Arvio: WWF Survivor Series 1991

Päivämäärä: 27.11.1991

Sijainti: Detroit, Michigan (Joe Louis Arena)

Yleisömäärä: 17 500

Katso tapahtuma WWE Networkissa!

---

Survivor Series 1991, historian viides Survivor Series -nimeä kantava tapahtuma. Tällä kertaa pari asiaa oli kuitenkin toisin kuin aiemmissa Survivor Serieseissä. Tämä oli nimittäin ensimmäinen SurSer-tapahtuma, joka ei koostunut pelkistä joukkueiden välisistä eliminointiotteluista, vaan mukana oli yksi 1 on 1 -ottelu. Eikä suinkaan mikä tahansa ottelu, vaan ottelu WWF:n mestaruudesta. Tuon lisäksi tämä Survivor Series oli kuitenkin myös toisella tavalla historiallinen ppv, sillä tässä tapahtumassa Ric Flair teki WWF-ppv-debyyttinsä – asian, jota moni ei uskonut koskaan tapahtuvan. Flair oli virallisesti tehnyt sopimuksen WWF:n kanssa heti kun hänen kilpailukieltonsa WCW:n kanssa päättyi syyskuussa, ja hyvin pian Flair kiersi jo täysillä WWF:n kanssa. Tässä vaiheessa näytti selvältä, että WWF oli rakentelemassa Flairin ja Hoganin välille miljoonan taalan ottelua WrestleManiaan. Flair ja Hogan olivat otelleet toisiaan vastaan jo house show -tapahtumissa, mutta tulokset eivät olleet aivan toivottuja. Yleisö ei ollut toistaiseksi niin innoissaan tästä megaotteluparista kuin oli toivottu. Mutta aikaa olisi vielä ennen kuin Flair ja Hogan, bisneksen kaksi suurinta nimeä, kohtaisivat toisensa ensimmäisen kerran ppv:ssä…

Flair ja Hogan eivät kuitenkaan olleet ainoa WWF:n huoli. Kuten jo SummerSlamin arviossa kerroin, WWF oli ajautunut syvälle dopingskandaaliin, joka ei ollut helpottanut yhtään. Syksyn aikana WWF oli aloittanut mainostamansa painijoiden doping-testaukset, mutta ne olivat hyvin nopeasti paljastuneet suurimmaksi osaksi pelkäksi huijaukseksi. Osa lafkan isoimmista tähdistä (erityisesti Hulk Hogan) olivat kyllä kuihtuneet selvästi viime kuukausien aikana jouduttuaan jättämään steroiden käyttämisen vähemmälle, mutta osa WWF:n lihaskimpuista näytti edelleen päivänselvästi siltä, että he vetivät muutakin kuin kaurapuuroa. Isot mediat seurasivat WWF:n tilannetta valppaana, eikä ongelma olisi todellakaan ohi. Tämän lisäksi WWF kärsi myös pienistä talousongelmista. Vaikka WWF:llä menikin reippaasti paremmin kuin muuan WCW:llä, oli showpainibuumin raju lasku iskenyt kovasti myös WWF:ään. Niinpä myös WWF:n luvut olivat alkaneet näyttää punaista, mikä johti muun muassa joidenkin painijoiden potkimiseen ja house show -kiertueiden järjestämiseen selvästi rajatuimmilla alueilla. Yksi muukin ässä Vince McMahonilla oli vielä hihassa vuoden 1991 tuloksen parantamiseksi, mutta siitä seuraavassa arviossa.

Survivor Seriesin selostajina nyt jo vakiintunut selostuspari Gorilla Monsoon ja Bobby Heenan. Backstage-haastattelijoina Gene Okerlund ja Sean Mooney. Survivor Series -otteluissa kaikkien managereiden läsnäolo oli kielletty ringsidellä.

Survivor Series Elimination Match

Ted DiBiase & The Mountie & The Warlord & Ric Flair vs. Bret Hart & Virgil & British Bulldog & Roddy Piper

Kyllä, heti illan avausottelussa oli SEN hetken aika. Ric Flair asteli ensimmäistä kertaa kehään WWF:n ppv:ssä. Heti WWF:ään saavuttuaan Flair oli aloittanut sodan WWF:n päämestarin Hulk Hoganin kanssa. Itse asiassa sota oli aloitettu jo ennen Flairin saapumista, koska elokuussa 1991 Bobby Heenan oli alkanut puhua suorissa lähetyksissä ystävänsä Ric Flairin saapumisesta WWF:ään. Heenan korosti erityisesti sitä, että Flair oli ”Real World Champion”. Tämä liittyi tietenkin siihen, että Flair oli WCW:stä lähtiessään vienyt mukanaan myös WCW World Heavyweight -mestaruusvyön. Niinpä SummerSlamissa jo ennen Flairin WWF-sopimusta Heenan marssi Hoganin pukuhuoneen ovelle WCW World Heavyweight -mestaruusvyön (jota siis Heenan kutsui Real World Championshipiksi, WCW:tä tai NWA:ta ei mainittu ikinä) ja vaati Hogania kohtaamaan Flairin mestaruudesta. Tämä kiusoittelu päättyi Flairin varsinaiseen debyyttiin, mutta sen jälkeen siirryttiin varsinaisiin tekoihin. Flair oli ollut debyytistään lähtien piikkinä Hoganin lihassa, mutta Hogan ei ollut ottanut kuuleviin korviinsakaan puheita ”oikeasta maailmanmestarista”. Flairin ja Hoganin vihanpito jatkui taustalla, kun Hoganin eteen nousi toinen haastaja, mutta siitä myöhemmin lisää. Hoganin ohella Flair oli ajautunut pahaan vihanpitoon WCW-aikaisen vanhan vihamiehensä Roddy Piperin kanssa. Piper oli ollut jo pidemmän aikaa poissa painikehistä ja keskittynyt sen sijaan color commentatorina toimiseen. Siihen tuli kuitenkin muutos, kun Flair debytoi WWF:ssä ja alkoi soittaa suutaan Piperille. Flair ja Piper ajautuivat ensin pahaan sanaharkkaan ja kävivät lopulta WWF:n tv-show’ssa toistensa kimppuun. Viimeinen niitti oli se, kun Flair löi Piperia ”Real World Championship” -vyöllä päähän. Piper päätti pyörtää eläköitymispäätöksensä ja palata painijaksi voidaakseen näyttää Flairille, että edelleen vuonna 1991 hän on Flairia parempi painija. Tämä ottelu oli siis Flairin WWF-ppv-debyytin ohella Piperin ppv-comeback.

Edellämainittuun Flairin ”Real World Championship” -kuvioon liittyi siis olennaisena osana se, että Flair oli WCW:stä lähtiessään ottanut mukaansa oikean WCW World Heavyweight -mestaruusvyön, joka oli siis samalla myös NWA World Heavyweight -mestaruusvyö, kuten olen edellisissä arvioissa kertonut. WCW teki kuitenkin kaikkensa saadakseen tuon vyön pois Flairilta, ja viimein lokakuun lopussa Flair luopui vyöstään 50 000 dollarin korvausta vastaan. Niinpä WCW:n mestaruusvyötä ei pystytty enää hyödyntämään lähetyksissä, mutta WWF ei silti halunnut luopua hyvin toimivasta ja loistavaa heatia keräävästä ”Real World Championship” -kuviosta. Niinpä storylinessä WWF:n presidentti Jack Tunney ilmoitti, ettei sallisi Flairin enää esiintyvän lähetyksissä mestaruusvyön kanssa ja että hän sensuroisi lähetyksissä aina tuon mestaruusvyön, jos Flair yrittäisi esitellä sitä. Niinpä esimerkiksi tässä Survivor Seriesissä Flair käveli kehään oikeasti toisen WWF Tag Team -mestaruusvyön kanssa ja teeskenteli, että se oli sama maailmanmestaruusvyö. Lähetyksessä tuon vyön tilalla nähtiin vain iso musta suttu ”Tunneyn sensuurin” vuoksi. Muista ottelun mestaruuskuvioista pitää vielä mainita, että Bret Hart oli edelleen IC-mestari ja oli viime aikoina feudannut muun muassa toisen kanadalaisen The Mountien kanssa. Ted DiBiase puolestaan oli voittanut Virgililtä vain paria päivää ennen SurSeriä takaisin Million Dollar -mestaruuden, jonka hän oli hävinnyt SummerSlamissa.

Aikamoista. Samassa ottelussa Ted DiBiase, Ric Flair, Bret Hart, British Bulldog ja Roddy Piper. Helvettiläinen, tässä jos missä Survivor Series -eliminointiottelussa oli mahdollisuuksia mihin tahansa. Oikeastaan tämän ottelun ongelma oli tietyllä tavalla se, että tässä oli jo liian paljon kovia nimiä: kaikki ykkösnimet oli keskitetty samaan matsiin, mikä tarkoitti sitä, että muilta otteluilta olisi turha odottaa kovin merkittävää painillista antia. Samalla myöskin esim. Bret Hart ja British Bulldog jäivät tässä ottelussa aika pieneen rooliin, eivätkä päässeet loistamaan ollenkaan niin näyttävästi kuin jossain toisessa ottelussa olisivat loistaneet. Mutta toki huippunimet samassa ottelussa tarkoitti myös sitä, että tämä matsi oli suurimman osan ajasta pirun viihdyttävää katsottavaa. Flairin, DiBiasen, Piperin ja Hartin työskentely yhdessä oli ihan ykkösluokan painia, jota olisi voinut katsoa vaikka loputtomiin. Eivätkä ottelun ”heikommatkaan nimet” olleet mitenkään ärsyttäviä: esimerkiksi Warlordin rooli oli osattu jättää juuri sopivan pieneksi. Painilliselta anniltaan tämä ottelu olisi siis ollut aivan ehdottomasti huippuluokkaa ja olisi oikein buukattuna voinut olla jopa MOTYC-tasoinen matsi. Harmi vain, että ottelun buukkausratkaisu oli lopulta todella hämmentävä: eliminointeja pitkitettiin tässä todella pitkälle, kunnes yhtäkkiä koko matsi loppui aivan seinään aivan älyttömällä tavalla ilman, että suurinta osaa painijoista ei oikeastaan eliminoitu ”kunnolla” missään vaiheessa. Tämä aivan idioottimainen lopetus ja ottelun tavallaan jääminen lopulta puolitiehen (pitkästä pituudesta huolimatta) tarkoitti lopulta sitä, että ei tämä ollut kuin ”vain” hieno ottelu. Toisin buukattuna olisi voinut olla paljon enemmän.

* * * ½ 

Survivor Series Elimination Match

Col. Mustafa & The Berzerker & Skinner & Hercules vs. Texas Tornado & El Matador & Jim Duggan & Sgt. Slaughter

Illan toinen ottelu oli sitten todellinen midcard-painijoiden kokoontumisajomatsi. Mitään varsinaista kokonaistarinaa ei tämän ottelun taustalla ollut, mutta yksittäisiä huomioita tämän ottelun osanottajista kyllä riittää. Aloitetaan oikeastaan niistä nimistä, joiden piti alun perin olla mukana tässä ottelussa: alun perin tähän otteluun oli buukattu Ricky Steamboat ja Jim Neidhart face-joukkueeseen ja Big Bully Busick heel-joukkueeseen. Steamboat oli kuitenkin lähtenyt WWF:stä lokakuussa sopimuskiistan päätteeksi, ja Neidhart oli puolestaan kirjoitettu ulos kuvioista pistämällä hänet tuplahyökkäyksen uhriksi. Ensin Ric Flair teloi Neidhartin pahasti heidän ottelunsa jälkeen, ja sen jälkeen vielä Beverly Brothers -joukkue pieksi Neidhartin, kun häntä oltiin kuljettamassa pois paikalta. Neidhart siirtyi tämän hyökkäyksen seurauksena vähäksi aikaa color commentatoriksi. Big Bully Busick oli puolestaan pitkän linjan konkaripainija, joka oli uransa ehtoopuolella saapunut nyt hetkeksi WWF:ään, muttei koskaan saavuttanut mitään merkittävää. Hän lähti WWF:stä juuri ennen Survivor Seriesiä.

Sitten niihin painijoihin, jotka oikeasti osallistuivat otteluun. Heel-puolella ppv-debyyttinsä teki kaksikin tuoretta nimeä: The Berzerker ja Skinner. Berzerker oli oikealta nimeltään John Nord, 1980-luvun puolivälissä debytoinut isokokoinen brawler, joka oli suurimman osan urastaan paininut AWA:ssa ja WCCW:ssä Nord the Barbarian -nimellä. WWF:ään hän saapui kesällä 1991, ja hänelle annettiin heti viikinkigimmick. Aluksi Nord painikin nimellä The Viking, mutta se vaihdettiin nopeasti Berzerkeriksi. Toistaiseksi Berzerker oli lähinnä keskittynyt feudaamaan British Bulldogin kaltaisten keskikortin brawlereiden kanssa. Toinen ppv-debytoija Skinner oli puolestaan oikealta nimeltään Steve Keirn, jo 1970-luvun alussa uransa aloittanut pitkän linjan tekniikkapainija. Keirn oli paininut suurimman osan urastaan territory-promootioissa Floridassa ja Tennesseessä erilaisissa joukkueissa. Tunnetuin joukkue oli hänen ja Midnigh Expressistä tutun Stan Lanen muodostama Fabulous Ones. Kesällä 1991 Keirn (nyt jo 40-vuotiaana) debytoi WWF:ssä ja koki totaalisen hahmonmuutoksen. Aiemmin sliipattuna joukkuepainijana tunnetusta Keirnistä tehtiin ilkeä ja karski floridalainen alligaattorinmetsästäjä, joka käytti purutupakkaa ja ei piitannut kenestäkään. Tähän otteluun pääseminen oli tähän mennessä Skinnerin uran suurin saavutus.

Face-joukkueessa ei puolestaan ollut yhtään debytanttia, mutta kaksi merkittävää hahmonmuutosta kuitenkin. WWF-konkari Tito Santana oli jäänyt keväällä pois WWF:n lähetyksistä, ja syksyllä hän teki paluunsa uudella gimmickillä. Geneerisestä uikkarifacesta tehtiin nyt El Matador, joka kirjaimellisesti pukeutui matadoriasuun. Hahmomuutoksen tarina oli se, että Santana oli poissaollessaan palannut kotiseudulleen Meksikoon ja opetellut siellä härkätaistelijaksi, ja nyt hän uskoi noista taidoista olevan hyötyä myös painikehässä. Toistaiseksi Matador oli jäänyt varsin pieneen rooliin WWF:ssä. Toinen merkittävä gimmick-muutos oli sitten Sgt. Slaughterin face-turn. Kyllä vain, kun WWF oli lopulta SummerSlamin jälkeen todennut, ettei Irak-sympatisoija-Slaughterista saisi enää revittyä mitään irti, päätettiin Slaughter tuosta vain kääntää takaisin Amerikkaa rakastavaksi sotilaaksi. Koska miksi se ei mukamas onnistuisi? Vain pari viikkoa SummerSlamin jälkeen Slaughter piti paatoksellisen puheen, jossa pyysi anteeksi kaikkia Irak-sympatisointejaan ja vakuutti jälleen olevansa täysin Amerikan puolella. Samalla hän tietenkin kääntyi entisiä liittolaisiaan Col. Mustafaa ja Gen. Adnania vastaan. (Ei kovinkaan yllättäen) yleisö ei kuitenkaan ottanut Slaughterin täyskännösstä kovin hyvin vastaan, ja koko syksyn ajan Slaughterin face-turnia oli yritetty vahvistaa esimerkiksi erinäisillä videosegmenteillä, jossa hän vieraili tutuilla amerikkalaisilla monumenteillä. Lisäksi Slaughter oli paritettu yhteen kaikkien patrioottien isän Jim Dugganin kanssa. Face-joukkueesta on mainittava myös Texas Tornado, vaikkeikään kovin iloisten uutisten vuoksi. Tornadon nuorin veli Chris Von Erich oli tehnyt itsemurhan syyskuussa ampumalla itseään päähän – tämä oli vain kamala jatkumo Von Erichin perheen surulliseen tarinaan: aikaisemmin veljeksistä olivat kuolleet jo David ja Mike (sekä lapsena kuollut Jack). Kerry Von Erichille jälleen yhden veljen menettäminen oli todella kova kolaus, mikä johti Tornadon päihdeongelman pahenemiseen. Syksyn aikana Tornado oli ollut ilman asiallista ilmoitusta poissa WWF:n tapahtumista, ja tässäkin ottelussa hän käyttäytyi varsin erikoisesti ennen ottelun alkua.

Äskeisen ottelun tähtivoiman jälkeen tämä alakortin kummajaisten kokoontumisajot tuntui etukäteen juuri niin pahalta tasonlaskulta kuin pelkäsinkin katsoessa openerin osanottajia. Berzerker, Slaughter, Skinner, Duggan, Hercules… Pelkäsin ottelun alkessa, että tämä on ihan kamalaa kuraa, mutta onneksi sain olla väärässä. Ei tämä mikään varsinainen mestariteos tai edes erityisen hyvä ottelu ollut, mutta tämä ajoi silti asiansa ihan kohtuullisesti ja oli sellainen perusvarma ok-suoritus. Tito Santana oli ehdottomasti ottelun tähti vetämällä upeita high flying -liikkeitään ja kantamalla kaikki vastustajajoukkueen jäsenet hyviin suoritukseen. Heel-joukkueen tähti oli Berzerker, joka liikkui kokoisekseen painijaksi oikeastaan hämmästyttävän hyvin ja repäisi ottelun aikana muun muassa spagaatin. Ei paha. Kokonaisuutena tämä oli siis loppujen lopuksi ihan harmiton alakortin painijoiden Survivor Series -ottelu.

* * 

WWF Championship

Hulk Hogan (c) vs. The Undertaker

Kyllä, tässä vaiheessa iltaa oli vuorossa historian ensimmäinen Survivor Seriesissä käytävä päämestaruusottelu. Eikä tämä suinkaan ollut mikä tahansa päämestaruusottelu, vaan matsi, joka kääntäisi WWF:n mestaruuskuviot pidemmäksi aikaa aivan päälaelleen – ja aloittaisi samalla uuden aikakauden WWF:n päämestaruuskuvioissa. Kuten jo openerin taustatarinassa selitin, Ric Flair ja Hulk Hogan olivat olleet tiukasti toisiaan vastaan siitä lähtien, kun Flair saapui WWF:ään. Flair julisti olevansa ”Real World Champion” ja halusi haastaa Hoganin mestaruusotteluun. Hogan puolestaan ilmoitti olevansa ”Real WORLD HEAVYWEIGHT Champion” ja ei suostunut ottamaan vastaan Flairin haastetta. Lopulta marraskuun puolivälissä Superstars-lähetyksessä Flair ja Hogan kohtasivat toisensa face to face -tilanteessa, kun yhtäkkiä ringsidelle tuotu arkku aukesi, ja sen sisältä astui ulos The Undertaker. Mystinen Dead Man oli siis Flairin salainen ase: Undertaker kävi hetkessä Hoganin kimppuun, pieksi hänet maahan ja repi häneltä kaulassa roikkuneen ristin irti (samoin kuin André The Giant oli tehnyt vuonna 1987). Hoganin ystävät Roddy Piper ja Randy Savage saapuivat samalla pelastamaan Hoganin, mutta siinä vaiheessa se oli jo liian myöhäistä. Undertaker oli jättänyt pysyvän jäljen Hoganiin, ja niinpä Hogan asettui nyt puolustamaan mestaruuttaan Undertakeria vastaan Undertakerin uran toistaiseksi suurimmassa ottelussa. Tämä oli todella merkityksellinen ottelu senkin takia, että Undertaker oli debytoinut WWF:ssä vasta (tasan) vuosi sitten, mutta hänestä oli tullut hyvin nopeasti yksi suurimmista fanien suosikeista. Erityisesti (ikävästi kesken jäänyt) feudi Ultimate Warriorin kanssa oli tehnyt Undertakerista ison tähden. Nyt hänellä olisi mahdollisuus nousta päämestariksi – vaikka kukaan ei uskonutkaan oikeasti Takerin voittomahdollisuuksiin. Dirt sheetit tosin kertoivat muutamia viikkoja ennen tapahtumaa, että WWF suunnitteli jotain shokkiratkaisua tähän otteluun, jotta päämestaruuskuvioiden jatkokäänteillä voitaisiin kohottaa seuraavalla viikolla järjestettävän This Tuesday In Texasin ppv-ostoja.

Tämä matsi on monella tavalla historiallinen ja jo ihan sen takia katsomisen arvoinen, vaikka painillisesti tämä ei ole todellakaan mikään MOTY. Toisaalta täytyy todeta, että minusta tämä ei ole ollenkaan niin huono kuin joissain arvioissa annetaan ymmärtää. Lähtökohdat eivät olleet helpot: Taker oli edelleen aika vihreä eikä kykeneväinen ottelemaan mitään huippuotteluita. Hogan oli puolestaan Hogan eikä siksi millään tavalla kykeneväinen kantamaan toisia huippuotteluihin. Silti tässä ottelussa molemmat tuntuivat yrittävän tosissaan. Undertaker hallitsee ensin ottelua dominoivasti, ja vaikka Hogan yrittääkin päästä välillä mukaan, hän ei vain saa millään Takeria maahan. Sitten vihdoin Hogan saa yliotteen ja paiskaa ensimmäistä kertaa historiassa Undertakerin maahan Body Slamilla. Mutta! Sitten paikalle tulee Ric Flair. Sen jälkeen painin osuus jääkin varsin vähäiseksi, miksi tämä ei lopulta ole sellaista ”ihan hyvää” matsia parempi, vaikka ottelun tunnelma on kyllä hieno. Yleisö oli upeasti mukana kannustaen Hogania ja peläten Undertakerin mahdollista voittoa. Flairin sekaantuminen otteluun aiheutti suuren vastareaktion. Loppukäänteet ja varsinkin ottelun jälkeiset reaktiot nostavat vielä tämän arvoa, mutta ei tämä silti varsin ohuen painillisen annin takia hyväksi silti ihan yllä.

* * ½ 

Survivor Series Elimination Match

Beverly Brothers & Nasty Boys vs. Bushwhackers & The Rockers

Tämä oli yhtä lailla tyhjästä nyhjäisty ottelu kuin illan toisena matsinakin nähty midcard-painijoiden kohtaaminen. Ohuena taustatarinana oli Beverly Brothersien ja Rockersin viimeaikainen feud, mutta merkittävin asia ottelun taustalla oli silti Rockers-kaksikko Shawn Michaelsin ja Marty Jannettyn keskinäiset ongelmat – niin kayfabessa kuin tosielämässäkin. Tosielämässä tilanne oli siis se, että Michaels ja Jannetty eivät olleet enää pitkään aikaan tulleet toimeen keskenään, eivätkä siksi halunneet enää painia joukkueena. Monien mielestä tämä johtui siitä, että Michaels oli näihin aikoihin ylimielinen kusipää. Lisäksi Michaels oli ollut välillä loukkaantuneena, minkä takia Jannetty oli joutunut painimaan Rockers-nimellä korvaavien painijoiden (muun muassa Shane Douglasin) kanssa. Itse asiassa syksyllä 1991 liikkui paljon huhuja siitä, että Rockers olisi neuvottelemassa sopimusta WCW:n kanssa ja loikkaamassa WWF:ään. Myöhemmin tuo huhui muuttui siihen muotoon, että vain Jannetty olisi käymässä kyseisiä neuvotteluja – ja lopulta paljastui, että koko huhut olivat Michaelsin alkuunpanemia, jotta Jannetty näyttäisi huonolta WWF:ssä. No, nämä tosielämän ongelmat otettiin lopulta huomioon myös kayfabessa, kun syksyllä 1991 Rockersien välit alkoivat rakoilla. Kaksikko syytteli toisiaan hävittyjen otteluiden jälkeen, ja yhdessä Beverly Brothersia vastaan käydyssä ottelussa Jannetty potkaisi vahingossa Michaelsia. Toistaiseksi Rockers sai kuitenkin vielä solmittua välinsä ja saavuttua tähän otteluun yhdessä.

Niin ja tässä ottelussa tosiaan nähtiin myös WWF-ppv-debyytti, kun uusi heel-kaksikko Beverly Brothers teki ensiesiintymisensä WWF:n ppv:ssä. Joukkueen muodostivat kaksi 1980-luvun lopussa uransa aloittanutta painijaa Mike Enos ja Wayne Bloom, jotka olivat alkaneet painia joukkueena AWA:ssa vuonna 1989. Siellä he olivatkin promootion kuolemaan saakka AWA:n merkittävin joukkue. Bloom oli ennen joukkueen perustamista tehnyt singles-uraa AWA:ssa, ja hän paini myös SuperClash III:ssä. Enos ja Bloom vierailivat vuonna 1990 myös lyhyesti WCW:ssä (ollessaan AWA:n joukkuemestareita), ja Enos paikkasi Dan Spiveytä yhdessä WCW:n ppv:ssä ”Masked Skyscraper”-nimellä Mean Markin joukkueparina. Keväällä 1991 kaksikko saapui sitten WWF:ään, jossa heille annettiin uusi gimmick: kaksikko nimettiin Beau ja Blake Beverlyksi, ja heistä tehtiin ylimielisiä, yläluokkaisia snobeja. Pian debyyttinsä jälkeen he aloittivat feudin Rockersin kanssa.

Tämän ottelun ehdottomasti suurin ongelma oli se, että tämä sai aivan liian paljon aikaa siihen nähden, miten vähän tällä oli oikeasti mielenkiintoista tarjottavaa. Ottelun ehdottomasti oleellisin osuus nähtiin ihan viimeisten minuuttien aikana, kun Rockers vihdoin ja viimein ajautui pahoihin erimielisyyksiin ja hajosi. Tämä Rockersien hajoaminen olikin hoidettu erinomaisesti, ja sen jälkeinen lopetus toimi todella hyvin. Tietenkin pitää nostaa hattua muutenkin Shawn Michaelsille ja Marty Jannettylle, jotka olivat ottelun todelliset tähdet kantamalla kaksi heikompaa heel-joukkuetta kohtuullisen hyviin painisuorituksiin ja väläyttämällä itse pariin otteeseen todellista high flying -meininkiä. Harmi vain, että Jannettyn ja Michaelsinkin hyvyydestä huolimatta ottelu todellakin kesti aivan liian pitkään, ja erityisesti sen ensimmäiset 10 minuuttia olivat käytännössä täyttä turhuutta. Bushwhackersit olivat aivan ylimääräinen palanen tässä roskassa, ja heidät olisi voitu heivata heti alussa helvettiin. Nyt Bushwhackerseja ja koko heel-nelikkoa roikoteltiin tässä aivan liian pitkään mukana, vaikka huomattavasti lyhyempänä ja toiminnantäyteisempänä matsina tämä olisi toimittanut roolinsa paljon paremmin. Nyt Rockersien hienoista painisuorituksista ja lopun hyvästä buukkauksesta huolimatta tämä oli vain ihan hyvä.

* * ½

Survivor Series Elimination Match

Natural Disasters & Irwin R. Schyster vs. Legion of Doom & Big Bossman

Sitten illan Main Event, jonka piti olla 4 vs. 4 Match mutta joka muuttui 3 vs. 3 -muotoon. Syyt olivat varsin monimutkaiset, mutta juontavat juurensa Randy Savageen ja Jake Robertsiin. Savage (joka oli eläköitynyt WrestleManiassa hävittyään Ultimate Warriorille) ja loppukesästä shokeeraavan heel-turnin tehnyt Roberts olivat käyneet koko syksyn ajan tulikuumaa feudia. Alun perin WWF oli tosin suunnitellut, että Roberts alkaisi feudata Ultimate Warriorin kanssa, mutta koska Warrior oli poissa WWF:stä, suunnitelmat piti muuttaa. Se oli harmi, koska WWF oli rakennellut Warriorin ja Robertsin feudin hyvin. Roberts oli auttanut Warrioria kesän ajan feudissa Undertakeria vastaan löytämään ”pimeän puolensa”, kunnes lopulta paljastui, että Roberts olikin työskennellyt koko ajan Undertakerin ja Bearerin puolella. Robertsin ja Warriorin feudin oli tarkoitus alkaa SummerSlamin jälkeen, mutta toisin kävi. Niinpä WWF keksi hätäratkaisun ja pisti sekä Undertakerin että Robertsin sekaantumaan Randy Savagen ja Miss Elizabethin häiden jälkeiseen tilaisuuteen. Noissa juhlissa Roberts hyökkäsi uuden käärmeensä Luciferin kanssa Savagen kimppuun – kunnes Sid Justice ryntäsi paikalle ja pelasti Savagen sekä Elizabethin. Koska Savage oli edelleen eläköitynyt (ja oli ihan oikeasti päättänyt haluavansa vähentää painimista radikaalisti), WWF pistikin Justicen taistelemaan Robertsia vastaan Savagen puolesta. Alkuperäinen idea oli, että tässä ottelussa olisivat olleet mukana Justice ja Roberts. Ikävä kyllä kohtalo puuttui peliin, ja WWF:n huippuhankinta Justice reväytti hauiksensa niin pahasti, että joutui pariksi kuukaudeksi sivuun. Tämä ottelu muutettiin muotoon 4 vs. 3, mutta WWF kiusoitteli ajatuksella, että Savage palaisi tässä ottelussa painimaan ja olisi näin face-joukkueen neljäs jäsen. Kuitenkin juuri ennen Survivor Seriesiä WWF:n tv-lähetyksessä nähtiin (klassikkomaineeseen noussut) angle, jossa Roberts sitoi Savagen kehäköysiin ja päästi myrkyllisen käärmeensä puremaan Savagea hauikseen. Tämä oli oikeasti tosi brutaalin näköinen angle, ja Savagen käsi vuoti oikeasti verta pahasti, kun käärme puri häntä lähemmäs minuutin. Lopulta Savage pyörtyi, ja hänet vietiin pois paikalta. WWF:n presidentti Jack Tunney jakoi Robertsille kovan rangaistuksen teostaan: tämä joutui sivuun tästä ottelusta eikä saisi tuoda enää käärmettä mukanaan kehänlaidalle. Lisäksi Tunney ilmoitti, että Randy Savage toden totta palaisi takaisin painijaksi – mutta ei vielä tässä ppv:ssä (koska Savage ei ollut painikunnossa), vaan seuraavalla viikolla nähtävässä This Tuesday In Texas -ppv:ssä. Survivor Seriesin aikana niin Savage kuin Robertskin kävivät vetämässä promot, joita erityisesti Robertsin heel-promo oli ihan klassikkokamaa. Muutenkin tämä heel-Roberts oli yksi parhaista asioista WWF:ssä tällä hetkellä.

Mutta tämä kaikki oli siis tarinaa heistä, jotka eivät olleet mukana ottelussa. Oikeastaan ottelun osanottajien osuus olikin tässä koko matsissa paljon tylsempi, miksi ottelu olisi ehdottomasti kaivannut Robertsia ja Savagea. IRS ja Big Bossman olivat feudanneet koko syksyn ajan, koska IRS väitti, että Bossman ei ollut maksanut verojaan, ja Bossman ei tietenkään tällaisia väitteitä sulattanut. WWF:n joukkuemestarit Animal ja Hawk puolestaan olivat feudanneet Earthquaken ja Typhoonin kanssa koko syksyn. Joukkueiden feud alkoi oikeastaan SummerSlamista, jossa Legion of Doom saapui pelastamaan André The Giantin Natural Disastersien hyökkäykseltä. Andréa ei SummerSlamin jälkeen enää nähty WWF:ssä, mutta näiden mörssäreiden feud jatkui.

Tästä ottelusta ei jäänyt kauheasti jälkipolville kerrottavaa. Natural Disasters on yksi koko painihistorian kankeimmista ja tylsimmistä joukkueista, ja heidän roolinsa oli tässä sen verran merkittävä, että ei tästä millään ilveellä kovin kiinnostavaa ottelua saanut aikaan. LOD ei ole missään nimessä sellainen joukkue, joka kantaisi itseään heikompia painijoita erityisen hyviin suorituksiin, eikä sitä voi myöskään Big Bossmanista sanoa. Ottelun kiinnostavin ja lahjakkain painija olikin oikeastaan IRS, mutta ei hänkään tästä mitään huippuottelua saanut aikaan. Tämä matsi olisikin ehdottomasti kaivannut Randy Savagen ja Jake Robertsin, jotka päätettiin kuitenkin viime hetkellä vetää ottelusta pois. Niinpä lopputuloksena oli lähinnä tällainen tv-ottelutasoinen brawlaus, jossa ei ollut mitään katastrofaalista vikaa mutta joka ei missään vaiheessa päässyt perusmeininkiä merkittävämmälle tasolle. Hyvä tunnelma helpotti tässäkin ottelussa nauttimista.

* *

---

Vaikka tässä ppv:ssä nähtiinkin Ric Flairin WWF-ppv-debyytti ja historiallinen päämestaruusottelu, ei kokonaisuus ikävä silti ollut kovin kummoinen. Kaikki kiinnostavat ja taidokkaat painijat (no, suurin osa ainakin) oli ängetty openeriin, jossa ei kuitenkaan hyödynnetty ollenkaan kaikkea potentiaalia vaan lopetettiin matsi ennenaikaisesti aika kököllä tavalla. Kaikki muut ottelut olivatkin sitten parhaimmillaan ihan hyviä, huonoimmillaan heikkoja. Ja vaikka päämestaruusottelu oli historiallisesti merkittävä, ei sekään ollut laadultaan ikimuistoinen. Niinpä tämä kallistuu ikävä kyllä Kehnon puolelle.

Wikipedia: WWF Survivor Series 1991

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 6.11.2017