Arvio: WCW Road Wild 1998

Päivämäärä: 8.8.1998

Sijainti: Sturgis, South Dakota (Sturgis Motorcycle Rally)

Yleisömäärä: 8 500

Road Wild oli WCW:n vuosittaisista ppv:istä tavallaan kaikkein erikoisin, koska se oli järjestetty vuodesta ’96 (jolloin sen nimi oli vielä Hog Wild, mutta muuttui myöhemmin Road Wildiksi tekijänoikeusjutun pelossa) alkaen Sturgisissa järjestettävän vuosittaisen järkyttävän suuren moottoripyörätapahtuman yhteydessä. Show pidettiin siis ulkoilmakentällä, mikä loi kyllä varsin vakuuttavan fiiliksen. Vuoden ’96 Hog Wild on varmaankin paras WCW-ppv, jonka olen tämän projektin aikana nähnyt. Selostajina jälleen Tony, Mike ja Bobby. Tämä oli projektini aikana ensimmäinen WCW-ppv (jos nWo:n omimaa Souled Outia vuodelta ’97 ei lasketa), jossa Michael Buffer ei kuuluttanut ME-ottelua. Loistava uudistus.

Singles Match

The Barbarian vs. Meng

WCW oli jo vuoden ’98 aikana hajottanut kaikki overeimpansa ja oikeastaan myös parhaimpansa joukkueet. Ensin meni Steiner Brothers, sitten Outsiders ja viimeisin tapaus oli viime kuussa nähty Harlem Heatin erkautuminen. Siinä ei kuitenkaan ollut kaikki, vaan tagdivisioonan täystuhoa piti ilmeisesti jatkaa pitkäaikaisten ja perinteikkäiden alakortin joukkueiden hajottamisella, sillä nyt oli myös vuosikaudet taggaillut Faces of Fear tullut tiensä päätökseen. Meng oli ollut kuukausia poissa WCW:n lähetyksistä, ja kun hän vihdoin teki paluunsa, ei hän enää päättänytkään hyväksyä entisen joukkueparinsa Barbarianin ja tämän manageri Jimmy Hartin toimintatapoja, vaan kävi taistoon näitä vastaan. Barbarian ja Meng tietenkin vastasivat tähän omalla halpamaisella vastataistelutyylillään.

Aika hulvatonta (tai ei niin hulvatonta), että mietin juuri ennen Road Wildin katsomisen aloittamista, että vieläköhän Barbariankin on WCW:n rosterissa… Ja kyllähän se oli. Huomioitavaa tästä ottelusta on ensinnäkin se, että tämä oli aika lyhyt. Se oli positiivinen asia senkin takia, että Barbarianinkaan ei tarvinnut säästellä voimiaan pitkäkestoiseen kamppailuun, vaan hän saattoi antaa kaiken mennä heti ensiminuuttien aikana. Tuloksena olikin muutamia varsin tyylikkäitä hetkiä ottelussa, kuten näyttävä Top-Rope Belly to Belly -tyyppinen heitto. Muutenkin tämä oli ihan ok kamppailu mutta ei kyllä tarjonnut yhtään mitään ainutlaatuista tai semmoista, minkä takia tahtoisin tämän feudin jatkuvan. Hoiti kuitenkin oman tonttinsa ilman, että alkoi ärsyttää. Koko tästä feudista, ottelusta ja jälkimeiningeistä kaikkine Jim Duggan -sekaantumisineen tuli muuten todella vahvat kasaritunnelmat. Paluu perinteisiin.

* *

Street Fight

Disco Inferno & Alex Wright vs. Public Enemy

Ah, juuri kun pääsin edellisen ottelun backstoryssa haukkumaan WCW:n joukkuedivisioonaa, päättää WCW oikein pamauttaa vielä kerron kiellon päälle, jotta asia tulee takuuvarmasti selville. Vastakkain tässä ottelussa olivat siis WCW:n joukkuedivarin parhaimmistoa edustavat never-been-parivaljakko Public Enemy ja menetettyjen mahdollisuuksien tanssiva kaksikko Disco Inferno ja Alex Wright. Joukkuemestaruudet olivat tällä hetkellä nWo Hollywoodin Giantilla ja Scott Hallilla, mutta sillähän ei sinänsä ole väliä, koska koko vöillä ei ole ollut pitkään aikaan mitään arvoa. Kai näillä kahdella joukkueella oli jotain kinastelua ppv:tä edeltävissä Nitroissa, mutta tuskin ketään ihan oikeasti kiinnostaa.

Sen lisäksi että ottelun lähtökohdat olivat aika järjettömät, oli itse ottelukin täysin typerä. Aluksi joukkueet yrittivät kyhäillä epätoivoisesti jotain perinteistä joukkueottelua, mutta ei se sopinut yhtään Public Enemylle, joka on tottunut otteluissaan aina mätkimään toisia roskatynnyreillä. Niinpä täysin ilman mitään selityksiä (no ok, promosi Disco Inferno jotain lyhyesti kesken ottelun) ottelu muutettiin lennosta Street Fightiksi. Harmi vain, että taso ei parantunut yhtään, koska tämä oli juuri sitä kehnointa ja halvinta keksilautasilla ja roskapöntöillä mätkimisen HC-”painia”. Tämä oli sitä huonoa garbage-painia, jota jostain syystä Scott Keith osaa erottaa hyvästä. Noniin, pakollinen Scott Keith viittaus on tehty. Onneksi ottelussa oli yksi-kaksi kivaa bumppia ja tavallaan ihan hauska ja ainakin näyttävä mutta täysin epälooginen lopetus, mutta tosi heikoksi jäi tämä – erityisesti sen takia, että kestoa oli aivan liikaa. Tahtoiko yleisö todella nähdä tätä ennemmin kuin vaikkapa US-mestari Bret Hartin painia?

* ½

Raven’s Rules Triangle Match

Raven vs. Saturn vs. Kanyon

Tässä oli kyseessä todellinen kolmiodraama. Kanyon, entinen Mortis, oli siis vainonnut keväästä Flock-johtaja Ravenia, joka ei ollut hyväksynyt Mortista mukaan Flockiin. Entinen Flock-jäsen Saturn puolestaan oli Flockin jäsenenä vielä toimiessaan taistellut Kanyonia vastaan, minkä takia nämä kaksi eivät vieläkään tulleet toimeen yhteen. Eivät edes, vaikka myös Saturn vihasi Flock-johtaja Ravenia aivan yhtä paljon kuin Kanyon. Kanyonin tunteista ei tosin voitu olla enää täysin varmoja, koska ppv:tä edeltävässä Nitrossa Raven oli väittänyt, että hän ja Kanyon ovat nykyisin samalla aaltopituudella ja ottelevat Road Wildissä yhdessä Saturnia vastaan.

Ottelulla oli oma viehätyksensä jo sen takia, että tässä vaiheessa Triangle Matchit olivat vielä aika harvinaisia tapauksia, ja siksi oli ihan hauska seurata, miten ne buukattiin. Buukkauksen osalta tämä kamppailu oli ihan ok, eikä painissakaan sinänsä mitään vikaa ollut. Kaikki kolme kyllä tietävät ihan hyvin, mitä tehdä kehässä, ja muutama ihan nätti bumppi ja kolmen painijan liikekin tässä ottelussa nähtiin. Silti kokonaisuutena tästä jäi aika valju ja löysähkö fiilis. Mitään erityistä ottelu ei kuitenkaan tarjonnut, vaan lähinnä tämäkin meni vanhojen 1 vs. 1 vs. 1 -otteluiden juttujen toisteluksi pienellä HC-lisällä. Ihan mukava välipalaottelu siis, mutta ei yhtään sen enempää kuitenkin. Raven oli kyllä roolissaan taas loistava.

* * ½

WCW Cruiserweight Championship Title Shot

Psychosis vs. Rey Mysterio Jr.

Rey Mysterio Jr. voitti viimekuisessa paluuottelussaan Cruiserweight-mestaruuden Chris Jericholta, mutta koska Dean Malenkolla oli ollut osuutensa Chris Jerichon tappiossa, palautettiin mestaruus Jericholle. Tämän jälkeen Mysterio Jr. ei kuitenkaan luovuttanut, vaan hän päätti hankkia uuden mahdollisuuden päästä ottelemaan CW-mestaruudesta. Mysteriolla ja Psychosisillahan on takanaan vuosikausien historia, ja miehet ovat useamman kerran otelleetkin vastakkain ppv:ssä. Niinpä ei tähän mitään kummempaa taustatarinaa tarvittu, että nämä kaksi saatettiin laittaa toisiaan vastaan ykköshaastajuusottelussa.

Harmi vain, että ne aikaisemmat miesten ppv-ottelut ovat olleet tätä parempia. Kyllä Psychosis ja Mysterio Jr. aina sillä tavalla hommansa osaavat, että eivät he huonoa ottelua ikinä painisi, mutta tämä oli varmaan heidän suorituksensa alatasolla. Osittain se varmasti johtui siitä, että jostain ihmeen syystä erityisesti Psychosis yritti useamman kerran tehdä tästä väkisin jotain hitaampaa mattopainiottelua, vaikka kukaan tuskin odotti näiltä kahdelta semmoista. Mysterio Jr. teki sitten kyllä paljon hyvää työtä ja villitsi yleisöäkin vauhdikkailla ja näyttävillä liikkeillään. Myös Psychosis innostui ottelun loppupuolella vähän, mutta kyllä tästä harmillinen ja vaisu fiilis jäi silti. Oli se tekniikkapainikin hyvää, mutta olisin minä jotain muuta näiltä odottanut. Kaikesta kritiikistä huolimatta siis hyvä ottelu, mutta kun tämä olisi (sen yhden toisen myöhemmin tulevan ottelun ohella) voinut olla show’n pelastaja.

* * *

WCW Television Championship

Stevie Ray (c) vs. Chavo Guerrero Jr.

Booker T puolusti siis viime ppv:ssä TV-mestaruuttaan ottelussa Bret Hartia vastaan. Ottelun jälkimainingeissa Hart tuhosi Bookerin jalan ensin terästuolilla ja sitten kehätolppaa vasten tehdyllä Figure 4 Leg Lockilla, kunnes Bookerin veli Stevie Ray, jonka kanssa Bookerilla oli ollut kinaa viime aikoina, saapui laiskahkosti pelastamaan veljensä tuosta tilanteesta. Booker loukkaantui tuossa kuitenkin sen verran pahasti, että ei ollut pystynyt sen jälkeen esiintymään, ja Stevie Ray olikin julistanut pian ppv:n jälkeen, että Booker oli nimittänyt Stevien korvaajakseen TV-mestariksi. Mitään virallista vahvistusta tähän ei Bookerilta oltu saatu, joten Stevie Ray oli enemmänkin itsejulistautunut TV-mestari kuin oikea semmoinen. Silti hän puolusti ”mestaruuttaan” sekopäistä Chavo Guerrero Jr:ää vastaan, sillä Chavo väitti, ettei Stevie ole oikea mestari, vaan että itse asiassa hän on oikea TV-mestaruuden haltija ja että Stevien pitäisi tulla luovuttamaan tuo vyö hänelle tässä ppv:ssä.

Vyönluovutusta ei nähty, mutta ei toisaalta edelleenkään oikeaa painiottelua näiden kahden välillä. Jälleen puolikas tähti täytyy antaa ihan sille yritykselle, kuinka hyvin Chavo jaksaa omaa rooliaan vetää ja myös tuolle Chavon loistavalle attirelle. Mitään kunnon painimista ei tässä tosiaan ollut.

Kunnon painimista ei nähty myöskään seuraavaksi, vaikka luvassa piti olla Rick Steiner vs. Scott Steiner -ottelu. Rick oli siis palannut useamman kuukauden kestäneeltä sairaslomaltaan, jolle nWo Hollywood -jäsen Brian Adams oli Scott Steinerin käskystä hänet pistänyt. Heti paluussaan hän olikin hyökännyt Scottin kimppuun niin pahasti, että Scottin ja tämän kaverin Buff Bagwellin mukaan Scott oli nyt painikyvytön. Itse asiassa Scott saapui tässä tapahtumassa Buffin saattamana sisääntulorampille paarien päällä ja hengityskoneessa, mikä oli aika hulvaton näky. Ihan hauskan anglen pilasi paikalle saapunut J.J. Dillion, joka alkoi selittää siitä, kuinka ottelua ei Scottin loukkaantumisen takia voida käydä nyt, mutta se nähdään seuraavassa ppv:ssä. Odottiko WCW todella, että yleisö ilahtuisi siitä, että kesken ppv:n WCW:n ”presidentti” saapuu ihan innoissaan kertomaan, että kyllä tämä ottelu nähdään – mutta vasta ensi ppv:ssä? Voi hyvää päivää. No, hyvää promoilua Buffilta ja hyvää näyttelyä Scottilta, mutta se siitä tältä erää..

Singles Match

Brian Adams vs. Steve McMichael

Edeltävän vuoden huonoimmaksi painijaksi valitsemaani Steve McMichaelia ei ole vuoden ’98 aikaisemmissa ppv:issä tarvinnut katsoa kuin SuperBrawlin. Ilmeisesti tämä johtui McMichaelin loukkaantumisesta, ja vaikka loukkaantumisia ei kenellekään soisikaan, voisi tässä tapauksessa kai ainakin käyttää sitten ilmaisua ”onni onnettomuudessa”. Onni oli siis se, että katsojien ei tarvinnut loukkaantumisen aikana katsella umpitylsää Mongoa. Paluunsa jälkeen Mongo, joka ennen loukkaantumista veti lyhyen heel-runin, palasi taas faceksi ja alkoi itse asiassa haaveilla vielä yhdestä Four Horsemanin runista. Ric Flairia ei ppv:issä ollut näkynyt tammikuun jälkeen, Arn Anderson oli eläköitynyt ja Chris Benoit oli ihan muissa kuvioissa, joten työnsarkaa hänellä kyllä riitti. Sen lisäksi hän vielä jostain minulle täysin epäselvästä ja yhdentekevästä syystä paini tässä ppv:ssä nWo Hollywoodin Brian Adamsia vastaan.

Minusta oli jotenkin todella surkuhupaisaa, kuinka Mike Tenaykin meni mukaan Tony Schiavonen naurettavaan hypetykseen siitä, kuinka Brian Adams on kuulema ”kehäkonkari” (tekisi mieli käyttää DonEmilion sarkasmipostauksessaan käyttämää vuoden paras painitermi-palkinnon varmaa voittajaa, eli kehäkenraalia, koska tähän se tosiaan sopisi), joka nyt kouluttaa tässä ottelussa uutta ja vihreää McMichaelia. Siis mitä ihmettä? Johan se Mongo on yli kaksi vuotta ollut mukana täysipainoisena painijana? Ja jos he nyt Mongon halusivat laittaa jotain kokeneempaa heeliä vastaan, miksi h****tissä sen piti olla Brian Adams?! Miten olisi vaikkapa se US-mestari Bret Hart? Eddie Guerrero? Fit Finlay? Randy Savage? Tämä bookkaus tappaa aivosoluja enemmän kuin ’Alert konsanaan. Ainiin, ottelu oli oletettavasti yksinkertaisesti huono. Täydeltä paskuudelta sen pelasti yllättävän pirteä yleisö ja se, että kyllä nyt tätä vielä painiksi saattoi kutsua. Siitä kai kuuluu kiitos Adamsille. Tai en minä tiedä. Eteenpäin. Nopeasti.

WCW Cruiserweight Championship
Special Referee: Dean Malenko

Chris Jericho (c) vs. Juventud Guerrera

Tässä oli se toinen ottelu, jolla oli paikka pelastaa show. Harmi vain, että ppv oli tähän mennessä ollut niin täysi floppi, ja ME-puoli oli WCW:ssä viimeisinä vuosina parhaimmillaankin kehnoa, että tämän pitäisi olla vähintään ****-ottelu, että ppv pelastuisi surkeudelta. Taustalla ottelussa oli siis se, että ylimielinen (ja taas kerran ennen otteluaan hienon promon vetänyt) Chris Jericho oli edelleen CW-mestari, eikä Dean Malenko voinut enää kohdata häntä, koska oli mokannut ennen heidän Bash At The Beachin ottelua ja hyökännyt Jerichon kimppuun. Haastajat eivät kuitenkaan loppuneet Dean Malenkoon, vaan nyt oli Juventud Guerreran, joka oli esittänyt kuukausien ajan hienoja otteita mm. taistossa Flockia vastaan, aika päästä ottelemaan CW-mestaruudesta. Samalla Dean Malenko, joka ei niin vain kyennyt unohtamaan vihaansa Jerichoa kohtaan, oli kysynyt WCW:n Board of Directorsilta tms. luvan toimia ottelun erikoistuomarina, ja hän myös tuon luvan sai.

Hyvät uutiset tästä ottelusta on se, että ottelu oli oikein viihdyttävää ja näyttävää painia. Huonot uutiset puolestaan se, että ei tämä silti neljän tähden otteluksi yltänyt. Hyvin hankala selittää, mikä tässä ei natsannut ihan samalla tavalla kuin SuperBrawlin Guerrera vs. Jerichossa, jonka arvostelin ****:ksi, mutta jotenkin tämä vain tuntui astetta vaisummalta. Ehkä tässä ei sitten vain kauheasti nähty enää mitään uutta, mitä olisin sitten odottanut. Silti, en voi väittää, etteikö tämäkin ottelu olisi ollut todella hyvä. Molemmat esittivät hyviä otteita, ja aikaakin kamppailu sai vallan mukavasti, joten kyllä tämä onnistunut koitos oli. Saattaa olla, että se puolikkaan pienempi arvosana johtuu myös siitä, että ottelussa oli niin vahvasti mukana myös tuo Malenko vs. Jericho -feudin jatkaminen, vaikka Malenkokin roolinsa tässä veti hyvin. Yhteenvetona siis, että ottelu oli oikein hyvä, mutta ei tarpeeksi hyvä koko ppv:n kannalta.

* * * ½

9 Man Battle Royal

Vielä ennen Main Eventiä oli vuorossa varsin erikoinen ottelu. Kyseessä oli siis yhdeksän miehen Battle Royal, jossa ei ollut edes panoksena yhtään mitään. Ihan perinteisestä Battle Royalista ei kuitenkaan ollut kyse, sillä ottelun osanottajista neljä kuului nWo Hollywoodiin, neljä nWo Wolfpackiin ja yksi oli WCW World Heavyweight -mestari Goldberg. Tämä oli siis eräänlainen yhteenotto näiden kahden nWo:n välillä, jotka molemmat lisäksi havittelivat Goldbergin päämestaruutta, minkä takia myös Goldberg oli mukana ottelussa. Oikeastaan Goldbergin pääsyy mukanaoloon oli se, että hän feudasi nWo Hollywoodin The Giantin kanssa. Muut Hollywoodin jäsenet tässä ottelussa olivat Scott Hall, Curt Hennig ja Scott Norton. Wolfpackista puolestaan ottelussa olivat Kevin Nash, Sting, Lex Luger ja Konnan.

Battle Royalit harvoin ovat laadullisesti erityisen kehuttavia (Royal Rumble nyt poikkeuksena, koska se on muutenkin niin harvinaislaatuinen Battle Royal), mutta oikeanlaisella buukkauksella ne voivat olla viihdyttäviä tai ainakin kiinnostavia. No, tämä ei ollut sen enempää viihdyttävä, kiinnostava, laadullisesti kehuttava tai hyvin buukattukaan. Lähinnä tarjolla oli vajaa kymmenen minuuttia tylsää kulmissa rymistelyä ja epätoivoista köysissä nyhjäämistä Wolfpackin ja Hollywoodin jäsenten välillä höystettynä päämestari Goldbergin tuhoavalla ja hallitsevalla voimalla. Harvassa olivat ottelun hyvät kohdat, joten kyllähän tämä aika puhtaasti huono ottelu oli. Yleisökään ei ollut yhtä innokkaasti mukana kuin yleensä Goldbergin otteluissa.

Tag Team Match

Eric Bischoff & Hollywood Hogan vs. Diamond Dallas Page & Jay Leno

Hollywood Hogan hävisi kyllä päämestaruutensa jo ennen Bash At The Beachia, mutta silti hän on ollut molempien ppv:eiden Main Eventissä mestaruustappionsa jälkeen. Hulvattomintahan tässä on se, että päämestaruuskautensa aikana Hoganilla ei taas tunnu olevan mikään tarve esiintyä ppv:ssä ollenkaan. Jollain egoa on kuitenkin aina pönkitettävä. Nyt sitä siis pönkitettiin tällä DDP-feudin jatkamisella. Kuten jo viime ppv:nkin kohdalla sanoin, oli tämä DDP-feud ainakin minun mielestäni auttamattoman myöhässä. Se olisi ollut superkuumaa kamaa esimerkiksi vuoden ’97 kesällä ja alkusyksyllä Sting-feudia odotellessa, mutta silloin sitä ei tahdottu käyttää (ego-ongelmien takia?) Nyt ketään ei enää oikeastaan kiinnostanut, koska ihmiset olisivat halunneet nähdä taiston nWo Hollywood ja Wolfpack -johtajien välillä, mitä ei taas tultu näkemään… ego-ongelmien takia. Kiinnostavuutta yritettiin edellisessä kuussa hakea turhilla baseball-pelaajilla, ja tässä kuussa painikehään raahattiin vuorostaan The Tonight Show -juontaja Jay Leno. Hoganin puolella oli Bischoff. Hankala tähän on mitään järkevää kommentoida.

Hankalaa on myös mitään järkevää kommentoida ottelusta, koska se oli aika lailla samaa tasoa kuin Bash At The Beachinkin Main Event. Tällä kertaa katsojia ei sentään piinattu lähes puolituntisella ottelulla, vaan homma osattiin hoitaa alta pois alle vartissa. Laatua tämä ei kuitenkaan muuttanut mihinkään suuntaan, koska tässä oli sitä painia ehkä vielä vähemmän kuin viime ME:ssä. Lisäksi Leno ei ole itseäni kiinnostanut ikinä, joten hänkään ei tässä mitään pelastanut. Kun ottelun lopetus oli vielä typerästi botchattu (kamera näytti suoraan, ettei selätettävän hartiat olleet ollenkaan matossa selätyksen aikana), on tästä aika vähän sanottavaa. DDP nyt tuntui edes jonkun verran yrittävän, joten se vähän pelastaa. Ennemmin minä DDP:tä näissä ME-kuvioissa katselen kuin jotain ’80-luvun has beeniä, kuten vaikkapa Ultimate Warrioria. Onneksi edes WCW ei ikinä toisi Warrioria takaisin…

Tässä ppv:ssä oli yhdeksän ottelua. Niistä kolme oli yli kaksi tähteä. Niistä neljä oli yksi tähteä tai ali. Yksikään ei ollut neljä tähteä tai yli, ja ainoat hyvän rajan ylittäneetkin kaksi ottelua olivat lieviä pettymyksiä, sillä niiden ottelijoilta on nähty parempiakin kamppailuja. Kun tätä kaikkea höystettiin sillä, että ppv:ssä käytiin tasan yksi oikea mestaruusottelu, jonka ympärillä pyörii myös ainut oikeasti mielenkiintoinen juonikuvio, ei tästä voi ihan oikeasti paljon mitään hyvää sanoa. Oikeastaan huolestuttavinta tässä on se, että minulle ei jäänyt edes tästä ppv:stä samanlainen paskan maku suuhun kuin vaikkapa Starrcade 1997:sta. Se ei tarkoita, etteikö tämä itse asiassa olisi ollut vielä vähän Starrcadeakin huonompi (siellä oli sentään yksi ****-ottelu). Sen sijaan se kertoo siitä, etten minä enää osannut odottaakaan mitään muuta. Siinä vaiheessa kun ppv:n jääminen Surkeaksi ei enää edes herätä mitään pettymystä tai muuta tuntemusta, kuten vielä Starrcaden kohdalla, ollaan todella heikoilla jäillä. Toivottavasti jossain vaiheessa tulee se odottamani ryhtiliike, koska vielä alkuvuosi ’98 osoitti, että tällä firmalla on täysi mahdollisuus tarjota viihdyttäviä ppv:itä. Nyt minä katson näitä ihan vain nostalgiakiinnostuksen vuoksi. Mikään muu ei vedä minua katsomaan Fall Brawl 98:aa.

Wikipedia: WCW Road Wild 1998

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 21.2.2011

Lisää...

Arvio: WCW Road Wild 1998