Arvio: Heroes of Wrestling
Päivämäärä: 10.10.1999
Sijainti: Bay St. Louis, Missouri (Casino Magic)
Yleisömäärä: 2 300
En tiedä, kuinka paljon tästä tapahtumasta ja promootiosta pitäisi kirjoittaa, koska monet varmaan tämän surullisenkuuluisan tapauksen tietävät, ja loputkin löytävät tarkan selostuksen esimerkiksi wikipediasta. Tässä nyt kuitenkin tarina suomeksikin. Vaikka vuosi ’99 olikin ppv:eiden laadun osalta ollut aika heikko meininkiä, oli pellepainin suosio Amerikassa muuten 1990-luvun lopulla semmoisissa huippulukemissa, että niitä tuskin koskaan enää saavutetaan. Niinpä muuan Bill Stone näki tässä bisneksessä loistavan mahdollisuuden tehdä rahaa, hankki pay per view -slotin ja perusti Heroes of Wrestling ”promootion”. HOW:n ideana oli tuoda 1980-luvun ja 1990-luvun alun legendaarisia painijoita takaisin kehään painimaan toisiaan vastaan nostalgisissa koitoksissa. Tämä Heroes of Wrestling -show oli promootion ensimmäinen ppv ja show, ja se toimi samalla eräänlaisena pilottina. Jos ppv menestyisi, jatkaisi promootio toimintaansa aktiivisesti (Stonella oli jo useampia ppv-slotteja varattu tulevaisuudesta). Jos taas ei, Stone hylkäisi koko hankkeen.
No, ostolukujen valossa ppv ei ollut vielä täysi floppi, vaikka kyllä se niissäkin alitti tavoitteet reippaasti. Se sai yhteensä 29 000 ostoa, kun Stonen minimitavoite oli ollut 40 000. Odotettua pienempiä ostolukuja paljon suurempi ongelma oli sitten tapahtuma itsessään. Heroes of Wrestling oli nimittäin kiistatta painihistorian huonoin ppv, ja sitä pidetään yleisesti esimerkkinä siitä, miten päin p***että kaikki vain voidaan hoitaa. Idea klassikkopainijoista painimassa toisiaan vastaan voi kuulostaa vielä hyvältä, mutta Stonen olisi varmaan ihan ensinnäkin pitänyt tajuta, että aikakonetta ei ole keksitty, ja oman aikansa legendojen näkeminen äärimmäisen raihnaisessa kunnossa ei ole toivottua nostalgiaa. Legendaariseen asemaan ppv:stä kertovissa tarinoissa ovat nousseet show’n loppupuolen vaiheet, mutta niistä lisää vasta lopussa. Kaiken kaikkiaan Stone päätti saman tien ensimmäisen ppv:n jälkeen hylätä koko projektin, ja niinpä HOW kuoli kaikessa hiljaisuudessaan yhtä nopeasti kuin syntyikin. Silti tämä ppv ei katoa koskaan painihistoriasta.
Jo ensimmäinen suuri ongelma pitää mainita ennen ensimmäiseen ottelun pääsyä. Alun perin show’n selostajana piti olla Gordon Solie, mutta hän joutui jättäytymään pois terveydentilansa vuoksi. Niinpä korvaajaksi hankittiin joku täysin randomhemmolta näyttänyt Randy Rosenblom, joka on eittämättä painihistorian huonoin ppv:tä selostamaan päässyt henkilö. Kerrankin voin varmuudella sanoa, että jopa minä olisin parempi. Tiedän sen siitä, että minä (toisin kuin Rosenblom) en menisi sanomaan Dropkickiä Flying Leg Kickiksi tai ainakaan Leg Dropiksi. Toki liikenimivirheet voisi ehkä jotenkin antaa anteeksi, jos tyyppi ei olisi ollut muuten täysi idiootti. Minä en myöskään pitänyt kummemmin color commentatorina toimineesta Dutch Mantellista, mutta hän nyt sentään tiesi jotain painimaailmasta.
Tag Team Match
Samoan Swat Team (Fatu & Samu) vs. Marty Jannetty & Tommy Rogers
Ensimmäisenä täytyy huomauttaa, että Fatu ei siis ole myös Rikishinä tuntemamme Solofa Fatu, vaan hänen veljensä Sam Fatu, joka paini 1980-luvulla WWF:ssä Tamana ja mm. muodosti Hakun kanssa The Islanders-joukkueen. Oikeastihan Samoan Swat Team (tai WWF:ssä Headshrinkers) oli juurikin Samun ja Rikishinä tuntemamme Fatun joukkue, mutta koska Solofa Fatu oli juuri palailemassa WWF:ään, ei häntä tähän touhuun saatu mukaan. Siinä lienee syy, miksi hänen veljensä (joka oli muuten huonolla tavalla aivan tolkuttoman isossa kunnossa) otti hänen paikkansa tässä. Marty Jannettyn nyt kaikki varmaan tietävät (jos eivät, niin pari ottelua Shawn Michaelsin painihistorian alkupuolelta ei ole pahitteeksi), ja hänen joukkueparinsa oli myös ECW:n ppv:issä parina viime vuotena esiintymään päässyt entisen Fantastics-joukkueen toinen osapuoli Tommy Rogers.
Ennen kuin pääsen kunnolla nillittämään, on kai myönnettävä, että tämä ottelu oli illan miellyttävin yllätys. Se ei tosin tarkoita vielä hirveästi mitään, sillä tämäkään ei ollut tosiaan lähelläkään hyvän tasoa, sillä oli tämä osittain hyvin tylsä ja vaisuhko, mutta oli tämä kuitenkin kokonaisuutena ok ja kaikin puolin ihan perustoimiva joukkueottelu. Ei mitään erityistä. Jannetty varsinkin veti ihan kivasti eikä ollut kangistunut paikoilleen, eikä Rogerskaan ollut huono. Samoalaisetkin liikkuivat kokoisikseen yllättävän hyvin. Ihan siis ok aloitus, sillä WWF:llä oli esim. Unforgivenissä huonompia. Ongelma on vain siinä, että WWF:ssä ei koskaan tämäntasoinen ottelu jäisi illan parhaaksi.
* *
Singles Match
Greg Valentine vs. George Steele
Noniin, sitten alettiin päästä tähän varsinaiseen meininkiin. Kehässä olivat siis tapahtuman aikaan 62-vuotias George ”Animal” Steele ja 49-vuotias Greg ”The Hammer” Valentine, joista molemmat ovat tunnettuja esimerkiksi kasari-WWF:stä. Valentine ei siis ollut vielä mikään ikäloppu (no, Flairhan on tällä hetkellä 62, eli paini vielä 60-vuotiaana klassikko WM-ottelun), mutta eipä näistä kumpikaan ollut enää vuosikausiin ollut aktiivisesti painin kanssa tekemisissä, joten missään kehuttavassa kunnossa he eivät tosiaan olleet. Molempien parhaista päivistä, jos Steelellä sellaisia edes oli ollut, oli siis tosi kauan aikaa.
Veikkaan, että tämä ei olisi ollut parhaimmillaankaan yli **-ottelu edes ’80-luvun puolivälissä, sillä Steele on aina ollut yksinkertaisen huono kehässä, eikä Valentine ole todellakaan oikea henkilö kantamaan ketään hyvään otteluun. Kun tähän lisätään se, että nyt ei ollut vuosi 1985 vaan ’99, tilanne muuttuu radikaalisesti huonompaan suntaan. Kumpikin oli silminnähden sellaisessa kunnossa, jossa pitäisi lähimmillään painikehää päästä katsomon puolella. Tilannettahan ei ollenkaan paranna se, että kamppailu kaiken huipun lisäksi buukattiin vielä ennätysmäisen idioottimaisesti. Alkupuolen episodi, jossa paita jäi jumiin Steelen päähän, ja Valentine käytti tämän hyödyksi piestäkseen ”Animalia” oli niin surkuhupaisa, että sille on annettava puoli tähteä. Muuten tämä oli aivan järkyttävää kuraa, jota ei painiksi tarvitsisi edes kutsua. Sherri Martellin sekaantumiskuviot olivat aivan täyttä sontaa.
½
Singles Match
Julio Fantastico vs. Too Cold Scorpio
Eikö Julio Fantasticon nimi sano mitään? Hyvä, ei sen pidäkään. Jostain aivan käsittämättömästä syystä tähän hasbeenien kokoontumisajotapahtumaan, jonka piti sisältää vain alan suuria legendoja, oli buukattu 27-vuotias Julio Fantastico, joka oli toistaiseksi urallaan toiminut lähinnä vain WWF- ja WCW-jobberina. Myöhempinä vuosina hänet kyllä tultaisiin tuntemaan Julio Dinerona, mutta siitä ei ollut vielä mitään tietoa, joten minulla ei ole hajuakaan, mitä hän tässä tapahtumassa teki. Vähän samaa ihmettelen myös Too Cold Scorpion kohdalla, sillä hänelläkin oli vielä runsaasti vuosia jäljellä. Scorpio oli vasta 33-vuotias tapahtuman aikaan.
Oli miten oli, tämän oli varmaan tarkoitus olla sitten se show’n painillisesti paras hetki, koska tuskin nyt ihan oikeasti kukaan tätä hommaa pyörittäneistä saattoi odottaa, että mitkään viiskymppiset hasbeenit vetäisivät enää hyviä otteluita. Ainakin todella toivon, että he eivät kuvitelleet niin. Harmi vain, ettei näistä kahdesta ollut tässä tosiaankaan hyvään otteluun. Se oli aikamoinen pettymys, sillä molemmilta olisi odottanut sitä, mutta ehkä tämän tapahtuman ilmapiiri oli vain sitten yleisesti myrkyttänyt nämäkin kaksi. Ok ottelu parilla näppärällä hetkellä, mutta yleinen vaisuus, sekavuus ja pari huonosti hoidettua spottia takasivat tämän, että ok:ta korkeampaa tästä ei saa.
* *
Tässä vaiheessa nähtiin ehkä yksi painimaailman epäloogisimmista ja samalla huonoimmin näytellyistä segmenteistä ikinä. Kaikki alkoi kun kuva siirtyi selostajaamme Randy Rosenblomiin, jolle oli jostain ilmestynyt käteensä paperi, jossa hän ilmoitti lukevan, että selostuspöydän taakse viime ottelun aikana ilmestynyt Captain Lou Albano oli tästä eteenpäin Heroes of Wrestlingin comissioner. Siis mitä helvettiä? Mistä tuo paperi ilmaantui? Kenellä on valtaa nimittää ketään HOW:ssa comissioneriksi? Kuka tätä firmaa edes johtaa? Mihin comissioneria tarvitaan? Miksi Randy Rosenblom ilmoittaa comissioner-nimityksen satunnaiselta paperilapulta? Siis eikö kukaan käyttänyt hetkeäkään aikaa kunnoliseen ajatustyöhön tämän firman buukkauksessa? Miten olisi, jos Captain Lou Albano olisi vain alusta asti vetänyt comissionerin roolia ilman mitään selittelyitä? EI! Sehän olisi ollut liian järkevää! Argh, tämä firma tappaa aivosolujani. Päälle sitten saadaan sitä maailman huonointa näyttelyä, kun ensin Duthc Mantell ja Albano esittävät hämmästynyttä, seuraavaksi Rosenblom alkaa kysellä Albanolta firman tulevaisuudesta (HAHAHAHA) ja lopulta Albano alkaa vetää tekoitkua. Luoja, miksi minä katson tätä?
Tag Team Match
Iron Sheik & Nikolai Volkoff vs. Luke & Butch
Sheikin ja Volkoffin välissä kuvassa on siis joku täysin random-jamppa, jota kutsuttiin Nikita Brezhnikoviksi ja joka oli miesten manageri. Minä luulen, että hänet oli palkattu pitämään huolta siitä, ettei Sheik tai Volkoff saa sydäriä kesken ottelun. Karu totuus kun tosiaan on se, ettei kukaan näistäkään neljästä ollut enää vuonna 1999 siinä kunnossa, että heitä pitäisi buukata minkäänlaiseen painiotteluun. Iron Sheik oli 56 ja Volkoff 51. Bushwhackers-joukkueesta tutut Butch 54 ja Luke 52. Ei nyt ihmisiässä vielä mitään mahdottomia lukuja, mutta painijoille kyllä. Toki on tosiaan Flairin tapaisia poikkeuksia, mutta nämä kaverit nyt olivat muutenkin niin raihnaisia, että alta pois. Ja sitten heidän pitäisi painia keskenään painiottelu. Ei hyvää päivää.
Mitään hyvää tässä ottelussa ei sitten tosiaan ollutkaan. Tätä on kuulema sanottu yhdeksi painihistorian huonoimmista otteluista ikinä, ja ymmärrän hyvin pointin. Vaikka olenkin todella suuri Iron Sheik -mark, en minäkään voi nähdä tässä suorituksessa mitään hyvää. Ottelu kesti vieläpä lähemmäs 10 minuuttia, vaikka siinä ei oikeasti tapahtunut mitään. Liikenopeus ja meiningin tahti oli sitä luokkaa, että luulin ajan pysähtyneen. Kukaan neljästä ei oikein tuntunut tietävän, mitä edes tehdä kehässä, ja lopputuloksena oli täyttä kaaosta, huonosti ajoitettuja kuvioita ja aivan kamala painiottelu. Ei ikinä enää tällaista. Bushwhackersien ottelut WWF-aikanakin olivat yksinkertaisesti kehnoja, mutta tämä oli jo jotain aivan muuta.
DUD
Singles Match
Stan Lane vs. Tully Blanchard
46-vuotias Stan Lane oli parhaiten tunnettu varmaan ’80-luvun huippuvuosistaan Midnight Expressissä. Tully Blanchard puolestaan kuului alkuperäiseen Four Horsemaniin ja kävi ’80-luvun lopulla painimassa myös pari vuotta Arn Andersonin kanssa Brainbusterseina. Nyt vastakkain oli siis oikeasti kaksi todella taidokasta painijaa, joiden ottelu ’80-luvun lopulla olisi voinut olla hemmetin kova sana. Harmi vain, että kyseessä oli ’90-luvun eikä ’80-luvun loppu.
Täytyy ensimmäisenä sanoa uskovani, että nämä kaksi olisivat voineet pystyä oikeasti vähintäänkin ihan kivaan otteluun, jos taaskin jolla kulla olisi ollut yhtään järkeä päässä, ja ottelua olisi lähdetty rakentelemaan Ric Flairin myöhemmän uran otteluiden tapaisesti juuri tunnelman ja rauhallisen rakentelun kautta. Sen sijaan tästä yritettiin väkisin tehdä rakenteeltaan samanlaista ottelua, kuin mitä nämä olisivat painineet huippuaikoinaan, ja yllättäen heistä ei siihen enää olleet, kun he eivät vuosiin olleet painineet aktiivisesti. Tosin tunnelman kautta on vähän vaikea rakentaa ottelua, jos tunnelma on olematonta. Tässä vaiheessa tulikin mieleen taas yksi henkilö, joka pitää haukkua: OHJAAJA. Siis mitä helvettiä oikeasti? Yhteensä koko show’n aikana varmaan puolet kaikista ratkaisevista hetkistä missattiin, kun ohjaaja juuri tärkeän liikkeen tai muun käänteen kohdalla päättä täysin selittämättömästi leikata kuvan katsomoon tai vaikkapa selostajiin. Erityisesti tässä ohjaaja väläytteli koko ajan kuvaa katsomosta, jossa ”naiset ihailivat upeaa Stan Lanea” (oikeasti he näyttivät siltä, ettei ottelu tai varsinkaan 46-vuotiaan äijän ruho voisi vähempää kiinnostaa). Aaaargh. Otteluna tämä ei kuitenkaan ollut show’n huonoimpia, sillä Lane ja Blanchard ainakin yrittivät kovasti ja osoittivat hitusen vanhoja taitojaan. Yleisesti kuitenkin heikko ja aivan liian hidas ottelu ollakseen millään tavalla viihdyttävä. Lopetus pilasi fiilistä entisestään.
*
Singles Match
One Man Gang vs. Abdullah The Butcher
OMG on Marty Jannettyn ja Too Cold Scorpion ohella yksi niistä harvoista, jotka ovat esiintyneet aikaisemminkin tämän projektini arvostelussa. OMG nimittäin paini vielä ’95-’96-vaihteessa WCW:ssä. Ennen kaikkea One Man Gang on kuitenkin tunnettu urastaan WWF:ssä OMG:nä ja Akeemina. Tapahtuman aikaan 58-vuotias Abdullah The Butcher on puolestaan tunnettu yhtenä painihistorian väkivaltaisimpina painijana ja eräänlaisena HC-painin esi-isänä. Niinpä nämä jättiläistä, joista erityisesti Butcher näytti olevan järkyttävän huonossa kunnossa, pistettiin vetämään illan HC-ottelu.
Hardcore kuulostaa periaatteessa ihan hyvältä idealta, mutta huonossa kunnossa olevien One Man Gangin ja Abdullah The Butcherin vetämänä se lähinnä pelottaa, ja pelottavahan se lopputulos olikin. Tämä oli mahtava osoitus siitä, että veri ei tee mistään automaattisesti viihdyttävää HC:tä. Vaikka aina nyky-WWE:n menoon sitä verta rankimpiin ja kovimpiin otteluihin kaipaisinkin tunnelman luojaksi, niin aivan turha idioottimainen mässäily sillä on lähinnä oksettavaa. Erityisesti silloin, jos verta ei vuodateta edes minkään muun takia kuin se, että se on ainut asia, mitä nämä kaksi näyttivät olevan. Muuten ottelu koostui pelkistä todella heikoilta näyttäneistä tuoliniskuista ja epätoivoisesta teräsketjulla säheltämisestä. Jos sitä verta on vuodatettava paljon, se pitää tehdä edes tyylikkäiden bumppien seurauksena eikä täysin ilman mitään näkyvää syytä. Molemmat vuosivat verta kuin pistetyt siat, mutta sitä varten en itse näitä otteluita kuitenkaan katso. Yrityksestä puolikas tähti, muuten täyttä kuraa.
½
Singles Match
Bob Orton vs. Jimmy Snuka
Molemmat näistä herrasmiehistä ovat tunnettuja erityisesti WWF-ajoistaan. Nyttemmin molemmat kuuluvat myös WWE:n Hall of Fameen. Lisäksi Orton on ennen kaikkea nykyisin tunnettu ihan kivasti menestyneestä pojastaan. Snuka oli tapahtuman aikaan 56-vuotias, mutta häntä ei ole ikä tuntunut koskaan haittaavan. Orton oli jonkun verran nuorempi, eli vasta 48-vuotias, mutta kyllä hänenkin painivuotensa olivat olleet onnellisesti jo takanapäin.
Illan linjaa jatkaen eivät nämäkään kaksi mihinkään erityisen kummoiseen pystyneet. Tätä tekstiä kirjoittaessa ihmettelen entistä enemmän sitä, miten jotkut jaksavat kritisoida lähes kaikkea mahdollista nykypainista. Minua alkaa kyllästyttää jo tämänkin valitusvirren kirjoittaminen. Snuka väläytti ottelun aikana muutaman yllättävänkin toimivan yläköyden hypyn, ja tässä oli jonkinlainen rakennekin, eli tämä ei ollut illan ihan huonoimpia otteluita. Toisaalta taas en voi millään tavalla väittää viihtyneeni ottelun aikana, eli kyllä tämäkin kuuluu sinne puhtaasti huonojen kaastiin. Hohhoijaa.
*
Ja sitten. SITTEN koittaa se hetki, mistä tämä ilta vasta ihan tosissaan on tunnettu. Voi kyllä vain. Tämä kaikki aikaisempi oli vasta alkusoittoa illan loppuhuipennukselle. Illan piti nimittäin huipentua kahteen ME-otteluun. Ensimmäisessä Jake ”The Snake” Robertsin piti kohdata Jim ”The Anvil” Neidhart ja jälkimmäisessä King Kong Bundyn piti otella Yokozunaa vastaan. Kaikki vain meni päin p***että viimeistään siinä aikana, kun henkilökohtaisten demoneiden kanssa painiskelustaan tuttu Roberts ilmaantui paikalle täysin sekavana. Mitä ikinä Roberts olikaan vetänyt, ei hänen niiden vaikutuksen alaisena olisi pitänyt olla koko areenalla. Tässä linkki Robertsin surullisenkuuluisaan haastatteluun, joka nähtiin juuri ennen ottelua.
Peliä ei kuitenkaan jostain syystä vihelletty tuossa kohtaa poikki, vaan Jim Neidhart kutsuttiin kehään, ja perässä seurasi vaivoin pystyssä pysyvä Roberts. Ottelu alkoi, mutta yllättäen siitä ei tullut yhtään mitään. Lyhyen kehässä pyöriskelyn jälkeen. Neidhart poistui hetkeksi paikalta, ja pian King Kong Bundy saapui myös kehänlaidalle. Samalla Roberts oli ottanut säkissään olevan Damien-käärmeen ulos säkistä, pistänyt sen jalkojensa väliin ja alkanut esittää eräänlaisia kyseenalaisia eleitä sen avulla. Lopulta Roberts kaatui kanveesiin käärmeen kanssa ja alkoi harrastaa sen kanssa ranskalaisia suudelmia. Tässä vaiheessa Neidhart palasi kehään ja yritti epätoivoisesti saada ottelua kasaan, mutta eihän siitä tullut yhtään mitään. Lopulta paikalle lähetettiin Yokozuna ja joku täysin random-tyyppi, jota kutsuttiin Mini Bundyksi. Hän oli kieltämättä hieman Bundyn näköinen, ja hän näytti vuorotellen kuiskuttelevan kaikkien painijoiden korviin ilmeisesti uudet ohjeet loppuillan varalle. Samalla kehäkuuluttaja ilmoitti, että alkuperäisten singles-otteluiden sijaan ME:nä nähtäisiin Tag Team Match.
Tag Team Match
Jim Neidhart & King Kong Bundy vs. Jake Roberts & Yokozuna
Jos täysin sekavassa tilassa maassa kieriskelevä Roberts oli surullista katseltavaa, ei hänen joukkueparinsakaan tila paljoa hymyilyttänyt. Yokozuna oli toki ollut aina isokokoinen, mutta hänet oli WWF:stä potkittu juuri sen takia, että hän ei ollut saanut tiputettua painoaan hieman säällisempään kuntoon. Sen sijaan, että tämä olisi motivoinut Yokozunaa laihduttamaan, niin tämä yksi show’n nuorimmista painijoista (33) oli päättänyt lihota entisestään, ja nyt hän oli jo aivan jättiläismäisessä kunnossa (ilmoituksen mukaan n. 370 kiloa). Itse asiassa näistä neljästä Neidhart näytti jopa yllättävän hyvinvoivalta. No, tämä jäikin sitten Yokozunan viimeiseksi merkittäväksi esiintymiseksi, sillä hän menehtyi vuosi tästä eteenpäin.
Itse ottelusta ei ole enää paljoa lisättävää ylläoleviin kappaleisiin. Yokozunaa ei paljoa kehässä nähty, koska hänestä ei mihinkään kehätoimintaan ollut, ja joukkueottelu koostui lähinnä siitä, että heelit pieksivät täysin muissa maissa olevaa Robertsia maahan ja kurittivat tätä jonkinlaisilla submission-liikkeillä. Ottelu kesti aivan liian pitkään, ja lopulta se päättyi aivan seinään ja vieläpä todella typerästi. Voin hyvin kuvitella, että katsojille jäi todella petetty fiilis kaiken muun paskan lisäksi siitä, että yhtäkkiä homma stoppasi seinään, kun ottelu päättyi salamalopetuksella, jonka jälkeen ei tosiaan nähty enää mitään Bundy vs. Yokozunaa, vaan lähetys päättyi ilman mitään loppusanoja tai kiitoksia. Pahat kielet huhuavat, että pikainen lopetus johtui siitä, että Roberts meinasi alkaa riisuuntua kehässä, mutta siitä ei ainakaan kameralle tallentunut merkkejä.
DUD
Jos joskus painihistoriassa on tehty ppv, jolle Surkea on liian hyvä, niin se on tämä. En kuitenkaan ala luoda vain HOW:tä varten omaa arvosanaa, joten surkea tämä on. Kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kahdeksasta ottelusta kaksi ylsi kahteen tähteen. Kaikki muit jäivät yhteen tai sitä alemmas. Kaksi DUD:tä. Uskomattoman paskaa painia, buukkausta, selostusta, kameratyöskentelyä, tunnelmaa ja päälle vielä sekopäinen Jake Roberts vetämään oma ikimuistoinen ohjelmanumeronsa. Puoletkaan painijoista ei ollut siinä kunnossa, että mikään järkevä promootio buukkaisi heitä kehäänsä. Kuten heti alussa sanoin, paperilla tämä kuulosti varmaan ihan kivalta idealta, mutta pahemmin tuskin voitaisiin mennä enää mönkään. Aivan järkyttävää kuraa. En olisi koskaan voinut uskoa, että joku ppv saa minut kaipaamaan WCW:n pariin, mutta tämä sai. En nimittäin etukäteen ollut uskoa kaikkea paskaa, mitä tästä on kirjoitettu, mutta kyllä se kaikki ihan totta on. Tätä ei kannata katsoa. Olen tosissani, uskokaa tätä arvostelua ja jättäkää tämän ppv:n katsominen tähän. Ajattelin, että jonkun näin paskan menon katsominen voisi olla hauskaa, mutta hauskuus loppui aika nopeasti ja jäljellä jäi vain p**ka fiilis. Ei näin.
Wikipedia: Heroes of Wrestling
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 15.10.2011
No Comment