’97 Ahmed Johnsonin ja Booker T:n välinen ottelu olisi ollut todella kova. Nyt Booker oli aika lailla yhtä hyvässä vedossa (ellei paremmassakin), mutta Johnson oli vain kalpea haamu huippuajoistaan. Ilmeisesesti Johnson ei ollut tehnyt paljon mitään WWF:stä lähtönsä jälkeen, ja nyt hän oli rapakunnossa verrattuna siihen, missä vedossa hän oli parhaimmillaan WWF:ssä. Niinpä lopputuloksena oli kaikin puolin erittäin köykäinen ja heikko koitos, jonka pelasti täydelliseltä surkeudelta ainoastaan se, että Booker sentään yritti, vaikkei sekään tässä karmeudessa pelastanut. Kaiken muun hyvän lisäksi ottelu oli buukattu niin, että kaikki vain odottivat sitä hetkeä, kun ottelussa nähdään sekaantuminen, jonka Stevie Ray, Big T ja J. Biggs olivat luvanneet ennen ottelua. Itse sekaantuminen oli sitten järjetön pettymys, mutta mitä muuta voisikaan odottaa.

* 

Singles Match

Billy Kidman vs. Vampiro

Revolution oli jäänyt historiaan samalla, kun Dean Malenko ja Perry Saturn olivat lähteneet WCW:stä, eikä Revolutionin kanssa feudanneella Filthy Animalseillakaan mennyt paljon vahvemmin, kun Eddie Guerrero poistui WCW:stä samalla kertaa ja Rey Mysterio Jr. oli yhä sairastuvalla. Yksi henkilö kuitenkin hyötyi näistä kahden stablen kuolemasta, ja tämä mies oli tietenkin Billy Kidman, jonka singles-push oli lähdössä liikkelle kovaa vauhtia ja joka oli vihdoin saanut viralliseksi esiintymisnimekseen koko nimensä pelkän sukunimen sijaan. Souled Outissa Kidman oli taistellut hienosti Shane Douglasin asettamia esteitä vastaan. Tuon jälkeen Kidmanin ura jatkoi nousukiitoaan, jota ei haitannut taatusti sekään, että Torrie Wilson oli ryhtynyt miehen täysipäiväiseksi manageriksi. Suurin Kidmanin ongelma oli Souled Outin jälkeen ollut Vampiro, jonka kanssa hän oli otellut kaksi rehtiä, tasaväkistä ja kovaa ottelua, joista toisen oli voittanut Kidman ja toisen Vampiro. Molemmat miehet olivat ilmoittaneet kunnioittavansa toisia, ja he olivat otelleet yhdessä myös pari joukkueottelua, joista jälkimmäisessä Vampiro kuitenkin jätti Kidmanin yksin ottelemaan vastustajia vastaan. Syynä oli ilmeisesti se, että Kidman oli hieman aikaisemmin aiheuttanut Vampirolle vahingossa tappion Singles Matchissa. Miesten välillä oli siis pientä eripuraa, mutta silti he kunnioittivat toisiaan ja tahtoivat nyt SuperBrawlissa selvittää sen, kumpi heistä todella on parempi.

Tämä oli illan seitsemäs ottelu. Kuudesta ensimmäisestä ottelusta yksikään ei ollut päässyt yli kahden tähden, joten tässä kohtaa aloin olla jo aika epätoivoinen. En voinut muuta kuin toivoa, että Kidman ja Vampiro pystyisivät todella niin hyvään menoon kuin hypevideot ja muu hehkutus antoivat ymmärtää ja että he pelastaisivat tämän ppv:n. Turhaan toivoin. Oli tämä tähän mennessä illan paras ottelu mutta samalla myös illan suurimpia pettymyksiä. Sen enempää Vampiro kuin Kidmankaan ei tuntunut olevan parhaassa vedossaan, vaan jotenkin koko homma tuntui hieman puolivillaiselta. Tätä vaikutelmaa vahvistivat muutamat harmillisesti fiilistä laskeneet botchit. Toki ottelu oli siis monin paikoin oikein vauhdikasta ja menevää painia (mm. Vampiron Powerbombit olivat hiton näyttäviä). Kidman sai tosiaan Vampirosta irti oikein vauhdikasta liikettä. Silti en voi muuta kuin olla pettynyt siitä, että ei tästä ollut kokonaisuutena edes hyväksi otteluksi. Ihan kivan suorituksen ei pitäisi riittää ppv:ssä.

* * ½ 

WCW Tag Team Championship
Sicilian Stretcher Match

The Mamalukes (c) vs. David Flair & Crowbar

Ensin täytyy huomauttaa, että WCW oli tosi ovelasti kirjoittanut ulos koko tämän mafia-gimmickin ensimmäisen hahmon Tony Marinaran, jota ei tässä ppv:ssä nähty tai mainittu enää ollenkaan. Disco Inferno oli ottanut täysiverisesti hänen paikkansa Mamalukes-kaksikon managerina, eikä hän ollut selvästikään menestynyt tuossa tehtävässä kovin huonosti, sillä pian Souled Outin jälkeen Johnny The Bull ja Big Vito olivat voittaneet joukkuemestaruudet David Flairilta ja Crowbarilta. Seuraavien viikkojen aikana nähtiinkin rajuja yhteenottoja näiden joukkueiden välillä. Flair ja Crowbar muun muassa pilasivat Mamalukesien italialaistyyliset suurjuhlat backstagella. Lopulta näiden joukkueiden vihanpito meni niin rajuksi, että Johnny The Bull ja Vito menivät ilman Disco Infernon suostumusta lupautumaan SuperBrawlissa Sicilian Stretcher Matchiin, jossa ottelun voittaisi se joukkue, joka saisi vastustajan molemmat jäsenet kärrättyä paareilla kokonaan ulos areenalta.

Jos edellinen ottelu oli illan paras siihen mennessä mutta samalla yksi suurimmista pettymyksistä niin tämä oli illan paras ottelu tähän mennessä ja samalla illan suurin positiivinen yllättäjä. Minulla ei ollut minkäänlaisia odotuksia kahden keskinkertaisen heel-joukkueen keskinäiselle Stretcher Matchille, mutta niin vain kävi, että nämä joukkueet repäisivät ihan kivan HC-tyylisen rymistelyottelun, jonka suurin tähti oli Crowbar. Crowbar otti hemmetin rajua bumppia ja tarjoili todella näyttäviä high flying -liikkeitä, kun ottaa huomioon, minkä kokoinen painija on kyseessä. Kaiken tämän suitsutuksen jälkeen on pakko sitten todeta, että kokonaisuutena tässä oli silti omat suuret ongelmansa, kuten se, että semmoinen perinteinen kunnollinen paini puuttui tästä tyystin. Lisäksi tämä oli paikoitellen tosi sekavaa, eikä lopetus ollut mitenkään kovin selvästi tai varsinkaan hyvin buukattu. Silti tämä oli parempi kuin yksikään muista illan otteluista, mutta se kertoo aika paljon tämän ppv:n tasosta. Silti tämä ottelu on yksi niistä harvoista jutuista, jolle voi tässä ppv:ssä antaa puhtaat paperit.

* * ½ 

Tässä välissä nähtiin todella turha, typerä ja älyttömästi aikaa vienyt angle. Road Wildin jälkeen ilokseni ruudusta kadonnut The Cat oli tehnyt paluunsa ja promoillut ppv:tä edeltävinä viikkoina koko ajan siitä, kuinka hän tuntee James Brownin henkilökohtaisesti ja kuinka James Brown aikoo saapua hänen kanssaan SuperBrawliin. Yleisö ei tietenkään uskonut omahyväistä ja aina paskaa puhuvaa Catia, eikä miehen puheita uskonut myöskään klassisen muusikon gimmickiä vetänyt The Maestro. Cat jatkoi silti puheitaan, ja SuperBrawlin koittaessa Cat lupasi saapua illan aikana kehään yhdessä Brownin kanssa. Nyt Brown sitten viimein saapui kehään ja promosi hetken kaikkea täysin yhdentekevää, kunnes luultavasti maailman huonoin James Brown -imitoija saapui paikalle esittämään Brownia. Tämä surkuhupaisa angle muuttui vain huonommaksi, kun Maestro saapui paikalle mollaamaan Catia ja vaatimaan, että tyhjiä lupaillut Cat toimisi tästä lähtien hänen palvelijanaan. Tällöin angle sai kuitenkin järjettömän käänteen, kun aivan ihka oikea James Brown saapui kuin saapuikin paikalle jammailemaan Catin kanssa! Minun on todella vaikea ymmärtää, mitä tarkoitusta tämä koko James Brown -kuvio palveli. Erityisen hämmentävää oli tietenkin se, että yhtäkkiä Cat, jonka koko gimmick perustui tyhjänpuhumiseen, olikin ollut koko ajan oikeassa. Hienoa.

Death Match

Terry Funk vs. Ric Flair

Terry Funk oli hävinnyt comissioner-paikkansa Kevin Nashille Souled Outissa, mutta tuo tappio ei pysäyttänyt hänen taisteluaan nWo:ta vastaan. Funk jatkoi siis epätoivoista sotaansa nWo:ta vastaan, ja saikin siinä apua usean kuukauden sairaslomalta palanneelta Ric Flairilta. Funk ehti jo luulla, että hänen ja Flairin vuosikymmenten mittainen sota oli vihdoin unohdettu ja että he olisivat vihdoin samalla puolella, mutta tuo osoittautui täydeksi harhaluuloksi. Ylimielinen Flair nimittäin ilmoitti, että Terry Funk ei edelleenkään ollut millään tavalla ”hänen liigassaan” ja että Funkin täytyisi edelleen piestä mies tullakseen mieheksi. Funk oli valmis pieksemään Flairin koska tahansa, ja niinpä näiden veteraanien välille buukattiin lopulta SuperBrawliin Death Match, joka tarkoitti käytännössä Texas Death Matchia. Toisin sanoen vastustaja pitäisi ensin saada selätettyä tai laitettua luovuttamaan, jonka jälkeen tuomari alottaisi Last Man Standin -tyylisen 10-countin. Jos selätetty tai luovuttanut painija ei pysty nousemaan ylös tuon aikana, vastustaja voittaisi.

WCW menetti neljä ensiluokkaista suurta tulevaisuuden tähteään (Saturn, Malenko, Guerrero ja Benoit) tammikuussa kilpailevalle promootiolle. Mikä on heidän lääkkeensä tämän aukon paikkaamiseen? Lisää vanhojen kääkkien keskinäisiä otteluita! Voi herranisä tätä touhua. Täytyy tosin todeta, että vuonna 2000:kin Flair ja Funk tiesivät edelleen, mitä kehässä kuuluu tehdä, ja sen he myös tekivät. Sinänsä on kyllä huolestuttavaa, että sekä Flair että Funk ovat myöhemmin urallaan olleet selvästi paremmassa kunnossa, kuin he tämän ottelun aikana olivat. Silti Flairilla ja Funkilla oli kova yritys rakentaa aikaan kova ottelu, ja kyllä tämä minua ihan kivasti viihdyttikin. Mistään klassikosta ei missään tapauksessa voida puhua, mutta kyllä tämä ottelu tähän illan parhaiden ”ihan hyvä” -kategoriaan ylsi. Ottelun suurin ongelma oli se, että jostain syystä tätä piti rakentaa jotenkin tosi raakana ja tosi brutaalina ja tosi verisenä otteluna, vaikka ennemmin tämä oli vain kahden legendan pitkä ja rankka taisto muttei tosiaan mikään HC-ottelu tai ainakaan Death Match. Tämä oli muuten illan pisin ottelu.

* * ½ 

Singles Match

The Total Package vs. Hulk Hogan

Ja mitä minä juuri sanoin niistä vanhojen kääkkien keskinäisistä otteluista… Kyllä vain, Hulk Hogan oli tehnyt paluunsa! Edellisen kerran näimme Hulk Hogania Halloween Havocissa (ensimmäinen Russon aikakauden ppv), jossa hänen piti otella WCW World Heavyweight -mestaruudesta Stingiä vastaan. Sen sijaan Hogan saapui paikalle katuvaatteissa, kävi kehään makaamaan ja antoi Stingin selättää hänet. Tämän jälkeen raivostuneen oloinen Hogan poistui paikalta, eikä häntä nähty kuukausiin. Todellinen syy Hoganin poissaoloon oli se, että Vince Russo ei tykännyt siitä, kuinka paljon Hoganilla oli sananvaltaa itsensä buukkaamiseen ja niinpä hän tahtoi saada ihmiset puhumaan asiasta. Samalla hän pyysi Hogania pitämään muutaman kuukauden tauon ruudusta. Nyt oli sitten paluun aika. The Total Package oli vuoden alusta lähtien kylvänyt tuhoa murskaamalla viikko toisensa jälkeen WCW-painijoiden käsivarsia. Kaikki alkoi siitä, kun Package murskasi feudkumppaninsa Stingin käden, minkä jälkeen Stingiä ei ollut nähty WCW:ssä. Tuhoamisoperaationsa ohella Package oli alkanut myös puhua ruudussa paskaa Hoganista ja vaatinut tätä tekemään paluunsa. Lopulta Hogan teki kuin tekikin paluunsa helmikuisessa Thunderissa ja haastoi Packagen otteluun SuperBrawliin. Package suostui tähän mutta onnistui murtamaan vielä sekä Hoganin että tämän managerin Jimmy Hartin kädet ennen ppv:tä.

Hogan vs. Luger. Tarvitseeko minun edes sanoa, että tämä ottelu oli kaikessa yksinkertaisuudessaan huono? Toivottavasti ei. Se kuitenkin näissä otteluissa täytyy huomata, että on selvä ero siinä, onko ottelu Hogan vs. Luger -tyylisesti huono vai Big Al vs. Tank Abbott -tyylisesti täyttä kuraa. Jälkimmäinen ei minusta ole edes oikeaa painia. Tämä on painia, mutta todella heikkoa sellaista. Hogan tuntui olevan paluunsa jälkeen ihan kohtuullisessa kunnossa, mutta eipä tässä silti ollut pahemmin mitään kehuttavaa. Kaikin puolin huono, heikko ja ennen kaikkea turha ottelu vuonna 2000. En minä halua nähdä enää mitään näiden kääkkien keskinäisiä kohtaamisia. Oikeasti.

* 

WCW World Heavyweight Championship

Sid Vicious (c) vs. Jeff Jarrett vs. Scott Hall

Tähän olivat WCW:n päämestaruuskuviot tulleet. Parin kuukauden poikkeusaikakausi alkoi olla ohi, kun mestaruuskuvioissa pyörinyt Bret Hart oli joutunut eläköitymään ja juuri mestaruuskuvioihin noussut Chris Benoit oli lähtenyt WWF:ään. Benoit’n päämestaruuskausi jäi siis vain päivän mittaiseksi, kun Souled Outin jälkeisessä Nitrossa uusi comissioner Kevin Nash ilmoitti, että Benoit’n mestaruusvoitto oli hylätty, koska Sidillä oli ollut jalka kehäköyden alla luovuttaessaan. Niinpä mestaruus päätyi taas vakantiksi, ja Nash buukkasi siitä ottelun itsensä ja Sidin välille. Sid voitti ottelun, mutta tuokaan ei kelvannut Nashille, vaan seuraavalla viikolla nähtiin uusintaottelu, jossa oli mukana myös Ron Harris. Sid voitti jälleen, ja nyt Nashin oli hyväksyttävä hänet mestarina. Samalla tämän uuden epätoivoisen nWo-yritelmän välit olivat alkaneet taas jo rakoilla pahasti, kun Jeff Jarrett nousi vastustamaan Nashia ja Hallia. Samalla Nash joutui loukkaantumisen takia sivuun, ja Jarrett otti hänen paikkansa comissionerina. Silti Nash oli ehtinyt määrätä, että Sidin seuraava haastaja olisi Scott Hall, joka oli jo voittaa mestaruuden Vicioukselta Nitrossa, kunnes Jarrett sekaantui ja aiheutti Hallille tappion. Seuraavalla viikolla Hall ja Jarrett kävivät keskinäisen ottelun siitä, kuka ottelisi Sidiä vastaan SuperBrawlissa, mutta tuo päättyi tasapeliin. Niinpä Nash antoi määräyksen siitä, että SuperBrawlissa nähtäisiin 3-Way Dance. Monimutkaista. Monimutkaista oli myös se, olivatko nWo:sta lähteneet Outsiders-kaverit Hall ja Nash heelejä vai faceja. Minä laitoin Hallin nyt faceksi.

Minulla ei ollut kovin suuria odotuksia tämän ottelun osalta, eivätkä ne varsinaisesti kasvaneet, kun tajusin, että tämä ottelu saisi maksimissaan aikaa noin 7 minuuttia. Silti ottelun alkupuoli näytti ihan kohtuulliselta kolmen miehen rymistelyltä, jossa saatiin juuri sopivasti peitettyä se tosiasia, ettei kukaan näistä kolmesta ollut mikään supermies kehässä. Toisaalta kukaan näistä (no, Sid oli rajoilla) ei ollut ihan niitä pahimpia paskasäkkejäkään, joten ajattelin, että tällä voisi olla potentiaalia jopa semmoiseksi parin tähden mestaruusotteluksi. Ihan siihen tämä ei kuitenkaan yltänyt, mistä voimme kiittää taas ottelun järjetöntä loppupuolen buukkausta. Ref bumppia ref bumpin jälkeen, sitten heeliä suosiva tuomari ja lopulta paikalle saapunut koko illan salaisen oven takana pysynyt tuomarinpaidan päällensä vetänyt Roddy Piper. Siinä kaikki tarvittavat ainekset Main Eventin typerään ylibuukattuun lopetukseen. Kiitos WCW.

* ½ 

---

Onneksi olkoon WCW. Vihdoin te teitte sen, mihin olette niin kauan pyrkineet. Vihdoin saitte järjestettyä ppv:n, jossa yksikään ottelu ei yllä kolmeen tähteen. Upea suoritus. Minulla ei oikeastaan ole tähän mitään lisättävää. Vuoden ensimmäinen ppv oli WCW-standardeilla jopa ok (oikeilla standardeilla vahvasti Kehno), mutta tämä oli sitten taas ihan sitä itseään. Häpeäisitte edes. Joo, teiltä lähti neljä kovaa painijaa pois, mutta teillä olisi silti heittää ruutuun esim. Mysteriota, DDP:tä ja vaikka ketä cruiserweightia, mutta ilmeisesti ei kiinnosta. Surkea.

Wikipedia: WCW Superbrawl 2000

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 22.1.2012