ArviotGCWIndyt ja muut

Arvio: The WRLD on GCW – Bileet Hammersteinissa olivat GCW:tä niin hyvässä kuin pahassa

Uskoiko joku GCW:n järjestävän tapahtuman legendaarisessa Hammerstein Ballroomissa New Yorkin sydämessä?

Tammikuisena sunnuntaina “Outlaw Mudshow” asteli paikalle ja asetti uuden katsojaennätyksen. Loppuunmyyty tapahtuma oli myös ensimmäinen GCW-show, joka lähetettiin Yhdysvalloissa perinteisenä PPV:nä tavallisen Fite-nettilähetyksen lisäksi.

Minkälaisen vaikutelman GCW antoi suurimmassa tapahtumassaan koskaan?

Ei kovin mairittelevan. Ja silti täysin firman imagoon sopivan.


Budjettiin oli lirahtanut PPV:n kunniaksi muutama roponen lisää. Kameroita oli hankittu kourallinen lisää ja paikoin homma näyttikin ihan ammattimaisuuden mittasuhteet täyttäviltä. Ääniongelmia toki oli hieman, sillä yleisön mikitys kuulosti huonolta. Tai sitten yleisö oli muuten vaan kuollut puolet tapahtumasta, mene ja tiedä.

Koska koko GCW:n vakiokaarti ei pääkortin puolelle mahtunut, niin pre-showhun oli mahdutettu aivan liian monen hengen battle royal ja kuuden hengen scramble-ottelu. Battle Royal oli kuin Spring Break -tapahtumissa nähty Clusterfuck-ottelu, vain vieläkin sekavampana versiona. Porukkaa lappasi paikalle täysin satunnaisin väliajoin eikä kehässä mahtunut tekemään mitään ennen aivan viimeisiä hetkiä. Ottelun kului lähinnä bongatessa enemmän tai vähemmän tuttuja nimiä. “Jalaton mies” Dylan Thomas, Cole Radrick, KTB, Nate Webb ja muut kuuluvat olennaisesti GCW-elämykseen, joten olihan heitä ihan mukava nähdä.

Voisi toki luulla, että Meksikossa supertähdeksi kohonnut Psycho Clown tekisi jotain järkevää, kun oli kerta paikalla buukattu, mutta viisiminuuttinen pyrähdys kehässä sai tällä kertaa riittää.

Kuuden miehen spottimähinä olikin sitten toista maata. Shane Mercer sai toimia jälleen sekoilun oleellisempana palikkana muiden hyppiessä kärrynpyöriä kilpaa hänen ympärillään. Spottailijoista Jack Cartwheel ja Ninja Mack jättivät positiivisimman mielikuvan Mercerin ohella. Dante Leon puolestaan saa kuvitteellisen “vuoden Jordan Oliver” -palkinnon kyvystään tehdä komeita Cuttereita ja ei oikein mitään muuta. Viihdyttävästä aivot narikkaan kohtaamisesta oli hyvä lähteä liikkeelle.

Pre-shown huipentumana nähtiin GCW:n omistajan Brett Lauderdalen intohimoinen palopuhe yleisön edessä. Vuosimallin 1997 Paul Heymania imitoinut puhe olisi vaatinut vaan jonkun oikeasti karismaattisen mikkimiehen esittäjäkseen.


Seitsemän henkeä ja kourallinen tikkaita, mikä voisikaan mennä vikaan?

Aika monikin asia.

Avausottelun kunnia suotiin siis vakiokasvojen tikapuumähinälle. Harmillisesti (tai joidenkin onneksi) hirvittävään deathmatch-meininkiin ei tänä iltana lähdetty (New Yorkin osavaltion urheilutoimikunta kieltää mm. loisteputkien käytön muussa kuin valaisutarkoituksessa), joten tällä kertaa piti pärjätä tikkaiden kanssa.

Tikapuusekoilu saattoi olla jopa illan suurin pettymys. Kaikilta seitsemältä osanottajalta (Tony Deppen, Jimmy Lloyd, G-Raver, PCO, AJ Gray, Jordan Oliver ja Alex Colon) voi odottaa yleensä ihan hyväksyttäviä stunttisuorituksia, mutta Hammersteinissa ei vaan klikannut, Flow oli tiessään, kaksi isoa tikasspottia päättyi hiuskarvan päähän täyskatastrofista, Oliverin niskat kokivat kovia ja lopetuskin tuntui lähinnä antikliimaksilta. Ottelun paras osa taisi olla antiikkinen PCO, jonka sekopäiset loikat kehän ulkopuolelle jaksoivat viihdyttää.

Avausottelu jäi pre-shown päättäneen spottailun ja tätä seuranneen luchamähinän varjoon.

Meksikolaisten nimien läpilyönti on ollut ilahduttavaa katsottavaa ja samaa menoa tarjosi perinteinen trios-ottelu. GCW-vakiokasvo Gringo Locon seuraan liittyivät tällä kertaa Arez, Laredo Kid, ASF sekä (entiset) ROH-tähdet Demoninen Flamita ja Bandido. Luchameno oli kiivastahtista alusta loppuun asti, synnyttäen kokonaisuutena illan parhaan ottelun. Ei tämä samalle tasolle yltänyt viime vuoden Spring Breakin luchaottelun tai parin vuoden takaisen PWG-triosin rinnalle, mutta hiilipalojen rinnalla pienikin timantti loistaa kirkkaammin.

Komeita hyppyjä kehän sisällä ja sen ulkopuolella ei puuttunut. Nuoret Arez ja uusi tuttavuus ASF spottailivat etenkin huolella, kohokohtanaan järisyttävä Destroyer ihmistornin huipulta. Hämmästyttävästi myös Demoninen Flamita oli erinomaisessa vireessä. Muu kolmikko toimi lähinnä normaalilla tasollaan eli erinomaisesti omissa rooleissaan. Pitkänä miinuksena ottelulle toimii vain tökerösti ryssitty lopetus, joka jätti laimean jälkimaun muuten osuneelle ottelulle.

 

Blake Christianin piti alun perin haastaa Jonathan Gresham ROH-mestaruudesta, mutta Gresham joutui jättäytymään tapahtumasta pois koronakontaktin vuoksi. Korvaajaksi asettunut Lio Rush ei toki ollut huono korvaaja, mutta kortti olisi ehkä kaivannut hikisen Gresham-väännön.

Tahti pidettiin edelleen kohtuullisen tapissa Rushin ja Christianin säntäillessä ympäri kehää. En nähnyt ainuttakaan ottelua Christianin lyhyeltä NXT-uralta, mutta mies vaikuttaa samalta kuin lähtiessään, hiomattomalta timantilta. Hiljattain AEW-sopimuksestaan irtautunut Rush oli jälleen pirteä.

Pirteä keskikortin ottelu tässä välissä ei ollut lainkaan pahitteeksi, mutta tästä suunta oli kysyjästä riippuen lähinnä alaspäin. Oli tarjolla vielä yksi aallonhuippu.


Matt Cardona on todellakin löytänyt itsensä GCW:stä. “ECW-originaali” marssi sisään flanellipaidassa ja Downstaitin versioiman Enter Sandman -kappaleen tahtiin. Cardona ei hirvittävästi ylimääräistä lämpöä enää tarvitse GCW-universumilta, mutta olihan sitä silti kerättävä vielä hiukkanen lisää. Mies on kieltämättä yksi maailman parhaimpia hahmoja juuri tällä hetkellä GCW-työnsä ansiosta. Cardonan ja Joey Janelan välinen feudi oli huvittava kunnianosoitus Ric Flairin ja Randy Savagen WWF-feudille, tällä kertaa Miss Elisabethin rooliin oli asetettu Cardonan vaimo Chelsea Green.

Janela osaa tarjota GCW:ssä psykooseja eikä tämäkään ottelu ollut poikkeus. Pätevä brawlaus oli pitkälti illan parasta tarjontaa, mutta otteluun oli silti sovitettava kourallinen swervejä ja sekaantumisia. Greenin noin kolmekymmentä sekuntia kestänyt kääntyminen Cardonaa vastaan oli vielä loogisuuden rajoissa, mutta sitten porukkaa alkoi lappaamaan kehään kuin viimeistä päivää. Swoggle, Giant Haystacks -tribuutti Sam Stackhouse, Smart Mark Sterling, Soultrain Jones (eli Virgil/Vincent), Marko Stunt, Brian Myers sekä ottelun jälkeen vielä X-Pac näyttivät turpavärkkejään ja muodostivat kieltämättä sekalaisen seurakunnan.

Tämä ottelu jakaa kortista varmasti eniten mielipiteitä. Joko tätä pitää huikeana ylibuukattuna metanarratiivina Cardonan myrkyttävästä WWE-tyylistä ja kovana brawlina tai vaihtoehtoisesti täysin ylibuukattuna järjettömänä sekamelskana.

Mellakkaa ei syntynyt, kaikkien suureksi harmiksi.

Ottelun aikana saatiin sentään yksi illan ainoista huvittavista Kevin Gillin selostusheitoista, kun hän kuvaili Cardonan pöksyistä löytynyttä kuppia sanoilla “a some kind of protection device for his genitals.” Niin runollisesti ilmaistu, että kotimatsomossa meinasi tulla tippa silmään.

Pikaisena välikevennyksenä saatiin vielä toinenkin ECW-nostalgiapaukku Cardonan lisäksi. Kynnelle kykenevät GCW-ukot, jotka eivät otteluihin mahtuneet eli Mance Warner, Matthew Justice ja 44OH (poislukien Ricky Shane Page) mähinöivät kehässä ja kakku kuorrutettiin Sabun ja Bill Alfonson ilmaantumisella paikalle. Mukava välisegmentti, jossa yleisö pääsi laulamaan vähän Panteraa.


Lopputapahtuman ottelutarjontaa voi kauniisti kutsua täysin keskinkertaiseksi. Kauniisti sanottuna.

Allie Katchin ja Ruby Sohon välinen ottelu ei välttämättä kuulunut kenenkään illan odotetuimpiin kohtaamisiin. Katch kuitenkin kuuluu GCW-yleisön suosikkeihin, joten aivan täydellistä hautausta yleisöltä ei tarvinnut odottaa. Kokonaisuutena ottelu oli parempi kuin odotin! Hyväksi en sentään uskalla tätäkään väittää, mutta odotusarvojen liikkuessa jossain kauhean ja kauhistuttavan välillä sain huokaista helpotuksesta.

Effyn ja Jeff Jarrettin ottelusta ei hirveästi sanomisen arvoisia asioita mieleen juolahdellut. Epämääräistä ”Last Outlaw”-hahmoa vetävä Jarrett ei enää tässä iässä kovinkaan vetreä ole ja tyytyikin lähinnä ruoskimaan ja kuristamaan Effyä. Effyhän tästä tykkäsi kuin hullu puurosta, mutta ei siitä sen kummoisempaa ottelua saatu synnytettyä. Kummallisempaa kolmen viimeisen ottelun kohdalla oli buukkaus. Oliko nyt GCW:n omiin juhliin sopivaa, että kaikki omat sankarit ottavat turpaan vierailijoilta?

Paras osa ottelua olikin Jarrettin uusi sisääntulomusiikki, joka oli aavemainen versio vanhasta ”My World”-kappaleesta. Synkät ”BREEWOO”-sireenit porautuvatkin varmasti kaikkien vanhojen TNA-fanien sekä Juuson painajaisiin.

GCW:n mestaruusottelulle ei oltu siunattu paikkaa pääottelussa eikä ihme. Eihän tässä ollut mukana edes Nick Gagea!

Jon Moxley oli vasta palannut kehiin edeltäneellä viikolla kolmen kuukauden vieroitushoidon jälkeen. Silmin nähden pirteämpi Moxley ei ollut jättänyt työkenkiään AEW-kehään vaan saapui paikalle valmiina tositoimiin. Moxleyn kisavalmiudesta huolimatta ei myöskään tämä ottelu yltänyt mihinkään hurmokseen. Vastapuolen Homicide on toki indylegenda ja entinen ROH-mestari, mutta ne kunnian päivät ovat kaukana takanapäin. Tavaramerkkinsä Homicide toimittaa edelleen veteraanin lailla, mutta suuri osa ottelusta kului merkityksettömällä tyhjäkäynnillä.

Ottelu piristyi hieman loppua kohden tuolien astuttua peliin, mutta se ei enää ottelua pelastanut. Tuloksena oli kovin kädenlämpöinen tappelu, joka ei herättänyt yleisöstä juuri minkäänasteista reaktiota.


Pääottelu oli enää jäljellä. Briscoen veljesten avoimeen haasteeseen tarvittiin kaksi miestä vastustajiksi. Matt Tremont asteli ensimmäisenä esiin eikä hänen jälkeensä yleisön verenjanoa voinut tyydyttää kuin yksi henkilö.

Eihän se voinut olla kukaan muu.

Antaa kellojen soida.

GCW:n tärkein yksittäinen painija oli ollut sapattivapaalla lokakuusta lähtien ja saapui nyt ilmoittamatta paikalle. Joku voisi kyseenalaistaa, oliko järkevää olla mainostamatta firman suurimman nimen esiintymistä, mutta ainakin yleisö nautti täysin siemauksin kuninkaansa paluusta kansansa eteen.

PPV-aikataulu nosti rumaa päätänsä ja illan viimeinen ottelu oli lähinnä nopeasti kasaan kyhätty ratkaisu. Viisiminuuttisella törähdyksellä ei ollut aikaa olla mitään muuta kuin geneerinen ovilla ja tuoleilla varustettu mähinä. Lopetus oli äkillinen ja täysin puskista tullut.

”Oliko tämä nyt oikea tapa päättää tämä tapahtuma?”

Sitten Nick Gage tarttui mikrofoniin ja kaikki loksahti paikoilleen.

M D K.

All.

Fucking.

Day.


The WRLD on GCW oli kehätoiminnaltaan kehnonpuoleinen, buukkaukseltaan kyseenalainen ja viihdearvoltaan kovin vaihteleva.

Tapahtuma kuvasti siis GCW:n syvintä olemusta. Pukuhuoneen tyhjentyessä kehään pääottelun päätteeksi tuli viimeistään selväksi, että tapahtuma oli vain jättimäinen juhla koko GCW:lle. Lainsuojattomat astelivat Manhattanille eivätkä aikoneet katua hetkeäkään.

Luchamähinä, jossa on mukana Gringo Loco. Kuuden hengen spottimähinä. Kourallinen HC-otteluita verenjanoisille. Epämääräisiä nostalgiaesiintymisiä ja takavuosien esiintyjiä kokeilemassa ylösnousemusta. Psykooseja. Joey Janela toteuttamassa luovaa hulluuttaan. Botcheja. Kevin Gill kiroilemassa selostamossa. Tulinen yleisö. Kaikki vakionimet paikalla. Nick Gage huudattamassa yleisöä.

Näistä kaikista palasista on GCW tehty. Hammersteinissa puuttui vain tulinen yleisö.

The WRLD on GCW oli faneille uskollinen ja melkoista tervanjuontia kaikille muille.

Siinäpä on GCW pähkinänkuoressa.

Long Live GCW. Kuva: Scott Lesh

Semi Salmikannas

Semi Salmikannas

Ammattimainen tyhjäntoimittaja, jonka elämässä showpaini on roikkunut mukana sitkeän torakan lailla yli vuosikymmenen ajan. Toimii vakioäänenä Smarksiden ääniaalloilla ja onnistuu unohtamaan velvoitteensa kirjoitetun sisällön tuottajana. Kaikin puolin stereotyyppinen paininörtti, jonka naama kelpaa vain ja ainoastaan radioon.

Previous post

Arvio: Wrestle Kingdom 16 - Jotain puuttuu

Next post

Ludvig-äänestys 2021

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.