Arvio: TLC: Tables, Ladders and Chairs 2015

Päivämäärä: 13.12.2015

Sijainti: Boston, Massachusetts (TD Garden)

Yleisömäärä: 14 903

Katso tapahtuma WWE Networkista!

Historian kuudes TLC: Tables, Ladders and Chairs oli totuttuun tapaan vuoden viimeinen WWE-spesiaali. Vaikka moni merkittävä supertähti loisti poissaolollaan (John Cena, Seth Rollins, Randy Orton, The Undertaker, Brock Lesnar ym.), WWE kykeni järjestämään varsin hyvän show’n – vai kykenikö sittenkään…

WWE Tag Team Championship
Ladder Match

The Lucha Dragons vs. The Usos vs. The New Day (c)

Ennakossani toivoin, että tapahtuman olisi avannut Rybackin ja Rusevin välinen ottelu. Toivoin sitä siksi, että Ryback ja Rusev olisivat tarvinneet avausmatsin asemaa kaikista eniten: jokainen yleisö on tulinen illan ensimmäinen matsin aikana, oli se matsi minkälainen tahansa. Niinpä oli sääli, että WWE päätti avata illan tällaisella tikapuumittelöllä, joka olisi sytyttänyt yleisön milloin tahansa. Ennemmin olisin siis säästänyt tämän ottelun kortin puoliväliin, jotta yleisö olisi saanut herkutella tasaisin väliajoin; nyt se suurin herkku tuli heti illan alussa, jolloin on hankala innostua tulevista matseista ja eritoten tavallisista keskikortin yksilöotteluista, kuten Rusevin ja Rybackin väännöstä.

Herkkua tämä ottelu totisesti oli, ja näimme matsin aikana aivan ilmiömäisiä spotteja. Kaikista uskomattomin hetki oli Kaliston suorittama Samuray del Solo tikkaiden huipulta; kyseessä oli suorastaan ikimuistoinen teko, joka taatusti jää monen fanin muistoihin. Muita hienoja hetkiä olivat Jimmy (tai Jey – kuka heidät mukamas kykenee toisistaan erottamaan) Uson mahaplötsi kulman päältä kehän ulkopuolelle ja ottelun ratkaisu, jossa Xavier Woods heitti Kalistoa trumpetilla selkään: soitin lensi kuin keihäs konsanaan. Hetken jo uskoin Lucha Dragonsin voittoon, mutta niin vain toiveeni tukahtuivat New Dayn riemuun – ja sain heittää happamat hyvästit uhkarohkealle 3,75 €:n rahapanokselleni.

Joudun kaikesta huolimatta toteamaan, että ottelu oli hienoista spoteistaan huolimatta pettymys. En sano, että matsi oli huono, sillä sitä se ei todellakaan ollut, mutta ottelua vaivasi se nimenomainen seikka, josta ennakossani kirjoitin, eli liian koreografinen tyyli. Matsista ei kerta kaikkiaan syntynyt fiilistä, että painijat taistelivat ottelun voitosta ja ennen kaikkea mestaruudesta, vaan pikemmin koitos tuntui silkalta näytökseltä. Jokainen ei välttämättä allekirjoita näkemystäni, mutta itse en yksinkertaisesti ole tällaisten otteluiden ystävä, sillä koreografinen meininki tekee liiallista hallaa immersiolle ja samaten matsin flow’lle. Eikä vika ole ottelumuodossa, sillä mm. Dudley Boyzin, Hardy Boyzin ja Edgen ja Christianin klassikoissa tunnelma oli toinen; niissä totisesti tuntui siltä, että joukkueet kamppailivat keskenään, jolloin ne olivat paitsi esteettisesti myös tarinallisesti hienoja matseja. Tämä ottelu ei samaan yltänyt, vaan vaaka kallistui näytöksen puolelle. Viihdyttävä pläjäys yhtä kaikki – mutta mielestäni yliarvostettu sellainen.

7/10

Singles Match

Ryback vs. Rusev

Ei ollut ihme, että yleisö kuoli, kun Ryback ja Rusev astelivat kehään. Kuka jaksaa kiinnostua kahden (momentumiltaan) kylmän keskikorttilaisen yksilöottelusta sen jälkeen, kun kolme sekopäistä joukkuetta on tarjonnut räjähtävää äksöniä tikapuumatsissa? Itse kyllä yritin kovin, sillä tykkään paljon Rybackista ja eritoten Rusevista, joka on yksi ihan ylimmistä WWE-suosikeistani. Vaikeata se silti oli, sillä yleisön flegmaattisuus on kuin zombivirus, joka tarttuu ihmisestä toiseen. Bra-ains~!

Ottelussa oli siis hiljainen yleisö, vaan ei siinä vielä kaikki. Toinen ongelma oli se, että ottelun aikana vajosin tietoisuuden rajamaille enkä ollut enää täysin varma, katselinko tosiaan maksullista lähetystä vai Monday Night Raw’ta. Matsi oli näet niin tavanomaisen tylsä tapaus, ettei se maistunut ottelulta, josta pitäisi pulittaa jotain. Myös lopetus oli varsin kuiva, sillä Rusevin tappio olisi ollut kaikin puolin parempi ratkaisu: Rusevin ja Lanan kinastelua ja riitojen sovittelua on hauska seurata, kun taas tämä takakireä meininki tekee kaksikolle lähinnä hallaa.

Ei siis suinkaan katastrofaalinen ottelu tai farssi, mutta tylsältä ja tarpeettomalta matsi kyllä maistui. Onneksi kyseessä sentään oli tapahtuman lyhyin ottelu.

3/10

WWE United States Championship
Chairs Match

Jack Swagger vs. Alberto Del Rio (c)

Pidän Jack Swaggerista, Alberto Del Riosta ja USA:n-mestaruudesta, mutta vihaan sitä, että Mex-Amerika on kuollut ja kuopattu juttu. Mex-Amerikan kuolema sinetöi myös tämän ottelun kohtalon, sillä ottelusta kaikkosi kaikki mielenkiinto Zeb Colterin ja Del Rion välirikon myötä. Ottelun olisi toki voinut pelastaa se, että Colter olisi auttanut vanhan oppipoikansa Swaggerin voittoon, mutta Zebin poissaolo oli viimeinen naula matsin arkkuun.

Täytyy silti sanoa, että varsinainen kehätoiminta yllätti myönteisesti. Chairs-matsi on ollut aikojen saatossa yllättävän nihkeä ottelumuoto, joka ei ole koskaan synnyttänyt ainuttakaan klassikkoa, mutta tässä matsissa sitä tuolilla lätkimistä oli viihdyttävää katsella. Erityisesti Del Rio vaikutti oikein vaaralliselta painijalta terästuoli kädessään. Tarinallisesti ja draaman kannalta ottelu jäi kuitenkin laihaksi. Esimerkiksi se Colterin sekaantuminen olisi voinut herätellä yleisöä hyvin, mutta nyt päätettiin toteuttaa matsi mahdollisimman yksitoikkoisesti. Ei siis ihme sekään, ettei yleisö palannut tämän koitoksen aikana elävien kirjoihin.

3/10

Elimination Tables Match

The ECW Originals vs. The Wyatt Family

Kahden kuivan matsin jälkeen näimme onneksi taas viihdyttävämmän ottelun, kun Wyatt-perhe otti ECW-painijoista mittaa. En todellakaan nauti näistä ECW:n ainaisista reinkarnaatioista eikä ECW:n henki sovi nykypäivään yhtään, vaan se tuntuu lähinnä kiusalliselta, mutta pakko se on myöntää, että kyllä ne vanhat parrat sen oman hommansa eli hardcore-painin edelleen osaavat. Erityisesti Bubba Ray Dudley jaksaa viihdyttää yhä, mikä johtuu siitä, että Bubba on todella karismaattinen yksilö. Tommy Dreamer, D-Von Dudley ja Rhyno sen sijaan maistuvat enemmän tai vähemmän puulta (pun intended), eivätkä he kyllä ole sellaisia painijoita, joita tahtoisin katsella vielä 2010-luvun puolivälissä. Niin, jopa D-Von – tuo entinen rakas kulttiklassikkoni.

Ottelun suunnittelijoita en sen sijaan lähde ylistämään, sillä olisin hoitanut matsin toisenlaisella tavalla. Mielestäni tässä olisi pitänyt alleviivata Braun Strowmanin uhkaavuutta toden teolla. Olisin siksi buukannut Strowmanista sen, joka olisi eliminoinut jokaisen ECW-painijan yksinään. Työhevosena ja mainiona ottelijana tunnettu Luke Harper toki ansaitsee kiitosta ja kunniaa, mutta tässä ottelussa miehen valokeila vaikutti omituiselta ja ennen kaikkea satunnaiselta. Strowman kyllä ratkaisi ottelun, mutta kyseessä ei kuitenkaan ollut sellainen Braun-näytös, jollaista olin odottanut ja toivonut.

Matsi ei kuitenkaan ansaitse erityisen hyvää arvosanaa. Ottelusta jäi kyllä yllättävän hyvä maku suuhuni mutta ainoastaan siksi, että se ylitti alhaiset odotukseni. Ei siis millään lailla ikimuistoinen tai hieno koitos, vaan pikemmin tyylipuhdasta Monday Night Raw -materiaalia – tai tällaista sen ainakin pitäisi olla.

5/10

WWE Intercontinental Championship

Dean Ambrose vs. Kevin Owens (c)

Kirjoitin ennakossani, etten ole tämän otteluparin ylin ystävä. Odotin siksi tätä matsia innoissani, sillä halusin nähdä Ambrosen ja Owensin voittavan minut puolelleen. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut, vaan käteeni jäi keskinkertainen taistelu, jonka suurin heikkous oli se, että kaksikko otteli Survivor Seriesissä huomattavasti paremman matsin. Revanssi ei siis noussut alkuperäistä tapausta paremmaksi otteluksi, ja se on aina huono homma se.

Oikeastaan ainut varsin positiivinen asia koko matsissa oli sen loppuratkaisu, joka oli omalla tavallaan yllättävä. Uumoilin kyllä jo ennakossani, että Ambrosen voitto on hyvin mahdollinen (löin siitä muuten myös vetoa, hell yeah), mutta se tuli siitä huolimatta puun takaa – kiitos kekseliään lopputaistelun, joka oli kaikkea muuta kuin kliseinen sellainen. Muutoin ottelu ei kuitenkaan säväyttänyt juuri lainkaan. Owens on kyllä erinomainen painija ja suunsoittaja, mutta Ambrosen kaltainen kankea ottelija ei yksinkertaisesti ole oikea vastustaja hänelle, ei ainakaan tavallisessa ottelussa. Sama pätee toisin päin: Owens ei ole ideaalinen vastustaja Ambroselle, joka puhkeaa kukkaansa brawlereiden kanssa (Luke Harper, Sheamus, Braun Strowman ym.).

Hyvin unohdettava ottelu, jota en todennäköisesti tule katsomaan enää koskaan. Arvosana nousee kuitenkin plussan puolelle, sillä ei matsi varsinaisesti kehno ollut.

6/10

WWE Divas Championship

Paige vs. Charlotte (c)

Totean heti alkuun, että rakastan Charlotten hahmoa. Myönnän kyllä sen johtuvan siitä, että rakastan Ric Flairia, mutta rakastan Charlotten hahmoa yhtä kaikki. Tämä kyseinen matsi olikin ottelu, jota odotin kaikista eniten, eikä koitos tuottanut pettymystä. Rakastin nimittäin joka ikistä sekuntia, kun Charlotte otti isäukostaan mallia ja ”Nature Boy” katseli ylpeänä tytärtään – ja kun joku selostajista sanoi, että Natu taitaa elää nuoruuttaan uudelleen tyttärensä kautta, mieleni herkistyi. Ajan kulku ja ikääntyminen nimittäin ovat teemoina sellaisia, jotka resonoivat todella vahvasti, ja pystyin katsojana kuvittelemaan, kuinka Flair ajatteli matsia seuratessaan kultaisia vuosiaan ja nuoruuttaan, jolloin kykeni vielä ottelemaan Charlotten lailla kehässä mm. Stingiä, Ricky ”The Dragon” Steamboatia ja jo edesmennyttä Dusty Rhodesia vastaan…

Mielestäni se, että Charlotte ottaa Natusta mallia, on vain ja ainoastaan erinomainen asia. Monesti sanotaan, että lapsen pitäisi erottautua vanhemmastaan jollain tavalla ja tehdä nimeä ”omana itsenään”, mutta tässä tapauksessa tuntuisi vain haaskaukselta, jos Charlotte ei ottaisi oppia isästään. Charlotte on Flair, hitto vieköön, ja Ric Flair on yksi tämän lajin historian merkittävimmistä painijoista. Charlotte olisi hullu, jos hän ei kunnioittaisi isäänsä tällä tavalla ja samalla muistuttaisi kaikille alinomaa olevansa Ric Flairin tytär.

Kaiken tämän jälkeen myönnän, ettei yleisö syttynyt tähän uuteen Charlotteen niin paljon kuin toivoin. Täytyy muistaa, että Ric Flair tuntui arkaaiselta olennolta jo 2000-luvun alussa (kokemusta on), joten on enemmän kuin mahdollista, etteivät uuden sukupolven fanit jaksa kiinnostua Natusta. Vaan kaltaiseni vanhan koulukunnan fani sai kaikista Charlotten tempuista paljon irti – ja ajatukseni lensivät 1980-luvun matseihin, joissa Natu ottelu niin, että hänen joka ikinen tekonsa oli tärkeä ja (sanan oikeassa merkityksessä) eeppinen. Oli siksi suuri ilo seurata Charlotten matsaamista ja ajatella, mitä kaikkea ottelussa voisi tapahtua.

Tarinallisesti siis hieno ottelu, vaikka potentiaalia olisi kieltämättä ollut vielä paljon parempaan matsiin. Suurin ongelma oli ehkäpä hieman yllättäen ottelun liian pitkä kesto; meno tuntui tylsistyvän matsin puolivälissä. Dramaattinen ja mielenkiintoinen tapaus yhtä kaikki, ja innolla odotan, mihin Charlotten mestaruuskausi vielä johtaa.

7/10

WWE World Heavyweight Championship
Tables, Ladders and Chairs Match

Roman Reigns vs. Sheamus (c)

Ilta lähestyi loppuaan, ja tunnelin päässä odotti jotain muuta kuin valoa – kuivalta vaikuttanut TLC-matsi, jonka hypettäminen oli epäonnistunut pahemman kerran. Olin jo heittämässä kirveeni kaivoon, mutta annoin Reignsille ja Sheamukselle mahdollisuuden. Ehkä kaksikko onnistuisi ottelemaan kaikesta huolimatta viihdyttävän matsin – ja sen he todella myös tekivät!

Jos joku sanoo yhä edelleen, ettei Roman Reigns ole lahjakas tai viihdyttävä painija, en voi kuin pyöritellä silmiäni. Reigns on otellut pelkästään tämän vuoden aikana useita hienoja matseja ja uhrautunut otteluissaan antaumuksella, eikä tämä matsi Sheamusta vastaan ollut suinkaan poikkeus. Reigns ja Sheamus molemmat ottivat varsin rankkaa osumaa ja vaikuttivat alusta saakka siltä, että olivat tulleet paikalle taistelemaan nimenomaan mestaruudesta. Tämä siis tuntui aidolta taistelulta ja kilpailulta toisin kuin illan avausmatsi, jossa ikään kuin kerättiin ”tyylipisteitä” tuomaristolta eli yleisöltä. Tässä jo ottelun alku oli räjähtävä, kun Reigns löi Sheamusta turpaan. Kävi heti selväksi, että Reigns vihaa Sheamusta ja että mies oli tullut paikalle nousemaan mestariksi.

Parasta koko ottelussa oli yhtä kaikki sen lopputaistelu, joka hoidettiin mielestäni erinomaisesti. Reignsin kaltainen hahmo on elementissään juuri tällaisissa tilanteissa, joissa hän on täydellisesti alakynnessä mutta panee silti vastaan viimeisillä voimillaan. Kuvittelin jo muutamaan otteeseen, ettei Reigns pelastuisi enää, mutta sieltä se sitkeä taistelija vaan nousi kerta toisensa jälkeen sotimaan Sheamusta ja League of Nationsia vastaan, vaikka tilanne vaikutti tuhoontuomitulta. Juuri tämä on oikea tapa tehdä Reignsistä uskottava altavastaaja – juuri tämä toimii.

Ei matsi silti täydellinen ollut, sillä Reigns ja Sheamus eivät kaikesta huolimatta niitä maailman parhaimpia painijoita ole, mutta kyseessä oli joka tapauksessa erittäin viihdyttävä liki puolen tunnin mättö. Attitude-henkinen, jännittävä kertomus, joka päättyi vahvasti. Meikä tykkää.

Loppuun on pakko kehua sitä, mitä matsin jälkeen tapahtui. Triple H:n ja Reignsin tappelu (tai no, Triple H:n selkäsauna) oli erinomainen veto ja sytytti yleisön liekkeihin. Hyvää tarinankerrontaa ja eräänlainen katarsis, joka sai janoamaan lisää Reignsin ja McMahon-perheen välistä kinastelua.

8/10

---

Kokonaisuudessaan TLC: Tables, Ladders and Chairs 2015 oli keskinkertainen tapahtuma, joka ei ylittänyt eikä toisaalta myöskään alittanut odotuksiaan. Kolme hyvää ja neljä kehnoa tai menettelevää matsia muodostaa yhtälön, joka jää plussan ja miinuksen välimaastoon. Suosittelen katselemaan joukkuemestaruusmatsin, Charlotte vs. Paigen ja Reigns vs. Sheamuksen.

Tapahtuman arvosana: 5/10