Arvio: WWF Survivor Series 1994
Päivämäärä: 23.11.1994
Sijainti: San Antonio, Teksas (Freeman Coliseum)
Yleisömäärä: 10 000
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Ja näin alkaa olla vuosi 1994 loppusuoralla. Survivor Series oli tuttuun tapaan WWF:n vuoden viimeinen ppv. Oikeastaan tämä oli viimeinen kerta, kun Survivor Seriesillä oli kunnia päättää WWF:n ppv-vuosi, koska ensi vuodesta lähtien ppv-kalenteri kokisi merkittävän muutoksen. Nyt kuitenkin tämä kahdeksatta kertaa järjestetty ppv hoitaisi vielä perinteisen roolinsa. Samaan hengenvetoon on myös ilo todeta, että WWF:ssä ei ollut tapahtunut mitään kovin suurta tai merkittävää sitten SummerSlamin. SummerSlamin alkuraportti olikin niin loputtoman pitkä, että ehkä tämä tuo kaivattua tasapainoa. WWF toipui edelleen siitä, että steroidioikeudenkäynti oli mennyt WWF:n kannalta paljon toivottua paremmin. Samalla WWF kuitenkin tuskaili sen kanssa, että katsojaluvut olivat edelleen pohjamudissa ja että yleinen kiinnostus showpainiin – ainakaan amerikkalaiseen sellaiseen – ei näyttänyt minkäänlaisia toipumisen merkkejä. Uusia tähtiä ei yksinkertaisesti ollut. Yleisö ei ollut kiinnostunut tapahtumista. Buyratekseen tämä Survivor Series keräsi 0.9, mikä on suurin piirtein sama kuin WCW:n Halloween Havoc – erona se, että WWF:llä ei ollut Hulk Hogania, Muhammad Alia eikä mitään muutakaan oikeasti kovin myyvää. WWF oli siis tässä vaiheessa vielä aika paljon isompi tekijä kuin WCW.
Selostajinamme Vince McMahon ja Gorilla Monsoon. Ja KYLLÄ, tämä oli nyt oikeasti sitten viimeinen kerta, kun Monsoon toimi selostajana ppv:ssä. Olen tämän väitteen mennyt tosiaan jo aikaisemminkin esittämään, mutta se oli virheellistä tietoa. Pian tämän ppv:n jälkeen Monsoonin rooli WWF:n selostamossa alkoi vihdoin jäädä vähemmälle ja vähemmälle, kunnes se päättyisi kokonaan. Monsoon oli yksi legendaarisimmista old school -ajan selostajista, ja itse olen aina ollut Monsoon-fani, mutta kieltämättä näin vuonna 1994 hän alkoi olla kyllä ajastaan pahasti jäljessä. Erityisesti tässä ppv:ssä Monsoon ei toiminut ollenkaan, kun hän joutui käytännössä vetämään color commentator -roolia Vincen vierellä. Ei hyvä. Backstage-haastattelijana Todd Pettengill.
Survivor Series Elimination Match
Diesel & Shawn Michaels & Owen Hart & Jim Neidhart & Jeff Jarrett vs. Razor Ramon & 1-2-3 Kid & British Bulldog & Headshrinkers
Tämä ottelu oli siinä mielessä oikein klassinen Survivor Series Elimination -ottelu, että tämä yhdisteli monta eri feudia samaan matsiin. IC-mestari Razor Ramon oli jatkanut läpi syksyn feudiaan Tag Team -mestareiden Shawn Michaelsin ja Dieselin kanssa. Käsivammasta pitkään kärsinyt Michaels ei ollut edelleenkään täysin painikunnossa, ja siksi Diesel oli hoitanut edelleen suurimman osan painimisesta kaikissa yhteenotoissa (tämä oli muuten Michaelsin ensimmäinen ppv-ottelu WM:n jälkeen, ja tässäkin hän pysyi suurimmaksi osaksi sivussa). Samalla Dieselin ja Michaelsin keskinäiset välit olivat kuitenkin alkaneet tulehtua pahasti, koska yleisö oli alkanut fanittaa Dieseliä, ja Michaels ei pitänyt tästä. Samaan aikaan Ramonin kaveri 1-2-3 Kid oli myös sekaantunut Ramonin feudiin Michaelsin ja Dieselin kanssa, mutta Kidillä oli myös omat ongelmansa Owen Hartin kanssa. Hart yhdessä sukulaismiehensä Jim Neidhartin kanssa puolestaan oli taistellut koko syksyn ajan British Bulldogin kanssa siitä lähtien, kun Bulldog teki paluunsa WWF:ään SummerSlamissa. Jeff Jarrettilla oli myös omat ongelmansa 1-2-3 Kidin kanssa, ja Headshrinkers… No, he lähinnä olivat. Tässä ottelussa nähtiin myös yksi ppv-comeback, kun The Barbarianina aiemmin tunnettu köriläs teki ensiesiintymisensä Headshrinkersien uutena jäsenenä ”Sionena”. Uusi Headshrinker oli tarvittu, koska Fatun alkuperäinen joukkuepari Samu oli vetäytynyt pois kehistä parantaakseen loukkaantumisiaan. Barbarian oli puolestaan ollut aika tyhjän päällä lyhyen WCW-pistäytymisensä jälkeen ja oli nyt palannut WWF:ään. Samalla tämä ottelu jäi myös Jim Neidhartin viimeiseksi ppv-otteluksi lähes kolmeen vuoteen. Neidhart jätti WWF:n vuodenvaihteessa 1994-1995, ilmeisesti siksi, että WWF ei enää kaivannut hänen palveluksiaan jatkuvien no-showausten vuoksi. Seuraavan kerran Neidhartia nähtäisiin vasta vuonna 1997.
Äh, olipa paha pettymys tämä ottelu. Alkuvaiheen perusteella ehdin jo odottaa tältä todella paljon, koska kehässä oli kuitenkin merkittävä osa WWF:n kiinnostavimmista nimistä. Sitten kuitenkin syystä tai toisesta WWF päätti, ettei se halunnutkaan hyödyntää tämän ottelun täyttä potentiaalia, vaan koko ottelu alistettiin Michaelsin ja Dieselin feudin rakentelulle niin, että millään muulla ei ollut väliä. Mikä pahinta, koko ottelun lopetus oli vieläpä ihan ultimaattisen idioottimainen ja typerä tuon Dieselin ja Michaelsin feudin rakentelun vuoksi. Olisin vielä voinut hyväksyä joten kuten kaiken muun, mutta miksi meille ei voitu tarjoilla edes kunnon lopputaistelua esimerkiksi face-joukkueen viimeisen jäsenen ja vaikkapa Owen Hartin välillä? Miksi sitä ennen Dieselin oli pitänyt päästä tuhoamaan kaikki face-joukkueen muut jäsenet ilman minkäänlaista logiikkaa? Miksi? Miksi? Tämä ottelu olisi voitu buukata niin paljon paremminkin, mutta WWF ei selvästi vain halunnut. Harmi, koska ensimmäisen vajaan 10 minuutin perusteella tämä ottelu ehti osoittaa (kun mm. Owen Hart, 1-2-3 Kid ja British Bulldog olivat kehässä), että tällä olisi ollut potentiaalia vähintään ***½-otteluksi. Nyt tuosta arvosanasta voi paskan buukkauksen takia miinustaa yhden tähden pois.
* * ½
Survivor Series Elimination Match
The Royal Family (Lawler & Cheesy & Quesay & Sleazy) vs. The Clowns R Us (Doink & Dink & Wink & Pink)
Huh, tämä on jotain niin kamalaa, etten ehkä pysty edes selittämään tätä. Jostain syystä Jerry Lawler oli alkanut vihata Doinkia, joka oli siis nykyisin hyvispelle, jota kaikki lapset rakastivat ja niin edelleen. Luultavasti vain siksi, että Lawler ei voinut sietää ketään kivoja tyyppejä ja halusi tehdä lopun koko Doinkin urasta. Eikä hän todellakaan ollut tuon tavoitteensa kanssa yksin. Koko Doinkin hahmo oli käytännössä kuollut siinä vaiheessa, kun Matt Borne oli lähtenyt WWF:stä ja kun mahtavasta heel-hahmosta oli tehty täysin yksiulotteinen pelle. Tämä muuten jäikin Doinkin viimeiseksi merkittäväksi juonikuvioksi ikinä. No, Lawlerin ja Doinkin feudi siis eskaloitui, kun ensin Doinkin vakituinen kääpiökaveri Dink auttoi häntä voittamaan Lawlerin. Seuraavalla viikolla Lawler toi kuitenkin avukseen oman kääpiön, seuraavalla viikolla Doink toi yhden kääpiön lisää ja niin edelleen. Lopulta molemmilla oli omat kääpiöarmeijansa, ja tässä sitä oltiin. Aivan kammottavaa.
Ei pitäisi oikeastaan edes käyttää aikaa tämän ”ottelun” arvioimiseen, koska tämä oli niin typerryttävää paskaa. Olisin voinut vielä sulattaa tämän ottelun kohtuullisen harmittomana hölmöilynä, jos tämä olisi ollut parin minuutin pikarykäisy, mutta tämä tuntui kestävän ikuisuuden. Vähintäänkin tämä kesti aivan saatanallisesti liian kauan, kun ottaa huomioon sen, että tässä ei oikeasti tapahtunut _yhtään mitään_. Ei ainakaan yhtään mitään järkevää. Suurin osa matsista meni vain typerään kääpiöpelleilyyn, paskoihin vitseihin ja Doinkin sekä Lawlerin väkinäisen turhaan painiin. Katsojan olisi pitänyt jaksaa nauraa ikivanhoille Doink- ja kääpiövitseille tai muuten vain huvittua tästä kokonaisuudesta, että kaksi täysimittaista miestä ja heidän ”pikkuapurinsa” taistelivat toisiaan vastaan. Ei, tämä oli kokonaisuudessaan aivan kamalaa paskaa, eikä asiaa tehnyt yhtään paremmaksi se, että tämän painillinenkin anti oli aivan hirvittävää kuraa. Vuoden paskin ottelu todennäköisesti.
DUD
Tässä välissä nähtiin maksimissaan parin minuutin mittainen ”haastattelu” Bull Nakanon kanssa, mitä en normaalisti mainitsisi ollenkaan, mutta se oli siinä mielessä erittäin merkittävä, että Nakano oli voittanut vain reilua viikkoa aiemmin WWF Women’s-mestaruuden Japanissa järjestetyssä show’ssa Alundra Blayzelta. Useiden arvostelijoiden mukaan tuo mestaruusottelu on yli neljän tähden ottelu, eli se ilmeisesti todellakin kannattaa katsoa. Eikä WWF jostain syystä silti ollut sitä mieltä, että tässä show’ssa olisi ennemmin voitu nähdä vaikka uusintaottelu tuosta matsista kuin tuo kamala äskeinen pelleily. No, eipä tietenkään. Sen sijaan saimme siis vain lyhyen ”haastattelun” uuden naistenmestarin kanssa. Se siitä.
WWF Championship
Submission Match
Bret Hart (c) vs. Bob Backlund
Kyllä, sitten vuorossa oli WWF:n päämestaruusottelu, ja kyllä, tämä oli todellakin jotain ihan erilaista. BOB BACKLUND, heel-roolia vetävä Bob Backlund WWF:n päämestaruusottelussa! Miten tässä on käynyt näin, kun Backlund on ollut vuonna 1993 tekemänsä paluun jälkeen käytännössä koko ajan yleisön ignoroima vanha pieru, saatatte kysyä. Noh! Kaikki muuttui loppukesästä, kun Bret Hart puolusti Superstars-ohjelmassa mestaruuttaan Backlundia vastaan. Ottelun oli tarkoitus olla puhtaasti ystävällismielinen matsi mestarin ja konkarimaisen ex-mestarin välillä. Toisin kuitenkin kävi: Backlund hävisi ottelun Hartille tiukan kamppailun jälkeen, mutta tappionsa jälkeen hän meni täysin sekaisin, kävi todella brutaalisti Hartin kimppuun ja lukitsi hänet Crossface Chickenwing -lukkoonsa eikä suostunut päästämään irti. Tämä oli Backlundin uran ensimmäinen heel-turn. Kun Backlund lopulta päästi Hartin irti lukosta, hän näytti täysin järkyttyneeltä eikä näyttänyt tajuavan, mitä oli tehnyt. Aikakauden dirt sheeteissä huhuttiin, että WWF suunnitelikin juonikuviota, jossa Backlund olisi joutunut Papa Shangon voodoo-loitsun uhriksi ja käyttäytyi sen takia niin oudosti. Mahtava suunnitelma! Se ei kuitenkaan toteutunut, vaan sen sijaan Backlundin hahmo yksinkertaisesti hermonsa menettäneenä ja yleisesti seonneena vanhana painijana toimi niin nopeasti ja keräsi mahtavat yleisön vihat niskoilleen, ettei WWF halunnut sotkea sitä millään ylimääräisellä kuralla.
Bret Hart janosi tietenkin Backlundille kostoa tämän teosta, ja Backlund janosi puolestaan Hartin mestaruutta. WWF:n tyylille hyvin harvinaisesti tähän juonikuvioon tuotiin nimittäin historiaa yli 10 vuoden takaa. Backlund selitti nimittäin menettäneensä hermonsa lopullisesti, koska hänen mielestään hänen pitäisi yhä olla WWF-mestari. Backlundin mukaan hän ei koskaan hävinnyt mestaruutta vuonna 1983, jolloin Iron Sheik voitti sen häneltä. Tuo ottelu päättyi siihen, kun Sheik lukitsi Backlundin Camel Clutchiin ja Backlundin silloinen manageri Arnold Skaaland heitti pyyhkeen kehään Backlundin puolesta. Nyt Backlund ilmoitti pitävänsä Skaalandia petturina: hän ei luovuttanut koskaan ja oli siksi mielestään ainut oikea mestari. Tätä tarinaa jatkettiin vieläpä niin pitkälle, että Hartin ja Backlundin välinen mestaruusottelu tähän Survivor Seriesiin määrättiin Submission-otteluksi, jonka häviäisi se painija, jonka manageri heittäisi ensin pyyhkeen kehään. Hieno kuvio.
Onneksi äskeisen kamaluuden jälkeen saatiin sitten vastapainoksi pirun kova ottelu. Oikeastaan voisi sanoa, että tämä oli tietyllä tavalla jopa vuoden paras tekninen ottelu. Ei tämä Owenin ja Bretin välisiä otteluita voita, mutta niistä varsinkaan jälkimmäinen ei ollut enää puhtaasti pelkkä tekniikkapainiottelu. Ehkä ensimmäinenkään ei ollut sitä täysin. Sen sijaan tämä oli. Tässä Bret Hart ja Bob Backlund yrittivät kaikin mahdollisin keinoin saada toisensa luovuttamaan. Ja kun koko ottelu rakentui sen varaan, että Backlund teloi Hartin ylävartaloa Crossface Chickenwingiä varten ja että Hart vastaavasti teloi Backlundin jalkoja Sharpshooteria varten, ei tästä voinut olla nauttimatta. Nämä kaksi miestä olivat nimittäin aivan saatanallisen kovia tekniikkapainijoita, ja Backlundkin oli syttynyt tällä ME-runillaan aivan sellaisiin liekkeihin, etten olisi koskaan voinut odottaa. Backlund hoiti tässä matsissa myös heel-roolinsa aivan täydellisesti, ja ringsidellä pyörineet Bulldog ja Owen Hart sopivat myös ottelun kokonaisuuteen täydellisesti. Yksinkertainen tekniikkapainiottelun rakenne toimi tässä vain niin upeasti, että ei voi kuin ihailla. Ei voi kuin ihailla sitä, miten paria tärkeää liikettä rakenneltiin helvetin pitkään ja hartaasti ja kuinka upeilta ja tärkeiltä nuo liikkeet sitten oikeilla hetkillä tuntuivat. Lopputaistelu oli sitten tietenkin rakennettu tässä vielä aivan mahtavasti, ja siinä yhdistyivät Backlundin, Bret Hartin ja Owen Hartin tarinankerrontataidot suorastaan täydellisesti (joidenkin mielestä tosin yhdeksän minuutin pituinen Crossface Chickenwing oli tylsää katsottavaa, mutta he eivät ymmärrä silloin tarinankerronnasta yhtään mitään. Kyllä, katson sinua Meltzer). Ihan täydellinen ei tämä ottelu itsessään silti ollut, mutta heittämällä yksi vuoden parhaista otteluista ja ehdottomasti vuoden suurin positiivinen yllätys. Osa arvostelijoista on aivan toista mieltä ja pitää tätä ”tylsänä” otteluna, mutta he ovat väärässä. Älkää kuunnelko heitä.
* * * * ½
Survivor Series Elimination Match
Million Dollar Team (Tatanka & Bigelow & Bundy & Prichard & Del Ray) vs. Guts & Glory (Luger & Mabel & Bomb & Smoking Gunns)
Illan kolmas ja samalla viimeinen Survivor Series -eliminointiottelu. Tämän matsin pääkuvio oli tietenkin Tatankan ja Lex Lugerin välinen feud. SummerSlamissa nähtiin dramaattinen käänne, kun Lugeria takinkääntäjäksi väittänyt ja Ted DiBiasen kanssa vehkeilystä viikkojen ajan väittänyt Tatanka paljastuikin itse selkäänpuukottajaksi ja DiBiasen uudeksi liittolaiseksi. Siitä lähtien Luger oli tietenkin janonnut kostoa Tatankasta ja koko DiBiasen poppoosta. Avukseen hän oli kerännyt tähän otteluun sekalaisen sakin WWF-midcardereita. Adam Bombia ei ollut nähty ppv:ssä sitten WrestleManian, jolloin hän oli vielä heel, mutta kevään 1994 aikana hän oli kääntynyt faceksi, kun hänen managerinsa Harvey Whippleman oli hylännyt hänet. Sen jälkeen Bomb ei ollut saanut aikaan mitään merkittävää. Ted DiBiasen joukkueessa puolestaan nähtiin yksi kovimmista comebackeista, kun KING KONG VITUN BUNDY teki paluunsa WWF:ään. Kyllä vain, DiBiase oli kuluneen syksyn aikana pyrkinyt kasvattamaan Million Dollar Teamiaan entuudestaan, ja niinpä lokakuussa 1994 King Kong Bundy ilmestyi yhtäkkiä takaisin WWF:ään DiBiasen liittolaisena. Bundya oli nähty viimeksi WWF:ssä vuonna 1988, minkä jälkeen Bundy oli viettänyt suurimman osan ajastaan eläköityneenä ja käynyt painimassa satunnaisissa tapahtumissa. Nyt hän oli kuitenkin palannut WWF:ään pidemmällä diilillä. DiBiasen joukkueessa comebackinsa tekivät myös Heavenly Bodies -kaksikko Prichard ja Del Ray, jotka oli nyt tuotu WWF:ään pysyvämmin SMW:stä.
Tämähän oli yllättävän hyvä! Toki Hart vs. Backlund on tietynlainen yllätys, mutta koska olen nähnyt tuon ottelun jo niin monesti, en enää osannut yllättyä sen laadusta millään tavalla. Sen sijaan tästä ottelusta en muistanut mitään, joten tämän hyvyys oli oikeasti positiivinen yllätys. Tuntui siltä kuin Lex Lugerkin olisi pitkästä aikaa päättänyt yrittää ottelussa tosissaan, ja en tiedä mitä kamaa Vince oli tälle yleisölle syöttänyt, mutta pitkästä aikaa katsojatkin olivat oikeasti Lugerin (ja tämän joukkueen) puolella. Matsissa oli siis alusta loppuun hyvä tunnelma, ja sen lisäksi se oli rakenneltu hyvin. Bigelow oli heel-joukkueen suurin tähti ja hoiti oman osuutensa loistavasti, mutta myös heel-Tatanka toimi hämmentävänkin hyvin ja oli vakuuttava. Samoin sekä Heavenly Bodies että Smoking Gunns toimivat tässä matsissa hyvin, ja hämmentävää kyllä, myöskään Bundyn tai Mabelin osuudet eivät olleet tässä millään tavalla kamalia, koska ne oli buukattu juuri sopivan lyhyiksi ja intensiivisiksi. Kokonaisuudessaan tämä oli siis aika lailla juuri niin hyvä tällainen keskikortin rymistely keskinkertaisilla painijoilla kuin vain saattoi olla. Hyvä suoritus – mutta ei toki yhtään sen enempää.
* * *
Casket Match
Special Enforcer: Chuck Norris
Yokozuna vs. The Undertaker
No niin, sitten Main Event. Ja koska WWF:n valikoima Main Event -nimistä oli vuonna 1994 äärettömän ohut, päätti ilmeisesti Vince McMahon, että paras ratkaisu olisi uusintaottelu Royal Rumblesta. Tuolloinhan Yokozuna voitti shokeeraavasti Undertakerin Casket-ottelussa ja lähetti Undertakerin kuukausien mittaiselle tauolle. Tuo tauko päättyi SummerSlamissa, kun oikea Undertaker palasi ja tuhosi Ted DiBiasen huijari-Undertakerin. Sen jälkeen Undertaker oli keskittynyt kaiken huomionsa Yokozunaan. Taker tietenkin janosi kostoa Yokozunasta, joka oli huijaamalla voittanut hänet Rumble-ottelussa ja yrittänyt tuhota koko Takerin uran. Niinpä Undertakerin ja Yokozunan välille buukattiin uusi Casket Match. Ja jotta Royal Rumblen tapaus ei toistuisi, WWF päätti tuoda ottelun Special Enforceriksi kulttinäyttelijälegendan ja loputtomien nettivitsien lähteen CHUCK NORRISIN. Toiveena oli toki varmasti myös buyratejen kasvattaminen Norrisin nimellä, mikä tosin tuskin onnistui kovin hyvin.
Huh. WWF oli oikeasti sitä mieltä, että yksi Yokozuna vs. Taker Casket Match ppv:n Main Eventinä (tai no okei, co-ME:nä) ei riittänyt vuoden 1994 aikana? Voisin sanoa, että aikamoinen virhearvio, koska tässä uusintaottelussa ei ollut enää sitäkään mystiikkaa ja jännitystä kuin Takerin ja Yokozunan ensimmäisessä ottelussa, joka sekään ei millään mittapuilla ollut kovin erikoinen matsi. Tämä oli enää lähinnä sen ensimmäisen ottelun toistoa vähän tylsempänä ja kankeampana. Lopetus ei toki ollut niin överimäistä sekoilua kuin ensimmäisessä ottelussa, mutta tavallaan se överimäinen sekoilu teki siitä ottelusta juuri omalla tavallaan viihdyttävän. Tässä nähtiin vain perus Million Dollar Teamin sekaantumiset, mikä ei sitten ollut enää ollenkaan niin kiinnostavaa. Lisäksi Chuck Norris ottelun Special Enforcerina oli kyllä niin turha kuin mikään vain voi olla. Ainut Norrisin teko oli potkaista yhtäkkiä tyhjästä täysin ilman minkäänlaista logiikkaa paikalle juossutta Jeff Jarrettia rintaan. Sen sijaan oikeiden Million Dollar Teamin jäsenten tekemisiin Norris ei puuttunut yhtään mitenkään. No, onneksi Undertaker tosiaan yritti tässä ottelussa parhaansa ja väläytti muutaman ihan näyttävän liikkeen, niin oli tämä kokonaisuutena sentään siedettävä brawl, mutta vähän enemmän olisi voinut kyllä toivoa Survivor Seriesin Main Eventiltä.
* ½
Olihan tämä täysin yhden ottelun ppv. Ja kun ikävä kyllä tietää, kuinka vähäpätöiseksi tuon ottelun merkitys lopulta jäi (tästä lisää Royal Rumble 1995:n arvostelussa), jotenkin sekin tuntuu tyhmältä. Okei, Million Dollar Team vs. Guts and Glory oli yllättävän hyvä, mutta ei sekään ollut millään tavalla merkittävä. Doinkin ja Lawlerin sekoilu oli ihan kamalaa kuraa, Yokozuna vs. Taker oli todella heikko Main Event, ja opener oli muuten vain paha pettymys. Ei voi mitään, upeasta päämestaruusottelusta huolimatta tästä jäi Kehno maku suuhun.
Wikipedia: WWF Survivor Series 1994
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 11.11.2018
No Comment