1984ArkistoNWATapahtumat

Arvio: NWA Starrcade 1984

Päivämäärä: 22.11.1984

Sijainti: Greensboro, Pohjois-Karolina (Greensboro Coliseum)

Yleisömäärä: 16 000

Katso tapahtuma WWE Networkista!

Vuoden 1983 Starrcade sai jatko-osan, kun Jim Crockett Promotions saapui uudelleen Greensboron kaupunkiin vuonna 1984. Starrcade 1984 oli siis ensimmäisen Starrcaden tavoin JCP:n järjestämä ja NWA:n eli National Wrestling Alliancen tuottama tapahtuma, jota yhdisti aikaisempaan Starrcadeen myös se, että illan pääottelussa paini ”Nature Boy” Ric Flair NWA:n maailmanmestaruudesta. Tällä kertaa Flair ei tosin kolistellut sarviaan Harley Racea vastaan, vaan mies oli tukkanuottasilla ”American Dream” Dusty Rhodesin kanssa. Pelissä ei muuten ainoastaan ollut NWA:n mestaruusvyö, vaan sen lisäksi miljoona dollaria! Tästä lisää pääottelun kohdalla.

Tapahtuman selostajina toimivat ensimmäisen Starrcaden tavoin Bob Caudle ja legendaarinen Gordon Solie. Myös haastattelija eli Tony Schiavone oli sama. Tuotannoltaan tämä kaikkien aikojen toinen Starrcade-tapahtuma muistutti siis hyvin paljon sitä kaikkien aikojen ensimmäistä Starrcadea, mutta kehätoiminnassa oli joitakin poikkeavuuksia.

NWA World Junior Heavyweight Championship

Denny Brown vs. Mike Davis (c)

Ensimmäinen poikkeavuus oli se, että tässä Starrcadessa melkeinpä jokainen matsi oli mestaruusottelu. Yksi niistä mestaruusotteluista oli tämä Denny Brownin ja Mike Davisin välinen koitos, joka alkoi pirteällä ja vauhdikkaalla menolla. Tai no, oikeastaan ihan kaikki alkoi kehäkuuluttaja Tom Millerin huvittavalla työskentelyllä – Miller, vanha kaljuuntuva ukko, vaikutti olevan humalassa tai jollain muulla lailla sekaisin, sekoili sanoissaan ja oli ihan pihalla. Kiinnitin huomiotani myös siihen, että ottelijoista molemmat saivat neutraalin reaktion eli heille buuattiin ja hurrattiin samaan aikaan. Se on harvinaista 1980-luvulla, sillä siihen aikaan yleisö yleensä söi sankarin kädestä ja vastusti pahista automaattisesti. Brown ja Davis tosin vaikuttivat aika lailla neutraaleilta hahmoilta yhtä kaikki, joten en ole varma, kuinka tuota reaktiota tulisi tulkita. Mainitaan nyt vielä sen verran, että ottelun tuomarina toimi muuan Earl Hebner, jolle hänellekin jostain syystä buuattiin kehäkuulutuksen aikana.

Matsi siis alkoi pirteästi, mutta lupaava meno katkesi siihen, että matsin tarinaan sisällytettiin sen tempoa rajusti hidastava selkävamma. Kyseisen selkävamman myyminen johti siis siihen, että ottelusta kaikkosi kaikki vauhti. Se harmitti, sillä Brown ja Davis vaikuttivat oikein taitavilta painijoilta ja väläyttelivät ottelun alussa hienoa ketjupainia. Temmon hidastuminen johti myös siihen, että yleisö vaipui hiljaisuuteen, jolloin korviini kantautui vain Gordon Solien tapa käyttää lausahdusta ”There’s no question about it” vähintään kaksi kertaa minuutissa. Lopputaistelu tosin nostatti fiilistäni jonkin verran, ja kaiken kruunasi varsin nerokas ratkaisu, jota luulin alkuun kämmiksi. Hetken jo luulin, että tässä tapahtumassa nähtiin Earl Hebnerin ihan ensimmäinen ”screwjob”, mutta kyseessä oli sittenkin vain jännittävä juonenkäänne.

* *

Singles Match

Brian Adidas vs. Mr. Ito

1

Täysin vieraiden Denny Brownin ja Mike Davisin jälkeen sain taas tutustua uusiin tuttavuuksiin, kun ilkeä japanilaispainija Mr. Ito ja juustoinen amerikkalaissankari Brian Adidas nousivat kehään. Kyseessä oli hyvin tyypillinen maaottelu, jossa armoton ulkomaalainen kuritti sisukasta isänmaansa puolustajaa. Epätyypillistä ottelussa oli oikeastaan vain sen yllättävä lopetus, joka tuli melko varhain ja ihan puun takaa. Tavallaan aika vaisu ja mitäänsanomaton kokemus, mutta ainakin matsi oli lyhyt ja säilyi siksi viihdyttävänä alusta loppuun saakka. Nautin myös siitä tavasta, jolla se yllättävä lopetus tuli. Melkoisen hypnoottinen lopetusliike, etten sanoisi.

* *

NWA Florida Heavyweight Championship

Mike Graham vs. Jesse Barr (c)

Jos nautit painiotteluista, jotka muistuttavat šakkiotteluja, tykkäät todennäköisesti tästä taistelusta. Kyseessä on nimittäin todella hidastempoinen vääntö, joka kuitenkin noudattaa loogista tarinaa ja jossa jokainen teko merkitsee jotakin. Täytyy tässä välissä sanoa, että oma kiinnostukseni ottelua ja sen tarinaa kohtaan on sataprosenttisesti Gordon Solien ansiota. On niin paljon kertojasta kiinni, jaksaako showpainiottelun tarinasta kiinnostua vaiko ei. Tässä matsissa Solien analyyttinen ja järkevä ote piti koko ajan mielenkiintoni hereillä, ja osasin katsella matsia tietynlaisin silmin.

Ehkäpä eniten tässä koitoksessa päräytti yhtä kaikki sen lopetus, joka soti matsin arvoja vastaan juuri jännittävällä tavalla. Matsin ratkaisuhetkillä tuomari sai näet kyytiä, minkä jälkeen mikään ei ollut kiellettyä. Tuntui jotenkin hyytävän hienolta, kun pitkä ja hikinen ”urheiluottelu” päättyi elokuvalliseen lopputaisteluun. Ottelijoista sen verran, että Mike Graham jätti oikein positiivisen vaikutuksen – siinä vasta sympaattinen mies.

* * ½

Tag Team Elimination Match

The Zambuie Express vs. Buzz Tyler & The Assassin

Jos äskeinen matsi oli kuin šakkia, tämä oli jotain täysin muuta. Kehässä seisoi nimittäin neljä isokokoista raskassarjalaista, joista yksikään ei ollut mikään velho kehäköysien sisäpuolella. Onneksi sentään Greensboron väki kannusti ottelun sankareita eli Buzz Tyleriä ja The Assassinia intohimoisesti, sillä muutoin tästä olisi voinut kuoriutua aikamoinen farssi. Onneksi ottelu oli myös varsin lyhyt (inan verran päälle viisi minuuttia) ja tietyllä tavalla tapahtumarikas, joten en ehtinyt tylsistyä siihen oikeastaan yhtään. Eniten koko matsissa kiinnosti kuitenkin sen lopetus, joka meni jollain lailla mönkään ja tiputti selostajat kärryiltä kokonaan. Ehdin taas luulla, että kyseessä oli jonkin sortin screwjob. Epäonnistuneen lopetuksen herättämästä kiinnostuksesta huolimatta show’n heikointa antia.

* ½

NWA Brass Knuckles Championship

Black Bart (c) vs. Manny Fernandez

2

Kyllä, kyseessä todella oli NWA:n Brass Knuckles Championship eli suomennettuna nyrkkirautamestaruus. Se tarkoitti sitä, ettei ottelussa nähty oikeastaan mitään muuta kuin sitä, kuinka Fernandez ja Bart hakkasivat toisiaan nyrkeillään otsaan – ja sehän toimi! Ei tosiaan siis mikään atleettisesti säväyttävä painimatsi, mutta todella yksinkertaisen tarinansa ansiosta toimivaa ja helposti seurattavaa viihdettä. Ei tällaisia vastaavanlaisia matseja jaksaisi useita samassa kortissa katsella, mutta yksi ottelu illassa on oikein kiva annos. Samalla täytyy ylistää tämän Starrcaden diversiteettiä: on šakkiottelua, on raskassarjalaista, on maaottelua, on tyypillistä kehä-äksöniä ja on tämän ottelun kaltaista pseudo-nyrkkeilyä. Kaiken lisäksi tässä oli myös hahmollisesti oikein mehevä asetelma, sillä Black Bart oli kivenkova punaniska Teksasista ja Manny Fernandez puolestaan latinohenkinen sankari. Tuli ihan vanhat spagettilänkkärit mieleen! Piristävä koitos kaiken kaikkiaan, vaikka sisälsi oikeastaan vain yhden varsinaisen painiheiton.

* * *

Tuxedo Street Fight
Loser Leaves Town Match

Jimmy Valiant vs. Paul Jones

Jimmy Valiant oli siis tässä vaiheessa jo luopunut naamiostaan, eikä hän paininut enää nimellä Charlie Brown (”from outta town”) niin kuin Starrcadessa 1983. Hän ei myöskään ollut enää riidoissa japanilaisen Great Kabukin kanssa, vaan nyt piikkinä hänen lihassaan oli limanuljaskamainen Paul Jones. Tarkemmin sanottuna tilanne taisi tosin olla niin, että se oli Valiant, joka oli piikkinä Jonesin lihassa. Kyseessä oli (Valiantin tapauksessa taas) ottelu, jonka häviäjän oli poistuttava maisemista, ja matsi painittiin parhaimmissa mahdollisissa vetimissä eli smokkitakki yllä. Kovin pitkään Jones ei tosin saanut vaatetuksessaan olla, sillä Valiant riisui miehen varsin nopeasti alushoususilleen, jolloin Jones rupesi nolostuneena peittelemään alavartaloaan – hah, vanha kunnon Aku Ankka -ilmiö.

Eipä kai tässä voi mitään muuta sanoa kuin hattua nostaa. Pesunkestävä huumorimatsi, joka viihdytti (yhtä hieman hitaampaa osuutta lukuun ottamatta) alusta loppuun saakka. Kiitos pitää jakaa kolmelle eri tekijälle: 1) Jimmy Valiantin karismalle, 2) ottelun lyhyelle kestolle ja 3) todella kuumalle yleisölle, joka rakasti matsia eläimellisesti. Taas kerran kiva osoitus kortin monipuolisuudesta.

* * *

NWA Mid-Atlantic Championship

Dick Slater vs. Ron Bass (c)

Tapahtuma oli tähän mennessä tarjonnut niin sekalaista menoa, etten osannut enää yhtään ennustaa sitä, mitä seuraavaksi oli tulossa. Kyseessä oli kuitenkin varsin tavanomainen painiottelu, jossa ilkeä Ron Bass puolusti mestaruuttaan sisukasta Dick Slateria vastaan. Slater ei siis ollut enää se sama käärmemäinen nilkki ja ”Cowboy” Bob Ortonin kaveri kuin Starrcadessa 1983, vaan mies oli muuttunut yleisön inhokista sen sankariksi. Se oli ikävä kyllä vain huono juttu, sillä Slater toimi paljon paremmin inhokkina kuin sankarina. Jotkut painijat näyttävät yksinkertaisesti jo kasvoiltaan sellaisilta, ettei heitä voi kuin vihata, ja Dick Slater osuu siihen kastiin. Tähän kun ynnätään ottelun hidas tempo ja melko mitäänsanomaton tarina, niin kasassa on auttamatta vaisu tapaus. Aloin tässä vaiheessa saada kaiken lisäksi jo pientä yliannostusta mestaruusvöiden määrästä. Ei sitä oikein jaksa kiinnostua jokaisesta pienestä mestaruudesta, vaan ennemmin seuraisi henkilökohtaisuuksiin meneviä tarinoita. Yleisö oli tosin taas kuumana, joten siitä pakko kehua Greensboron väkeä.

* ½

Tag Team Match

Ivan & Nikita Koloff vs. Keith Larsson & Ole Anderson

3

Sitä saa mitä tilaa. Tässä nimittäin mentiin juuri sinne ihon alle – kyseessä kun oli tyylipuhdas kylmän sodan taistelu, jossa hirvittävät venäläiset Ivan ja Nikita Koloff sotivat kahta yhdysvaltalaista eli Ole Andersonia ja Keith Larssonia vastaan. Kansallismieltä nostatettiin siten, että ottelua ennen kuunneltiin Yhdysvaltain kansallislaulu, joka soitettiin trumpetilla ja jonka aikana kamerakuva oli visusti kiinni USA:n lipussa. Jenkkien kansallislaulun lisäksi saimme kuulla Neuvostoliiton kansallislaulun, jonka tahdissa Ivan ja Nikita marssivat sotilaallisesti kehään.

Pakko se on todeta, että vaikka minä rakastan kylmän sodan hengessä buukattuja painimatseja (ja leffoja – Rocky IV:llä tulee aina olemaan paikkansa sydämeni sisällä), niin tästä en edes minä kyennyt erityisemmin nauttimaan. Jälleen kerran ongelmaksi koitui aivan liian hidas tempo ja sen lisäksi liian pitkä kesto, joista syntyy yhdistettynä aika kuolettava yhtälö. Selostajat onnistuivat tosin puolustamaan hidasta tempoa hienosti niin, että he avasivat kiinnostavasti Andersonin ja Larssonin soveltamaa strategiaa, mutta edes paras strategia ei välttämättä tarkoita viihdyttävää kehätoimintaa. Vaan jälleen kerran pelastavaksi tekijäksi nousee yleisö, joka oli arvatenkin ihan hulluna kylmän sodan meininkiin ja kannusti kotimaansa poikia todella äänekkäästi.

* ½

NWA World Television Championship

Ricky Steamboat vs. Tully Blanchard (c)

Ai, ai! Tätä olin odottanut koko illan. Ricky Steamboat yksilöottelussa ja vieläpä Tully Blanchardin kaltaista taituria vastaan! Ottelussa oli kaiken lisäksi panoksena 10 000 dollarin rahasumma, ja matsia oli hypetetty show’n aikana oikein vakuuttavilla haastatteluilla. Ricky Steamboat todella tahtoi nousta NWA:n Television-mestariksi, ja Tully Blanchard todella tahtoi pitää tuon tittelin itsellään.

Matsin alussa tuo fiilis oli ehkä parhaimmillaan. Ottelu nimittäin räjähti käyntiin vauhdikkaalla osuudella, jonka aikana Blanchard yritti hakea pikaista selätystä, jota Steamboat ei kuitenkaan suostunut antamaan. Tulisen alun jälkeen matsi vähän lässähti, ja jännittävän ketjupainin sijaan valokeilan sai puuduttava lukkopaini, jossa ei ollut juuri mitään nähtävää. Se oli kuitenkin oleellinen osa draaman kaarta ja johti lopulta tuliseen kliimaksiin, joka oli paitsi jännittävä myös hieno. Steamboat muun muassa loikkasi kulman päältä Blanchardin päälle, ja se tuntui tässä kontekstissa elämää suuremmalta teolta pitkän ja raskaan matsin loppuhetkillä. Tykkäsin paljon myös matsin varsinaisesta ratkaisusta, joka oli hyvin tunteellinen. Ei mikään mestariteos eikä edes niin hyvä ottelu kuin olin uskaltanut odottaa, mutta hyvä matsi joka tapauksessa.

* * *

NWA United States Championship

Billy Graham vs. Wahoo McDaniel (c)

Kahden nuoren ja nälkäisen taiturin seurasta 41-vuotiaan Grahamin ja 46-vuotiaan McDanielin pariin. No, ainakin tämä ottelu oli reilusti lyhyempi kuin Steamboatin ja Blanchardin taisto, joka kesti päälle 13 minuuttia; Grahamin ja McDanielin matsi kesti vain vähän päälle neljä minuuttia ja loppui kuin seinään. Mitä tästä nyt sanoisi… Kehno ottelu, jonka ehdottomasti paras tai ainakin hauskin osuus oli Grahamin sisääntulo – etenkin WWE Networkin versiossa, jossa miekkosen alkuperäisen tunnarin päälle on laitettu jotakin kummallista musiikkia. Painillisesti illan huonointa antia ja ihan väärässä paikassa; ottelu olisi voinut toimia jollain lailla show’n alkupäässä, mutta tässä vaiheessa pitkälti vain farssi.

*

NWA World Heavyweight Championship
Special Referee: Joe Frazier

Ric Flair (c) vs. Dusty Rhodes

4

Tätä olin odottanut jopa vielä enemmän kuin Steamboatin ja Blanchardin matsia. Dusty Rhodes, Ric Flair ja Starrcade on yksinkertaisesti legendaarinen yhtälö, joka tuo automaattisesti mieleeni sanan klassikko. Sääli vaan, että se mielikuva taitaa juurtua tämän tapahtuman sijaan Starrcadeen 1985.

Kyseessä oli siis iso ottelu, jossa painittiin NWA:n maailmanmestaruuden lisäksi miljoonan dollarin rahasaaliista. Matsi oli niin iso, että sen erikoistuomariksi oli nimetty nyrkkeilytähti Smokin’ Joe Frazier, joka oli aikoinaan voittanut nyrkkeilijänä jopa olympiakultaa. Frazierin lisäksi matsin suuruutta korostettiin kahden muun erikoistuomarin läsnäololla: heistä toinen oli iäkäs aasialainen mies ja toinen taas pitkähiuksinen ja -viiksinen (rumpujen pärinää) Nascar-autoilija, joilla oli oikeus ratkaista ottelun voittaja siinä tapauksessa, jos matsi kestäisi kokonaisen tunnin ja päättyisi aikarajan takia tasapeliin. Vähän kuin WrestleMania-meininkiä siis – ennen WrestleManian syntymää!

Myös tätä ottelua oli hypetetty hyvin pitkin show’ta: Flair ja Rhodes kumpikin ovat äärimmäisen vangitsevia puhujia, joita kuuntelee aina mielenkiinnolla. Flair ja Rhodes ovat sen lisäksi äärimmäisen vangitsevia painijoita, joista kumpikin osaa kietoa yleisön kuin yleisön pikkusormensa ympäri. Kehässä he muodostavat siis suorastaan taianomaisen kaksikon eritoten 1980-luvun painikulttuuriin kuuluvan tulisen yleisön edessä, ja jo kaikista pienin teko tai ele voi saada yleisön sekaisin.

Tämän takia pettymykseni oli hirvittävä, kun ottelu jäi ihan yhtäkkiä kesken. Toinen ottelijoista sai nimittäin rajun haavan silmäänsä, jolloin veri peitti kyseisen ottelijan kasvot. Silloin matsin tuomari, nyrkkeilijä Joe Frazier, päätti keskeyttää koitoksen ja nimetä verta vuotavan painijan ottelun häviäjäksi; hänen mielestään tappelua ei tule jatkaa, jos toinen ottelijoista vuotaa pahasti verta. Sekös sitten harmitti sitä painijaa, joka menetti tappionsa myötä miljoona dollaria – showpainissa kun ei moinen nyrkkeilystä kenties tuttu filosofia päde.

Jälkeenpäin tarkasteltuna matsin tarina oli tavallaan kyllä hieno ja uniikki, mutta tämän yksittäisen koitoksen se kyllä pilasi ainakin irrallisena elämyksenä. Matsi vaikutti kaikin puolin suurelta ja kiinnostavalta, ja sitten se yhtäkkiä keskeytetään ennen aikojaan. Tavallaan hienoa tarinankerrontaa, tavallaan aika törkeä temppu tapahtuman pääottelun kohdalla.

* * ½

Kokonaisuutena Starrcade 1984 oli selkeästi huonompi kuin Starrcade 1983, jossa nähtiin yksi todella hyvä matsi (Piper vs. Valentine) ja vain pari heikompaa koitosta. Tässä tapahtumassa niitä heikompia hetkiä riitti jo vähän liikaa, vaikkei kyseessä silti mikään katastrofi ollut. Yksikään ottelu ei kuitenkaan noussut yli kolmen tähden eikä pääottelu onnistunut lunastamaan odotuksiaan, joten tapahtuman kohtalona on kaikesta huolimatta olla vain Kehno. Kannattaa silti katsoa, jos Starrcaden historia kiehtoo.

Lisää...
Eetu Lehtinen

Eetu Lehtinen

Toimittaja, joka rakastaa showpainia. Woooooo!

Previous post

Arvio: NWA Starrcade 1983

Next post

Arvio: WWF WrestleMania

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.