Kolumnit

Vuosituhannen emämunaus?

Tunnelma saunaillassa on kostea. Viina virtaa, hiki virtaa ja melkein myös kyynel virtaa, kun ”Mr. Money in the Bank” Seth Rollins keskeyttää Brock Lesnarin ja Roman Reignsin mestaruusottelun ja lunastaa salkkunsa. 1, 2, 3. Lesnar makaa kehän ulkopuolella, Reigns kehässä, ja Rollins juhlistaa voittoaan sisääntulorampilla. ”Tätä me toivoimme!” on onnellinen huuto, joka kiteyttää tilanteen. ”Tätä me toivoimme!”

Sitä moni meistä todella toivoi – minä mukaan lukien. Mutta entäs nyt, kun savu on hälvennyt ja todellisuus iskeytynyt vasten kasvojamme? Seth Rollins on edelleen mestari, mutta tylsä sellainen, ja Roman Reigns – mies, jonka silkka olemassaolo teki koko WWE:stä tulikuuman jutun Royal Rumblen ja WrestleManian välisenä aikana – on momentumia ja mielenkiintoa vailla. Brock Lesnar on kolmikosta ainut, joka selvisi WrestleManiasta ehjin nahoin, joskin kukaties ainoastaan viettämänsä kesäloman ansiosta.

WWE on siis ajautunut jälleen kerran limboon, jota kuvaa parhaiten termi status quo. Ei riskejä, ei voittoja – ja alkuvuoden kiima on kuihtunut kokonaan. Viihde (tai ”viihde”) on turvallista, ennalta arvattavaa.

Jälkikäteen on tietenkin turha unelmoida, mutta mielestäni Seth Rollinsin mestaruusvoitto WrestleManiassa oli vuosituhannen emämunaus. Älkää käsittäkö väärin, Rollins on ilmiömäinen painija, jota voi vain rakastaa, mutta samalla hän on juuri sen tähden tylsin mahdollinen mestari – ainakin pahiksen saappaissa. En yksinkertaisesti saa mitään irti sellaisesta mestarista, josta ei synny vahvoja tunteita. Tällä hetkellä Rollins herättää vain tällaisen ajatuksen: ”Hienoa, että Seth on mestari – mutta toisaalta mitä sitten?”

Kun Daniel Bryan nousi WWE:n mestariksi WrestleMania XXX:ssä, moni kritisoi kyseistä tapausta sen olosuhteista; heidän mielestään WWE vain painoi hätääntyneenä paniikkinappulaa ja ikään kuin joutui tekemään Bryanista mestarin vasten tahtoaan. Mielestäni Seth Rollinsin mestaruusvoitto on kuitenkin paljon parempi esimerkki paniikkinappulan painamisesta; voimme ainoastaan ajatella, minkälainen WWE:stä ja sen ilmapiiristä olisi muodostunut, jos Vince McMahon olisi uskaltanut tehdä Roman Reignsistä mestarin.

 

Roman Reigns odottamassa Brock Lesnarin sisääntuloa WrestleMania 31:ssä.

 

Roman Reigns on mies, joka – kuten todettua – teki WWE:stä tulikuuman puolisen vuotta sitten. Jokaisella oli mielipiteensä ja vieläpä äärimmäisen vahva sellainen, ja fanit jakautuivat kahtia; toiset inhosivat Reignsiä, toiset rakastivat häntä. Hän oli siis ikään kuin John Cena, Justin Bieber, Cheek tai kuka tahansa vetovoimainen supertähti, jota vihataan ja palvotaan samaan aikaan. Nykyään Reigns on sen sijaan neutralisoitunut niin, ettei hän herätä enää yhtä intohimoisia tunteita. Hän on vain Reigns, mies muiden joukossa, joka tuskin koskaan enää muuttuu yhtä kuumaksi kuin WrestleMania 31:n alla.

Näin ollen on sääli, ettei WWE tehnyt Reignsistä mestaria WrestleManiassa. Ymmärrän kyllä, että on riskialtista bisnestä tehdä jotain sellaista, joka saattaa karkoittaa asiakkaita, mutta samalla se olisi ollut kullanarvoinen sijoitus tulevaisuuteen. Kuvitella sitä älämölöä ja tunnelmaa ja puhdasta perkeleellistä tunnetta, jos Reigns olisikin noussut Curb Stompista ylös, puskenut Rollinsin mattoon ja napannut hänestä selätysvoiton. Se olisi ollut suurenmoinen hetki ja tehnyt Reignsistä entistä kiistanalaisemman hahmon. Miehen fanit olisivat tietenkin olleet tyytyväisiä sankarinsa saavutukseen, mutta hänen vihaajansa olisivat kiehuneet raivosta ja pitäneet Seth Rollinsia (ja Brock Lesnaria) entistä sympaattisempana painijana, jolta ”yhtiön kultapoika” Roman Reigns on varastanut valokeilan väärin perustein.

Miksi moinen olisi ollut kullanarvoinen sijoitus tulevaisuuteen? Koska silloin jokaisen painifanin olisi ollut pakko nähdä jokainen WrestleManian jälkeinen Raw ja saada tietää, kuinka yleisöt suhtautuvat Roman Reignsiin – ja koska silloin yleisöt olisivat olleet elossa kuin vuosituhannen vaihteessa konsanaan. Sellainen herättää mielenkiintoa ja suurta omintakeista draamaa, jota ainoastaan showpaini kykenee tuottamaan. Fanit olisivat taistelleet netissä ja paikan päällä, ja kahtiajako ”WWE-faneihin” (esim. Reignsin, Cenan tai Randy Ortonin fanit) ja ”WWE-vihaajiin” (esim. Rollinsin, Dean Ambrosen tai Kevin Owensin fanit) olisi muuttunut entistä mielenkiintoisemmaksi. Sen kahtiajaon ansiosta show’t pysyvät jännittävinä, sillä silloin katsomossa on aitoa, ei WWE:n tarinankerronnan luomaa tunnetta. Esimerkiksi Rollinsin ja Reignsin revanssi olisi tässä todellisuudessa ollut tulikuuma matsi, jossa WWE-vihaajat olisivat kannustaneet Rollinsia yhtä voimakkaasti kuin ECW:n mutantit Rob Van Damia vuoden 2006 One Night Standissa aikanaan.

Enkä voi olla ajattelematta sitä, kuinka erinomaisen pahiksen Reignsistä olisi tuon mestaruusvoiton myötä saanut. Roman olisi voinut salakavalasti muuttua ylimielisemmäksi ja ylimielisemmäksi kusipääksi, joka alkaisi rehennellä sillä, kuinka rikas ja menestyvä hän on ja kuinka hän liiskasi ”nörttien sankarin” Daniel Bryanin kuin pienen torakan. Ikään kuin JBL aikoinaan, mutta Reigns puhuisi totta; hän todella olisi voittamaton ja löisi kenet tahansa hänen haastajistaan. Samalla hänen ns. voimatasonsa olisi voitu nostaa äärimmäisen korkealle, jopa Cenaa korkeammalle. SummerSlamissa olisimme sitten nähneet ottelun Cena vs. Reigns (c), joka olisi ollut tämän vuosituhannen Hogan vs. Warrior. Se(kin) olisi päättynyt Reignsin voittoon, jolloin jäljellä olisi enää yksi, joka miehen voisi päihittää. Brock Lesnar.

Lisää...
Eetu Lehtinen

Eetu Lehtinen

Toimittaja, joka rakastaa showpainia. Woooooo!

Previous post

WWE The Beast in the East (4.7. – LIVE klo 12.30)

Next post

Smarkside Talk ja Live!

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.