Ennakko: WrestleMania 31

Roman Reigns.
Siinäpä vasta nimi, johon liittyy vahvoja mielikuvia.
Nuoret naiset kiljuvat ilosta, aikuiset miehet itkevät lasten lailla.
Sen olisi pitänyt olla Daniel Bryan. Daniel Bryan on paras painija koko maailmassa.
Älkää kiusatko Roman Reignsiä. Roman Reigns ei ole tehnyt mitään väärää.
”Fanien on hyväksyttävä se, että Roman Reigns on WWE:n päähenkilö.”
– Vai onko?

Tuo luomani runo tiivistää tämän vuoden WrestleMania-keskustelun luonteen. Roman Reigns sitä, Roman Reigns tätä, ja Vince McMahon on aivokuollut seniili, joka janoaa samoalaista lihaa. Miten voi olla, ettei WWE kuuntele yleisöään? Miten voi olla, että Daniel Bryanin kaltainen supertähti haudataan alakorttiin? Miten voi olla, ettei kukaan uskalla sanoa sekopäiselle Vincelle vastaan? Triple H:kin se vaan on pelkkä käärme, joka sihisee Stephanien selän takana ja nuolee appiukkonsa takalistoa antaumuksella. All hail, hitto vie, ja niin edelleen! Kieli on ruskea ja kivekset kastroitu!

Kaikki alkoi, kun The Shield debytoi. ”Oh my, Dean Ambrose ja Seth Rollins”, hehkutettiin, ”mutta mikä piru tuo mörkö on?” Moni sanoi, ettei Reigns sovi kyseiseen rooliin – että Reigns vei Chris Heron tai jonkun toisen indy-tähden paikan. Mies sullottiin suurennuslasin alle. ”Taas Roman sai ’hot tagin’ – taas se sai valokeilan!” kuului ulina, jos Reigns vaikutti Shieldin johtajalta. Ilmapiiri oli jo silloin synkkä, kuva tulevaisuudesta dystopia. ”Reigns alas, Rollins tai Ambrose on paras!”

Kelataan päivämäärään 2.6.2014. Raw päättyy siihen, että Seth Rollins myy sielunsa paholaiselle liittymällä Triple H:n joukkoihin. ”Mitä? Seth!” reagoivat entusiastit, joille – niin kuin kaikille – Rollinsin teko tuli yllätyksenä. ”No, hyvä toisaalta, sillä Seth tarvitsee vahvan hahmon”, sanottiin, mutta samalla se pelonsekainen viha Roman Reignsiä kohtaan alkoi kiristyä. ”Mitä jos tämä johtaa Reignsin nousukiitoon?” oli yleinen kysymys, joka oikeasti tarkoitti tätä: ”Mitä jos tämä johtaa siihen, että Vince – vielä herran vuonna 2015 – päättää kaikesta huolimatta pushata Roman Reignsin kaltaista jauhosäkkiä, jonka ainut taito on kyky viehättää naispuolisia katsojia?” Eikö se taliaivo todella näe, kuinka showpaini muuttuu!

Ken tietää, mitä Vince McMahon näkee, mutta minä tiedän, mitä minä näen. Showpaini muuttuu yhteiskunnan mukana, totta kyllä, niin kuin mikä tahansa kulttuurin osa-alue: vaan mihin suuntaan? Mitä 2010-luvun puolivälin suuri (avainsana: suuri) yleisö painilta todella odottaa? Edustaako esim. Cesaron kaltainen atleetti sitä, mitä fanit painilta tahtovat, vai piileekö WWE:n viehätys edelleen The Rockin kaltaisissa karismaattisissa hahmoissa? Ristiriidasta haarautuu erilaisia vastakkainasetteluja: taito vs. tarinankerronta, ansioluettelo vs. markkina-arvo, pieni vs. iso budjetti. Toiset ovat kultti-, toiset ”blockbuster-painijoita”. Kulttipainijoista syntyy tähtiä kuin varkain, blockbuster-painijoista matemaattisen systemaattisesti.

Kova, kylmä fakta on yhtä kaikki se, että World Wrestling Entertainment on tämän lajin johtaja – ja johtaja on se, joka päättää, mitä hänen johtamassaan lajissa tapahtuu. Jos Vince McMahon tahtoo tehdä wrestlingistä sirkusta, ulkopuolinen maailma näkee koko lajin sirkuksena. Jos taas Vince McMahon tahtoo tehdä wrestlingistä pseudo-urheilua, ulkopuolinen maailma näkee koko lajin pseudo-urheiluna. Valta on siis Vincellä, mikä tarkoittaa sitä, että televisiokatsoja – Triple H:n jo liki legendaarista haastattelua lainaten – ”[has to] either adapt or perish”. Et tykkää Roman Reignsin noususta ja aiot katkaista WWE Network -tilauksesi? Go for it: eihän se sotakaan yhtä miestä kaipaa. Yksikään McMahon ei kuitenkaan protestiasi noteeraa, ei ennen kuin henkilökohtaisesta protestista kasvaa aito ja oikea mielenosoitus.

Tämä käyköön johdatuksesta siihen, miten suhtaudun parhaillaan paukkuvaan painimaailman sotaan. Vaihtoehtoja on tasan kaksi: adapt tai perish. Mikäli Reigns raivostuttaa, Bryan harmittaa ja koko WWE on syvältä, lopeta. Ratkaisu todella on juuri noin yksinkertainen: lopeta. Pidä tauko, hengähdä. Jos tauko kauhistuttaa siksi, ettet tahdo luopua lajista tykkänään, kokeile jotakin toista show’ta, esimerkiksi Lucha Undergroundia tai Tommy Dreamerin nostalgista House of Hardcorea. Ei näet ole ainuttakaan hyvää syytä seurata sellaista sarjaa, josta tulee vain pahalle tuulelle. Mikäli taas tahdot pysyä WWE:n parissa ja nauttia sen tuotteesta, säädä suhtautumistasi (siis jos se on kielteinen). WWE ei ole – vaihtoehtoiselle hardcore-yleisölle suunnattua NXT:tä lukuun ottamatta – se lafka, jossa laatu on ensisijainen ja raha toissijainen tekijä. WWE on kapitalistinen organisaatio, joka yrittää tehdä mahdollisimman paljon voittoa. Tämän kun sisäistää, ymmärtää, ettei se WWE meitä ilkeyttään kiusaa. Kaikelle on syynsä, ja valtaosa meistä tekisi Vincenä täysin samoin.

 

WWE World Heavyweight Championship

Brock Lesnar (c) (w/ Paul Heyman) vs. Roman Reigns

Siinä paha missä mainitaan: Roman Reigns. Jo loppukesästä lähtien tästä puhuttiin, mutta minun oli henkilökohtaisesti vaikea uskoa silloisiin huhuihin. Reigns ei ole valmis, ajattelin silloin, ja The Rock oli se, kenen uumoilin ottelevan Brock Lesnaria vastaan WrestleManiassa.

Royal Rumblen alla kelkkani kääntyi. Daniel Bryan – jonka paluu kyllä oli todella lämmin ja koskettava hetki – tuntui tylsältä Rumble-voittajalta: osittain siksi, kuinka lapsellisesti intohimoisimmat Bryan-fanit suhtautuivat asiaan. ”Jos Reigns voittaa, Vince on idiootti”, moni sanoi katsellen koko tilannetta vain omasta perspektiivistään, siis täysin itsekeskeisesti. Tämä käytös sai Reignsin tuntumaan sympaattiselta. Samalla se loi räjähdysherkän tilanteen. Jos Bryan häviää, ja vieläpä nimenomaan Reigns voittaa, Philadelphia pimahtaa. Kun Philadelphia pimahtaa, myös muu painimaailma voi pimahtaa. Pääkoppaani ajautui kaksi käsitettä: draama ja must see -televisio. Tätä ei voi missata.

Kelataan nykyhetkeen. Yksi yö enää, niin Roman Reigns astuu samaan kehään ”The Beast Incarnate” Brock Lesnarin kanssa. Ottelun tunnelma on ihmeellinen. ”Floppaa varmasti”, sanoo skeptikko, joka pitää Reignsiä surkeana ja Lesnaria taas sellaisena ottelijana, joka osaa kyllä painia muttei kantaa. Pelkkä ajatus Reignsin mestaruusvoitosta on kuin maalaisi piruja seinälle. ”Entä jos ei?” kyseenalaistaa toinen, joka uskaltaa uskoa. ”Ja ainahan Brock voi voittaa – tai Rollins sekaantua otteluun”, hän jatkaa. ”I can, and I will!” ulvoo puolestaan Reigns, jonka sitaatin voi tulkita kahdella tavalla: hän voi WWE:n narratiivissa päihittää Brock Lesnarin ja todellisuudessa olla se mies, josta on WWE:n seuraavaksi supertähdeksi.

Voi hyvin olla, että ottelu todella floppaa ja että säkistä tulee ulos samoalainen sika, Roman Reigns. Voi myös olla, että ottelu yllättää. Ehkä Reigns on treenannut ja petrannut rajusti, ja kukaties se Lesnar on kaikesta huolimatta kykeneväinen kantamaan vastustajiaan hyviin matseihin. Vain yhtä asiaa voi pitää varmana: ottelun joka ikinen sekunti kiinnostaa. Pärjääkö Reigns? Mitä tekee Lesnar? Pysyykö Reigns Lesnarin tahdissa? Kuinka vahvaksi Reigns ja toisaalta heikoksi Lesnar käsikirjoitetaan? Kestääkö Reignsin kantti? Näistä kysymyksistä syntyy mielenkiinto, jota WrestleManian pääottelulta on syytä vaatia. WrestleManian pääottelu kun ei koskaan ole ollut se paras, vaan pikemmin se suurin ottelu – se, mistä puhutaan. Ja voi pojat, että Roman Reignsin ja Brock Lesnarin ottelusta on tosiaan puhuttu.

Myös eräs toinen asia on itse asiassa varma: se, että ottelun lopputulos tulee olemaan melkoinen pommi. Jos Reigns voittaa mestaruuden, tulevaisuus on täysin ennalta arvaamaton. Jos Lesnar säilyttää mestaruuden, (rakastetun) miehen (kritisoitu) kausi se vaan jatkuu. Jos taas Rollins yllättää ja voittaa mestaruuden (joko Lesnarilta tai Reignsiltä), tilanne tavallaan normalisoituu. Mielenkiintoista tässä on se, että vaihtoehdoista jokainen on mahdollinen, oikeastaan jopa todennäköinen.

Minulle itselleni tämä on ehdottomasti koko WrestleManian kiinnostavin matsi. Ottelussa on niin paljon mielenkiintoisia kysymyksiä, etten malta odottaa niihin vastauksia. Mielenkiintoinen on myös yleisön suhtautuminen otteluun. Vihaisille faneille Brock Lesnar on sankari, joka ”toivottavasti tuhoaa Roman Reignsin”, WWE:n ns. pahuutta symboloivan hahmon. Kohdeyleisölle Brock Lesnar on tarinan mukaan hirviö, jota urhoollinen Roman Reigns koettaa tuhota. Seth Rollins sekoittaa pakkaa kohdeyleisön inhokkina ja vihaisten fanien sankarina. Jännittävin tilanne olisi näin ollen se, että WrestleMania loppuisi impromptu-ottelu Seth Rollins vs. Brock Lesnariin, jossa yleisö olisi todellisen aivopähkinän kynsissä. Kelle hurrata, kelle buuata?

 

Singles Match

The Undertaker vs. Bray Wyatt

Kun Brock Lesnar katkaisi The Undertakerin WrestleMania-voittoputken, koin jotain sellaista, mitä yksikään muu televisio- tai elokuvaelämys ei ole kyennyt minulle tarjoamaan. Kun Brock Lesnar katkaisi The Undertakerin WrestleMania-voittoputken, aika pysähtyi. Mitä – nukahdinko? Ei tämä tottakaan olla voi; eihän siinä nyt ole mitään järkeä, että WWE lahjoittaa Undertakerin voittoputken Brock Lesnarin kaltaiselle painijalle. Tässä täytyy olla koira haudattuna. Tuomari tulee ja ilmoittaa, että ottelu käynnistetään uudestaan. On tapahtunut jonkinlainen erehdys, mietin. Niin sen täytyy olla. Tuomari tulee, ja Undertaker selättää Lesnarin. 22–0. Ei ole järkeä, että WWE lahjoittaa Undertakerin voittoputken Brock Lesnarin kaltaiselle painijalle. Erehdys tämä on, suuri sellainen.

Eipä se mikään erehdys ollut. Brock Lesnar katkaisi The Undertakerin WrestleMania-voittoputken. Käsittelin tapausta uudestaan: ei järkeä, ei Lesnar olisi tällaista voittoa tarvinnut, ei enää tässä vaiheessa. Farssi mikä farssi, hitto! Täyttä potaskaa! Täyttä potas…

Hetkinen.

Hymy, joka huuliltani häipyi, palaa takaisin: minä oivallan.

Kiitos, Vincent Kennedy McMahon – sinä vanha veikkonen! Kiitos, että teit sen.

Kiitos, että muistutit meitä kaikkia siitä, mikä on katsojan rooli.

Hahmo, jonka ikimuistoista matkaa olen seurannut reaaliaikaisesti yli 11 vuotta, nousee vaivalloisesti ylös ja laahustaa tuskissaan verhojen taa. Olen šokissa, edelleen, mutta minä oivallan. Katsojan rooli on katsella, ei käsikirjoittaa.

Jos on lukenut kirjoituksiani, tietää, että vastustan internetin opettamaa tapaa seurata showpainia. Yksi tämän tavan tuntomerkeistä on se, ettei heittäydy painiottelun huomaan tunteella, vaan järjellä. Jos koettaa löytää jokaisesta käsikirjoituksellisesta ratkaisusta järjen, nautinto varsinaista painia kohtaan kärsii. Jos taas antaa tunteillensa vallan ja unohtaa analyysin, paini on yksinkertaisesti parempaa – komediaa ja tragediaa, dramaattista show’ta.

Nostan tämän jalustalle juuri tässä siksi, että moni kokee Bray Wyattin ja The Undertakerin välisen WrestleMania-ottelun matsina, joka joko tekee Wyattista tähden tai tuhoaa hänet lopullisesti. Jos ajattelee näin, ottelusta on vaikea nauttia. Ei keskity olennaiseen eli siihen, että Wyatt ja Undertaker panevat parastaan, vaan pohtii alinomaa vain lopputulosta ja sen mahdollista vaikutusta häviäjän loppu-uraan. Se on sääli, sillä kyseessä on malliesimerkki ottelusta, joka pitää vastaanottaa järjen sijaan tunteella. Undertaker tokko on enää huippukunnossa, eikä Wyattista varmaankaan ole kantamaan häntä monen tähden otteluun, mutta mitä sitten? Kyseessä on Bray Wyattin ja The Undertakerin – kahden hienon hahmon – välinen spektaakkeli, joka pitää nauttia sellaisenaan, spektaakkelina. Jos ajattelee liikaa, ampuu vain ja ainoastaan itseään jalkaan.

 

Singles Match

Sting vs. Triple H

Myös tämä ottelu on silkka spektaakkeli, joka lienee – Triple H:n hyvin tuntien – vahvasti dramaattinen, likipitäen eeppinen (tai huonossa tapauksessa “eeppinen”) taistelu. Parasta tässä on se, ettei ollenkaan tiedä, kumpi ottelijoista poistuu Levi’s Stadiumilta voittajana. Kyllä, olisi tavallaan loogista, että Sting voittaisi ensimmäisen ja todella pitkään odotetun WWE-matsinsa, mutta täytyykö jokaisen lopputuloksen olla looginen? Jos showpaini on olevinaan urheilua (arvo, josta kyynisimmät fanit pitävät kynsin ja hampain kiinni), eivätkö yllättävät lopputulokset ainoastaan vahvista tätä illuusiota? Urheilussa tarina etenee vain ani harvoin “kuin Hollywood-käsikirjoituksen mukaan”, mutta samaan aikaan showpainissa kritisoidaan jokaista lopputulosta, joka on “huono”. Esimerkiksi se, ettei Booker T voittanut Triple H:lta maailmanmestaruutta WrestleMania 19:ssä, on monen mielestä järjenvastainen ja siksi typerä ratkaisu, mutta mielestäni järjenvastaisissa ratkaisuissa piilee showpainin suola. Jos jokin ei etene niin kuin “pitää”, tajuan taas, että katsojan rooli on katsella, ei urputtaa – ja että jos urputtaa, on “joutunut” (vaiko “päässyt”) käsikirjoituksen manipuloitavaksi.

Tämän ottelun juonikuviota on yhtä kaikki kritisoitava siitä, ettei siitä puristettu tarpeeksi mehua irti. Sting ja Triple H ovat molemmat hyviä promomiehiä, joiden tulista sanasotaa olisi seurannut silmä kovana. Nyt haaviin jäi ihan passeli muttei suinkaan ikimuistoinen kuvio, joka rakentuu lähinnä historian varaan. Kritiikkini ei siis kohdistu siihen, että feudin juuret ovat historiassa, vaan se kohdistuu siihen, ettei tästä hienosta historiasta kirjoitettu kiinnostavaa tarinaa. Lataus, juoni ja mysteeri, niistä jokainen jäi rivien väliin. Sting vihaa Triple H:ta, ja Triple H vihaa Stingiä, koska Sting vihaa Triple H:ta?

En kuitenkaan nillitä sen enempää. Kyseessä on yhtä kaikki ottelu, josta tulee klassikko – kävi miten kävi. Sting, se legendaarinen Sting, ottelee World Wrestling Entertainmentin kehässä, WrestleManiassa. Jo se on niin suuri juttu, ettei ottelu oikeastaan edes kaipaa monimutkaista juonta. Hyvä, paha ja hyvän ja pahan taistelu, jossa leka saa heilua ja pesäpallomaila laulaa. Kuin kahden cowboyn kuolettava kaksintaistelu.

United States Championship

Rusev (c) vs. John Cena

En valehtele, kun sanon, etten ole koskaan ennen odottanut yhtäkään John Cenan ottelua niin paljon kuin tätä – ja minä vieläpä pidän Cenasta. Syy siihen on se, että olen korviani myöten rakastunut Ruseviin. Taitava ja viihdyttävä hirviö, joka ansaitsee kaiken, mitä saa. Toinen syy on se, että Rocky IV on yksi suosikkileffoistani. Jokin siinä Yhdysvaltain ja Venäjän välisessä vastakkainasettelussa on aina viehättänyt ja toisaalta myös jännittänyt. Joku sanoo, että kuvio on vain juustoinen ja siksi automaattisesti huono aikamatka 1980-luvulle, mutta minä väitän, että kuvio on oikeastaan varsin ajankohtainen ja juuri siksi toiminut näin hyvin.

“Mutta Cena voittaa, ja Rusev on mennyttä”, se joku jatkaa. Voihan se olla, ken sellaisen nyt osaa ennustaa, mutta ihan yhtä hyvin tappio voi kehittää Rusevin hahmoa mielenkiintoiseen suuntaan. Tappio Cenalle, siis WWE:n mytologiassa oikeastaan kaikkien aikojen parhaimmalle showpainijalle, ei sitä paitsi ole häpeä eikä mikään. “No mutta miksi se Rusevin ensimmäinen tappio pitää antaa nimenomaan Cenalle, joka sitä voittoa ei tarvitse?” se joku vielä jatkaa, ja minä vastaan: “Kenelle se voitto sitten pitäisi antaa?” Täytyy muistaa, että Rusev on pitänyt Yhdysvaltoja pilkkanaan kohta kokonaisen vuoden verran. Tarinan mukaan on vain luonnollista, että Rusevin hiljentää se kaikista patrioottisin jenkki.

Cenan ja Rusevin taistelu on siis ennalta arvattava matsi, joka päättynee ja jonka myös pitäisi päättyä Cenan voittoon. Rusevin hahmo kaipaa muutosta, jota nöyryyttävästä tappiosta on helppo ammentaa. Toivomukseni on, että tappiostaan suivaantunut Rusev käy myöhemmin illan aikana Hall of Fame -vieras Arnold Schwarzeneggeriin käsiksi. Se, jos jokin, olisi aikamatka 1980-luvulle – ja ihanan juustoinen sellainen.

 

Singles Match

Randy Orton vs. Seth Rollins (w/ J & J Security)

Jos miettii sitä, mikä WrestleManian otteluista tulee olemaan laadullisesti paras koitos, katse kohdistunee joko Cenan ja Rusevin taisteluun tai tähän Randy Ortonin ja Seth Rollinsin väliseen matsiin, joka tullee olemaan paitsi hyvä myös tulinen. Kiitos siitä kuuluu ottelun juonikuviolle, joka on iskenyt yleisöihin yllättävän hyvin. Joskus sitä tarvitsee vain hyvän sankarin ja iljettävän konnan, ja kansa on jo valmis sukeltamaan kuvioon sisään.

Koen, että tämän ottelun tärkein funktio on luoda jännitystä Brock Lesnarin ja Roman Reignsin otteluun. Jos Rollins voittaa Ortonin, mies voi muuttua niin ylimieliseksi ja samalla ahneeksi, että hän tahtoo napata kaksi päänahkaa (ja yhden maailmanmestaruusvyön) saman illan aikana. Moinen tempaus tekisi Rollinsista välittömästi legendan, joka voisi kehuskella uskomattomalla saavutuksellaan vielä vuosien päästä niin kuin The Rockin ja “Stone Cold” Steve Austinin samassa tapahtumassa päihittänyt Chris Jericho konsanaan. Jos taas Rollins häviää Ortonille, mies voi muuttua niin vihaiseksi, että hänestä tulee täysin arvaamaton. Tällöin Rollinsia on syytä pitää silmällä, sillä arvaamaton Money in the Bank -mies voi lunastaa salkkunsa koska tahansa, jopa WrestleManian pääottelussa.

 

Intercontinental Championship Ladder Match

Daniel Bryan vs. Stardust vs. Dolph Ziggler vs. Luke Harper vs. Dean Ambrose vs. R-Truth vs. Bad News Barrett (c)

En usko, että on olemassa sellaista WWE-fania, joka ei tykkää tikapuuotteluista. Jokin siinä vaarallisessa ja usein ihailtavan innovatiivisessa melskeessä vaan kiehtoo. Se on kuin romurallia – koko ajan sattuu ja tapahtuu, eikä yksikään ralli ole koskaan tylsä.

Tällä kertaa suurin mielenkiinto ei kuitenkaan kohdistu varsinaiseen kehätoimintaan, vaan siihen, kuka ottelun seitsemästä osallistujasta matsin voittaa. Yksi varteenotettava vaihtoehto on puolustava mestari Bad News Barrett, jonka voitto tuntuisi melkoiselta uroteolta. Suurin suosikki lienee yhtä kaikki Daniel Bryan, joka on jo voittanut kaikki muut WWE:n mestaruusvyöt muttei koskaan Intercontinental-mestaruutta. Se voi toisaalta olla tekijä, joka myös estää Bryanin voiton: jos Bryan ei nouse Intercontinental-mestariksi nyt, se tulee tapahtumaan joskus myöhemmin – mutta milloin? Käsikirjoittajat voisivat tehdä Bryanista pakkomielteisen hahmon, joka ei voi levätä ennen kuin on Intercontinental-mestaruuden voittanut.

Itse toivon, että voiton vie joko Dean Ambrose, R-Truth tai Stardust. Myös Luke Harper voisi olla oivallinen voittaja. Esimerkiksi Stardustille voitto voisi tehdä todella hyvää. Ziggler, Bryan ja Barrett ovat saavuttaneet mielestäni jo niin paljon, etten koe syytä kannustaa heistä ketään. Uudet tuulet, uudet tähdet.

 

Tag Team Match

AJ Lee & Paige vs. The Bella Twins

Tämä ottelu kiinnostaa lähinnä siksi, että jännittää nähdä, kuinka WWE reagoi Twitterissä syntyneeseen ilmiöön #GiveDivasAChance. Normaalisti WrestleManian naistenmatsit ovat lyhyitä ja oikeastaan mitättömiä, mutta nyt WWE:n on periaatteessa pakko panostaa diivojen äksöniin tavallista enemmän. Paine johtuu etenkin siitä, että myös itse Vince McMahon (tai vähintään se henkilö, joka McMahonin Twitter-tiliä päivittää) noteerasi ko. ilmiön ja kehotti katsojia seuraamaan naispainin kehitystä. Voi siis olla, että Twitterissä räjähtää taas, jos naiset eivät saa kunnollista mahdollisuutta osoittaa taitojaan WrestleManiassa.

Tarinallisesti ottelu on ikävä kyllä tasan yhtä laiha kuin naispainijoiden juonikuviot tuppaavat useimmiten olemaan. Toivottavasti ottelun laatu yllättäisi myönteisesti.

 

Kickoff-lähetys

WrestleManiaa ennen nähdään Kickoff-lähetys, joka on kaikille ilmainen ohjelma ja jonka tehtävänä on houkutella ihmisiä varsinaisen WrestleManian pariin. Tämän vuoden Kickoff-lähetyksessä nähdään neljän joukkueen välinen koitos WWE:n Tag Team -mestaruusvöistä sekä André the Giantin muistoa kunnioittava Battle Royal -ottelu, jonka voittaja saa André-pokaalin. Joukkueottelussa painivat Los Matadores, The Usos, New Day ja hallitsevat mestarit Tyson Kidd ja Cesaro. Battle Royal -matsissa sen sijaan esiintyvät mm. Kane, Big Show, Ryback, Mark Henry, The Miz, Damien Mizdow, Curtis Axel ja Jack Swagger. Joukkuemestaruusottelun voittajaksi toivon Los Matadoresia, sillä sellainen yllätysvoitto saisi yleisön heti varpailleen. André-matsin voittajaksi toivon puolestan Big Show’ta, sillä tahdon kovasti nähdä sen, mitä Big Show sanoi tekevänsä, jos André-pokaalin voittaa: katkaisee pokaalilta Andrén pään ja teettää sen tilalle veistoksen omasta päästään.

 

Kokonaisuutena WrestleMania 31 vaikuttaa huikealta ja ennen muuta monipuoliselta show’lta. Jokainen isoista otteluista edustaa erilaista tyyppiä:

— Intercontinental-ottelu on kuin koominen toimintaleffa, jossa mennään tuhatta ja sataa.
— Cena vs. Rusev on urheilullinen ja perinteinen maaottelu, USA vastaan Venäjä.
— Orton vs. Rollins on trilleri, joka voi päättyä kumman tahansa voittoon.
— Sting vs. Triple H on kuin draama- ja seikkailuelokuvan risteytys.
— Wyatt vs. The Undertaker on kuin hyytävä kauhuelokuva.
— Reigns vs. Lesnar on tunnelmaltaan kuin UFC-matsi.

Kortin vahvuus piilee siis sen diversiteetissä. Otteluista jokainen on uniikki. Mikäli kaikki menee nappiin, myös WrestleMania 31 voi olla ainutlaatuinen. Rohkenen uskoa, että tapahtumasta on ainesta jopa yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmista WrestleManioista.