Kayfaben kansleri – Eli kuinka lakkasin olemasta WWE-zombi ja opin rakastamaan showpainia

Tervehdys lukijalle!

Minä olen Lauri, ja tämä on tarina suhteestani showpainiin. Kuten perinteisellä draamalla, myös omalla tarinallani on alku, nousu ja tuho – sekä lopussa häämöttävä sovitus.

Siirtykäämme siis alkuun.

Alku

”Tiesin, että tätä oli nähtävä lisää.”

Oli syksy 2001. WTC-iskut olivat tapahtuneet noin kuukausi sitten. Olin 14-vuotias 9. luokan kävijä ja sattumalta eräänä iltana laitoin TVTV:n päälle. TV:ssä pyöri SmackDown. En ymmärtänyt yhtään mitään, mutta olin aivan haltioissani kaikesta näkemästäni. Isot miehet kinastelivat, riitelivät, juonittelivat ja ottelivat toisiaan vastaan brutaalissa kamppailussa, jossa nähtiin uskomattomia käänteitä.

En osannut pukea näkemääni sanoiksi, mutta tiesin, että tätä oli nähtävä lisää.

Ensimmäinen asia, jonka muistan pysyvästi, on Steve Austinin piledriver Kurt Anglelle betonilattialla. Tämä tapahtuma tuli Anglen legendaarisen maitorekkaiskun jälkimainingeisssa, mutta itse en voi sanoa tuota rekkaa muistavani. Mutta sitä seurannut piledriver todellakin jäi mieleeni. Tämä oli ensimmäinen kerta kun ruudussa tapahtui jotain todella dramaattista, jonka vaikutusta painijat myivät. Kaikki – mukaan lukien Austinin Alliance-poppoo, joka käytti siistinnäköisiä WCW- ja ECW-logoja, joiden merkityksistä minulla ei ollut mitään tietoa – olivat järkyttyneitä tästä teosta.

Ja kun en tiennyt paremmasta, olin itsekin jossain määrin järkyttynyt.

Niin seurasin suurella innolla tätä elämää suurempaa draamaa, jossa oli hyviksiä ja pahiksia, kahden eri liiton miehiä ja naisia. Kaikki näytti kulminoituvan mystiseen Unforgiven-nimiseen tapahtumaan. Suomessahan SmackDownin jaksot näytettiin noin kuukauden jälkijunassa, mutta hämmästykseni oli aikamoinen, kun yhtäkkiä jaksot käsittelivätkin Unforgivenin jälkeistä aikaa. Mitä sille hypetetylle suurtapahtumalle kävi? Ainakin Kurt Angle oli saanut onnellisen lopun, mutta sitten alkoi jo tapahtumien väistämätön kulminoituminen kohti seuraavaa suurtapahtumaa eli No Mercyä.

Viikot vierivät, ja yhtäkkiä No Mercy oli ohi. Panokset kovenivat, ja seuraavaksi oli tosi kyseessä. Nimittäin Survivor Seriesissä olisi Winner Take All -ottelu, jonka voittajat saisivat koko WWF:n herruuden. Tämähän oli jo aivan uskomattoman dramaattista!

En voinut uskoa, että urheiluliigassa saattaisi olla tällaista draamaa, mutta pakko se vain oli, kun asia näin esitettiin.

Niin.

Minulla kesti hävettävän pitkään tajuta, ettei showpaini ole varsinaisesti totta. En tiennyt muustakaan. Olin tuskin koskaan nähnyt oikeaa kamppailu-urheilua. Luulin kaikessa naiiviudessani, että Amerikan ihmemaassa on tällaistakin kamppailua, johon kuuluu kaikenlainen ylitsepursuava nokittelu, jonka myöhemmin opin tuntemaan ”feudaamisena”.

Luulin, että ottelut olivat tiettyjen sääntöjen puitteissa oikeasti oteltuja, koska en tiennyt muutakaan. Luulin, että WWF:n tapahtumisssa vallitsee jonkinlainen poikkeustila ja -laki, sillä ymmärsin kyllä, että tietyt väkivallan ja aggression osoitukset olivat varmasti myös Jenkeissä normaalisti laittomia – kuten se, että Steve Austin pahoinpiteli Booker T:n legendaarisessa ruokakauppatappelussa.

Puolustaudun sillä, että SmackDownin näkeminen nuoressa iässä loppuvuonna 2001 oli jotain niin uskomattoman aistit turruttavaa ja huumaavaa, etten pystynyt ajattelemaan selkeästi. Tuolloinhan en olisi ikinä tullut ajatelleeksi katsoa netistä, mitä WWF:stä tai showpainista – lajista, jolle en tuolloin tiennyt edes nimeä – sanotaan. Enkä tuntenut ketään muuta, joka olisi katsonut painia.

Niinpä odotin täpinöissäni seuraavaa SmackDownia, jotta selviäisi, kuka nyt oikeasti voitti kaiken WWF:ssä.

Kun selvisi, että WWF voitti, pahin alkuintoni showpainista hälveni. Nimittäin kaiken sen maailmanlopun meiningin jälkeen WWF:llä oli taas kiire mainostaa seuraavaa mystistä suurtapahtumaansa Vengeancea. Ja sielläkin oli taas jotain ennennäkemätöntä panosta, kun kaksi päämestaruutta yhdistettäisiin. Jos olisin tiennyt, miten näitä tapahtumia saattoi katsoa, olisin varmaan kaivanut kuvettani.

Alkuvuonna 2002 sitten koitti se hetki, jolloin SmackDown oli koetellut niin monesti suspension of disbeliefiäni, että hyväksyin koko touhun olevan näyttelyä. Steve Austin tuli kehään promottamaan ja kertoi olevansa huumeaddikti. Järkytyin, koska luulin, että hän oikeasti sillä hetkellä kärsii huumeongelmasta.

Mutta sittenpä Austin paljasti, että hänen mieleisensä huume on WWF-mestaruus.

Näin murtui kayfabe 15-vuotiaana tällä painifanilla. Tämä ei tietenkään vähentänyt SmackDownin viehätystä, vaan antoi järkevän selityksen sille, miten oudot lait WWF:n maailmassa näyttivät vallitsevan.

”Stone Cold” Steve Austin oli WWE:n suurimpia tähtiä vuonna 2002. Kuvakaappaus / WWE

Nousu

”En oikeastaan muuta tehnytkään kuin katsonut painia.”

Niin homma jatkui. Raw alkoi näkyä Suomessa. Lokakuussa 2002 SmackDown tuli Suomeen, ja minä olin paikalla mylvimässä kurkkuni pahempaan kuntoon kuin koskaan aiemmin. Vuosina 2002–2003 aloin lataamaan huonolaatuisia otteluvideoita internetistä, ja yllätyksekseni niitä oli todella paljon olemassa. Tällä teatterilajillahan oli pitkä historia! Ja maksulähetyksiäkin oli ehditty pitää pilvin pimein! Lajitietouteni lähti tosissaan kehittymään.

WrestleMania XIX oli tietääkseni ensimmäinen tapahtuma, jonka otteluita latasin “tuoreeltaan” – menetelmällä, jolla sain katsottua tapahtuman neljä viimeistä ottelua hädin tuskin usean päivän aikana. Olin yhtä kaikki siirtynyt aikaan, jossa katsoin otteluja tuoreeltaan.

Seuraava askel koitti, kun ensimmäisen suosikkipainijani Rob Van Damin ilmoitettiin ottelevan pahaa Christiania vastaan suosikkiottelumuodossani eli tikapuumatsissa Intercontinental-mestaruudesta. Tämä otteluhan piti nähdä heti ja kunnolla, ja siksi antauduin tämän 29. syyskuuta 2003 käydyn ottelun jälkeisenä päivänä tehokkaampien WWE-katselumenetelmien sekä reaaliaikaisemman katselun vietäväksi. Samalla lopetin painin katsomisen televisiosta, sillä täyspitkien viikoittaisten jaksojen katsomisesta sai paljon enemmän irti.

Pian olin löytänyt tieni suomalaisille showpainisivuille. Itselleni mieleisimmäksi valikoitui se, joka lopulta tunnettiin nimellä vapaapaini.com.

Joskus vuonna 2003 rekisteröidyin vapaapaini.comin foorumille ja pääsin näin osaksi orastavaa suomalaista smarkkiyhteisöä. Yhteisössä paitsi keskusteltiin WWE:n ohjelmista myös todennäköisesti tätä kautta sain ensimmäisen kerran kuulla tulevasta suomalaisesta showpainitapahtumasta. Valhalla Pro Wrestlingin ensimmäisen tapahtuman Culture Shockin katsoin vielä televisiokoosteena, mutta Baltic Brawliin oli päästävä paikalle. Tein jopa valinnan Turun SmackDown-reissun ja tämän välillä. Ja koska olin vapaapaini.comin kautta tutustunut sellaisiin uusiin tajunnanräjäyttävän laadukasta painia tarjoaviin promootioihin kuin TNA ja ROH, löysin itseni lopulta huutamasta Helsingin jäähallissa AJ Stylesille, että “you’re my favorite Backstreet Boy”, johon Styles vastasi kutakuinkin näin: “And you’re my favorite muppet!”

Styles oli tuossa tapahtumassa hallitseva NWA-mestari ja koko illan suurin tähti näkemieni uskomattomien otteluiden ansiosta. Ironisesti itse NWA-mestaruus ei merkinnyt minulle tuolloin vielä mitään, sillä en tiennyt NWA:sta mitään. Samana iltana puolustettiin myös minulle yhtä tuntematonta MLW-mestaruutta, jota sitäkin opin arvostamaan vasta pitkän ajan kuluttua.

“Lol, älkää hätäilkö”, ilmoitti VPW, kun kolmannesta tapahtumasta oli epäselvyyttä. Lopulta VPW lopetti toimintansa. Sen sijaan alkuvuonna 2004 aloitti Pro Wrestling Finlandia, ja kun promootio esitteli painijansa netissä, omaksi suosikikseni valikoitui Stark Adder ihan jo sen takia, että hänen tunnusbiisinsä oli vuosituhannen alun kovin hevibiisi, Manowarin ”Warriors of the World United”.

Valintaa ei tarvinnut katua itse tapahtumissa, sillä Adder osoittautui todella taitavaksi tekniseksi painijaksi. Vaikka tein ekskursiot PWF:n merkittävimpiin tapahtumiin Mestaruusturnaukseen (elokuu 2004) ja MayDay 2:een (toukokuu 2005), vasta 1. lokakuuta 2005 käyty Finlandia Fall Brawl teki minusta suomipainin fanin sen tajunnanräjäyttävän pääottelunsa takia. Tuosta eteenpäin kävin kymmenissä paikallisissa tapahtumissa Etelä-Suomessa, ja aktiivinen fanitukseni jatkui kymmenisen vuotta.

WWE:n kaksi – myöhemmin kolme – brändiä. Ring of Honor. TNA. WCW ja sen edeltäjä JCP. Alkuperäinen ECW. Kun kävin lukiota vuonna 2004, olin siinä pisteessä, että katsoin painia noin kolme tuntia päivässä kuudesti viikossa. Ahmin itseeni lajin historiaa ja nykyaikaa vuosien ajan. Jopa japanilaisen painin lähihistoria, pääasiassa ihmeelliset 90-luvun sankarit Kenta Kobashi, Mitsuharu Misawa, Toshiaki Kawada sekä heidän NJPW-kilpailijansa tulivat tutuiksi. NOAH vietti lyhyet kunnian päivänsä, ja minä kuvittelin, ettei maailmassa voi olla eeppisempää ottelua kuin Kenta Kobashi Tokyo Domella. Elin painifaniuteni ensimmäistä kulta-aikaani ja nautin monenlaisesta tarjonnasta, vaikka jälkikäteen ajatellen epäterveellisen paljon. Vuonna 2004 RAW tuli ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran käymään Suomessa, ja tuona iltana saatiin nauttia muun muassa sellaisesta ottelusta kuin Shawn Michaels vastaan Ric Flair. Paljon vanhaa painia katsottuani olin tullut siihen johtopäätökseen, että Flair oli showpainin toisen kulta-ajan paras painija.

Eräs fanituskohteeni kulminoitui siihen, että tein 2006 matkan Isoon-Britanniaan katsomaan Ring of Honoria. Elokuun 12. päivänä vuonna 2006 järjestetyn tapahtuman pääottelussa Bryan Danielson kohtasi Nigel McGuinnessin matsissa, jossa yhdistettiin ROH:n World- ja Pure-mestaruudet. Eihän painissa voi suurempaa draamaa ollakaan kuin Winner Take All -asetelma? Koska tapahtumassa esiintyi Jimmy Rave, otin tietysti Suomesta mukaan kunnon vessapaperia, jota heittää miehen astuessa kehään.

Usean vuoden kestänyt hullu painitahtini – armeijasta lomaillessani en oikeastaan muuta tehnytkään kuin katsonut painia – johti lopulta siihen, että vuonna 2007 aloin vähentämään tahtia.

Lopetin ROH:n säännöllisen katselun, koska olin saanut siltä niin paljon ja koin olevani kylläinen.

Lopetin TNA:n säännöllisen katselun, sillä se tuntui käyvän jatkuvasti huonommaksi. TNA olikin ylipäänsä aina tuntunut ROH:n hieman huonommalta versiolta.

Lopetin WCW:n maksutapahtumien katselun, sillä olin nähnyt niistä suurimman osan.

Lopetin alkuperäisen ECW:n katselun, sillä se oli totta puhuen aina yliarvostettu.

Japanikin tuntui olevan nähty, eikä NOAH palannut Tokyo Domelle.

FCF:n tapahtumissa sen sijaan kävin jatkuvasti, ja elokuussa 2009 ”Häijy” Heimo Ukonselän käännyttyä hyvyyden puolelle alkoi suomipainissa uusi hieno aika.

WWE:n katselua jatkoin kyselemättä. Kaikki oli minulle alkanut WWE:stä, ja suurimpana syynä jatkaa katselua oli yksinkertaisesti se, että siellä olivat kaikki parhaat hahmot. WWE oli erilaisine rostereineen kuin hahmokokoelma. Asiaa helpotti muun muassa se, että CM Punkin tullessa WWE:hen tuntui siltä, että nythän tämä mies on siellä, mihin hän kuuluu – ja se, että John Cena ei koskaan mielestäni ansainnut saamiaan smarkkihaukkuja.

Katsoin WWE:tä edelleen vuosia tyytyväisenä, vaikka tietämättäni tämä oli jo lopun alkua.

Nigel McGuinness ja Bryan Danielson olivat legendaarisia kilpakumppaneita Ring of Honorissa. Kuva: ROH

Tuho

”Painin katsomisen ilo oli poistunut minusta.”

Ajan kuluessa WWE muuttui “lapsiystävälliseksi”, mutta tämä ei minua haitannut, sillä en koskaan nähnyt jälkikäteen katsottuna Attitude-ajan tapahtumissa mitään erityisen hienoa. Verellä tai naisten rinnoilla ei koskaan ollut sellaista itseisarvoa, mitä moni muu yleisössä tuntui arvostavan.

The Undertaker paini Shawn Michaelsin kanssa WrestleManian historian eeppisimmän ottelun vuonna 2009. ECW muuttui NXT:ksi. Vuoden 2010 järkyttävin hetki koettiin pian NXT:n ensimmäisen kauden jälkeen, kun koko “NXT-rosteri” hyökkäsi John Cenan kimppuun ja tuhosi koko kehän Raw’ssa. Tämänkaltaiset ääriharvinaiset tehokeinot pitivät mielenkiintoa yllä ja jaksoin katsoa. Se, että CM Punk, Daniel Bryan ja Zack Ryder olivat hetken aikaa kaikki mestareita, auttoi jatkamaan katsomista. Itse asiassa Punk ja Bryan olivat vuosina 2013–2014 ne suurimmat syyt katsoa WWE:tä.

WWE Networkin myötä oli minulle aukeni viimein mahdollisuus katsoa ja maksaa WWE:stä helposti ja mielekkäästi. NXT:n muuttuminen oikeaksi brändiksi – ja sitä seurannut tajunnanräjäyttävä NXT TakeOver: Brooklyn kesällä 2015 – auttoi taas.

NXT:stä huolimatta olin tullut tietoiseksi siitä, että katsoin Raw’ta ja SmackDownia enemmän tottumuksesta kuin innosta.

Kuten me smarkit olemme valittaneet jo vuosituhannen alusta ja varmasti kauan ennen sitä, ajan kuluessa WWE:stä löysi aina uusia huonoja puolia – ominaisuuksia joista en pitänyt. NXT ylipäänsä oli erinomaisuudessaan sitä luokkaa, että sen takia WWE:tä jaksoi katsoa. Se oli kuin indyshow mutta WWE:ssä! Minulle ei tässä vaiheessa faniuden hiipumista ollut mitään mielenkiintoa katsoa oikeita indytapahtumia. Miksi pitäisi, kun voi katsoa NXT:tä, joka tuntuu tarpeeksi erilaiselta? Mutta sitten NXT:n hevosnaiset ja muu vuosiluokka 2015–2016 siirtyi Raw’n ja SmackDownin puolelle, ja siitäkin hommasta lähti viehätys.

Tuolloisen suhteeni WWE:hen voi tiivistää WrestleMania 32:een. Toisaalta tapahtumassa pohjustettiin oikea naisten maailmanmestaruuden henkiinherääminen, ja jossain siellä ohjelman keskellä kolme hevosnaista paini tapahtuman kirkkaasti upeimman ja tunteellisimman ottelun tuosta uudesta mestaruudesta. Mutta toisaalta tapahtuman pääottelu oli tympeästi pohjustettu ja pakkosyötetty, ilman mitään mielikuvitusta tai toivoa yllätyksestä toteutettu kehäraakin ja kuivan koiran kohtaaminen, jonka katsominen oli kidutusta.

Katsoin WWE:tä ihme kyllä vielä vuoden ajan, mutta NXT:n katselu loppui joskus syksyllä 2016. Lopulta ymmärsin, ettei touhussa ollut mitään järkeä. Minusta oli tullut WWE-zombi, joka horrosti kahdesti viikossa ja kerran kuussa läpi ohjelmien. En pääosin joko pitänyt näkemästäni tai en välittänyt.

Ajoittain jossain vilahti yksittäinen kekseliäs tai hauska ratkaisu, mutta painin katsomisen ilo oli poistunut minusta.

Niinpä tein ratkaisun. Keväällä 2017 katsoin WrestleManian sekä sitä seuranneen Raw’n ja SmackDownin, enkä sen jälkeen enää mitään.

Showpaini oli osaltani ohi. Olin lopettanut myös FCF:n tapahtumissa käymisen hieman aiemmin mielenkiinnon puutteesta. Katsoin kyllä kolme tai neljä WWE-suurtapahtumaa seuraavan kahden vuoden aikana, mutta niistäkin saatoin vain todeta, ettei WWE ole minua varten tehty.

Triple H puolusti WWE-mestaruutta Roman Reignsiä vastaan keväällä 2016. Kuva: WWE

Feeniks

”Sitä tunnetta, kun sai oikeasti nauraa sydämensä pohjasta.”

En muista, missä vaiheessa löysin Smarksiden, mutta nyt on hyvä sanoa tämä. Sain enemmän nautintoa siitä, että kuuntelin vaikkapa Smarksiden WrestleMania 35 -jälkipyykkinarun, joka oli viihdearvoltaan huomattavasti parempi kuin itse tapahtuma. Sitä tunnetta, kun sai oikeasti nauraa sydämensä pohjasta jollekin painiaiheiselle asialle, kunhan se oli ajettu Smarkside-filtterien läpi!

Showpainihan ei tunnetusti lähde miehestä edes hakkaamalla, vaan se elää kuin sitkein bakteeri niin kauan kuin henki pihisee.

Kun kuulin SmackDownin tulevan taas Suomeen toukokuussa 2019, aloin katsomaan SmackDownia pitkästä aikaa noin kuukautta ennen tapahtumaa. Nautin kovasti muun muassa R-Truthin ilmiömäisestä kyvystä ottaa yleisö haltuunsa sekä tämän sukupolven parhaan WWE-painijan Charlotte Flairin näkemisestä livenä. En kuitenkaan jatkanut WWE:n katsomista tapahtuman jälkeen.

Näin tarina saapuu lokakuuhun 2019. Olin tietysti lukenut All Inistä ja AEW:stä sekä heidän tapahtumistaan, mutta minua ei kiinnostanut katsoa showpainia – kunnes ajattelin, että voisihan tuota Dynamitea katsoa yhden jakson huvin vuoksi, kun se nyt vähän yrittää WWE:n kanssa kilpailla.

Ja niin siinä sitten kävi, että Dynamiten ensimmäinen jakso oli yksinkertaisen mahtavaa viihdettä!

Totesin, että kyseessä oli ohjelma, joka esittää sellaista painia, jota minä jaksan ja haluan katsoa. All In ja AEW:n lyhyt historia menivät katselulistalle, ja Dynamitesta tuli viikoittainen torstai-iltapäivieni kohokohta. Ja tietysti promootion “kolmas tunti” Dark tarjosi lisää samaa, jota katsoin mielelläni.

Mutta nälkä vain kasvoi. All Inillä oli sellainen vaikutus, että uudelleensyntyneen NWA:n lyhyt historia meni katseluun – sekä tämän jälkeen viikoittaisohjelma Powerrr, josta tuli nopeasti pakollinen ohjelmanumero keskiviikoille. Kävi myös niin, että MLW, tuo lyhyen tähdenlennon elänyt vanha ECW-wannabe, oli myös kahta vuotta aiemmin uudelleensyntynyt Floridassa kuin sukupuolitauti Yhdysvaltain pippelissä.

Ja kun nälkäisenä maistaa, todennäköisesti tykästyy.

Näin ollen MLW – ja heidän viikoittaisohjelmansa Fusion – on kolmas promootio, jota aloin katsoa aktiivisesti. Tätä kirjoittaessani minulla on noin 80 jakson ja yhden maksulähetyksen rästit, ja kyllä kelpaa!

Lisäksi kun olen tutustunut taas ROH:n ja Impactin (entisen TNA:n) tarjontaan, on ollut mukava huomata, että hekin tarjoavat kymmenittäin tunteja ilmaisia matseja ja jopa kokonaisia tapahtumia ilmaiseksi katsottavaksi. Samassa yhteydessä olen katsonut elämäni ensimmäisen kokonaisen lucha libre -tapahtuman ja tykästynyt washingtonilaiseen DEFY Wrestling -promootioon, joka sekin on
aloittanut vasta 2017.

Voin rehellisesti sanoa, että elän nyt uutta showpainifaniuden kulta-aikaa. Kuinka kauan tämä kestää ja mihin tämä johtaa? Olenko alitajuisesti valinnut neljä promootiota, jotka ovat nuoria ja tuoreita, kun itsekin olen vasta hypännyt takaisin kelkkaan?

Nämä ovat hyviä kysymyksiä, mutta minä en suoraan sanoen välitä.

Vain yhdellä asialla on merkitystä: showpaini elää ja voi hyvin.

IT’S STILL REAL TO ME, DAMMIT!