Arvio: WWE Unforgiven 2005

Päivämäärä: 18.9.2005

Sijainti: Oklahoma City, Oklahoma (Ford Center)

Yleisömäärä: 8 000

WWE:n syksyn aloitti ppv-rintamalla Unforgiven, joka oli ollut Raw’n tapahtuma brand split -ppv:eiden alkuajoista lähtien. Selostajinamme JR, King ja Coach, joista oli viime kuukausien aikana vakiintunut Raw’n selostuskolmikko. Uutena haastattelijana debyyttinsä tässä ppv:ssä teki Diva Searchista tuttu Maria Kanellis, jolla oli tähän aikaan käytössään kauniisti sanottuna idioottigimmick.

WWE Intercontinental Championship

Carlito (c) vs. Ric Flair

Kuten tarkkaavaisimmat ovat varmasti huomanneet, Triple H ja Ric Flair olivat vetäytyneet ruudusta pois sen jälkeen, kun HHH hävisi Batistalle Vengeancessa järjestetyn Hell In A Cell Matchin. Kumpaakaan ei nähty WWE:ssä, kunnes Flair teki yksin paluunsa SummerSlamin jälkeen Raw’hon. Mikä erikoisinta: ensimmäistä kertaa vuosiin yksin liikkuva Flair näytti tekevän comebackinsa facena. Hän nimittäin saapui vieraaksi Carliton talk show’hun Carlito’s Cabanaan ja joutui Carliton rajun päänaukomisen kohteeksi. Carlito muun muassa sanoi, ettei ole hävinnyt IC-mestaruuttaan kertaakaan – puhumattakaan 16 kerrasta, kuten Flair on hävinnyt maailmanmestaruuden. Lopuksi Carlito sylki omenan Flairin kasvoille, mutta Flair vastasi tähän pieksemällä Carliton maahan. Flairin face-turn varmistui seuraavalla viikolla, kun hän saapui Shawn Michaelsin avuksi kesken Carliton ja Chris Mastersin beatdownin. Näiden neljän välille buukattiin joukkueottelu, mutta ennen sen alkua Flair löytyi backstagelta veriseksi piestynä. Seuraavalla viikolla Carlito tunnusti olleensa Flairin pieksemisen takana, joten ei ollut enää mikään ihme, että Flair janosi kostoa. Samalla hän halusi myös nousta ensimmäistä kertaa urallaan Intercontinental-mestariksi.

Tämän ottelun suurin vahvuus ei tosiaan ollut painillinen anti tai tekninen mestarillisuus vaan puhtaasti tunnelman, karisman ja tarinan yhdistelmä. Samaa voi oikeastaan sanoa monista muista Flairin tulevista Singles-otteluista, joita hän tämän tästä alkavan viimeisen aktiivipainijan singles-uransa aikana vetää. Ja juuri siksi näitä Flairin otteluita on niin ilo katsoa: ne tarjosivat jotain aivan muuta kuin suurin osa illan kamppailuista. Niissä ei nähty mielettömiä painiliikkeitä, mutta esimerkiksi tässäkään ottelussa ei missään vaiheessa tuntunut siltä, että mitään sellaista olisi tarvittu. Ei: Flair ja Carlito hoitivat ihan puhtaalla peruspainilla ja siihen yhdistetyllä mahtavalla meiningillään äärimmäisen viihdyttävän Intercontinental-mestaruusottelun. Erityisesti Flairin choppeja oli taas ilo seurata, kun Carlito vieläpä myi ne hienosti. Ottelun kohokohta oli tietenkin Flairin Double Ax/Flying Clothesline yläköydeltä, mitä Flair ei ollut ennen tätä onnistunut tekemään varmaan ikinä. Myös lopetus toimi, joten kokonaisuutena oikein mukava opener illalle.

* * *

Tag Team Match

Torrie Wilson & Victoria vs. Ashley & Trish Stratus

Comeback ja face-turn liittyvät myös illan toiseen otteluun. WWE Women’s-mestari Trish Stratus oli ollut ruudusta poissa siitä lähtien, kun Viscera teloi hänet sairaalakuntoon Backlashissa. Koko tuon ajan naisten mestaruus oli ollut Trishin hallussa, joten siitä ei ollut käyty mainittavaa kamppailua. Nyt Trish oli kuitenkin tullut takaisin, ja paluunsa yhteydessä hän myös teki face-turnin. Oikeastaan Trishin paluu liittyy koko Raw’n naisten divarin mullistukseen. Kaikki alkoi siitä, kun Candice Michelle ja Torrie Wilson siirrettiin kesän lopussa Raw’hon (vaikka Candice oli vasta pari kuukautta aiemmin draftattu SD:hen). Siellä he kaikkien yllätykseksi yhdistivät voimansa bad ass Victorian kanssa ja muodostivat ilkeän, ylimielisen, kauneuttaan korostavan ja ennen kaikkea dominoivan heel stablen. Tämä oli varmaan ensimmäinen kerta Torrien uralla, kun hän veti heel-roolia. Uusi heel-porukka aloitti uransa varsin näyttävästi, kun elokuun lopussa he kävivät uuden Diva Search -voittajan Ashley Massaron kimppuun. Parin seuraavan viikon ajan debytoija Ashley oli helisemässä kokeneen kolmikon kanssa, kunnes ppv:tä edeltävässä Raw’ssa Trish teki comebackinsa ja saapui kaikkien yllätykseksi auttamaan Ashleytä.

Tälle ottelulle pitää antaa puolikas ylimääräistä ihan vain siitä, että olipa kiva nähdä taas Trishiä kehässä ja vieläpä tässä face-roolissaan, josta olen aina tykännyt Trishillä kaikkein eniten. Vaikka Stratus onkin yksi naisten divarin parhaista heelistä, on hänestä vain niin helppo tykätä, että on kivaa päästä näkemään Trish taas facena. Kehuja pitää antaa myös siitä, että WWE oli tosiaan luonut oikean naisten stablen pitkästä aikaa: Wilsonin, Victorian ja Candicen kolmikko oli vieläpä pirun uskottava, ja sitä katsoi painikehissäkin ihan ilolla sen takia, että mukana oli oikeasti kovatasoinen Victoria. Tässäkin ottelussa onneksi suuresta osasta toimintaa vastasivat Victoria ja Stratus, jolloin meininki oli oikein tasokasta naisten painia, vaikkei sinänsä mitään ennennäkemätöntä. Ikävä kyllä Diva Search Ashley oli tässä ottelussa vielä ihan hakusessa, eikä Torrien menosta voi sanoa paljon enempää, joten kokonaisuus jäi heidän vuokseen vähän laihaksi. Silti ihan ok naisten kamppailu tässä välissä.

* *

Singles Match

Big Show vs. Snitsky

No niin, sitten jotain ihan muuta. Tämä feud oli saanut alkunsa siitä, että Snitskyllä oli jalkafetissi. Oi että, WWE sitten kyllä osaa. Niinpä Snitsky oli SummerSlamin jälkeisessä Raw’ssa yrittänyt väkisin nuolla Maria Kanelliksen jalkoja, mutta Big Show oli onneksi viime hetkellä saapunut apuun ja estänyt tämän jalkaraiskauksen. Kostoksi tästä seuraavalla viikolla Snitsky sekaantui Big Show’n otteluun ja iski tätä brutaalisti kehäkellolla päähän. Pari seuraavaa viikkoa Big Show kärsi tuosta rajusta iskusta, mutta nyt hän oli kunnossa ja valmis kostamaan kaiken.

Huh, WWE päätti sitten lähteä ihan rehdisti kisaamaan vuoden huonoimman ottelun palkinnosta, kun pitkään aikaan ihan mitään täyttä pökälettä ei ole ollut tarjolla. Big Show vs. Snitsky kuulostaa jo etukäteen niin kamalalta kuralta, että tämän oli käytännössä enää mahdotonta alittaa odotuksia, koska niitä ei ollut ollenkaan. Niinpä ainakin Big Show sitten onnistui suoriutumaan tästä ottelusta hieman jopa (olemattomia) odotuksia paremmin. Se ei silti tarkoita, etteikö tämä ottelu olisi ollut huono. Sellainen tämä aivan ehdottomasti oli. Silti aivan täyttä kurapaskaa ei ollut tarjolla: Snitskyn Back Suplex Show’lle oli oikeasti aika näyttävä, ja loppuyllärinä yleisölle tarjoiltiin vielä Show’n nip up (hieman köysien avulla). Näiden parin yksittäisen hyvän hetken ansiosta tämä ottelu käärii itselleen arvosanaksi minulta yhden tähden. Hämmästyttävää kyllä, se on paljon vähemmän kuin monilta muilta arvostelijoilta, jotka ovat tarjonneet kahta tai jopa kahta ja puolta tähteä. Tuollaisiin arvosanoihin en itse veny millään, sillä minusta tässä ei ollut mitään sellaista, mikä olisi nostanut ottelun noin korkealle tasolle. Ehkä ennakkoasenteeni oli sitten liian negatiivinen. En voi yksinkertaisesti käsittää, miksi WWE piti tämän ottelun buukkaamista ppv:hen millään tavalla tarpeellisena tai hyvänä ideana.

Singles Match

Kerwin White vs. Shelton Benjamin

Lisää klassikkopoimintoja vuodelta 2005: Kerwin White era. Kaikki alkoi siis siitä, kun Chavo Guerrero draftattiin Smackdownista Raw’hon. Kesän loppupuolella Chavo sitten debytoi Raw’ssa, muttei suinkaan Chavo Guerrerona. Hän nimittäin saapui kehään ja ilmoitti hylänneensä kaikki meksikolaistaustansa ja koko sukuhistoriansa. Chavo yksinkertaisesti ilmoitti, ettei hän enää olisi latino ja ettei hänellä olisi mitään tekemistä meksikolaisten kanssa. Sen sijaan hän halusi olla rehellinen valkoinen amerikkalainen ihminen, jolla oli klassinen amerikkalainen unelma edessään. Niinpä hän muutti nimensä Kerwin Whiteksi, värjäsi hiuksensa valkoiseksi, pukeutui poolopaitaan ja golf-shortseihin ja alkoi ajaa kehään golf-kärryllä. Uutena sisääntulomusiikkinaan Chav… Kerwin White käytti jotain klassista jenkkipianomusiikkipimputusta. Syytä tähän muutokseen ei koskaan kerrottu. Heel-heattia kerätäkseen White promosi kehässä viikosta toiseen amerikkalaisten ylivertaisuudesta, ja lopulta hän alkoi myös haukkua muista etnisistä taustoista lähtöisin olevia, kuten afroamerikkalaisia. Tämä oli liikaa Raw’n ikuiselle midcarderille Shelton Benjaminille, joka kävi uudistuneen Chavon kimppuun ja haastoi hänet ppv-otteluun.

Harmillisen yhdentekeväksi jäi tämä ottelu. En tiedä, vaikuttiko Chavon idioottimainen gimmick sitten myös miehen kehäsuorituksiin, mutta jotenkin tässä ottelussa ei nähty ollenkaan samanlaista meininkiä kuin mihin Chavolta oli vuosien aikana ehtinyt tottua. Toki Chavokin vanhenee koko ajan, mutta silti… Ei sen muutoksen pitäisi olla näin suurta. Myöskään Benjamin ei ollut tällaisessa filler-tyylisessä ottelussa missään tapauksessa parhaimmillaan: varsinkaan, kun Shelton joutui vielä myymään ottelun ajan polveaan, mikä esti häntä tekemästä mitään näyttäviä high flying -liikkeitä. Sinänsä Benjamin myi kyllä vammaansa varsin mallikkaasti, ja tuosta polven telomisesta sai myös ihan toimivan tarinan ottelulle. Mitään uutta se ei kuitenkaan ollut verrattuna niihin kaikkiin miljoonaan muuhun otteluun, joissa on painihistorian aikana keskitytty telomaan vastustajan polvea. Kaikista kritiikistä huolimatta on hyvä loppuun todeta, että kehässä toisiaan vastaan olivat kuitenkin Chavo Guerrero ja Shelton Benjamin, joten näistä lähtökohdista myös lievästi epäonnistunut ottelu on silti ihan mukava koitos.

* * ½

Steel Cage Match

Edge vs. Matt Hardy

SummerSlamin henkilökohtainen ja superintensiivinen ottelu Edgen ja Hardyn välillä päättyi, kun Edge pieksi nyrkeillään Hardyn niin rajusti kanveesiin, ettei tämä pysynyt edes tajuissaan. Niinpä tuomarin oli pysäytettävä ottelu. Hardy ei kuitenkaan tuosta tappelusta lannistunut, vaan kävi SS:n jälkeen entistä aggressiivisemmin Edgen kimppuun. Hardy vaati uusintaottelua Edgeä vastaan ja saikin sen pari viikkoa SummerSlamin jälkeen Raw’ssa. Tuo ottelu oli Street Fight, ja Hardy ilmoitti vievänsä Edgen helvettiin tuossa ottelussa. Parhaansa Hardy myös teki, sillä hän iski Edgelle (ja samalla itselleen) Side Effectin sisääntulorampilta alas suoraan betonilattialle. Molemmat jäivät makaamaan maahan tajuttomina, kun heidät kärrättiin ambulanssilla pois. Tuokaan ottelu ei tuonut ratkaisua tähän vuoden henkilökohtaisimpaan feudiin, joten GM Eric Bischoff määräsi vielä yhden ottelun ppv:hen. Tällä kertaa se olisi Steel Cage Match.

No sitten päästiin asiaan! Hardy ja Edge täräyttivät yhden WWE:n 2000-luvun kovimmista Steel Cage Matcheista. Tässä oli nyt oikeastaan kaikki, mitä Hardyn ja Edgen feudin päätökseltä vain saattoi toivoa: hurjia liikkeitä, verta ja ennen kaikkea mahtava lopetus. Molemmat jätkät olivat todellakin valmiita antamaan aivan kaikkensa, ja lopputuloksena oli sitten brutaali häkkitappelu. Tämä menee helposti huippuotteluiden kategoriaan, ja olin lähellä antaa tälle jopa vielä puolikkaan enemmän. Tämä jää kuitenkin pikkaisen vajaaksi siitä, koska ottelu omasta mielestäni kesti vähän jopa turhan pitkään. Homma lähti käyntiin hieman turhan hitaasti, ja tuntui siltä, että näin pitkällä kestolla oli pyritty väkisin sellaiseen eeppisyyteen, joka olisi saatu aikaan ihan muutenkin. Alun tappelu hiukan haukotutti, mutta onneksi siitä päästiin aika nopeasti varsinaiseen TAPPELUUN. Sitten oli Powerbombia häkkiä päin, Powerbombia yläköysiltä, Side Effect yläköysiltä, tuoliniskuja, verenvuodatusta, Twist of Fate Litalle… ja tietenkin se mahtava Leg Drop häkin katolta Edgen päälle. Huikea ottelu.

* * * *

World Tag Team Championship

The Hurricane & Rosey (c) vs. Trevor Murdoch & Lance Cade

Ikisuosikkini The Hurricane oli pitänyt World Tag Team -mestaruuksia hallussaan yhdessä Roseyn kanssa huhtikuusta lähtien. Nyt supersankarikaksikko sai vastaansa aivan uuden haasteen, kun heitä vastaan asettui vain pari viikkoa aikaisemmin Raw-debyyttinsä tehnyt Trevor Murdochin ja Lance Caden kaksikko. Itse asiassa Cadelle kyseessä oli ennemminkin comeback kuin debyytti: Cadehan oli pyörinyt Raw’n alakortin kuvioissa pitkän aikaa vuonna 2004 (nimellä Garrison Cade), kunnes hänet oli lähetetty takaisin OVW:hen. Siellä hän oli yhdistänyt voimansa uuden tulokkaan William Mullerin kanssa, joka oli ennen OVW:hen saapumista paininut vuosien ajan indy-skenessä (muun muassa alkuaikojen TNA:ssa) nimellä Stan Dupp. WWE:ssä hänen nimekseen annettiin Trevor Murdoch, koska mies kieltämättä muistutti todella paljon legendaarista Dick Murdochia. Murdochin ja Caden joukkueesta tehtiin vanhan ajan NWA-tyylinen kaksikko, jossa Cade veti suulaan ja lipevän cowboyn roolia, ja Murdoch oli hiljainen mutta aggressiivinen punaniska. Yhdessä tämä kaksikko saapui siis syksyn alussa Raw’hon ja voitti heti debyyttiottelussaan Hurricanen ja Roseyn non title -kohtaamisessa. Niinpä heille oli pakko myöntää mestaruusottelu ppv:hen.

Raw’n joukkuedivisioona ei välttämättä ollut tässä vaiheessa kovinkaan vahvoilla kantimilla (ainakaan buukkauksellisesti), mutta maailman suurimpana Hurricane-markkina voin silti sanoa, että olisin mielelläni nähnyt Hurricanen ja Roseyn painivan jokaisessa Raw’n ppv:ssä heidän joukkuemestaruuskautensa aikana. Niinpä kun nyt sitä harvinaista herkkua oli tarjolla, nautin tilaisuudesta suuresti. Ottelu itsessään ei ollut mitään erinomaisinta tai omalaatuisinta joukkuepainia, mutta kokonaisuutena kamppailu oli silti ihan mukava kokonaisuus. Lisäpisteitä tämä ottelu kerää siitä, että tälle oli vaivauduttu rakentamaan oikea tarina: noin puolessavälissä Hurricane otti vastaansa aivan perhanan brutaalin näköisen DDT:n apronilta ringside-alueelle, minkä jälkeen Rosey joutui pitkään taistelemaan yksin. Sitten aivan lopussa tajuttomuuden rajamailla heiluva Hurricane nousi vielä kehään ja aloitti epätoivoisen taistelun Cadea ja Murdochia vastaan. Hyvin buukattu ottelu, jossa Hurricanen lisäksi myös tulokasjoukkue Cade ja Murdoch hoiti osuutensa varsin kunniakkaasti. Vähän erikoisempaa painia olisi silti vaadittu korkeammille arvosanoille.

* * ½

Singles Match

Chris Masters vs. Shawn Michaels

Tämä oli Chris Mastersin ppv-debyyttiottelu. Ja millä tavalla se tulikaan: semi-ME:ssä Shawn Michaelsia vastaan. WWE:llä oli todellakin luottoa tähän lihaskimppuun hänen uransa alkuaikoina. Mastersin ja Michaelsin feud sai alkunsa siitä, kun Michaels saapui kehään SummerSlamin jälkeisessä Raw’ssa ja veti promon, jossa hän a) antoi pari ikävää piikkiä Hoganille (joka oli viime hetkellä peruuttanut suunnitelman hänen ja Michaelsin feudin jatkamisesta sekä luvatusta jobbaamisesta Michaelsille) b) päätti lyhyen heel-kautensa ja teki face-turnin. Promo jäi kuitenkin kesken, kun Chris Masters saapui paikalle ja kysyi, olisiko Michaelsin nyt vihdoin aika astua sivuun ja luovuttaa soihtu eteenpäin uusille tähdille. Michaels ei tällaista vihjailua kuunnellut, vaan kehotti ensin Mastersia lähtemään, ja kun Masters ei kehotusta totellut, kävi tämän kimppuun. Seuraavalla viikolla Masters pieksi yhdessä uuden kaverinsa Carliton kanssa Michaelsin, kunnes Ric Flair saapui apuun. Seuraavalla viikolla Masters sitten haastoi Michaelsin Masterlock-haasteeseen: tähän mennessä kukaan ei ollut onnistunut murtamaan Mastersin Masterlockia. Michaels meinasi jo onnistua siinä, mutta viime hetkellä Masters turvautui halpamaisiin konsteihin potkaisemalla Michaelsille low blow’n ja pistämällä hänet sitten tajuttomaksi Masterlockissa. Vielä ppv:tä edeltävässä Raw’ssa Michaels ja Masters kohtasivat joukkueottelussa, ja Masters onnistui taas lukitsemaan Michaelsin Masterlockiin.

Tämä ottelu on jälleen kerran upea osoitus Shawn Michaelsin erinomaisuudesta. Täytyy tosin myöntää, että Mastersin ensimmäisinä vuosina oli miehen suuri mark ja toivoin, että hänestä tulisi iso nimi WWE:ssä. Sittemin Masters-innostukseni kuitenkin lopahti, ja nyt jälkeenpäin katsottuna hänen edesottamuksena eivät mitään suuria riemunkiljahduksia aiheuta. On silti todettava, etten edelleenkään ymmärrä sitä tajutonta kritiikkiä, minkä Masters alkuaikoinaan sai. Erityisesti tässä ottelussa nähdään, että Masters pystyi ottelemaan oikean vastustajan kanssa pirun hienon ottelun. Toki suurin osa ottelun viihdyttävyydestä oli Michaelsin ansiota, mutta todellisen paskasäkin kanssa tämmöinen ottelu ei olisi todellakaan ollut mahdollista. Masters oikeasti tahtoi osoittaa tässä osaamisensa, ja niinpä hän teki pirusti töitä. Jokainen Mastersin power-liike näytti uskottavalta, ja Masters myös liikkui kehässä kokoisekseen vauhdikkaasti. Edes nenän aukeaminen kesken ottelun ei hidastanut Mastersia: äijällä todella riitti nälkää. Michaels sitten hoiti puolestaan ottelun kuljettamisen, hienon tarinankerronnan, upean myymisen ja päälle vielä muutaman nätin spotin. Niinpä näistä ainesosista syntyi yli 15-minuuttisena kamppailuna yksi Chris Mastersin WWE-uran parhaista otteluista, joka ei silti ihan huipputasolle sentään yllä.

* * * ½

WWE Championship

John Cena (c) vs. Kurt Angle

Kuten kuvasta näkee, Cena alkoi vähitellen siirtyä lookinsa ja gimmickinsä osalta pois räppäriajasta kohti Marine-aikaa. Samalla oli myös uusien haastajien aika, kun Cena oli onnistunut säilyttämään vyönsä SummerSlamissa Chris Jerichoa vastaan ja uusimaan temppunsa Raw’ssa. Raw’n mestaruusottelun panoksena oli se, että häviäjä joutuisi lähtemään WWE:stä. Kun Jericho oli hävinnyt, GM Eric Bischoff päätti kylmästi heidän yhteistyönsä ja käski Jerichon häipyä firmasta. Niin myös kävi: Jerichoa ei nähty WWE:ssä pitkään aikaan. Sen sijaan heti samaan Cena sai uuden haastajan. Cenaa koko ajan enemmän vihaava Eric Bischoff ilmoitti, että hän oli jo valinnut uuden henkilön, joka tulisi vihdoin viemään WWE-mestaruuden pois Cenan epäansaitsevista käsistä. Tuo haastaja oli Cenan vanha Smackdown-aikojen tuttu Kurt Angle, joka kävi saman tien Cenan kimppuun. Seuraavien viikkojen ajan Cena olikin sitten varsin tukalan haasteen edessä, kun Bischoff ja Angle tekivät yhdessä kaiken mahdollisen tehdäkseen Cenan elämästä helvettiä. Mikä pahinta, Angle liittoutui Christianin entisen problem solverin Tyson Tomkon kanssa, joten Cena joutui taistelemaan niin Anglea, Tomkoa kuin General Manager Bischoffiakin vastaan samaan aikaan.

Tässä ottelussa ärsytti kaksi asiaa: 1) Cenan nilkkaa oli myyty koko tapahtuman ajan loukkaantuneena, ja vielä juuri ennen ottelun alkamista selostajat puhuivat siitä, kuinka pahasti se on teipattu. Minkä h**vetin takia Kurt Angle ei sitten koko ottelun aikana aivan ennen lopun Ankle Lock -temppuilua koskenutkaan Cenan nilkkaan tai yrittänyt työstää sitä mitenkään? Tämä on ihan oikea kysymys, ja olisi kiva tietää, johtuiko tämä aivopieru enemmän Cenasta vai Anglesta, koska painijathan sen aika pitkälti kuitenkin päättävät, mitä kehässä tehdään. Tuntuu aivan idioottimaiselta, että Cenalle on vedetty hirveät teipit jalkaan, ja sitten Angle ei huomioi tätä mitenkään. Nolla pistettä Anglelle kehäpsykologiasta. 2) No, lopetus oli myös p**ka ja kaikkein halvin tapa päättää ppv:n päämestaruusottelu. Jos näistä kahdesta ärsyttävästä seikasta päästään yli, oli ottelu muuten todella viihdyttävää ja ennen kaikkea intenssiivistä painia. Hemmetin hyvää työskentelyä Anglelta siinä mielessä, että hän sai samaan aikaan Cenan näyttämään vahvalta ja omat iskunsa vaaralliselta. Juuri tällaista rajua taistelua näiden päämestaruusotteluiden pitäisi olla useammin. Sinänsä siis tämä kyllä onnistui tehtävässään erittäin hyvin. En vain tajua, mihin koko typerää nilkkaloukkaantumiskäännettä tarvittiin, kun kaksikko olisi pärjännyt täysin hyvin ilman sitä.

* * * ½

Yksi huippuottelu, kaikesta kritiikistä huolimatta hieno ME ja lisäksi hieno semi-ME. Hyvä opener ja pari ihan kivaa väliottelua. Kyllä tämä tällaisena väli-ppv:nä enemmän kuin hoiti tehtävänsä, joten kokonaisuuteen voi olla varsin tyytyväinen. Vahva Ok-tason ppv.

Wikipedia: WWE Unforgiven 2005

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 14.6.2015

Lisää...

Arvio: WWE Unforgiven 2005