1984ArkistoNWATapahtumat

Arvio: NWA Starrcade 1984

Päivämäärä: 22.11.1984

Sijainti: Greensboro, Pohjois-Karolina (Greensboro Coliseum)

Yleisömäärä: 16 000

Katso tapahtuma WWE Networkista!


 

Historiallinen Starrcade 1983 lähetettiin käytännössä tasan vuosi sitten kiitospäivänä 1983. Nyt kiitospäivänä 1984 oli historian toisen Starrcaden aika. Kulunut vuosi ei ollut ollut kovin helppo NWA:lle ja Jim Crockett Promotionsille. JCP:n ja koko NWA:n pahin kilpailija, Vince McMahonin luotsaama WWF, oli laajentunut entistä tehokkaammin ja alkoi uhkaavasti muodostua koko Pohjois-Amerikan laajuiseksi kansalliseksi promootioksi, jollaisia ei ennen painibisneksessä ollut nähty. WWF oli myös haalinut monia merkittäviä JCP:n painijoita itselleen. Kuluneen vuoden aikana WWF:ään olivat loikanneet muun muassa Roddy Piper, Bob Orton Jr. ja Greg Valentine.

Alueellisen toiminnan aikakausi alkoi siis vähitellen murentua WWF:n eduksi, eivätkä JCP ja koko NWA (joka oli siis useiden alueellisten promootioiden liittouma) voineet antaa tämän tapahtua niin vain, vaan he pyrkivät haastamaan WWF:n parhaansa mukaan. Yksi merkittävä keino siihen olivat olleet tv-lähetykset, mutta niissäkin oli nähty NWA:n kannalta ikävä käänne kuluneena vuonna. Televisiolähetyksissä oli vuonna 1984 se tilanne, että WWF hallitsi yhtä lukuun ottamatta kaikkia wrestling-lähetyksiä kaapelitelevisiossa. Ainut poikkeus oli JCP:n naapuripromootio, myöskin NWA:han kuuluva Georgia Championship Wrestling, jolla oli suosittu ”World Championship Wrestling” -niminen lähetys lauantaisin Ted Turnerin omistamalla WTBS-kanavalla.

Vince yritti ostaa tuota ohjelmapaikkaa Turnerilta, mutta tämä ei suostunut siihen. GCW:n backstagella oli kuitenkin isoja ongelmia, sillä promootion neljästä omistajasta kolme (Jack ja Jerry Brisco sekä Jim Barnett) eivät tulleet toimeen neljännen omistajan, omapäisenä tunnetun Ole Andersonin kanssa. Vince tiesi tämän, ja hän sai suostuteltua Briscot ja Barnettin myymään omat osuutensa hänelle. Käytännössä siis WWF osti GCW:n pois bisneksestä ja valtasi tämän ohjelmapaikan. Lopputulos oli karu: heinäkuun puolivälissä koitti ”Black Saturdayna” tunnettu päivä, jolloin WWF alkoi tuutata omaa lähetystään aikaisemmin GCW:n ohjelmapaikkana tunnetulta slotilta.

GCW:n toiminta siis loppui Vincen ostettua suurimman osan osuuksista itselleen, mutta Ole Anderson perusti kuitenkin alueelle uuden promootion, jonka toiminta tosin jäi lopulta hyvin lyhytikäiseksi. Vincen siirto ei ollut kuitenkaan bisneksenä täydellinen onnistuminen, sillä GCW:n lähetyksestä pitäneet fanit raivostuivat siitä, että täysin yhtäkkiä WWF valtasi tuon ohjelmapaikan. Vincen promootion tarjonta oli tähän aikaan hyvin erilaista kuin muiden promootioiden meno. WWF tarjosi paljon enemmän sarjakuvamaisia gimmickejä ja hassuttelevia juonikuvioita, kun NWA:n promootiot keskittyivät itse painiin. Niinpä lopulta WWF:n ohjelmaa GCW:n vanhalla ohjelmapaikalla ei katsonut kukaan. Myös kanavan omistaja Ted Turner oli raivoissaan Vincen tempusta, ja hän myönsi kaksi uutta ohjelmapaikkaa NWA:n promootioille. Molemmat kyseisistä ohjelmista saivat paremmat katsojaluvut kuin WWF:n ohjelma WTBS:llä. WWF:n muut ohjelmat sen sijaan jatkoivat suosiotaan, ja WWF joka tapauksessa oli ottanut entistä isomman jalansijan kansallisissa painilähetyksissä.

Kovasta menosta huolimatta WWF ei vielä vuonna 1984 saanut aikaan yhtä järisyttävän suurta Starrcade-kaltaista spektaakkelia. JCP:n Starrcade 1983 oli sen sijaan ollut pienistä teknisistä ongelmista edellisenä vuonna sellainen menestys, että promoottori Jim Crockettille oli päivänselvä päätös järjestää vastaava tapahtuma myös vuonna 1984. Sitä promottiin pitkän aikaa, ja tässä se nyt oli. Selostajina jälleen Gordon Solie ja Bob Caudle. Haastattelijana Tony Schiavone.

NWA World Junior Heavyweight Championship

Denny Brown vs. Mike Davis (c)

Tällä kertaa show aloitettiin Junior Heavyweight -mestaruusottelulla: ikään kuin siis tämän aikakauden Cruiserweight-meiningillä, heh. Viime vuonna Jr. Heavyweight -mestaria ei nähty show’ssa ollenkaan, mutta nyt Mike Davis oli saapunut paikalle puolustamaan vyötään. En osaa hirveästi sanoa vyön arvostuksesta, mutta ilmeisesti sitä kuitenkin puolustettiin NWA:n tapahtumissa ympäri maata, joten huonomminkin voisi olla. Davis ei ollut varsinaisesti JCP:n painija, vaan hän vaikutti aktiivisimmin Teksassi World Class Championship Wrestling (WCCW)-promootiossa. Nyt hän oli kuitenkin saapunut puolustamaan vyötä Starrcadeen, koska kyseessä oli koko NWA:n päätapahtuma, ja WCCW kuului tähän aikaan vielä NWA:han. Davisin haastaja oli puolestaan useamman vuoden ajan JCP:ssä varsin pienessä roolissa paininut Denny Brown, joka sai nyt elämänsä mahdolisuuden Jr. Heavyweight -mestaruuden voittamiseen.

No nyt oli todella kökkö lopetus illan aloitusottelulle. Oikeastaan niin kökkö, että se tappoi kaiken fiiliksen muutenkin varsin keskinkertaisesta ottelusta ja samalla jätti todella heikon maun suuhun heti show’n alkuun, mikä on suurin piirtein viimeinen asia, jota openerilta haluaa. Kannattaa ennemmin buukata openeriksi vaikka sitten vain se keskinkertainen ottelu, jos toisena vaihtoehtona on idealtaan huono ja aivan jumalattoman kömpelösti toteutetulla lopetuksella kuoruttettu kamppailu. Jos ymmärsin oikein, koko lopetus oli botchattu (koska se katkaistiin ratkaisevalla hetkellä uusinnassa), mutta sen lisäksi niin kehäkuuluttaja kuin selostajatkin julistivat väärän voittajan ottelulle. Selostajilla kesti pari minuuttia korjata asia, kehäkuuluttaja ei tehnyt tätä ollenkaan. Samalla oikea (eli monen silmissä väärä) voittaja juhli kehässä mestaruusvyön kanssa. Tämä kaikki älytön sekoilu olisi ollut annettavissa anteeksi, jos lopetus olisi ollut edes idealtaan ovela, mutta sitä se ei tosiaan ollut. No, muuten ottelusta pitää sanoa sen verran, että Brown vakuutti parin ensimmäisen minuutin ajan ihan näppärillä Head Scissorseilla, Arm Drageilla ja muilla otteilla. Sitten pakka alkoi kuitenkin vähitellen hajota, ja ottelun flow katkesi ikävästi. Alku lupasi siis itse asiassa ihan hyvää, keskivaihe muutti ottelun ihan ok:ksi ja ottelun päättyminen kesken surkealla lopetuksella teki tästä kehnon. Harmillinen alku illalle.

* ½

Singles Match

Brian Adidas vs. Mr. Ito

1

Lisää muiden promootioiden painijoita! Mr. Ito oli pitkän uran tehnyt japanilainen painija, joka tunnettiin myös nimellä Umanosuke Ueda. Ito vieraili säännöllisesti amerikkalaisten promootioiden tapahtumissa ja paini muun muassa Minneapoliksen alueella vaikuttavan American Wrestling Associationin (AWA) tapahtumissa. Brian Adias oli puolestaan edellisen ottelun kohdalla mainitun WCCW:n painijoita. Adiaksen nimi onnistuttiin botchaamaan tässä tapahtumassa kahdella eri tavalla: ensinnäkin JCP halusi jostain syystä ilmoittaa hänen nimekseen Brian Adidas, vaikka muualla hän nimenomaan käytti painijanimenään versiota ilman tuota toista d:tä. Tämän lisäksi Adiaksen nimiplanssissa ennen ottelua kuitenkin luki Brian Adidis. Hyvää työtä. Adias/Adidas/Adidis oli kuitenkin nuori ja lupaava painija, jota selostajatkin hehkuttivat kovasti ottelun aikana. Lopulta hänen uransa jäi kuitenkin varsin vaisuksi, ja hän eläköityi painista 1990-luvun alkupuolella siirtyäkseen muihin töihin. Mitään feudia tämän ottelun taustalla ei ollut.

Toisin kuin äskeinen ottelu, tämä ei tuottanut pettymystä painillisen antinsa tai lopetuksensa osalta. Sen sijaan tämän ottelun suurin ongelma oli se, että tämä jäi kestoltaan täysin vajaavaiseksi. Neljässä minuutissa ei vielä kummoisia saada aikaan. Se on suuri harmi, koska tämä herra Adidas (itselleni täysin uusi tuttavuus) vaikutti oikein lupaavalta ja taitavalta kaverilta, eikä tämän japanilainen vastustajakaan ollut lainkaan kehnompi. Itse asiassa seurasin matsaamista parin minuutin ajan iloisesti yllättyneenä, mutta sitten homma päättyi täysin varoittamatta kuin seinään ennen kuin matsi pääsi kunnolla edes alkamaan. Se on harmi, koska potentiaalia tällä olisi voinut olla tosiaan paljon enempäänkin. Nyt lopputulos on arvosanaltaan yhtä kehno kuin openerilla, koska sen verran vajaavainen fiilis tästä jäi.

* ½

NWA Florida Heavyweight Championship

Mike Graham vs. Jesse Barr (c)

Ja vielä lisää muiden promootioiden painijoita tähdittämässä tapahtumaa! Nyt vuorossa oli JCP:n eteläisen naapuripromootion Championship Wrestling from Floridan (CWF) alueellisen päämestaruuden puolustus. Näihin aikoihin tosiaan lähes jokaisella NWA:n alueellisella promootiolla oli oma ”alueensa päämestaruus”, josta tapahtumissa kamppailtiin. Sen lisäksi NWA:lla oli kaikkien promootioiden yhteinen World Heavyweight -mestaruus, josta painittiin tärkeimmissä tapahtumissa – ensisijaisesti siis tällä hetkellä JCP:n show’issa. Mutta nyt pelissä oli siis Floridan alueen päävyö, ja siitä kamppailivat kaksi CWF:n suurta nimeä Jesse Barr ja Mike Graham. Barr oli aloittanut uransa 1980-luvun taitteessa, Graham jo 1970-luvun alkupuolella. Molemmat olivat toisen polven painitähtiä. Barrin isä oli painipromoottori Sandy Barr ja hänen veljensä oli Art Barr, joka nousi tunnetuksi 1990-luvulla Meksikossa Eddie Guerreron joukkueparina ennen traagista kuolemaansa vuonna 1994. Grahamin isä oli legendaarinen Eddie Graham. Barrista oli muotoutunut CWF:ssä ylimielinen heel-mestari, jolta rehti Graham tahtoi viedä vyön.

No niin! Sitten päästiin kahden turhan lämmitelymatsin jälkeen itse asiaan. Etukäteen pelkäsin, että tämäkin osoittautuu turhaksi läpsyttelyksi, koska miksi Florida Heavyweight -vyöstä järjestettäisiin kunnollinen ottelu Starrcadessa? Sen sijaan tästä kuoriutuikin kunnollinen, pitkä ja oikeasti hyvä ottelu. Erityisesti Mike Graham osoitti olevansa pätevä toisen sukupolven painija. Karismaa Grahamilla ei ehkä mainittavasti ollut, mutta painitaitoja onneksi oikein mukavasti. Graham myi Barrin otteet hyvin ja tarjoili itse näyttäviä liikkeitä, hyvää jalan työstämistä ja vauhdikasta liikkumista. Barr puolestaan hallitsi heel-eleet suorastaan ammattilaisen elkein ja näytti muutenkin uskottavalta omissa hallintaosuuksissaan. Kokonaisuutena tämä kaksikko kertoi siis oikein hyvän – vaikkeikaan millään tavalla uniikin – tarinan ja hoitivat homman kotiin tyylipuhtaasti. Tällaista hyvää puhdasta painia lisää, kiitos. Onnistunut suoritus.

* * *

Tag Team Elimination Match

The Zambuie Express vs. Buzz Tyler & The Assassin

Vasta illan neljännessä ottelussa ruutuun saatiin ensimmäinen painija, joka oli esiintynyt Starrcade 1983:ssa. Tuo painija oli Assassin #1, jonka urassa oli kuitenkin kuluneen vuoden aikana tapahtunut täyskäännös. Vielä viime Starrcadessa Assassin #1 yhdessä Assassin #2:n muodosti pelottavan heel-joukkueen, jota manageroi niljakas manageri Paul Jones. Nyt Assassin #2 oli kadonnut hävittyään Hair vs. Mask Matchin Jimmy Valiantille, ja Assassin #1 oli tehnyt face-turnin kääntymällä manageriaan vastaan. Entisestä heel-joukkueen osasta olikin tullut yksi promootion suurimmista faceista, joka taisteli nyt tiukasti entisen managerinsa kanssa. Assassinin joukkuepari oli erityisesti Keski-Amerikan promootioissa mainetta niittänyt Buzz Tyler, joka eläköityisi tulevan vuoden aikana. Paul Jonesin manageroitavana oli nyt joukkue, jonka muodosti kaksi isoa tummaihoista kaveria, joten 1980-luvulla heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin olla pahiksia. Akeem ja Muhammad olivat molemmat aloittaneet uransa 1970-luvulla ja pyörineet ympäri NWA:n promootioita. Tämä ottelu käytiin eliminointisäännöillä, eli ottelun voittaisi joukkue, joka saisi ensin eliminoitua molemmat vastustajajoukkueen jäsenet.

Lopetukset – ja varsinkaan niiden selittäminen – eivät todellakaan ole olleet tänä iltana Starrcaden vahvuus. Taas tämän ottelun loppu sössittiin aivan käsittämättömällä tavalla. Ottelu siis käytiin eliminointisäännöillä, ja vajaa minuutti ennen ottelun ensimmäistä selätystä molempien joukkueiden toiset osapuolet oli laskettu ulos, joten heidät oli eliminoitu ottelusta. Ikävä kyllä selostajat eivät puuttuneet tuohon kohtaan mitenkään – vaikka Gordon Solie tuntui huomaavan sen, hän antoi silti parinsa Bob Caudlen selittää ihan omiaan. Sitten kun varsinainen selätys saatiin ja ottelu päättyi (koska kaikki muut oli eliminoitu ottelusta), Caudle höpötti parin minuutin ajan, kuinka nyt alkaa 2 vs. 1 -taistelu (koska ei ollut tajunnut, että kaksi painijaa oli laskettu ulos), eikä Solie korjannut häntä mitenkään ennen kuin painijat olivat poistuneet kehästä. Liveyleisölle kokonaisuus oli luultavasti vieläkin hämmentävämpi, sillä he eivät taatusti huomanneet tuota uloslaskuepisodia, ja kehäkuuluttaja ei missään vaiheessa ilmoittanut ottelun lopputulosta tai kertonut, miksi ottelu päättyi tuon ensimmäisen selätyksen jälkeen. Aivan käsittämätöntä pelleilyä. Kun tähän kaikkeen sitten yhdistetään se, että nämä neljä super heavyweightiä eivät olleet varsinaisia painisankareita, lopputuloksena oli puhtaasti huono ottelu. Ei ihan täysin sysipaska, koska ottelun alkupuoli oli ihan ok:ta rymistelyä, mutta ei tätä liiemmin voi kehua.

*

NWA Brass Knuckles Championship

Black Bart (c) vs. Manny Fernandez

2

Okei, sitten varsin mielenkiintoinen ottelu. Tässä oli panoksena siis NWA Brass Knuckles Championship. Oikeastaan kyse oli Mid-Atlantic -alueen Brass Knuckles -mestaruudesta, koska 1970- ja 1980-lukujen aikaan monella NWA:n promootiolla oli oma alueellinen ”Brass Knuckles”-mestaruutensa. Alun perin mestaruus oli luotu sitä varten, että siitä käydyt ottelut käytiin ihan oikeasti niin, että painijoilla oli käsissään nyrkkiraudat ottelun ajan. Sittemmin tuo oli ilmeisesti unohdettu (tässä ottelussa ei nähty raudan rautaa), mutta otteluissa ei kuitenkaan ollut diskauksia. Vähän siis kuin 1980-luvun Hardcore-mestaruus. Nykyinen mestari oli Black Bart, joka oli aloittanut uransa 1970-luvun puolivälissä ristimänimellään Rick Harris, pyörinyt sen jälkeen vuosien ajan monissa NWA:n promootioissa ja päätynyt lopulta JCP:hen. JCP:ssä hänestä tehtiin röyhkeä cowboy, joka otti nimekseen Black Bart ja muodosti joukkueen Ron Bassin kanssa, joka oli tälle entuudestaan tuttu. Bartin manageri oli vähän aikaa sitten painikehistä eläköitynyt James J. Dillon. Vastaansa hän sai Ragin’ Bull -nimeä tässä käyttäneen ja Floridasta lähtöisin olevan Manny Fernandezin, joka oli ehtinyt jo kerätä mainetta, vaikka hänen uransa oli alkanut vasta 1970-luvun loppupuolella. Bull oli tämän tapahtuman aikaan myös NWA Tag Team -mestari Dusty Rhodesin kanssa.

Vaihteeksi ottelu, jolle voi antaa puhtaat paperit lopetuksen osalta. Lopetus oli buukattu ihan järkevästi, ja luultavasti niin liveyleisö kuin show’n katsojatkin tajusivat heti sen jälkeen, mistä oli kyse. Hyvä, lisää näin buukattuja ratkaisuja! Muuten tätäkään ei ottelua ei voi silti liikaa kehua. Toisin kuin tyhmempi olisi voinut mestaruuden nimestä päätellä, kummallakaan painijalla ei ollut kädessään nyrkkirautaa ja kumpikaan painija ei käyttänyt nyrkkirautaa koko ottelun aikana. Sen sijaan kaksikko oli teipannut nyrkkinsä, ja suurin osa ottelusta kuluikin lähinnä teräviä nyrkiniskuja vaihdellen. Aikansa se on ihan hauskaa katsottavaa, mutta ei sitä kovin suureksi painitaidonnäytteeksi voi silti väittää. On silti nostettava hattua sille, että molemmat painijat bleidasivat kunnolla ja pistivät muutenkin ihan kroppaa likoon mäiskiessään toisiaan parhaansa mukaan. Tavallaan tämä oli siis eräänlainen HC-mestaruuden esiaste ja HC-mestaruudesta käytävän ottelun esiaste. Tässä roolissa ottelu onnistui kohtuullisesti olemalla ihan ok, mutta painisuorituksena tämä ei varsinaisesti jää historiankirjoihin.

* *

Tuxedo Street Fight
Loser Leaves Town Match

Jimmy Valiant vs. Paul Jones

Paul Jones on tullut näistä arvosteluista jo tutuksi monien heelien nilkkimäisenä managerina. Jonesilla oli kuitenkin pitkä historia myös painijana 1960- ja 1970-luvuilta. Vaikka Jones oli käytännössä lopettanut painimisen, hän palasi yhdeksi illaksi nyt takaisin kehään kohdatakseen Jimmy Valiantin, jonka kanssa hänellä oli ollut takanaan pitkä vihanpito. Yleisön suurta suosiota nauttiva Valiant esiintyi siis vuosi sitten Starrcadessa Charlie Brownina maskin kanssa, mutta nyt hän oli taas palannut oman nimensä ja oman persoonansa käyttämiseen. Valiantilla oli tietenkin ringsidellään Assassin #1, joka vihasi Jonesia vähintään yhtä paljon kuin Valiant itse. Stipulaatioita ei tästä ottelusta puuttunut: ensinnäkin tämä oli Tuxedo Street Fight, eli molemmat painijat olivat pukeutuneet pukuihin, ja ottelussa ei tunnettaisi diskauksia. Lisäksi tämä oli ”Loser Leaves Town Match”, eli häviäjän pitäisi lähteä promootiosta.

Tältä ottelulta en etukäteenkään odottanut käytännössä mitään, joten tällä kertaa ei tarvitse puhua pettymyksestä. Sitä paitsi ottelu oli buukattu varsin selkeästi, yleisö kävi tulikuumana ja lopetuskin oli sopivan simppeli ja toimiva, joten kokonaisuutena tämä oli oikeastaan jopa parempi kuin olisi voinut pelätä. Ikävä kyllä eihän tässä painia ollut paljon nimeksikään, ja suurin osa ottelusta kului siihen, kun Jones oli sidottu kaulastaan kehäköysiin ja Valiant riisui tältä vaatteita päältä. Tällaiset hetket saavat minut ymmärtämään, miksi aikanaan painiin tuotiin myös ne painitaidottomat blondibimbot mukaan (en puhu nyt siis naispainijoista vaan tästä Nitro Girls yms. meiningistä): on paljon helpompaa väittää olevansa heteromies, vaikka katsoo tällaista, kun välissä on kauniita naisia heiluttamassa pyllyä. Mutta se pyllyn heilutuksesta. Roolissaan tämä oli ihan toimiva suoritus. Otteluna, noh, huono.

*

NWA Mid-Atlantic Championship

Dick Slater vs. Ron Bass (c)

Parissa edellisessä ottelussa näkynyt Assassin #1 ei ollut suinkaan ainut edellisenä vuonna hirveän heelin roolia vetänyt painija, joka kuului nyt yleisön suosikkeihin. Vastaavan tempun oli nimittäin tehnyt Dick Slater, joka sai nyt järisyttävät popit yleisöltä. Slaterin face-turn oikeastaan liittyy yksinkertaisesti siihen, että James J. Dillonin manageroimat Ron Bass ja Black Bart (jotka olivat muuten myös Mid-Atlanticin alueen joukkuemestarit) kääntyivät syksyllä yhtäkkiä Slateria vastaan ja pieksivät tämän brutaalisti. Slater tietenkin janosi kostoa, ja sai kunnian kohdata Starrcadessa Bassin, joka oli NWA Mid-Atlantic Heavyweight -mestari. Nyt panoksena oli siis Mid-Atlanticin alueellinen päämestaruus, josta puhuin jo aikaisemmin Floridan alueellisen mestaruusottelun kohdalla. Viime vuonna tätä vyötä ei puolustettu Starrcadessa, sillä silloin Mid-Atlantic -mestari Rufus R. Jones osallistui openerina toimineeseen joukkueotteluun. Nyt mestaruutta pääsi puolustamaan ilkeä cowboy (eli sama gimmick kuin Black Bartilla) Bass, joka oli saapunut kuluneen vuoden aikana JCP:hen ja voittanut vyön pitkän linjan painijalta Angelo Moscalta.

Slateria on tottunut näkemään heelinä, mutta kaverihan toimii hienosti myös facena. Tässä ottelussa Slater oli todellinen bad ass -face, vähän niin kun 1980-luvun Steve Austin. Yleisökin oli täysin Slaterin puolella, vaikka vielä vuosi sitten porukka inhosi tätä täysin. Muutenkin Slater oli tämän ottelun selvä tähti. Ei Basskaan huono missään tapauksessa ollut, mutta hän enemmänkin hoiti oman osuutensa, kun Slater puolestaan pääsi loistamaan karismaattisella meiningillään. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin todettava, että loppujen lopuksi ottelun varsinainen painillinen anti oli varsin keskinkertaista, parhaimmillaankin ihan hyvää. Hieman myös ärsytti se, että ottelussa kiinnitettiin niin paljon huomiota J. J. Dilloniin sen sijaan, että painijoiden olisi annettu mättää toisiaan kahdestaan, koska tämän ottelun selvä rakenne oli kuitenkin vihan täyteinen 1 on 1 -brawl. Ottelun lopetus oli myös vähän halpa ratkaisu, millaista ei mielestäni tarvitsisi käyttää vuoden suurimmassa tapahtumassa. Toisaalta ottelun tarinaan se sopi hyvin, joten ei se kovin pahasti jäänyt ärsyttämään. Yhteenveto: ihan kiva ottelu.

* * ½

Tag Team Match

Ivan & Nikita Koloff vs. Keith Larsson & Ole Anderson

3

No niin, sitten alettiin olla jo ison ottelun äärellä. Ennen tätä ottelua kuultiin myös Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kansallislaulut. Ivan Koloff oli tämän aikakauden legendaarinen painija, joka oli aloittanut uransa 1960-luvun alussa. Oikeasti mies Koloffin gimmickin takana oli kanadalainen Oreal Perras, joka oli kuitenkin uransa alkuvaiheissa omaksunut neuvostoliitolaisen heelin roolin, jota hän oli hoitanut käytännössä koko uransa ajan vakuuttavasti. 1970-luvulla Koloff paini WWWF:ssä (myöhemmin WWF), jossa hän myös piti firman päämestaruutta hallussaan lyhyen ajan. Sittemmin hän siirtyi NWA:han ja JCP:hen. Viimeisimpänä hän oli muodostanut joukkueen amerikkalaisen maanpetturin Don Kernodlen kanssa, ja he pitivät myös hallussaan NWA Tag Team -mestaruuksia. Vuoden 1984 aikana kaksikon avuksi liittyi painidebyyttinsä tehnyt Koloffin ”veljenpoika”, jättiläismäinen järkäle Nikita Koloff. Nikita oli oikeasti amerikkalainen Nelson Simpson, joka oli yrittänyt lyödä läpi jenkkifutiksessa mutta tutustui Road Warrior Animaliin ja hänen suosituksestaan päätyi painibisnekseen. Jim Crockett palkkasi hänet pelkän lookin ansiosta, ja hänestä alettiin tehdä uutta suurta tähteä, vaikka varsinkin aluksi Koloffin painitaidot olivat lähes olemattomat. Vain kuukausi ennen Starrcadea Ivan Koloff ja Don Kernodle olivat hävinneet joukkuevyönsä Dusty Rhodesille ja Ragin’ Bullille. Neukut raivostuivat tästä niin, että he pieksivät Kernodlen niin pahasti, että tämä kannettiin pois paikalta paareilla. Beatdownin seurauksena Kernodle kääntyi patrioottiseksi faceksi. Pahan vammautuman vuoksi hän ei kuitenkaan pystynyt vielä Starrcadessa nousemaan itse entisiä kumppaneitaan vastaan, vaan häntä puolustivat Kernodlen vanha tuttu, NWA-legenda ja niin sanotun Andersonin suvun alkuperäisjäsen Ole Anderson sekä Kernodlen oikea veli Wallace Kernodle, joka parhaillaan aloitteli painiuraansa nimellä Keith Larson.

Tässä joukkuekamppailussa alkoi olla jo sekä 1) ison ottelun tuntua että 2) kunnolla aikaa. Reilu 15-minuuttinen joukkuetappelu oli kokonaisuutena mukavaa katsottavaa, mutta jälleen kerran lopetuksen kanssa onnistuttiin hölmöilemään ihan käsittämättömästi. Tällä kertaa kyse ei tosin ollut lopetuksen buukkaamisesta vaan siitä, että lähetyksen ohjaaja onnistui vaihtamaan kuvan aivan muualle juuri silloin, kun ottelussa nähtiin ratkaiseva selätys. Jostain syystä selostajien oli tästä syystä aivan käsittämättömän vaikeaa tajuta, että ottelu oli päättynyt, vaikka minäkin ymmärsin sen heti ilman varsinaisen selätyksen näkymistä. Mutta jos jätetään nämä hölmöilyt omaan arvoonsa, matsi oli muuten hyvä. Todella perinteinen 1980-luvun ottelu: pitkä ja (kiitos Larsonin) paikoitellen vauhdikas face-hallinta, jossa yleisö oli hienosti mukana. Lopulta heelit saavat homman haltuunsa ja tappavat koko ottelun vauhdin täysin. Lopulta facet pääsevät taas irti, ja seuraa varsinainen lopputaistelu. Anderson oli roolissaan loistava, ja hän myi heelien hallinnan hyvin. Larson toimi underdogina mainiosti, ja Koloffit oli suorastaan tehty ilkeiden ja yksinkertaisia liikkeitä käyttävien heelien rooliin. Kaikki siis toimi tältä osin kuin rasvattu, ja ottelu oli toimiva paketti, vaikka mitään tähtitieteellisiä painiliikkeitä ei nähty. Ottelun jälkeen Kernodle päätti sitten unohtaa täysin loukkaantumisensa, kun hän nousi kehään riehumaan muiden kanssa. Todella erikoinen tempaus.

* * *

NWA World Television Championship

Ricky Steamboat vs. Tully Blanchard (c)

Jäljellä oli illan kolme tärkeintä mestaruusottelua. Ensimmäisenä vuorossa oli kamppailu Television-mestaruusottelu, jossa yksi JCP:n suurimmista yleisönsuosikeista Ricky Steamboat haastoi uuden tulokkaan Tully Blanchardin. Blanchard oli aloittanut uransa 1970-luvun puolivälissä Teksasissa, mutta kuluneen vuoden aikana hän oli siirtynyt Mid-Atlanticiin JCP:hen. Melkein heti JCP:hen saapumisen jälkeen Blanchard voitti TV-mestaruuden Mark Youngbloodilta. Samalla hän palkkasi managerikseen James J. Dillonin ja alkoi käyttää mestaruusotteluissa halpamaisia keinoja säilyttämälä vyönsä uloslaskulla tai diskauksella. Steamboat ja Blanchard olivat pitkään olleet toistensa kimpussa, mutta vain muutamia päiviä ennen tätä tapahtumaa Blanchard oli yhdessä Black Bartin, Ron Bassin ja J. J. Dillonin kanssa telonut Steamboatin selän niin pahasti, että tämän lääkärit eivät suositelleet Steamboatille kehään nousemista. Steamboat ei kuitenkaan tästä välittänyt, sillä hän ei jättäisi väliin mahdollisuutta nousta TV-mestariksi. Ottelussa oli myös poikkeuksellisen kovat panokset: TV-mestaruuden lisäksi molemmat olivat pistäneet panokseksi 10 000 dollaria omasta lompakostaan. Lisästipulaatio takasi, että Blanchard ei voisi säilyttää tällä kertaa mestaruutta diskauksella tai uloslaskulla.

Vihdoin oli aika päästää todelliset tekijät kehään näyttämään, miten tämä homma todella hoidetaan. Blanchard ja Steamboat kuuluivat aivan ehdottomasti tämän show’n lahjakkaimpiin painijoihin, ja he myös osoittivat sen kehässä. Aloitetaan vaikkapa siitä, että Steamboat näytti heti avausminuuteilla, mitä tarkoittaa oikeasti myydä storyline-loukkaantumista, koska äskeisen ottelun post match -meiningissä se ei tuntunut olevan kaikille ihan selvää. Steamboat keskivartalonsa vammoja erittäin ammattimaisesti. Juuri tämän avulla Steamboat ja Blanchard saivatkin rakennettua taidokkaan, viihdyttävän ja mielenkiintoisen Painiottelun isolla P:llä. Ainoat heikkoudet olivat siinä, että lopulta aikaa oli sen verran rajallisesti ja että kumpikaan ei sitten lopulta päässyt esittämään ihan mitään ainutlaatuisia juttuja, vaan tutulla varmalla tekniikkapainilla tässä mentiin aika lailla loppuun saakka. Näiden syiden takia ottelu ei nouse mielestäni ihan huipputasolle, vaikka monien muiden mielestä tämä oli selvä klassikko. Tulee luultavasti muutaman kerran myöhemminkin tässä projektissani esille se, etten ehkä arvosta kaikkia tämän aikakauden klassikoita ihan niin korkealle kuin monet muut arvostelijat, koska minä vain jään kaipaamaan näiltä vielä sitä ”jotain”, mitä muiden mielestä näissä on. Tästä kritiikistä huolimatta kyseessä oli siis ehdottomasti hieno ottelu.

* * * ½

NWA United States Championship

Billy Graham vs. Wahoo McDaniel (c)

Nyt oli kaksi todellista legendaa kehässä. Jo edellisestä arvostelusta tuttu konkarimainen intiaanipainija Wahoo McDaniel oli kääntynyt kuluneen vuoden aikana heeliksi alettuaan käyttää halpamaisia keinoja otteluissaan ja hylättyään kumppaninsa Ricky Steamboatin ja Youngbloodin veljekset. Itse asiassa McDaniel voitti NWA US Heavyweight -vyön nimenomaan Steamboatilta, mutta vyö vakatoitiin, koska Tully Blanchard oli auttanut häntä voittamaan ottelun. McDaniel voitti vyön kuitenkin uudestaan, kun hän päihitti US-mestaruudesta käydyn turnauksen finaalissa Ragin’ Bullin. Nyt hän sitten sai vastaansa – ei enempää eikä vähempää – kuin ”Superstar” Billy Grahamin. Graham on yksi 1970-luvun suurimmista legendoista: tuolloin pitkistä vaaleista hiuksista, värikkäistä asuista ja ennen kaikkea ylimielisestä asenteesta tunnettu supertähti nousi ensin AWA:n ja sitten WWWF:n suurimpien tähtien joukkoon. WWWF:ssä Graham kantoi firman päävyötä historiallisen pitkään. Grahamin ura ajautui kuitenkin 1980-luvun puolella ongelmiin, kun hän sairastui masennukseen muun muassa steroidien käytön seurauksena. Graham palasi WWF:ään vielä vuonna 1982, mutta hän oli ajanut päänsä kaljuksi ja vaihtanut ”Superstar”-gimmickin jostain syystä karate-tähden rooliin. Grahamin ura ei lähtenyt enää nousuun WWF:ssä, joten hän matkasi JCP:hen, jossa hän jatkoi karate-gimmickin käyttöä mutta nyt yleisönsuosikkina.

Okei. Äskeisen illan piristysruiskeen jälkeen katsojia pamautettiin taas varoittamatta täysillä turpaan. Vastapainoksi äskeiselle ottelulle tämä oli nimittäin täysin turha ja puhtaasti huono koitos ilman minkäänlaista pointtia. Pitää myöntää, että minulla on aina ollut ”Superstar” Billy Grahamin kokoinen aukko wrestling-sivistyksessäni, eikä minulla oikeastaan ole ollut koskaan käsitystä esimerkiksi miehen painitaidoista. Tämän ottelun pohjalta käsityksekseni muodostui se, että ainakin tässä uran ehtoopuolella Grahamin taidot olivat lähes täysi nolla. Graham osasi tasan tarkkaan Full Nelsonin eikä mitään muuta. Myymistä ei ollut nimeksikään. Toisaalta aikaakaan ei tällä ottelulla ollut kuin reippaat neljä minuuttia, mutta en tiedä, oliko se tässä tapauksessa enemmän pelastus kuin vitsaus. Wahoo McDaniel toki yritti pelastaa sen mitä pelastettavissa oli, ja hänen ansiostaan tästä ei ihan katastrofia kuoriutunut, mutta ei tässä silti pahemmin kehuttavaa ole.

*

NWA World Heavyweight Championship
Special Referee: Joe Frazier

Ric Flair (c) vs. Dusty Rhodes

4

Ja vihdoin. Illan Main Event, jonka rakentaminen alkoi tasan vuosi sitten Starrcadessa. Tuolloin yleisön suurin suosikki Ric Flair voitti NWA World Heavyweight -mestaruuden Harley Racelta ja käytännössä yhtä suuri yleisönsuosikki Dusty Rhodes julisti haastavansa Flairin otteluun tuosta mestaruudesta. Ja nyt tasan vuosi myöhemmin tuo ottelu vihdoin käytiin. Varsinaista vihanpitoa ei tämän ottelun takana ollut, sillä molemmat miehet kunnioittivat toisiaan suuresti, vaikkeivat olosuhteiden vuoksi tietenkään olleet varsinaisia sydänystävyksiä. Rhodes oli aloittanut uransa jo 1960-luvun lopulla, mutta todelliseen tähteyteen hän oli noussut 1980-luvun alussa saavuttuaan JCP:hen. Rhodes oli kaksinkertainen NWA World Heavyweight -mestari, ja nyt hänellä oli mahdollisuus voittaa vyö kolmannen kerran. Päämestaruuden lisäksi tässä ottelussa oli panoksena huikea miljoonan dollarin sekki. Ottelun erikoistuomari oli nyrkkeilylegenda Joe Frazier.

…Mitä helvettiä? Nuo kaksi sanaa ovat oikeastaan kaikki, mitä minun tekisi mieli sanoa tästä ottelusta. Olen koko arvostelun ajan valittanut tasaisesti usean ottelun kohdalla surkeasta lopetuksesta ja huonosti hoidetusta informoinnista, mutta tämä Main Event oli jotain aivan omaa tasoaan. Tämä oli aivan jumalatonta paskaa. Tämä oli ihan oikeasti buukkaukseltaan aivan yhtä järkyttävää kuraa kuin WCW:n pahimmat ideat (joita myöhemmin mm. TNA on kopioinut). Tämä oli jotain… No, en ala sen tarkemmin spoilata, jos joku ei tiedä tämän ottelun lopusta mitään. Saavatpa kokea vastaavan yllätyksen kuin allekirjoittanut. Kaikkein pöyristyttävintä tämä on tietenkin sen takia, että kyseessä oli vuoden suurimman show’n suurin ottelu, toisin sanoen vuoden suurin ottelu. Sellaisen ottelun lopetusta EI.SAA.KUSTA. Mutta Jim Crockett Promotions teki sen täysin tieten tahtoen ja sylki samalla fanien naamalle. Kiitos siitä. Tämä paska harmittaa myös sen takia, että ottelu tuohon aivan kesken kaiken tulleeseen lopetukseen asti oli ollut hyvää viihdettä ja kivaa katsottavaa. Yleisö oli liekeissä, Flair ja Rhodes olivat todellisia maailmantähtiä ja hallitsivat kehämeiningin täydellisesti. Koostaan huolimatta Rhodes liikkui kehässä hämmästyttävän vikkelästi. Flair oli elämänsä kunnossa. Tuohon lopetukseen mennessä ottelu oli ollut tasoltaan sellainen kolmen tähden hyvä ottelu, ja oletin, että tässä päästäisiin loppuun asti kunnialla viemisellä huipputasolle saakka. Sen sijaan homma pistettiin täysin käsittömästi poikki, ja koko homma kustiin täysin. Vähennän sen takia yhden tähden tuosta kolmesta, eikä sekään tunnu tarpeeksi pahalta rangaistukselta. Hävetkää, buukkaajat.

* * 


Historian ensimmäinen Starrcade oli hieno tapahtuma, jossa oli mahtava tunnelma ja huikeat pääottelut. Tämä toinen yritys oli… Todella raju lasku tasossa. En tiedä, olivatko sitten kaikkien suurten ppv:eiden toiset versiot olleet kirottuja epäonnistumaan, koska myös WrestleMania 2 on (mielestäni) yksi huonoimpia WrestleManioita. Oli tässäkin ppv:ssä onneksi oma historiallinen tunnelmansa ja pari onnistunutta ottelua (kirkkaimpana tähtenä tietenkin Blanchard vs. Steamboat). Pelkästään otteluiden arvosanalla mittaamalla tämä olisi peräti Surkea, mutta sellainen oma mainio tunnelmansa tässä oli ehdottomasti. Sen ansiosta tämä on juuri ja juuri Kehno, mutta silti todella epäonnistunut suoritus JCP:ltä.

Wikipedia: NWA Starrcade 1984

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 15.4.2016

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: NWA Starrcade 1983

Next post

Arvio: WWF WrestleMania

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.