Arvio: WWF Royal Rumble 1994
Päivämäärä: 22.1.1994
Sijainti: Providence, Rhode Island (Providence Civic Center)
Yleisömäärä: 14 500
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Kyllä vain, uusi vuosi aloitettiin tuttuun tapaan Royal Rumblella. WWF oli nyt vakiinnuttanut tapahtuman perinteeksi viime vuonna ensimmäisen kerran käytössä olleen stipulaation siitä, että Royal Rumble -ottelun voittaja pääsisi haastamaan WWF-mestarin WrestleManian pääottelussa. Muutenkaan WWF:llä ei ollut tapahtunut mitään kovin merkittävää sitten viime näkemän.
Oleellisinta on oikeastaan se, että WWF:n katsojaluvut ja yleisömäärät olivat tasaantuneet. Vaikka olen pitkän aikaa melkein joka arviossa kirjoittanut bisneksen huonosta tilanteesta, on nyt todettava kuitenkin se, että WWF:n house show -yleisömäärät eivät olleet enää laskeneet ainakaan mainittavasti (joskaan eivät myöskään nousseet). Lisäksi ppv:eiden buyraten pysähtymiselle näytti olevan tulossa ehkä jopa loppu. Esimerkiksi tämä Rumble keräsi paremman buyraten (1.1) kuin edellisen vuoden Rumble. PPV-bisnes oli muutenkin edelleen isosti kannattavaa, ja mikä parasta WWF:n kannalta, noin vuosi sitten aloitettu lippulaivashow Raw keräsi koko ajan parempia katsojalukuja. Monet alaa seuraavat ennustivatkin (eivät tosin ensimmäistä kertaa), että pohja olisi vihdoin alalla saavutettu ja että pientä elpymistä saattaisi olla edessä. No, kunnon elpymiseen oli kyllä vielä aikaa, ja ennen sitä WWF joutuisi vielä isoihin ongelmiin.
Yksi iso asia WWF:ssä oli se, että Bobby Heenanin lähdön jälkeen WWF:llä ei ollut oikeastaan yhtään kunnon color commentatoria. Jerry Lawler oli edelleen sivussa häneen kohdistuneiden rikossyytteiden takia. Lawleria raiskauksesta syyttänyt nuori nainen oli kyllä jo kertonut valehdelleensa, mutta koko tapauksen käsittely ei ollut sujunut niin nopeasti kuin Lawler itse oli toivonut. Niinpä moni mietti etukäteen kuumeisesti, kuka saapuisi Vince McMahonin seuraksi selostamoon. Vastaus oli lopulta varsin yllättävä: paikalle nimittäin saapui WWF-paluunsa tekevä Ted DiBiase! DiBiase oli tässä välissä käynyt painimassa Japanissa AJPW:ssä ja voitti siellä joukkuemestaruudet Stan Hansenin kanssa. DiBiaselle oli suunnitteilla vaikka mitä, mutta sitten hän kärsi varsin harmittoman näköisessä tilanteessa vakavan loukkaantumisen. Niin vakavan, että se johti hänen kaiki painiuransa päättymiseen. Niinpä DiBiase jätti vuoden 1993 lopussa Japanin ja päätti palata WWF:ään, josta hänelle tarjottiin muita hommia painikehän ulkopuolelta. DiBiase toimi tässä show’ssa ihan kohtuullisesti McMahonin selostusparina, mutta ei häntä ehkä ollut kuitenkaan luotu color commentatoriksi.
Yhden ottelun ajan selostajina kuultiin muuten taas Gorilla Monsoonia ja Jim Rossia – eikä tämäkään jäisi viimeiseksi kerraksi, kun Monsoon selostaisi ppv:ssä! Olin tosiaan Rumble 1993 -arviossa täysin ennenaikaisesti ennakoinut Monsoonin selostusuran päätöstä, pahoittelut siitä. Tosiasiassa Monsoon palaisi vielä pääselostajan rooliin King of the Ring 1994:ssa ja kommentaattoriksi Survivor Series 1994:ssa. Sen sijaan Jim Rossille tämä Rumble-esiintyminen jäisi viimeiseksi WWF-ppv-esiintymiseksi yli vuoteen. Vuosi sitten WWF:ään isolla hypellä WCW:stä saapunut Ross ei ollut osoittautunut sellaiseksi selostajaksi kuin Vince oli toivonut, ja niinpä WWF päätti olla jatkamatta Rossin sopimusta, kun se umpeutui helmikussa 1994. Viimeisenä ideana Vince ehdotti Rossille, että tämä muuttaisi hahmoaan edemmän komediahahmoksi, alkaisi pukeutua cowboy-hattuun ja ottaisi käyttöön JR-nimen, minkä olisi tarkoitus olla suora viittaus Dallas-sarjan JR Ewingiin. Tämmöisiin idioottimaisiin ideoihin Ross ei tietenkään suostunut, joten hänen ja WWF:n yhteistyö päättyi helmikuussa 1994. Kaksi viikkoa myöhemmin Ross kärsi ensimmäisen Bell’s palsy -kohtauksen. Toivuttuaan siitä hän siirtyi selostamaan SMW:hen – ja palasi sitten toki aikanaan WWF:ään, mutta siitä aikanaan lisää.
Singles Match
Tatanka vs. Bam Bam Bigelow
Kuten monet suomalaiset tietävät, tämän ottelun piti alun perin olla Tatanka vs. Ludvig Borga. Ikävä kyllä Tony Halme loukkasi nilkkansa juuri ennen tapahtumaa (ja joutui pian myöskin pahempiin ongelmiin), joten hän joutui jäämään pois tapahtumasta. Vielä ikävämpää suomalaisesta näkökulmasta oli tietenkin se, että Borga ei enää koskaan palannut WWF:ään ja että historian ainoan suomalaisen WWF-tähden ura päättyi tähän. Borgan poisjäänti oli toki myös juonikuviollisesti pettymys. Borga oli nimittäin loppuvuodesta tehnyt WWF-historiaa ja selättänyt Tatankan ensimmäisen kerran Tatankan WWF-uran aikana. Tatanka oli jäänyt samalla sairaslomalle, koska Borgan voittoon oli kuulunut Yokozunan brutaali hyökkäys. Tämän ottelun oli tarkoitus olla Tatankan paluuottelu Borgaa vastaan. Nyt Borgaa joutui sitten korvaamaan Bam Bam Bigelow, jonka kanssa Tatankalla ei ollut yhtään niin tulinen feud. Historiaa näilläkin kahdella riitti kyllä: Bigelow ja Tatanka olivat feudanneet koko viime vuoden kevään ja kesän, mutta feud oli oikeastaan päättynyt sen jälkeen, kun Tatankan ja Borgan kuvio oli alkanut. Nyt se heräteltiin vielä kerran tätä ottelua varten.
Oho, tämähän oli hyvä alku illalle! Ensimmäisten minuuttien aikana ajattelin vielä, että ei tästä välttämättä tule kovin kummoista ottelua, mutta sitten ottelu jatkuikin yllättävän pitkään ja molemmat painijat alkoivat pistää parastaan. Bigelow oli näihin aikoihin ehdottomasti yksi koko bisneksen parhaista isoista miehistä, ja Tatanka on tosiaan ollut oikeiden vastustajien kanssa rehellisyyden nimissä yllättävän virkistävä. Ja vaikka tätä touhua kuinka sinivalkoisten lasien läpi haluaisi katsoa, on pakko myöntää, että ei Ludvig Borgan ja Tatankan ottelu olisi millään yltänyt samalle tasolle kuin tämä. Tämä oli nimittäin hyvä painiottelu, joka kesti juuri sopivan aikaa ja joka sai myös hyvän lopetuksen. Mikä parasta, tässä nähtiin myös Bigelowin hurja Moonsault. All in all, mainio opener illalle, mutta ei sentään mitään sen erikoisempaa.
* * *
WWF Tag Team Championship
Quebecers vs. Hart Brothers
Ensinnäkin: WWF:n joukkuemestaruuskuvioissa oli tapahtunut nopeita käänteitä. Ensin Johnny Polon manageroima Quebecers-kaksikko oli hävinnyt vyönsä 1-2-3 Kidin ja Marty Jannettyn joukkueelle, mutta sitten he olivat voittaneet vyöt takaisin vain viikkoa myöhemmin. Samalla Bret ja Owen Hartin muodostamasta veljeskaksikosta oli tullut uudet ykköshaastajat joukkuemestaruuksille. Mitenkö niin oli käynyt? No, kaikki alkoi tietenkin Survivor Seriesistä, jossa Hart-veljekset Bret, Owen, Bruce ja Keith voittivat Shawn Michaelsin ja tämän ritarit. Kauniissa voitossa nähtiin kuitenkin yksi särö: Owen Hart eliminoitiin (ainoana Hart-veljeksenä) ottelusta sen jälkeen, kun Bret vahingossa potkaisi häntä selkään ja Michaels onnistui yllättämään Owenin. Ottelun jälkeen Owen palasi kehään ja syytti Bretiä kateellisuudesta, katkeruudesta ja ties mistä. Veljesten välille oli leimahtaa kunnon vihanpito, kun Owen haastoi oman veljensä otteluun, jossa selvitettäisiin heidän erimielisyytensä ja se, kuka oikein oli ”paras Hart-veljes”. Tämä oli siinä mielessä historiallinen haaste, että veljesten väliset painiottelut olivat näihin aikoihin TODELLA harvinaisia. Niinpä Bret ei tietenkään suostunut oman veljensä väliseen haasteeseen vaan ilmoitti haluavansa korjata hänen ja Owenin välit. Siinä hän myös lopulta onnistui: Owen ymmärsi, että Bretin teko Survivor Seriesissä oli vahinko ja että Bret oikeasti välitti Owenista. Niinpä Bret ja Owen päättivät vihamiehiksi ajautumisen sijaan yhdistää voimansa ja lähtivät tavoittelemaan WWF:n joukkuemestaruuksia, Owenin ensimmäistä WWF-mestaruutta. Hartit nousivat teoillaan nopeasti Quebecersien ykköshaastajiksi – olihan Bret kuitenkin entinen WWF:n päämestari. Niinpä tämä ottelu buukattiin ppv:hen, ja nyt Hart-veljeksillä oli täydellinen mahdollisuus osoittaa, että kaikki keskinäiset erimielisyydet olivat menneen talven lumia.
Huh huh, tässä ottelussa itse matsia paljon suurempi asia oli se, millainen merkitys tällä oli koko vuoden 1994 suurimmalle juonikuviolle. Vaikka Bret ja Owen Hartin välisen feudin rakentelu oli alkanutkin jo Survivor Series 1993:ssa, juuri tämä ottelu oli se ratkaiseva käännekohta, jolloin WWF:n historiallinen veljesriita polkaistiin kunnolla käyntiin. Ja voi pojat, millä tavalla polkaistiin! Vaikka tämän ottelun lopetus onkin yksittäisen ottelun lopetuksena vähän ärsyttävä (koska se jättää hyvän ottelun todella tympeästi kesken), on se kokonaiskuvassa aivan täydellinen ratkaisu. Kun tähän sitten ympätään kaikki post match -meiningit, ei voi kuin ihailla tämän feudin rakentelua. Mutta: kaiken tämän lisäksi tämä oli ehdottomasti hieno joukkuemestaruusottelu. Toisaalta mitä muuta saattoi odottaa, kun pistää Bret ja Owen Hartin painimaan joukkuemestaruudesta ja kun vastustajajoukkuekaan ei ole täytetty millään paskasäkeillä. Lisäksi aikaa oli vielä hyvin, ja ottelu oli rakennettu kiinnostavasti, joten tämä oli kokonaisuutena kova matsi. Tässä kerrottin hieno tarina, ja ottelun suuri lopetus rakenneltiin hyvin ottelun aikana. Silti ottelun lopetus on sillä tavalla ärsytävä, että se esti tätä ottelua nousemasta huipputasolle, vaikka muuten tuon lopetuksen puolella olenkin täysin. Jos ottelu olisi saanut kunnollisen lopetuksen, olisi tämä matsi voinut olla ehkä jopa huippuottelu. Toisaalta silloin tämä ottelu olisi menettänyt paljon siitä merkittävyydestään, jonka se sai juuri tällä lopetuksella. Eli loppu hyvin, kaikki hyvin.
* * * ½
WWF Intercontinental Championship
Razor Ramon (c) vs. IRS
Razor Ramon oli kantanut viime syksystä lähtien IC-mestaruutta, ja nyt hän joutui puolustamaan vyötään ensimmäistä kertaa ppv:ssä. Haastaja oli IRS, ja syykin oli varsin selvä. Ramon ja IRS olivat oikeastaan olleet vihamiehiä viime kesästä lähtien. Tuolloin Ramon oli ystävystynyt 1-2-3 Kidin kanssa, kääntynyt faceksi ja alkanut taistella yhdessä Kidin kanssa IRS:ää ja Ted DiBiasea vastaan. Tuon jälkeen oli tapahtunut paljon, mutta Ramon ja IRS olivat jatkaneet vihanpitoaan, minkä takia heidän johtamansa joukkueet olivat kohdanneet myös Survivor Seriesissä. Pian Seriesin jälkeen IRS oli onnistunut varastamaan Ramonille arvokkaan kultaketjun Ramonilta itseltään, pistämään sen talteen omaan salkuunsa ja kanniskelemaan tuota kultaketjua mukanaan viikkokaupalla. Nyt Ramon pääsi vihdoin kohtaamaan IRS:n ja saamaan mahdollisuuden viedä kultaketju takaisin. Taustalla koko matsissa häilyi myös Shawn Michaelsin varjo: ”vanhaa” IC-mestaruutta edelleen kanniskeleva Michaels väitti yhä olevansa ”oikea” IC-mestari, joten hänen mukaansa tällä ottelulla ei ollut edes mitään virkaa.
Tässä oli hyvin vahvasti sellainen välipuolustuksen maku alusta loppuun, eikä asiaa auttanut se, että lopetuksessa nähtiin vielä oikein klassinen Dusty finish -käänne. Ei WWF, juuri nämä lopetukset eivät ole se asia, jota yleisö on WCW:stä halunnut. Vaikka ottelun tunnelma olikin siis vähän sellainen puolittainen, oli tämä aivan pätevä välimestaruusottelu. Kumpikaan ei väläyttänyt mitään todella erikoista tai hämmentävää osaamista, mutta ei heidän myöskään tarvinnut, koska perusmenokin on näiden kahden kohdalla jo ihan hyvä. Entertainment brawl -tyylinen ottelu toimi hyvin suurimman osan ajasta, ja lopetusta lukuun ottamatta ottelu oli myös buukattu varsin mallikkaasti. Shawn Michaelsin sekaantuminen oli hyvä lisä ja jatkoi Ramon-HBK-feudin rakentelua hyvin. Kokonaisuutena siis ihan hyvä ottelu, mutta ei sen enempää.
* * ½
WWF Championship
Casket Match
Yokozuna (c) vs. The Undertaker
WWF-mestari Yokozuna oli feudannut The Undertakerin kanssa käytännössä siitä lähtien, kun Lex Luger oli voittanut Yokozunan SummerSlamissa uloslaskulla ja ”ei voinut enää saada” uusintaottelua Yokozunaa vastaan (koska oli luvannut hyväksyä sen, että hänelle myönnettäisiin vain yksi mestaruusottelu). Tällä kaikella oli tietenkin selvä tarkoitus: WWF halusi rakennella Yokozunan ja Lugerin välillä nähtävää rematchia WrestleMania-tasoiseksi pääotteluksi, jota kaikki odottaisivat kuumeisesti ja jossa Luger vihdoin saisi omansa, joka häneltä oli viety niin halpamaisesti. Sitä ennen Yokozuna tarvitsi kuitenkin jonkun uskottavan haastajan – ja tuo uskottava haastaja oli käytännössä yhdeksi koko WWF:n overeimmista hahmoista noussut The Undertaker, joka oli tuhonnut kaikki monsterit tieltään. Pian Survivor Seriesin jälkeen The Undertaker alkoi piinata Yokozunaa ’mind gameseillaan’ ilmoittamalla, että heidän välinen ottelunsa Rumblessa olisi Casket Match. WWF ei halunnut ilmeisesti käyttää uudestaan vuonna 1992 nähtyä Kamala-kikkaa ja väittää, että Yokozuna olisi varsinaisesti pelännyt arkkuja, mutta ei Yokozuna millään tavalla mielissään tätä ottelua odottanut. Ottelun tosielämän taustatarinaksi täytyy myös sanoa se, että Undertakerille (tai siis Mark Calawaylle) ja hänen vaimolleen oli syntynyt hieman ennen Rumblea pieni poika. Taker halusi jäädä kotiin poikansa kanssa ja toivoi muutenkin taukoa (koska oli ollut ME-kuvioissa käytännössä debyytistään lähtien kolme vuotta putkeen), joten tämä ottelu oli rakenneltu myös sitä varten.
Tämä oli enemmänkin angle kuin varsinainen ottelu, mutta sellaiseksi tämä oli oikein pätevä. WWF oli onnistunut tekemään The Undertakerista niin overin, että mikään normaali tapa ei voinut enää pysäyttää tätä, joten ainut oikea tapa kirjoittaa Undertaker ulos muutamaksi kuukaudeksi oli nimenomaan tällainen joukkomäiskintä, jossa kymmenkunta heeliä tulee yhteistuumin pieksemään Takerin. Muuten tästä ottelusta ei olekaan kovin paljoa sanottavaa. Undertaker hoiti roolinsa mallikkaasti, ja Yokozuna oli jälleen varsin pätevä heel-mestari. Ei tässä silti painillisesti mitään erikoista ollut (kuten olettaa saattoi), joten jos tälle jonkun arvosanan haluaa antaa, kaipa tämä oli lähinnä sellainen aivan ok. Tämän ottelun post match -kuviot ovat siinä mielessä legendaariset, että vuonna 1994 ne suututtivat suuren joukon smarkkeja, joiden mielestä ”Undertakerin kuoleminen ja selviytyminen tuonpuoleiseen” (jotka oli toteutettu omasta mielestäni OIKEASTI tyylikkäillä videoilla ym.) olivat liikaa, koska tämä oli ensimmäinen kerta, kun WWF suoraan leikki Undertakerin hahmoon liittyen kuolemalla ja muulla täysin yliluonnollisella. Smarkkien mukaan tällaiset pelleilyt eivät kuuluneet millään tavalla showpainiin ja tuhosivat koko lajin uskottavuuden. Voi pojat.
* *
WrestleMania X Title Shot
30 Man Royal Rumble Match
Participants: Scott Steiner, Samu, Rick Steiner, Kwang, Owen Hart, Bart Gunn, Diesel, Bob Backlund, Billy Gunn, Virgil, Randy Savage, Jeff Jarrett, Crush, Doink The Clown, Bam Bam Bigelow, Mabel, Sparky Plugg, Shawn Michaels, Mo, Greg Valentine, Tatanka, The Great Kabuki, Lex Luger, Tenryu, (Bastion Booger), Rick Martel, Bret Hart, Fatu, Marty Jannetty, Adam Bomb
Sitten illan Main Event, Royal Rumble. Mainittajat osallistujista: Scott Steiner ja Rick Steiner tekivät tässä viimeiset WWF-ppv-esiintymisensä vuosikausiin. Rick ei palaisi WWF:ään enää koskaan, Scott vuonna 2002. Steinereiden run jäi lopulta hyvin lyhyeksi WWF:ssä, vaikka heille oli asetettu debyytin aikaan isoja toiveita. Osittain runin lyhyys johtui luultavasti siitä, että WWF:llä oli varsin erilaiset odotukset Steinereille verrarttuna siihen, mihin he pystyivät vastaamaan ja mitä he puolestaan odottivat WWF:ltä. Ratkaiseva kynnys oli kuitenkin se, että Vince olisi halunnut hajottaa Steinerit ja kääntää heidät toisiaan vastaan. Tuohon Rick ja Scott eivät suostuneet, ja siksi he päättivät jättää WWF:n ja palata takaisin Japaniin, jossa he olivat hyvin suosittuja. WWF-debyyttinsä tässä puolestaan teki Kwang, mystinen maskipäinen ”aasialainen” painija. Kwangin hahmoon oli huhujen mukaan ensin harkittu muuan Tazmaniac-nimistä painijaa, mutta lopulta roolin 1980-luvun puolivälissä uransa aloittanut puertoricolainen painija Juan Rivera, josta tulisi aikanaan osa WWF:n 1990-luvun keskikortin vakiokalustoa nimellä Savio Vega. Viimeisen WWF-ppv-esiintymisensä puolestaan teki Virgil, jonka sopimus päättyi vuoden 1994 loppupuolella. Virgil siirtyi sittemmin WCW:hen. Debytoiviin painijoihin kuului taas Jeff Jarrett. Nuori Memphisistä lähtöisin oleva promoottorilegenda Jerry Jarrettin poika oli kyllä paininut jo kerran aiemmin ppv:ssä: AWA SuperClash III:ssä. Nyt Jarrett oli kuitenkin saapunut WWF:ään ”Double J” -nimellä ja countrylaulaja-gimmickillä. Jarrett oli siis tätä ennen paininut vuosia isänsä promootiossa USWA:ssa mutta siirtynyt nyt vihdoin WWF:n ja USWA:n yhteistyön ansiosta WWF:ään. Ensiesiintymisensä teki myös Sparky Plugg. 1980-luvun lopussa uransa aloittanut Bob Howard oli löytänyt itsensä liityttyään SMW:hen ja saatuaan siellä hoidettavakseen ”kilpa-autoilijagimmickin”. Kun hahmo toimi SMW:ssä, päätti WWF napata nuoren lahjakkuuden ja tuoda hänet samalla hahmolla myös WWF:ään. Takatukka-autoilija ei koskaan kuitenkaan noussut isoksi hahmoksi WWF:ssä, ja myöhemmin hänestä tulisi muuan Hardcore Holly. Greg Valentine teki tässä myös virallisen comebackinsa oltuaan pari vuotta poissa ja entistä lähempänä eläkettä. Tenryu ja The Great Kabuki olivat japanilaisia vierailijoita, molemmat aiemmista arvosteluista tuttuja ja nyt vain käymässä ”Mr. Fujin palkkaamina Yokozunan apureina” telomassa Lex Lugeria kaikin tavoin. Bastion Booger ei saapunut ollenkaan kehään vaikka piti, koska hän alkoi kärsiä huonovointisuudesta ennen ottelun alkua. Sen sijaan aiemmassa ottelussa jalkansa käytännössä tuhonnut Bret Hart saapui yleisön riemuksi normaalisti paikalle.
Äh, harmillisia pettymyksiä ovat olleet sekä vuoden 1993 että vuoden 1994 Royal Rumblet. Molempien kohdalla muistelin etukäteen, että olisin pitänyt näitä aika hyvinä Rumbleina, mutta ilmeisesti muistikuvani olivat väärät, koska viimevuotisen Rumblen tapaan tämäkään ei ollut kovin kummoinen. Suurin ongelma oli taas se, että tässä tapahtui aivan liian vähän mitään. Enkä siis oleta, että näissä 1990-luvun alkupuolen Rumbleissa tapahtuisi mitään villejä bookkauskikkailuita tai HC-meininkiä, joihin myöhemmin totuttiin. Sen sijaan vuoden 1992 Rumble on täydellinen osoitus siitä, miten loistavan ja PAINILLISESTI VIIHDYTTÄVÄN Rumblen voi buukata, kun panee oikeita painijoita oikeaan aikaan kehään. Nyt tässä oli aivan liikaa keskinkertaisia, hitaita ja isokokoisia mörssäreitä pyörimässä kehässä keskivaiheilta loppuun saakka, ja vasta lopputaisteluvaiheessa päästiin taas kunnon vauhdikkaan painin ja kiinnostavan meiningin pariin. Samoin alkupuoli matsista oli loistavaa meininkiä, mistä saadaan toki kiittää yksin buukkausta ja Dieselin uskottavuutta. Diesel nimittäin näytti ottelun alkupuolta hallitessaan aivan perhanan uskottavalta, ja sen näki myös yleisön mahtavasta reaktiosta. Diesel olikin ”loukkaantuneen” Bret Hartin ohella ehdottomasti tämän ottelun suurin tähti. Ottelun lopetus oli sitten mitä oli: oman aikansa tuote. Vince halusi kokeilla tällä lopetuksella poikkeuksellista ratkaisua ja samalla hakea vastausta siihen kysymykseen, pitäisikö WWF:n tehdä Lex Lugerista vai Bret Hartista seuraava ykköstähti. No, vastaus saatiin lopulta, vaikkei vielä tämän ottelun avulla.
* * *
Varsin keskinkertainen tapahtuma. Monta asiaa olisi voitu tehdä paremmin, monta myös huonommin. Ilman Bret Hartia ja koko Hart-feudia tämä olisi ollut paljon huonompi tapahtuma. Nyt tällaisenaan tämä onnistuu kokonaisen tasaisen (ja ei kertaakaan kunnolla vituttavan) filiksensä ansiosta kipuamaan juuri ja juuri Ok:n puolelle.
Wikipedia: WWF Royal Rumble 1994
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 10.6.2018
No Comment