1985ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF WrestleMania

Sijainti: New York, New York (Madison Square Garden)

Päivämäärä: 31.3.1985

Yleisömäärä: 19 121

Katso tapahtuma WWE Networkissa!

Ensimmäiset painilähetykset maksutelevision puolella menivät pelkässä Jim Crockett Promotionsin Starrcaden (1983, 1984) vallassa, mutta vuosi 1985 toi ison muutoksen. Nyt oli nimittäin aika sille, että Vince McMahon Jr. pisti hösseliksi. Kaikki oikeastaan alkoi siitä, kun Vince Jr. osti WWF:n (vuoteen 1979 asti WWWF) isältään Vince McMahon Sr:ltä vuonna 1982. Vince Sr. kuoli kaksi vuotta myöhemmin, eikä siis päässyt näkemään muun muassa tätä hienoa hetkeä, kun hänen poikansa mestarillinen luomus WrestleMania sai päivänvalon.

Vaikka WWE:n historiassa Vince usein tykkääkin maalata itsestään kuvaa visionäärinä, joka sai suuren oivalluksen historiallisen suuresta painitapahtumasta, ei tarvitse olla oikeasti kummoinenkaan historioitsija, että tajuaa WrestleManian todellisuudessa olleen vastaus JCP:n Starrcadelle, josta oli ehtinyt muotoutua jo pienoinen menestys. Vaikka JCP oli muutoin tähän(kin) aikaan selvässä alakynnessä WWF:ään verrattuna ja vaikka JCP:llä oli jatkuvia talousvaikeuksia, se oli silti onnistunut luomaan vuoden megalomaanisimman painitapahtuman, jota ihmiset ympäri Yhdysvaltoja ja jopa muillakin alueilla katsoivat. Vince dominoi vuoden 1985 alkaessa aika tehokkaasti showpainin näkyvyyttä televisiossa (tähän oli tosin tulossa muutos): vaikka Black Saturday olikin ollut Vincelle taloudellinen epäonnistuminen, hän oli silti kasvattanut WWF:n näkyvyyttä entisestään. Perinteiset tv-ohjelmat eivät kuitenkaan enää riittäneet Vincelle, vaan hän halusi iskeä lopullisesti JCP:tä vastaan luomalla oman vuoden suurimman ja mahtavimman painitapahtuman. Niin syntyi WrestleMania, jonka tapahtumapäivämääräksi päätettiin maaliskuun viimeinen päivä vuonna 1985.

Painipuolella WWF oli jo tässä vaiheessa siis selvästi ykkönen, mutta todellisuudessa vielä 1980-luvun alussa showpaini ei missään tapauksessa ollut mitään amerikkalaisten ykkösviihdettä. Territory-systeemin aikana paini oli loppujen lopuksi vielä varsin rajatun yleisön suosiossa. Suuri yleisö ei ollut ottanut lajia omakseen. Vince halusi kuitenkin tehdä tähän muutoksen. Hänelle ei riittänyt, että WWF olisi ensimmäinen kansallinen – ja samalla kaikkein suurin – promootio. Vince halusi, että WWF:stä ja showpainista tulee massiivista mainstream-viihdettä. Tuohon tavoitteeseen Vince oli alkanut pyrkiä systemaattisesti 1980-luvun alusta lähtien. Yksi suurimmista tempuista oli Rocky III -leffaa tähdittäneen Hulk Hoganin palkkaaminen vuonna 1984, Hulkamania-buumin aloittaminen ja Hoganin supertähteyden viimeistely. Hulk Hoganista tuli yhtäkkiä jättiläismäinen rakastettu stara, jonka tunsivat kaikki. Hogan oli aivan toisella tasolla suosiossaan kuin esimerkiksi JCP:n Ric Flair.

Yhden tähden tekeminen ei kuitenkaan riittänyt Vincelle, koska edelleenkään kaikki eivät olleet koskaan katsoneet painia, joten silloin heitä ei kiinnostanut myöskään Hulk Hogan. Vincen ratkaiseva temppu oli ”Rock ’n’ Wrestling” -yhteistyön aloittaminen. Kaikki alkoi siitä, kun WWF sai aloitettua yhteistyön yhden 1980-luvun suurimman naisartistin Cyndi Lauperin kanssa, kun WWF:ssä managerina toiminut Lou Albano esiintyi Lauperin megahitin ”Girls Just Wanna Have Fun” musiikkivideolla. Tästä alkoivat Lauperin säännölliset esiintymiset WWF:n lähetyksissä ja Lauperin osallistuminen pitkään sekä jumalattoman paljon huomiota keränneeseen juonikuvioon naisten mestaruudesta.

Vuonna 1984 WWF aloitti yhteistyön MTV:n kanssa, ja MTV:llä lähetettiin kesällä 1984 WWF:n iso show The Brawl to End It All, jossa Lauper toimi Wendi Richterin managerina, kun tämä haastoi ilkeän mestarin Fabulous Moolahin mestaruudesta. Alkuvuodesta MTV:llä esitettiin toinen WWF:n iso show The War to Settle the Score, jonka tarkoitus oli ennen kaikkea pohjustaa WrestleManiaa. Lauperin ja MTV:n lisäksi Vincen kolmas kova temppu oli houkutella suosikkisarja A-Teamista tunnettu rakastettu näyttelijätähti Mr. T mukaan showpainibisnekseen ja vieläpä ensimmäisen WrestleManian pääotteluun. Juuri MTV-show’t ja Lauperin sekä Mr. T:n kaltaiset nimet toivat vihdoin showpainin kaikkien tietoisuuteen ja saivat alkuun järisyttävän pro wrestling -buumin, joka jatkui – noh, todella pitkään.

Näistä lähtökohdista WWF:n alkuperäisellä kotiseudulla New Yorkissa Madison Square Gardenilla järjestettiin siis 31.3.1985 historian ensimmäinen WrestleMania. Teknisesti tämä lähetettiin closed-circuit television -tekniikalla, vaikka ilmeisesti jossain päin maata tämä lähetettiin jo myös maksutelevisiossa. Selostajina oli kaksi WWF:n entistä painijaa, legendaariset Gorilla Monsoon ja Jesse ”The Body” Ventura. Backstage-haastattelijana toimi ”Mean” Gene Okerlund, backstage-juontajana Lord Alfred Hayes. Show alkoi sillä, kun Okerlund itse lauloi keskellä kehää America The Beautifulin, mikä oli aikamoista kuultavaa. Pienenä sivuhuomiona on muuten todettava, että tässä show’ssa kehäköydet olivat jotenkin todella löysällä – varsinkin kun vertauskohtana oli JCP, jossa vanhanaikaisilta näyttävät ohuet kehäköydet suorastaan napsuivat joka kerta, kun painija juoksi niihin.

Singles Match

The Executioner vs. Tito Santana

wrestlemania 1 santana vs executioner

Tässä se oli. Ensimmäisen WrestleManian ensimmäinen matsi – ja heti avausottelussa nähtiin yksi 1980-luvun (ja myös 1990-luvun alun) WWF:n keskikortin kulmakivistä: Tito Santana. Meksikonamerikkalainen Santana oli siis saapunut painibisnekseen 1970-luvun loppupuolella ja löytänyt varsin nopeasti kotinsa WWF:stä, jossa hänestä tuli todellinen vakionimi tapahtumissa. Vaikkei Santanasta koskaan tullut firman pääottelijaa, hän oli kuitenkin erittäin pidetty ja arvostettu työntekijä, joka tultaisiin näkemiin useissa tulevissa WWF:n tapahtumissa. Itse asiassa Santana oli Hulk Hoganin ohella ainut painija, joka esiintyisi kaikissa yhdeksässä ensimmäisessä WrestleManiassa. Santanan vastustaja ei sen sijaan ollut aivan yhtä merkittävä nimi WWF:n historiassa – varsinkaan nimellä The Executioner. 1990-luvun puolivälissähän The Undertaker tulisi lyhyesti feudaamaan Executioner-nimisen miehen kanssa, mutta tuolloin kyseessä on aivan eri painija ja aivan eri hahmo. Nyt Executioner-maskin alta löytyi paremmin ”Playboy” Buddy Rosena tunnettu painija, joka pyöri säännöllisesti erityisesti AWA:ssa ja WWF:ssä. Jostain syystä Rose oli lyhyen aikaa tässä vaiheessa uraansa alkanut käyttää maskia ja esiintyä mystisenä ”The Executionerina”, josta kukaan ei tiennyt yhtään mitään. WrestleManiaan tullessa Executioner ei ollut hävinnyt vielä yhtään ottelu, ja hän lupasi teloittaa myös Santanan.

Santana oli kyllä näinä huippuvuosinaan aivan äärimmäisen lahjakas painija, josta olisi voinut tulla niin paljon enemmän kuin minkälaiseen rooliin hän lopulta jämähti. Santanan vastustaja, mystinen Executioner, ei sen sijaan tehnyt oikeastaan minkäänlaista vaikutusta ottelussa – ei sen enempää huonoa kuin hyvääkään. Ennen ottelua antamassaan haastattelussa Executioner uhosi työstävänsä Santanan jalkoja, mutta lopulta Executionerin jalkojen työstäminen jäi maksimissaan puolen minuutin mittaiseksi. Mikä tässä nyt oikein oli pointti? Muutenkin ottelu oli harmillisen lyhyt: kaksi kertaa pidempänä versiona tämä olisi voinut olla jo oikeasti hyvä ottelu. Varsinkin, jos myös Executioner olisi päässyt silloin esittämään kunnolla osaamistaan. Nyt tämä jäi aika nopeaksi rypistykseksi, jossa nähtiin vain pieni osa siitä, mitä Santanakin olisi pystynyt näyttämään. Tämmöisenäänkin tämä oli silti ihan menettelevä ottelu, joka avasi show’n ihan kivasti. Silti kovin paljon tästä ei käteen jäänyt.

* * 

Singles Match

King Kong Bundy vs. S.D. Jones

No niin. Sitten saatiin kehään varsinainen iso korsto. Jimmy Hartin manageroima monsteri King Kong Bundy painoi nimittäin päälle 200 kiloa. Itse asiassa Bundy oli debytoinut WWF:ssä vasta pari viikkoa ennen WrestleManiaa. Painiuransa Bundy oli aloittanut 1980-luvun alussa, ja ensimmäisten vuosien ajan hän oli kiertänyt muun muassa WCCW:ssä ja NWA:n promootioissa, joissa hän oli tylysti dominoinut kaiken tiellensä tulevan. Bundy oli myös tunnettu siitä, että hän vaati tuomareita laskemaan hänen selätyksensä viiteen tavallisen kolmen sijaan. Tätä gimmickiä Bundy jatkoi myös WWF:ssä. Vastaansa Bundy sai S.D. Jonesin, joka oli WWF:n tämän aikakauden legendaarinen jobber, jonka tarkoitus oli siis hävitä otteluita. Itse asiassa Jones oli aloittanut painiuransa 1970-luvulla Mid-Atlanticin alueella, jossa hän oli paininut (Starrcade 1983:ssa nähdyn) Rufus R. Jonesin joukkueparina. He olivat tarinan mukaan serkuksia. 1980-luvulla ”Special Delivery” Jones siirtyi kuitenkin WWF:ään, jossa hän varsin nopeasti jumittui rooliin, jossa hän otti turpaan nousevilta pahiksilta. Jones jatkoi tässä roolissa vuoteen 1988 saakka, jolloin hän eläköityi. Myöhemmin Jonesista tuli toimittaja.

Olisin voinut antaa tälle murskaukselle puolikkaan ihan sen takia, että Bundy näytti tässä oikeasti aika vakuuttavalta rymistellessään S.D. Jonesin ensin todella rumasti kehäkulmausta päin ja täräyttäen sitten heti perään yksinkertaisen mutta elopainonsa takia vakuuttavan oloisen splashin. En kerro, miten ottelu jatkui tuon jälkeen, joten tämä ei ole spoileri, mutten siis kuitenkaan anna tuota puolikasta ihan siitä syystä, että 1980-luvun WWF oli osittain niin käsittämätön lafka, että se kuvitteli pystyvänsä kusettamaan katsojia siitäkin, kuinka kauan ottelu kestää. Tämä oli siis oikeasti noin puolen minuutin ottelu, mutta selostajat ja kehäkuuluttaja Howard Finkel julistivat useaan otteeseen juhlallisesti, kuinka ottelu kesti yhdeksän sekuntia ja kuinka tuo on uusi ennätys WWF:ssä. Siis miten helvetissä kukaan siellä johtoportaassa oikein kuvitteli, että ihmiset oikeasti uskovat, että tämä kesti yhdeksän sekuntia? Ajattelivatko, ettei kellään ole ajantajua? Huoh, älytöntä paskaa.

DUD

Singles Match

Matt Borne vs. Ricky Steamboat

No mutta! Tämäpä yllätys. Vielä marraskuussa 1984 järjestetyssä Starrcadessa Ricky Steamboat paini WWF:n kilpailijan JCP:n Starrcadessa NWA Television -mestaruudesta, mutta nyt hän oli saapunut tänne. Eikä Steamboat ollut ainut; moni painija tässä 1980-luvun puolivälin paikkeilla loikkasi eteläiseltä itärannikolta pohjoiseen. Nettitietojen mukaan Steamboat joutui erimielisyyksiin JCP:n tuonhetkisen buukkaajan Dusty Rhodesin kanssa, ja kun Vince McMahon tarjosi hänelle sopimusta, Steamboat päätti siirtyä WWF:ään. Debyyttinsä WWF:ssä hän teki maaliskuun alussa, vain vajaa kuukausi ennen WrestleManiaa. Tässä ottelussa hän kohtasi itse asiassa toisen debytoivan painijan. Toisen sukupolven painija ”Bad Boy” Matt Borne oli nimittäin tehnyt niin ikään WWF-debyyttinsä vasta maaliskuussa 1985. Ennen WWF:ään saapumista Borne oli paininut 1970-luvun lopusta lähtien erinäisissä NWA:n promootioissa – ja kuten monet painihistorian lukeneet varmaan tietävätkin, Borne ei noussut koskaan merkittävään suuruuteen tällaisena blondina pahana poikana, mutta sen sijaan 1990-luvulla hän saavuttaisi aivan toisenlaisen suosion, kun hän palaisi WWF:ään alkuperäisenä Doink The Clownina. Mutta siitä lisää aikanaan.

Steamboat siirtyi WWF:n puolelle ja päätyi ottelemaan WrestleManian alakortissa viiden minuutin keskinkertaisen ottelun, kun molemmissa Starrcadeissa tähän mennessä hän oli ollut mukana yhdessä ehdottomasti illan suurimmista kohokohdista. Vähän vaikea on ymmärtää tässä kohtaa WWF:n logiikkaa. Miksi ihmeessä napata Steamboatin kaltainen paininero rosteriin, jos hänelle ei haluta antaa kunnollista käyttöä? Sitä paitsi tämän ottelun perusteella Matt Borne vaikutti ihan lupaavalta ja itse asiassa erittäin hyvällä tavalla vastenmieliseltä hahmolta, jolla olisi voinut olla toisenlaisessa todellisuudessa valoisa tulevaisuus. Olisiko sellainen auennut, jos Steamboat ja Borne olisivat päässeet vetämään 20-minuuttisen huippuottelun (jos he siis olisivat siihen pystyneet)? Ehkä ei sentään, mutta olisi se voinut olla mielenkiintoinen käänne molempien uralle. Nyt tyydyttiin kuitenkin viiteen minuuttiin ja keskinkertaiseen koitokseen. Sen enempää nämä kaksi ei ikävä kyllä tässä ajassa ehtinyt.

* *

Singles Match

Brutus Beefcake vs. David Sammartino

Sitten oli vuorossa ottelu, jossa managerit olivat oikeastaan monta kertaa painijoita kiinnostavampia. David Sammartinon managerina nähtiin ehkä WW(W)F-historian suurin legenda Bruno Sammartino, jonka yli seitsemän vuotta kestänyt mestaruuskausi vuosina 1963–1971 on yhä WWF:n ennätys. Ensimmäisen WrestleManian koittaessa Sammartino oli jo 50-vuotias ja puoliksi eläköitynyt. Sammartinolla oli kuitenkin 25-vuotias poika David Sammartino, joka oli tehnyt debyyttinsä WWF:ssä edellisen vuoden lopussa. Vince McMahon ei varsinaisesti perustanut Davidista (vaan olisi yhä halunnut buukata Brunoa), mutta Brunon painostuksesta hän pushasi väkisin Davidia, joka oli ikävä kyllä täysin lahjaton ja karismaton eikä muutenkaan pitänyt siitä, että häntä buukattiin vain isänsä kylkiäisenä. Pian debyyttinsä jälkeen Sammartino oli isketty feudiin toisen uuden tähden Brutus Beefcaken kanssa. Beefcake oli oikealta nimeltään Ed Leslie, ja hän oli aloittanut painiuransa 1970-luvun lopulla hyvän ystävänsä Terry Bollean (eli muuan Hulk Hogan) kanssa samoissa promootioissa. Itse asiassa Leslietä ja Bolleaa buukattiin ensimmäisten vuosien ajan veljeksinä. Kaikki kuitenkin muuttui, kun Hogan siirtyi WWF:ään vuonna 1983 ja kun hänestä tuli supertähti. Beefcake seurasi ystävänsä perässä vuonna 1984, mutta nyt häntä ei pistetty enää samaan kuvioon Hoganin kanssa. Sen sijaan hänelle annettiin nimeksi Brutus Beefcake ja gimmickiksi salaperäisen, turhamaisen ja erikoisiin vaatteisiin pukeutuvan pahiksen hahmo. Manageriksi Beefcake sai sitten toisen WWF-legendan ”Lucious” Johnny Valiantin, joka paini vuosien ajan Jimmy Valiantin kanssa Valiant Brotherseina, kunnes Jimmy loikkasi JCP:hen. Nyt Beefcake ja Sammartino olivat olleet pitkään toistensa kimpussa, ja tämän ottelun oli vihdoin tarkoitus selvittää välit.

Jo kolmas menettelevä ottelu tälle illalle. Tosin avausmatsissa ja Borne vs. Steamboatissa oli kyse enemmän siitä, että ajan (puutteen) takia ottelut eivät yltäneet tuota parempaan, vaikka mahdollisuuksia olisi voinut hyvin olla. Tässä ottelussa puolestaan tuntui olevan kyse siitä, että kaksi tähteä oli ihan maksimi, mihin nämä painijat pystyvät. Sekin on ehkä vähän arvosanan venyttämistä, mutta joustan ihan sen vuoksi, että yleisö oli ottelussa hämmentävän hyvin mukana ja tarjosi myös ensimmäisen chantin (”David, David!”), jollaisia ei esimerkiksi kahdessa ensimmäisessä Starrcadessa ollut kuultu yhtäkään. Muutenhan karu tosiasia on se, että Beefcake oli parhaimmillaan keskinkertainen painija ja että David Sammartino oli puolestaan aivan yhtä surkea versio isästään kuin hänen kaimansa David Flair on Ric Flairista. Älkää siis ihmetelkö, miksi David Sammartinosta ei tullut koskaan mitään: tuosta miehestä ei yksinkertaisesti ollut siihen. Tässä Sammartino kyllä yritti kaikensa, ja hurjalla työskentelyllä hän sai yhdessä Beefcaken kanssa rakenneltua ihan loogisesti etenevän ja perusvarmasti toimivan painiottelun, jossa ei kuitenkaan nähty mitään tajunnan räjäyttävää tai erikoista. Lopetus oli ratkaisuna vähän vaisu, mutta sen varjolla saatiin Johnny Valiant ja Bruno Sammartino kehään, joten hyväksyn sen tässä tapauksessa.

* *

WWF Intercontinental Championship

Junkyard Dog vs. Greg Valentine (c)

wrestlermania valentine vs junkyard dog

Sitten oli vuorossa illan ensimmäinen mestaruusottelu WWF:n virallisesta kakkosmestaruudesta. WWF:ssä oli huomattavasti yksinkertaisemmat mestaruusrakennelmat kuin JCP:ssä, jossa oli sekä alueellisia että koko NWA:n käytössä olleita mestaruuksia. WWF:ssä Intercontinental-mestaruus oli perustettu vuonna 1979. Tämänhetkinen mestari oli Greg ”The Hammer” Valentine, joka on tuttu jo ensimmäisestä Starrcadesta. Pian tuon tapahtuman jälkeen hän loikkasi WWF:ään vuoden 1984 alussa. WWF:ssä Valentine jatkoi ylimielisenä hahmona ja sai managerikseen Jimmy Hartin, joka manageroi monia WWF:n tähtiä tässä vaiheessa. Valentine aloitti myös feudin tuolloisen Intercontinental-mestari Tito Santanan kanssa, ja lopulta Valentine oli onistunut voittamaan vyön Santanalta telottuaan tämän jalat. Santana oli joutunut olemaan pari kuukautta poissa bisneksestä, ja siinä välissä Valentinen uudeksi vastustajaksi oli noussut Santanan hyvä ystävä Junkyard Dog, joka pääsi nyt haastamaan Valentinen mestaruudesta. Junkyard Dog oli aloittanut uransa 1970-luvulla Oklahomassa Mid-South Wrestlingissä ja siirtynyt vuonna 1984 WWF:ään, jossa hän jatkoi sympaattisena yleisönsuosikkina. Ennen ottelua haastattelussa Junkyard Dog muuten kutsui Jimmy Hartia ”weaseliksi”, josta tulisi myöhemmin Bobby ”The Brain” Heenanin pilkkanimi.

Joo, rehellisyyden nimissä on pakko todeta, että tämä ensimmäinen WrestleMania ei vaikuta tällä hetkellä painillisesti kovin vahvalta suoritukselta. Silti jostain syystä minulle on aina jäänyt tästä erittäin historiallinen ja samalla todella hyvä fiilis eikä ollenkaan sellaista samaa pettynyttä olotilaa kuin esimerkiksi Starrcade 1984:stä. Ehkä syy on sitten siinä, että tämä oli aikanaan varmaan ensimmäinen 1980-luvun painitapahtuma, jonka ikinä katsoin, ja tähän liittyy siinä mielessä paljon muistoja. Tämän avautumisen kirjoitin siis sen vuoksi, että tämäkään ottelu ei onnistunut olemaan erityisen hyvä vaan itse asiassa vielä vähän kehnompi kuin aiemmat. Valentine teki kyllä parhaansa ja työsti Junkyard Dogin jalkaa ihan tehokkaasti ottelun aikana. Se ei kuitenkaan ihan riittänyt, kun Junkyard Dog oli (tuttuun tapaansa) varsin turha ja kun ottelu itsessään ei kestänyt erityisen pitkään. Lopullisen niitin ottelulle antoi kuitenkin typerä käännetty ratkaisu, jotka ovat aina olleet painibisneksessä mielestäni täysin idioottimaisia. Kokonaisuutena siis kehno ottelu, vaikka Valentine teki hyvää työtä ja oli yksi illan parhaista pahiksista.

* ½

WWF Tag Team Championship

The Iron Sheik & Nikolai Volkoff vs. Barry Windham & Mike Rotundo (c)

Illan toinen mestaruusottelu käytiin joukkuemestaruudesta. Hallitsevat mestarit olivat lupaavia noin 25-vuotiaita nuorukaisia, joista kuultaisiin tulevina vuosina vielä paljon muttei uudestaan samassa joukkueessa WWF:ssä. Windhamin ja Rotundon joukkueen nimi oli U.S. Express, jota ei tosin tässä tapahtumassa heistä vielä käytetty. Rotundo ja Windham olivat debytoineet WWF:ssä vasta loppuvuodesta 1984 (molemmat olivat aloittaneet uransa 1980-luvun alussa pienissä promootioissa), ja heistä oli saman tien tehty kaksi amerikkalaista kultapoikaa, joita manageroi legendaarinen ”Captain” Lou Albano. Hieman ennen WrestleManiaa Windham ja Rotundo olivat voittaneet joukkuevyöt kahdelta konkarilta Adrian Adonikselta ja Dick Murdochilta. Nyt he sitten saivat vastaansa kaksi varsinaista konkaria: 1960- ja 1970-lukujen taitteessa uransa aloittaneet Iron Sheikin ja Nikolai Volkoffin. Entinen olympiapainija Sheik oli pyörinyt yhtenä bisneksen vihatuimpana miehenä myös NWA:ssa, mutta vuonna 1983 hän oli palannut WWF:ään ja ollut lyhyen aikaa jopa WWF:n päämestari. Hänen joukkueparinsa Volkoff oli puolestaan pitkään paininut ”mongolialaisena” painijana ympäri Yhdysvaltoja, mutta vuonna 1984 hän oli palannut WWF:ään ja ottanut uudenlaisen, isänmaallisen neuvostoliittolaisen hahmon, joka teki hänestä myös yhden firman vihatuimmista painijoista. Sheik ja Volkoff yhdistivät lopulta voimansa ja saivat manageriksi legendarisen ”Classie” Freddie Blassien. Sheik ja Volkoff nähtäisiin vielä tulevissa WWF:n maksulähetyksissä, mutta Windham ja Rotundo jättivät firman syksyllä 1985, kun Windham joutui erimielisyyksiin Vince McMahonin kanssa. Vaikka myös Rotundo lähti firmasta, hän jäi hyviin väleihin Vincen kanssa.

Tämä ottelu saa minulta ihan rehellisesti puolikkaan lisätähden ihan mahtavan tunnelmansa ansiosta. Yleisö oikeasti VIHASI Iron Sheikiä ja Nikolai Volkoffia. Vihasi niin sydämensä pohjasta kuin pystyi. Vihasi vielä enemmän siinä vaiheessa, kun Volkoff alkoi laulaa Neuvostoliiton kansallislaulua keskellä kehää. Vaikka 1980-luvun yleisö oli varsin hyvätapaista, niin tämä oli liikaa jopa heille, ja he alkoivat heittää kehän täyteen roskia. Aivan huikeaa. Sama käsinkosketeltava tunnelma jatkui myös koko ottelun ajan, kun nuoret ja lupaavat Windham ja Rotundo kamppailivat ulkomaalaisia konkareita vastaan. Ottelu oli mukavaa ja ihan kivaa joukkuepainia, muttei silti sen enempää. Suurin rajoitus oli tässäkin aika, jota oli taas harmillisen vähän. Muutamalla lisäminuutilla otteluun olisi vielä saatu enemmän Windhamin ja Rotundon vauhdikasta liikkumista ja monipuolista hallintaa. Nyt sitä nähtiin hieman liian vähän varsinkin ottelun loppupuolella. Toisaalta: Sheikin ja Volkoffin dominointi oli niin tyylikästä, että sitäkin katsoi ilokseen. Kokonaisuutena ottelu oli siis juuri ja juuri hyvä, ja siitä se saa kiittää mainiota tunnelmaansa.

* * *

Body Slam Challenge

Big John Studd vs. André the Giant

Sitten toisensa kohtasi kaksi WWF:n kirjaimellisesti suurta konkaria. André the Giantin ja Big John Studdin vihanpito oli jatkunut jo parin vuoden ajan, ja nyt se oli vihdoin aika saada lopullisesti päätökseen. Studd oli aloittanut uransa WWF:ssä jo 1970-luvun alussa ja sittemmin vieraillut muun muassa JCP:ssä ja AWA:ssa. WWF:ään Studd oli kuitenkin palannut 1980-luvun alussa, ja hän oli pian sen jälkeen julistautunut wrestling-maailman oikeaksi jättiläiseksi. Studd oli aloittanut ”Body Slam Challengen”, jossa kuka tahansa sai koettaa iskeä hänelle body slamin. Jos joku onnistuisi, hän voittaisi 15 000 dollaria. Useiden epäonnistuneiden yrittäjien jälkeen Studdin sitten haastoi legendaarinen ranskalaispainija André the Giant, joka oli aloittanut uransa WWF:ssä 1970-luvun alussa ja joka oli historian suurin urheilija, maailman kahdeksas ihme. Lisäksi André oli koko yleisön rakastama babyface, firman suurimpia suosikkeja, joka ei ollut hävinnyt yli 10 vuotta kestäneellä WWF-urallaan yhtään ottelua. Giant oli valmis iskemään Studdille body slamin jo vuonna 1983, kun näiden kahden mittelö alkoi. Studd kuitenkin selvisi monista tilanteista huijaamalla, ja vaikka André myös välillä onnistui oikeasti iskemään Studdille Body Slamin, tämä mitätöi tuloksen protestoimalla. Vuonna 1984 Studdin manageriksi saapui AWA:ssa pitkän manageriuran tehnyt Bobby Heenan, joka toi kuvioon entisestään uutta sähköä. Lopulta WrestleManiaan buukattiin lopullinen Body Slam Match, jossa oli kovat panokset. Jos André voittaisi, hän saisi 15 000 dollaria. Jos André ei onnistuisi tekemään Studdille body slamia, hän joutuisi eläköitymään bisneksestä.

André nautti kyllä aivan mieletöntä yleisön suosiota, mutta ikävä kyllä painitaidot eivät olleet kovin erityiset – eivätkä ne olleet syy, jonka takia hän varsinaisesti bisnekseen oli päätynyt. Asiaa ei varsinkaan auttanut se, että Andréa vastaan iskettiin kaikin puolin mitäänsanomaton ja niin ikään painitaidoiltaan hyvin köykäinen Big John Studd. Lopullisen naulan arkkuun iski sitten se, että näitä kahta ei ollut pistetty edes normaaliin painiotteluun vaan ”Body Slam Challengeen”, joka käytännössä tarkoitti sitä, että Studd yritti parhaansa mukaan vältellä Giantia tai sietää tämän iskuja ja että André yritti vain takoa Studdia sekä saada juntattua tätä kanveesiin. Oikeastaan André ei edes kummemmin yrittänyt ottelun aikana slamia, vaan suurin osa tästä ottelusta kului siihen, että hän piti Studdia bearhugissa. Tuo kahden ison miehen halailu ei ikävä kyllä ollut kovin jännittävää katsottavaa, ja koska paljon muuta antia (parin nyrkiniskun lisäksi) tässä ei ollut, ei tätä voi kummemmin kehua. Lopetus oli kuitenkin näyttävä, ja lisäksi yleisö oli niin huikeasti tässä mukana, että kyllä tämä juuri ja juuri yhden tähden tunnelmansa takia ansaitsee.

*

WWF Women’s Championship

Wendi Richter vs. Leilani Kai (c)

wrestlemania 1 richter vs kai

Sitten oli jäljellä kaksi illan isointa ottelua, joista ensimmäinen käytiin naisten mestaruudesta. Kyllä vain, Cyndi Lauperin saapuminen kuvioihin oli nostanut WWF:n Women’s-mestaruuden yhdeksi painibisneksen puhutuimmista vöistä. Tämän ottelun tausta juontaa kuitenkin juurensa paljon kauemmas kuin Cyndi Lauperiin – tarkalleen ottaen vuoteen 1956, jolloin (tuolloin 33-vuotias) Fabulous Moolah päihitti Judy Grablen noustakseen ensimmäiseksi NWA World Women’s -mestariksi. Seuraavien vuosikymmenten aikana Moolahista tuli koko pohjoisamerikkalaisen naispainin legenda, ja hänen kantamasta vyöstään tuli vain yleisesti World Women’s -mestaruus. Oikeasti Moolah hävisi 1950-, 1960- ja 1970-luvuilla mestaruuden muutamaan kertaan (yhteensä neljästi) mutta vain hyvin lyhyiksi aikaa ja voitti vyön aina pian takaisin itselleen. WWF ei kuitenkaan näitä mestaruustappioita tunnusta historiassaan, vaan julisti, että vuonna 1984 Moolah oli pitänyt vyötä 28 vuotta putkeen. Moolah oli nimittäin tehnyt vuonna 1983 eksklusiivisen sopimuksen, ja samalla Moolahin mestaruudesta tehtiin WWF Women’s Championship. Vuonna 1984 hän sitten kohtasi 1970-luvun lopussa uransa aloittaneen nuoren Wendi Richterin, jota manageroi aikakauden yksi suurimmista hittiartisteista Cyndi Lauper. Richter teki mahdottomana pidetyn asian ja päihitti 61-vuotiaan Moolahin mestaruudesta. Moolah ei kuitenkaan lannistunut, vaan toi WWF:ään kouluttamansa havaijilaispainijan Leilani Kain ja alkoi manageroida tätä. Moolahin manageroimana Leilani Kai voitti Women’s-mestaruuden alkuvuodesta Lauperin manageroimalta Richteriltä. Nyt oli kuitenkin Richterin (ja Lauperin) revanssin aika. Tämä jäi muuten Richterin viimeiseksi PPV-esiintymiseksi WWF:ssä, mutta palataan siihen aikanaan.

No niin, nyt onnistui jokin ottelu jopa yllättämään laadulla hieman positiivisesti. Etukäteen oletin (tai muistin), että Kain ja Richterin ottelu ei olisi ollut painillisesti yhtään mistään kotoisin, mutta oikeastaan tämä ei ollut ollenkaan sen huonompi suoritus kuin osa 2000-luvun naispainiotteluista. Ei tämä siis missään tapauksessa erityisen hyvien tai edes menettelevien paremman puoliskon naisotteluiden joukkoon tässäkään projektissa mahdu, mutta ihan passeli suoritus silti. Tämä on saavutus jo pelkästään sen takia, että Leilani Kai ei oikeastaan ollut koskaan kovin kummoinen painija. Richter toki oli yksi aikakauden suurista nimistä, jonka tarina WWF:ssä päättyi kuitenkin lopulta aika ikävästi. Mutta siitä lisää myöhemmin. Nyt Richter ja Kai vetivät siis kuitenkin ihan menettelevän ottelun, jonka tasoa siivitti tietenkin myös se, että yleisö kävi ottelun aikana aivan älyttömän villinä ja kannatti todella hurjasti Cyndi Lauperin manageroimaa Richteriä. Lauperin läsnäolo toikin otteluun aivan ainutlaatuista suuren ottelun fiilistä.

* * 

Tag Team Match
Special Referee: Muhammad Ali

Paul Orndorff & Roddy Piper vs. Hulk Hogan & Mr. T

wrestlemania 1 hogan mr t vs piper orndorff

Ja sitten oli tämän legendaarisen ottelun aika. Kehässä seisovasta nelikosta Roddy Piper oli tuttu jo vuoden 1983 Starrcadesta, jonka jälkeen hän oli loikannut WWF:ään ja samalla muuttunut rakastetusta babyfacesta niljakkaaksi nilkiksi. Piper oli kuitenkin loukannut oikeasti korvansa (ja menettänyt lähes kokonaan kuulonsa toisesta korvasta) tuossa legendaarisessa Starrcaden dog collar matchissa, ja niinpä hän toimi aluksi WWF:ssä vain managerina. Hänen ensimmäinen manageroitavansa oli samaan aikaan WWF-debyyttinsä tehnyt Paul Orndorff. Orndorff oli aloittanut uransa 1970-luvulla NWA:n promootioissa, mutta lopulta hän oli siirtynyt WWF:ään. Tässä vaiheessa uraansa Orndorff oli aivan mielettömässä fyysisessä kunnossa, ja niinpä Piper risti hänet ”Mr. Wonderfuliksi”. Kun Piper palasi painikuntoon, Orndorff ja Piper alkoivat painia joukueena ja saivat vieläpä apurikseen toisen JCP:stä loikanneen painijan Bob Ortonin – Randy Ortonin isän.

Vastapuolella oli sitten A-Teamista tunnettu suosikkinäyttelijä Mr. T, joka oli aloittanut yhteistyön WWF:n kanssa vuoden 1985 alussa. Niin ja sitten oli Hulk Hogan, painibisneksen tunnetuin nimi. Hogan oli aloittanut uransa vuonna 1977, paininut WWF:ssä lyhyesti vuonna 1980, loikannut AWA:han, noussut siellä suosioon sekä myöhemmin suuren yleisön tietoisuuteen esiinnyttyään Rocky III -elokuvassa. Sen jälkeen Vince McMahon oli palkannut hänet takaisin WWF:ään aikeenaan tehdä hänestä bisneksen suurin nimi. Se myös tapahtui käytännössä yhdessä illassa, kun palattuaan WWF:ään vuoden 1984 alussa hän haastoi Iron Sheikin WWF-mestaruudesta ja voitti vyön ensimmäistä kertaa. Hulkamania syntyi, ja Hoganista alkoi muotoutua elämää suurempi tähti. Samalla Roddy Piper aloitti Hoganin kanssa raivoisan feudin haastamalla Hoganin WWF-mestaruudesta, ja kaksikko oli ottanut useaan kertaan mestaruusotteluissa yhteen. Nyt he kohtasivat toisensa joukkueottelussa, jossa heillä oli ystävät apuna ja jossa Hoganin mestaruus ei ollut pelissä. Mr. T ja Hogan olivat käyneet promoamassa WrestleManiaa tapahtumaa edeltävässä Saturday Night Livessä, mutta sen jälkeen Mr. T oli kadonnut hetkeksi ja hänen oli jopa uumoiltu jättävän koko tapahtuman väliin. Onneksi niin ei käynyt, vaan Mr. T ilmestyi paikalle.

Ja sitten se historiallinen pääottelu. Tämä on hyvä ottelu ennen kaikea sen aivan huikean tunnelman takia, joka vallitsi koko ottelun ajan – ja myös ennen sitä ja sen jälkeen. Baseball-legenda Billy Martin oli saapunut kehäkuuluttajaksi. Musiikkilegenda Liberace oli saapunut ajanlaskijaksi. Nyrkkeilylegenda Muhammad Ali oli saapunut tuomariksi. Mr. T oli saapunut painimaan. Kaikki isot tähdet olivat paikalla. Hogan ja Mr. T saapuivat vetämään Piperia ja Orndorffia turpaan. Voiko parempaa olla? Toki ottelu nyt oli painillisena suorituksena loppujen lopuksi varsin keskinkertainen, parhaimmillaankin ihan hyvä. Siitä voi kiittää aika paljolti sitä, että ottelu oli myös buukattu tosi sekavasti. Orton ja Snuka sekaantuivat otteluun jatkuvasti, vaihdossa olleet painijat eivät pysyneet vaihdossa, ”kehän ulkopuoliseksi tuomariksi” määrätty Muhammad Ali nousi kehään jatkuvasti, Piper ja Orndorff yrittivät karata paikalta ottelun aikana… Kaikki tämä sekoilu kuului kuitenkin ottelun ”big match” -fiilikseen. Tämä jos mikä oli tunnelmaltaan iso matsi. Niinpä sekoilusta huolimatta tämä oli laadultaan hyvä, jos tämä jotenkin pitää arvioida.

* * *


Kokonaisarvio WrestleManiasta: Tässä on oikeastaan klassikkoesimerkki tapahtumasta, jota ei voi arvioida otteluiden tähtiarvosanojen keskiarvon pohjalta. Niiden perusteellahan tämä WrestleMania olisi ollut luultavasti Surkea, mutta tuskin kukaan tämän show’n katsonut voi väittää tätä Surkeaksi. Ei, tässä tapahtumassa tehtiin historiaa. Sillä ei oikeastaan ollut mitään väliä, että Starrcade oli todellisuudessa tehnyt historiaa jo puolitoista vuotta aikaisemmin. Tämä oli WrestleMania. Tämä oli historian SUURIN tapahtuma. Tämä oli show, jossa esiintyivät painijoiden lisäksi Muhammad Ali, Mr. T ja Cyndi Lauper. Tämä oli valtava spektaakkeli, ja sellaisena tämä oli aivan ainutlaatuista katsottavaa. Toki on totta, että yksikään ottelu ei ikävä kyllä noussut millään taivalla mieleenpainuneeksi tai edes erityisen hyväksi. Ainoat kolmen tähden arvosanan saaneetkin ottelut saivat ne vain tunnelmansa vuoksi. Loppujen lopuksi tämä ei siis nouse WrestleMania-vertailussa mitenkään historian parhaaksi tai edes kovin lähelle sitä. Silti tämä on historian ensimmäinen WrestleMania, aivan ainutlaatuinen tapahtuma ja siksi painin heikosta laadusta huolimatta vahvasti Ok.

Wikipedia: WrestleMania I

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 26.4.2016.

 

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: NWA Starrcade 1984

Next post

Arvio: AWA SuperClash 1985

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.