Arvio: WCW Superbrawl II
Päivämäärä: 29.2.1992
Sijainti: Milwaukee, Wisconsin (MECCA Arena)
Yleisömäärä: 5 000
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Tervetuloa vuoteen 1992 myös WCW:n osalta! Siinä missä WWF:ssä ei ollut tapahtunut mitään merkittävää vuodenvaihteen aikoihin, WCW:ssä oli nähty iso muutos Starrcaden jälkeen. Kuten olin jo vuoden 1991 arvioissa kertonut, WCW:n tilanne oli jatkanut katastrofaalista heikkenemistään suurimman osan vuodesta 1991, ja koko firman ykköstähden Ric Flairin menettäminen WWF:ään oli monien silmissä viimeinen naula toimitusjohtaja Jim Herdin arkkuun. Käytännössä aivan puhdas painiummikko Herd oli toiminut WCW:n ylipäällikkönä vuodesta 1989 lähtien, mutta vuoden 1991 lopussa alkoi olla selvää, että Herd ei saisi jatkaa enää työssään, kun hänen sopimuksensa katkeaisi vuodenvaihteessa. Ja niinpä vuoden 1992 alussa Herd pistettiin vihdoin pihalle. WCW oli etsinyt kuumeisesti uutta korvaavaa nimeä, ja monia painimaailman vaikuttajia (muun muassa Jim Crockett ja Jim Cornette) oli pyöritelty spekulaatioissa, mutta toistaiseksi WCW ei ollut löytänyt ketään sopivaa. Niinpä väliaikaiseksi toimitusjohtajaksi oli nimetty liikemies Kip Allen Frey, jolla oli – jos mahdollista – vielä vähemmän painitietämystä kuin Jim Herdillä. Pääbuukkaja Dusty Rhodes sen sijaan sai jatkaa edelleen työssään, koska hänen sopimustaan oli yhä jäljellä, vaikka Dustynkaan työnjälkeen ei ollut oltu erityisen tyytyväisiä.
Toisaalta WCW:n tunnustukseksi oli sanottava se, että aivan vuoden 1991 lopussa WCW oli saanut vihdoin ja viimein käännettyä suuntaansa edes hieman parempaan. Firma oli toipunut Flairin menetyksestä ja alkanut löytää buukkauksellaan uuden suunnan, josta myös fanit pitivät, sillä WCW:n ohjelmien katsojaluvut olivat pitkästä aikaa lievässä nousussa. Myös uusia tähtiä alettiin luoda, kun esimerkiksi Paul E. Dangerouslyn johtama heel-stable Dangerous Alliance nousi nopeasti fanien ykkösinhokkiporukaksi, ja face-puolella muun muassa paluunsa tehnyt Ricky Steamboat oli noussut arvoon arvaamattomaan. Tämä uusi hyvä suuntaus jatkui myös vuoden 1992 alussa, ja SuperBrawlin koittaessa WCW:llä olikin paperilla kasassa yksi kovimmista korteista vuosikausiin. Ei silti hyvää ilman jotain huonoa: SuperBrawlin koittaessa oli jo selvää, että WCW oli jälleen menettämässä yhden suurimmista tähdistään, joka olisi loikkaamassa minnepä muuallekaan kuin Vince McMahonin palkkalistoille. Tästä myöhemmin arviossa lisää.
Ja sitten show’n selostajiin, jotka olivat Jim Ross ja… JESSE VENTURA. Kyllä, WCW oli onnistunut tuomaan pari vuotta sitten painibisneksen hylänneen Jesse ”The Body” Venturan takaisin! Ventura teki itse asiassa ensiesiintymisensä WCW:ssä jo tammikuun Clash of the Champions -tapahtumassa, mutta nyt hän nousi selostamaan ppv:tä ensimmäistä kertaa sitten WrestleMania VI:n. Hauskana yksityiskohtana pitää mainita, että ennen openeria Rossin ja Venturan kehässä käymässä promossa Ventura ehdotti, että Ross pistäisi ”stetsonin päähänsä” ja ”alkaisi kutsua itseään JR:ksi”, koska Ross näytti Venturan mielestä ihan Dallasin JR:ltä. Jälleen kerran osoitus Venturan nerokkuudesta. Tätä ennen kukaan ei ollut tosiaan kutsunut Rossia JR:ksi. Selostajaparina Ross ja Ventura eivät sopineet välttämättä parhaalla tavalla yhteen, mutta kyllä ”The Bodyn” juttuja oli silti ihan mahtavaa kuunnella taas vaihteeksi. Ventura muun muassa piilovittuili Vince McMahonille koko show’n ajan muun muassa julistamalla, kuinka ”kehonrakennuksessa ei pyöri ollenkaan rahaa” (Vince oli perustanut vuonna 1991 kehonrakennuspromootio WBF:n, josta tuli järisyttävä taloudellinen floppi). Eric Bischoff ja Tony Schiavone toimivat show’ssa eräänlaisina ”välikommentaattoreina”: he istuivat katsomossa ja kommentoivat sieltä tapahtumia aina otteluiden välissä. Backstage-haastattelijana toimi Missy Hyatt.
WCW Light Heavyweight Championship
Jushin Thunder Liger (c) vs. Flyin’ Brian
NJPW:ssä normaalisti painiva japanilainen light heavyweight -painin nuori legenda Jushin Thunder Liger oli saapunut WCW:hen loppuvuodesta 1991 WCW:n ja NJPW:n välisen yhteistyön ansiosta. Pian WCW-debyyttinsä jälkeen Liger oli noussut haastamaan WCW:n Light Heavyweight -mestarin Flyin’ Brianin tuosta mestaruudesta, ja joulupäivänä järjestetyssä show’ssa Liger voitti mestaruuden Brianilta. Tuosta Brianin ja Ligerin mestaruusottelusta tuli painifanien keskuudessa kiistaton klassikko, ja edes WCW ei ollut niin tyhmä, etteivätkö he olisi hyödyntäneet näiden kahden mahtavia kemioita pistämällä heidät kunnon pitkäaikaiseen taistoon Light Heavyweight -mestaruudesta. Flyin’ Brian oli siis janonnut joulusta lähtien mahdollisuutta voittaa mestaruutensa takaisin japanilaiselta Ligeriltä, ja nyt SuperBrawl II:ssä hän pääsi vihdoin haastamaan Ligerin mestaruudesta 1 on 1 -ottelussa. Yleisö oli toki yhdysvaltalaisen Brianin puolella, mutta molemmat olivat tässä kuviossa puhtaita faceja.
Huh huh, mitäpä tähän voi oikein sanoa. Ei tämä nyt täydellinen viiden tähden ottelut ollut (se olisi vaatinut vielä vähän enemmän aikaa, vähän enemmän rakentelua ja vähän enemmän tarinaa), mutta kyllä tässä on sellainen ottelu, että vuosien 1996-1998 WCW:n ”Cruiserweight-divisioonan kulta-ajankin” otteluista vain äärimmäisen harva yltää vastaavaan tasoon. Flyin’ Brian oli ihan oikeasti näihin aikoihin yksi koko Pohjois-Amerikan lahjakkaimmista painijoista, ja Jushin Thunder Liger on… no, Jushin Thunder Liger. Kun näille kahdelle sitten annetaan noin 20 minuuttia aikaa vetää ottelu, joka alkaa sopivan rauhallisella rakentelulla ja parilla nätillä spotilla, etenee siitä upeasti hoidettuun tekniikkapainiin ja tyylikkäisiin Suplexeihin ja yltyy vihdoin hillittömäksi high flying -menoksi, niin paha on keksiä hirveästi mitään moitittavaa. MOTYC, heittämällä – ja yksi koko painihistorian parhaista ppv-openereista.
* * * * ½
Singles Match
Marcus Alexander Bagwell vs. The Taylor Made Man
Marcus Alexander Bagwell oli vuoden 1991 Starrcadessa ppv-debyyttinsä tehnyt nuori ja hyvännäköinen tulokas, jolla ei toistaiseksi ollut minkäänlaista merkittävää hahmoa. The Taylor Made Man oli paitsi yksi koko painihistorian typerimmistä nimistä, jälleen WCW:n uusi yritys tehdä Terry Taylorista uskottava heel. Alexandra Yorkin johtama York Foundation oli päätetty hajottaa lopullisesti vuoden 1992 alussa, minkä jälkeen Thomas Rich jätti WCW:n, Richard Morton siirrettiin muihin merkityksettömiin kuvioihin ja… Terrence Taylorista tehtiin ”Taylor Made Man”. Oikeastaan Taylorin gimmick ei muuttunut mitenkään merkittävästi: nyt hän ei vain enää käyttänyt tietokonetta tai Alexandra Yorkia voittaakseen otteluita, vaan pukeutui Ted DiBiasen pukuja halvasti kopioiviin asuihin ja käyttäytyi muuten vain ylimielisesti. Lisäksi Taylor Made Man oli alkanut painia helmikuussa 1992 joukkueena WWF:stä WCW:hen loikanneen konkarin Greg Valentinen kanssa, ja kaksikko oli voittanut melkein heti Valentinen WCW-comebackin jälkeen WCW:n tämän hetken turhimman mestaruuden, eli WCW US Tag Team -vyöt. Ennen Valentinen WCW:hen saapumista Taylor oli yrittänyt houkutella Marcus Alexander Bagwellia joukkueparikseen, mutta Bagwell ei ollut suostunut, koska halusi painia rehellisesti. Sen takia Bagwell ja Taylor olivat ajautuneet riitoihin, ja nyt he kohtasivat toisensa selvittääkseen erimielisyytensä.
Tämähän oli varsin mallikas alakortin ottelu! Äskeisen tykittelyn jälkeen olisi tuntunut todella uuvuttavalta katsoa toinen vastaava järisyttävä pläjäys, joten tällaisena väliotteluna tämä Taylorin (ei en aio kutsua häntä enää ikinä Taylor Made Maniksi) ja Bagwellin ottelu oli varsin paikallaan. Kuten olen aiemminkin näissä arvioissa kirjoittanut, Taylor kuului ehdottomasti tämän aikakauden WCW:n lahjakkaimpiin tekniikkapainijoihin, ja vaikka Bagwell oli edelleen hyvin vihreä (mikä myös näkyi ottelussa pariin otteeseen botcheissa), Taylor sai kannettua hänet oikein kivaan matsiin. Plussaa ottelu saa myös aidosti yllättävästä lopetuksestaan ja post match -meiningeistä, jotka saivat jopa hetkeksi epäilemään, oliko ottelun oikeasti tarkoitus päättyä näin. Yhtä kaikki hyvää työtä Taylorilta ja hyvää perässäroikkumista Bagwellilta. Lopputuloksena ihan kiva ottelu, juuri sopiva openerin jälkeen.
* * ½
Singles Match
Cactus Jack vs. Ron Simmons
WCW:n rosterin todennäköisesti sekopäisimmällä jäsenellä Cactus Jackilla oli ollut kiireiset pari viime kuukautta. Ensin Cactus Jack oli yhdessä lähes yhtä sekopäisen joukkueparinsa Abdullah The Butcherin kanssa yrittänyt tuhota Stingin uran, koska Stingin entinen ystävä ja nykyinen vihamies Lex Luger oli maksanut heille, että he hoitelisivat Stingin. Jack ja Abdullah eivät kuitenkaan olleet onnistuneet tässä, mihin yksi syy oli se, että varsinkin Jackilla oli samaan aikaan ongelmia myös muiden kanssa. Cactus Jack oli nimittäin ajautunut brutaaliin vihanpitoon myös nuoren tulokkaan Van Hammerin kanssa, ja tuo feudi tuli itse asiassa päätökseensä tammikuun Clash of the Champions -tapahtumassa käydyssä Falls Count Anywhere -ottelussa. Samaan aikaan Cactus Jack ajautui kuitenkin väkivaltaiseen riitaan myös entisen joukkueparinsa Abdullah The Butcherin kanssa, koska… noh, ilmeisesti nämä kaksi sekopäätä eivät vain enää tulleet toimeen keskenään. Nyt tuokin vihanpito oli kuitenkin laantunut, koska Cactus Jackin uudeksi vihamieheksi oli noussut Ron Simmons. Simmons haki parhaillaan uutta nostetta uralleen, koska hävittyään Lex Lugerille päämestaruusottelussa Halloween Havocissa Simmons oli ollut pari kuukautta sivussa loukkaantumisen takia, ja nyt hänen oli aloitettava alusta päästäkseen taas huipulle. Voitto mielenvikaisesta Cactus Jackista olisi isoksi avuksi tuossa tavoitteessa.
Perhana, tämäkin oli positiivinen yllätys. Ajattelin kyllä, että Cactus Jack ja Ron Simmons pystyvät pistämään kasaan ok:n matsin, mutta minä nautin tästä sen verran paljon, että väitän tätä jopa hyväksi otteluksi. Sen ei toki sinänsä pitäisi olla yllätys, koska vuonna 1992 sekä Simmons että Cactus Jack olivat itse asiassa ehdottomasti brawlereista puhuttaessa WCW:n lupaavimpia tulevaisuuden nimiä. Simmons oli kehittynyt koko ajan, ja tässäkin ottelussa hän pystyi hoitamaan omat hallintaosuutensa jo varsin näyttävästä ilman mitään tylsiä restholdeja tai muita vastaavia. Cactus Jack puolestaan oli toki jo vuonna 1992 ihan oma tapauksensa, koska Mick Foley oli omaksunut jo tässä vaiheessa uraansa varsin poikkeuksellisen hardcore-painityylin. Tässäkin ottelussa Jack otti todella karua bumppia (Elbow Drop kakkosköydeltä ulos kehästä Simmonsin päälle ja todella rumalta näyttänyt Spinebuster suoraan sisääntulorampille), ja juuri siksi Cactus Jackin otteita on aina niin mahtavaa katsoa. Kokonaisuutena tämä olikin juuri sellaista brutaalia rymistelyä, jota mielellään katsoo ainakin yhden ottelun verran. Aikaa olisi voinut olla vaikka enemmänkin, mutta tällaisenaan tämä oli hyvä ottelu. Ottelun jälkeen paikalle saapui vielä Abdullah The Butcher, joka jälleen vaihteeksi yhdisti voimansa Cactus Jackin kanssa. Ota näistä nyt selvää.
* * *
Tag Team Match
Vinnie Vegas & Richard Morton vs. Van Hammer & Z-Man
Katsokaa, se on jälleen Kevin Nash uudella gimmickillä! Tai siis, anteeksi tästä spoilerista, jota WCW ei olisi halunnut minun kertovan teille. WCW yritti nimittäin ihan oikeasti teeskennellä, että tällä Vinnie Vegas -nimisellä UUDELLA TULOKKAALLA ei ollut mitään tekemistä viime vuonna kuukausien ajan WCW:ssä painineen (surullisenkuuluisan) Ozin kanssa, vaikka hän näytti hiusväriä lukuun ottamatta ihan tismalleen samalta. Ok, me kaikki haluamme kyllä varmasti unohtaa Ozin, mutta ei tämä nyt ihan näin toimi! Oz toimi siis vuoden 1991 loppuun saakka jobberina, minkä jälkeen hän katosi ruudusta, ja tammikuisessa Clash of the Championshissa kuin sattumalta debyyttinsä teki nevadalainen kasinopeluri Vinnie Vegas, joka pukeutui kalliisiin pukuihin ja halveksi muita painijoita. Toistaiseksi Vegas ei ollut saavuttanut WCW:ssä mitään merkittävää, kuten ei muuten kukaan muukaan tämän ottelun osanottajista viime aikoina. Ilmeisesti Vegasin ja syöksykierteessä olevan Van Hammerin välille oli kuitenkin rakenneltu jonkinlaista feudia. Alun perin heidän piti kohdata toisensa joukkueottelussa, jossa Vegasin parina olisi ollut Mr. Hughes ja Hammerin parina Johnny B. Badd. Baddilla oli kuitenkin näihin aikoihin pahoja sopimuserimielisyyksiä WCW:n kanssa, ja niinpä hänet vedettiin pois show’sta ja korvattiin Z-Manilla. Hughes puolestaan vedettiin pois show’sta jostain syystä, jolla ei varmasti ollut mitään tekemistä mitään sen kanssa, että showpainin steroidikriisi oli levinnyt myös WCW:hen ja myös WCW:n painijoita oli alettu syyttää steroidien käyttämisestä. Mutta tällä ei siis ollut mitään tekemistä sen kanssa, että isokokoinne Hughes vedettiin viime hetkellä pois show’sta ja korvattiin Richard Mortonilla. Voi vain sanoa, että onneksi tässä ottelussa nähtiin Hughesin ja Baddin sijaan Morton ja Z-Man.
Olin täysin varautunut pettymään vihdoin tämän ottelun kohdalla – tai jos en pettymään, niin ainakin toteamaan, että nyt oli varsin yhdentekevä ja turha ottelu. Toisin kuitenkin kävi, ja kaikkein hämmentävintä on se, että jopa Van Hammer ja Kevin Na… anteeksi, Vinnie Vegas, saavat tästä puhtaat paperit. Hammer ja Kevin Nash eivät todellakaan olleet vuonna 1992 (tai no, rehellisyyden nimissä: minään vuonna ennen tai jälkeen) mitään tekniikkapainin kirkkaimpia osaajia, mutta molemmat olivat kehittyneet huomattavasti vuodesta 1991, jolloin Hammer botchasi melkein jokaisen liikkeen ja Nash osasi ehkä juuri ja juuri kaksi liikettä. Nyt Vinnie Vegas ja Van Hammer mäiskivät yllättävän pitkään toisiaan keskenään kehässä, eikä se ollut mitenkään kamalaa katsottavaa. Esimerkiksi Vegasin Big Boot Hammerille oli oikeasti pirun murhaavan näköinen – ihan yhtä näyttävä kuin Nashin parhaina Diesel-vuosina. Toki ottelun todelliset osaajat olivat sitten Richard Morton ja Z-Man, jotka tasapainottivat ottelua juuri oikealla tavalla, kantoivat sekä vastustajiaan että joukkueparejaan parempiin suorituksiin ja väläyttivät pari näyttävää liikettä. Aikaakin tällä oli suht paljon, mutta matsi ei silti tuntunut liian pitkältä tai tylsältä. Lopputuloksena oli sitten sellainen takuuvarma ihan hyvä joukkueottelu, mikä on kyllä paljon enemmän kuin tältä odotin.
* * ½
Tag Team Match
Larry Zbyszko & Steve Austin vs. Barry Windham & Dustin Rhodes
Sitten siirryttäisiin illan neljään Main Event -tasoiseen otteluun, joista ensimmäisenä oli vuorossa kunnon Grudge Match. Tämän ottelun rakentelu alkoi Halloween Havocissa, jolloin silloiset joukkuemestarit Larry Zbyszko ja Arn Anderson hyökkäsivät parkkipaikalla Dustin Rhodesin ja tämän ystävän Barry Windhamin kimppuun. Juuri kun Windham oli nousemassa autosta, Zbyszko paiskasi auton oven päin Windhamin käsivartta niin, että Windhamin käsi mustertui oven väliin. Tämän jälkeen Rhodes lähti kuskaamaan Windhamia saman tien sairaalaan, mutta Windhamin käsi oli jo murtunut ja hän joutui pariksi kuukaudeksi sairaslomalle. Todellinen syy Windhamin poissaoloon oli siis oikea loukkaantuminen, mutta tällä tavalla hänet kirjoitettiin ruudusta pois pariksi kuukaudeksi. Lopulta Windham palasi kehiin tammikuussa 1992 ja janosi tietenkin kostoa Zbyszkosta, joka oli alkanut Windhamin käden murskaamisen jälkeen kutsua itseään ”The Cruncheriksi”. Avukseen Windham sai jälleen Dustin Rhodesin, joka oli hävinnyt Ricky Steamboatin kanssa tässä välissä voittamansa WCW Tag Team -mestaruudet tammikuussa Arn Andersonille ja Bobby Eatonille. Zbyszko sai puolestaan joukkueparikseen Dangerous Alliance -kumppaninsa, WCW Television -mestarin Steve Austinin.
Kovaa settiä on tämä ppv, ei voi mitään. En löydä tästäkään ottelusta mitään moitittavaa, koska Rhodes-Windham-Austin-Zbyszko hoiti matsin juuri sillä tavalla kuin saattoi odottaa. Windham ja Zbyszko tiesivät, mitä tehdä, joten he hoitivat ottelussa vihantäyteisen keskinäisen tappelun, joka jatkui sekä molempien ollessa kehävuorossa että molempien ollessa vaihdossa. Austin ja Rhodes olivat sitten puolestaan ottelun nuoret tähdet (jotka ovat kohdanneet aiemmin 1 on 1 -ottelussa PPV:ssä), ja heidän keskinäistä painimistaan oli niin ikään aivan loistavaa katseltavaa. Ottelulla oli 20 minuuttia aikaa, upea tunnelma ja loistava tarina: homma eteni alusta loppuun erittäin loogisesti ja kiinnostavasti. Ei tästä voi sanoa muuta kuin, että tämä on oikeastaan melkein malliesimerkki tällaisesta ”Wanhan Wrestlahmentin” tyylisestä vihantäyteisestä old school -brawlista, ja sellaisenaan tämä nousee huippuotteluiden joukkoon. Loistavaa työtä.
* * * *
WCW Tag Team Championship
Arn Anderson & Bobby Eaton (c) vs. Steiner Brothers
Lisää joukkueotteluita! Ja nyt panoksena olivat WCW:n halutuimmat joukkuevyöt: WCW Tag Team -mestaruudet. Dustin Rhodes ja Ricky Steamboat olivat siis ehtineet pitää noita vöitä hallussaan vain parin kuukauden ajan, kun he hävisivät ne tammikuun alussa Dangerous Alliancea edustaville Arn Andersonille ja Bobby Eatonille. Andersonin ja Eatonin joukkueesta oli tullut nopeasti yksi koko WCW:n tehokkaimmista, mutta nyt heillä oli edessä koko WCW:n suosituin joukkue: Scott ja Rick Steinerin muodostama veljeskaksikko. Steiner Brothers oli ollut Scottin loukkaantumisesta paluun jälkeen kovassa nosteessa, ja loppuvuodesta 1991 he olivat ajautuneet rajuun riitaan Big Van Vaderin ja Mr. Hughesin muodostaman joukkueen kanssa. Steiner olivat kuitenkin tuhonneet Vaderin ja Hughesin Clash of the Championshissa, ja nyt oli heidän aikansa päästä jälleen tavoittelemaan joukkuemestaruuksia. Alun perin Andersonia ja Eatonia oli saattelemassa ringsidellä itse Dangerous Alliancen johtaja Paul E. Dangerously, mutta WCW:n johtaja K. Allen Frey oli päättänyt viime hetkellä estää hänen paikallaolonsa myös tästä ottelusta, joten Dangerously saateltiin pois paikalta, ja hänen tilalleen ringsidelle riensi Madusa.
Okei, WCW. Sallittakoon tämä sinulle. Show on tähän mennessä ollut niin pirun kova, ja mistään ei ole oikeastaan ollut mitään valitettavaa, joten oli melkeinpä välttämätöntä, että viimeistään tässä kohtaa show’ssa se tietynlainen LOLWCW-typeryys sieltä tulisi. Ja oikeastaan tässäkin kohtaa se typeryys oli niin perinteinen tyhmä lopetus, että se ei oikeastaan edes hirveästi haitannut, koska sitä saattoi jo etukäteen odottaa. Ja vaikka ottelun lopetus olikin vähän kökkö, oli tämä matsi muuten niin perkeleellisen kovaa joukkuepainia, että tämä nousee huippuotteluiden joukkoon. Steiner Brothers oli jälleen aivan uskomattomassa iskussa, ja Arn Andersonin paritus Bobby Eatonin kanssa lähentelee melkeinpä neroutta. Kun nämä neljä pistetään sitten pitkään joukkuematsiin toisiaan vastaan, niin huippuottelustahan siinä aivan ehdottomasti puhutaan. Suurin heikkous oli nimenomaan tuo lopetus, mutta tavallaan siinä oli myös hyvät puolensa, koska se jätti auki mahdollisuuden jatko-ottelulle. Sitä odotellessa!
* * * *
WCW United States Heavyweight Championship
Rick Rude (c) vs. Ricky Steamboat
Sitten oli aika päästää Dangerous Alliancen ykköstähti, WCW United States Heavyweight -mestari Rick Rude puolustamaan mestaruuttaan. Ruden haastaja oli todellinen konkari, nyt singles-mestaruuskuvioihin siirtynyt Ricky Steamboat. Mitään kovin suurta tai erikoista feudia ei Rudella ja Steamboatilla oikeastaan edes ollut: Steamboat vain kuului Steiner-veljesten, Dustin Rhodesin, Barry Windhamin ja Stingin kanssa niihin yleisön rakastamiin painijoihin, jotka Dangerous Alliance halusi hävittää WCW:stä. Steamboat puolestan halusi viedä US Heavyweight -mestaruuden pois ylimielisen Ruden vyötäisiltä. Paul E. Dangerouslyn läsnäolo oli kielletty myös tästä ottelusta. Sen sijaan Steamboatin ringsidellä oli mystinen ”ninja”. Jostain syystä Steamboat oli tuonut tammikuussa sidekickiseen japanilaistyylisen ninjan, joka toimi jonkinlaisena Steamboatin henkivartijana. Mitään varsinaista selitystä tälle ei ollut saatu tähän mennessä. Aikaisemmin illalla Madusa oli yrittänyt tunkeutua Steamboatin pukuhuoneeseen, mutta ninja oli estänyt häntä, jolloin Madusa oli käynyt ninjan kimppuun, ja ninja oli lähtenyt juoksemaan hänen peräänsä. Nyt ninja oli kuitenkin löytänyt selvästikin takaisin Steamboatin luokse.
Okei, tässäkin ottelussa oli WCW-tyylinen kusetuslopetus, mutta itse asiassa tässä tapauksessa se oli niin neroka, että ei sille voi olla antamatta tunnustusta. Muuten tämä Steamboatin ja Ruden ottelu ei ehkä ollut ihan NIIN mahtava kuin olisi voinut parhaimmillaan olettaa. Ja tätä kommenttia ei pidä nyt käsittää missään tapauksessa väärin: Ruden ja Steamboatin ottelu oli ehdottomasti loistava, ja nousee edeltäneen joukkuemestaruusottelun tavoin huippuotteluiden joukkoon. Steamboat ja Rude olivat kuitenkin yksiä tämän ajan parhaimmista painijoista, ja etukäteen ajateltuna heidän ottelullaan olisi voinut olla mahdollisuuksia ihan mihin tahansa – vaikkapa melkein täydelliseen matsiin. Myös lähtökohdat siihen olivat kunnossa: ottelulla oli aika hyvin, ja tunnelma oli aivan upea: yleisö kirjaimellisesti VIHASI Rudea ja buuasi ennen ottelua niin kovaa, ettei Rude meinannut saada pidettyä promoaan ollenkaan. Näistäkin seikoista huolimatta jostain syystä Ruden ja Steamboatin ottelu ei vain toiminut niin täysillä, että tämä olisi minun kirjoissani noussut MOTYC-tasolle. En edes osaa selittää, mikä se varsinainen syy oli, koska ottelukin kulki kaikin puolin loistavasti: Steamboat työsti Ruden kättä hienosti, Rude myi loukkaantumisen hyvin, Rude hoiti heel-roolin mahtavasti, Steamboat tarjoili näyttäviä high flying -liikkeitä. Juuri näiden kaikkien seikkojen ansiosta tämä siis ehdottomasti oli huippuottelu, mutta se joku suurempi juttu tai yllättävä asia jäi kuitenkin puuttumaan, miksi tämä ei nouse neljää tähteä korkeammalle.
* * * *
WCW World Heavyweight Championship
Lex Luger (c) vs. Sting
Sitten illan Main Event: entisten ystävysten kohtaaminen, jota moni oli odottanut kauan. Yksi monista ei tosin ollut Lex Luger, joka oli tässä vaiheessa jo toinen jalka ulkona WCW:stä. Luger oli ajautunut WCW:n kanssa loppuvuodesta sopimusneuvotteluongelmiin. WCW ei pystynyt tarjoamaan kirkkaalle heel-tähdelleen tarpeeksi rahaa, ja lisäksi WCW:n sopimus Lugerin kanssa oli laadittu niin typerästi, että siihen kuului vain rajallinen määrä esiintymisiä. Koska Luger oli ollut vuoden 1991 puolivälistä lähtien yksi harvoista WCW:n jäljellä olevista tähdistä, Lugeria oli käytetty lähes koko ajan, ja jo vuoden 1991 lopussa lähes kaikki Lugerin sopimuksessa olevat päivät olivat kuluneet. Käytännössä se tarkoitti sitä, että WCW joutui pyörittämään tapahtumiaan ilman päämestariaan. WCW yritti kyllä neuvotella vielä uutta sopimusta Lugerin kanssa vuoden 1992 alussa, mutta lopulta oli selvää, että Luger oli saanut paremman tarjouksen toisaalta. Painimaan Luger ei tosin voisi siirtyä kilpailijalle vielä vähään aikaan, koska WCW-sopimuksen yksityiskohdat estäisivät sen moneksi kuukaudeksi. Muuan Vince McMahonilla oli kuitenkin muita suunnitelmia Lugerin varalle, mutta palataan niihin WrestleMania-arviossa. Nyt oli vuorossa nimittäin vielä Lugerin viimeinen WCW-ottelu ennen WWF:ään siirtymistä. Vaikka Lugeria ei ollut siis pitkään aikaan ruudussa nähty, tätä hänen ja Stingin vihanpitoa oli rakenneltu niin kauan ja niin huolellisesti, että yleisö odotti mestaruusottelua malttamattomana. Olisiko tämä vihdoin se hetki, kun Sting nousisi takaisin huipulle ja palaisi päämestariksi noin vuosi sen jälkeen, kun mestaruus oli häneltä halpamaisesti riistetty pois?
Huh huh, sen verran kova ilta oli tämä SuperBrawl II, että tämä Main Event jää aika pahasti muiden otteluiden varjoon. Monien muiden arvostelijoiden mielestä se tosin johtuu siitä, että tämä ottelu oli puhtaasti huono, mutta minä en tuota näkemystä pysty millään allekirjoittamaan. Minusta tämä oli ehdottomasti hyvä ottelu ja pahasti aliarvostettu kohtaaminen, mutta kieltämättä tässä show’ssa tämä ei saa ansaitsemaansa huomiota. Toki siihen oli monia syitä (kuten se, että ottelu oli buukattu tiiviisti alle 15-minuuttiseksi ja että Lex Luger oli jo puoliksi lähtenyt WCW:stä), mutta silti tällaisenaankin tämä ottelu olisi pelastanut monta viime vuoden surkeaa WCW-tapahtumaa. Nyt voi vain sanoa, että tämä oli itse asiassa kolmen edellisen 20-minuuttisen ottelun jälkeen todella virkistävää, että tämä ottelu oli selvästi tiiviimpi ja että ottelun tempo oli myös huomattavasti tiukempi. Luger ja Sting lähtivät hakemaan ratkaisua heti ensimmäisestä minuutista lähtien, ja molemmat (kyllä, molemmat) hakivat Torture Rackia heti avaushetkillä. Juuri tällaista poikkeuksellista rakennetta on erittäin kiva nähdä vaihteeksi päämestaruusotteluissa! Muutenkin Sting ja Luger olivat hioneet ottelun paketin varsin hyvin kuntoon, ja kun ottelun tunnelmakin oli vielä äärimmäisen korkealla (yleisö oli todella upeasti Stingin puolella), eihän tästä matsista voinut olla nauttimatta. Todelliset huippuhetket, hienot otteet ja tajunnanräjäyttävät kokemukset jäivät puuttumaan, ja itsensä ihan käsittämättömään lihaskuntoon pumpannut Luger oli heti ensimmäisten minuuttien jälkeen ihan puhki, mutta silti tämä oli erityisesti Stingin työn ansiosta nautinnollinen hyvä ottelu ja tunteikas päätös sekä illalle että Lugerin WCW-runille.
* * *
Huh huh, vuonna 1991 WCW tuotti lähinnä pettymyksiä toisensa perään, mutta tämän SuperBrawl II:n ansiosta se saa monet noista tapahtumista anteeksi. Tässä show’ssa oli yksi ehdoton MOTYC ja SEN LISÄKSI peräti kolme ****-ottelua. Se on saavutus, johon aika hemmetin harva nykypäivän ppv:kään pääsee. Jos vain Main Event olisi vielä saavuttanut kaiken mahdollisen potentiaalinsa, tämä olisi noussut minun kirjoissani aivan ehdottomasti niiden harvojen Loistavien tapahtumien joukkoon. Nyt jäädään kuitenkin juuri ja juuri Hienon puolelle, ihan siksikin, että openeria lukuun ottamatta tässä ei ollut kuitenkaan yhtään aivan kiistatonta tajunnanräjäyttävää huippuhetkeä. Upea tapahtuma silti.
Wikipedia: WCW Superbrawl II
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 10.12.2017
No Comment