Arvio: WCW Halloween Havoc 1989

Päivämäärä: 28.10.1989

Sijainti: Philadelphia, Pennsylvania (Philadelphia Civic Center)

Yleisömäärä: 7 300

Kuten useaan otteeseen on tullut todettua, Ted Turner osti Jim Crockett Promotionsin Jim Crockett Jr:ltä vuoden 1988 lopussa ja muutti promootion nimen World Championship Wrestlingiksi. Toistaiseksi suorat paperilla näkyvät vaikutukset omistajanvaihdoksella olivat kuitenkin olleet varsin pieniä: tapahtumissa puolustettiin edelleen NWA:n mestaruuksia, ja alkuvuoden 1989 ajan (mm. kolmessa ensimmäisessä ppv:ssä) tapahtumista puhuttiin yksinomaan NWA:n tapahtumina. Selostajat korostivat nimenomaan NWA-historiaa, ja World Championship Wrestling -nimi liittyi lähinnä tämä promootion samannimiseen tv-show’hun. WCW-lyhennettä ei käytetty käytännössä ollenkaan.

Nyt kuitenkin loppuvuodesta 1989 tähän tilanteeseen oli vähitellen alkanut tulla muutos. NWA:n merkitys painimaailmassa nojasi käytännössä täysin WCW:n varaan, sillä mitään muita merkittäviä amerikkalaisia promootioita ei enää kuulunut NWA:han. Niinpä Ted Turner alkoi hitaasti mutta varmasti promootionsa tapahtumissa vähentää viittauksia NWA:han ja korostaa sen sijaan World Championship Wrestlingiä, lyhyemmin sanottuna WCW:tä. Tässä tapahtumassa selostajat puhuivat ppv:stä jo yhtä lailla WCW:n kuin NWA:nkin tapahtumina. Lisäksi tapahtumissa puolustettavista mestaruuksista ei puhuttu enää NWA-etuliitteellä, vaan ne olivat vain ”World Heavyweigh”-mestaruus, ”World Television”-mestaruus ja niin edelleen. Toistaiseksi muutokset olivat kuitenkin siis vielä varsin pieniä, mutta suunta oli selvä. NWA oli jäämässä taakse, ja WCW oli nousemassa esiin – ja samalla haastamaan WWF:n toden teolla.

Tämä ppv oli siinäkin mielessä merkittävä, että tämä oli historian ensimmäinen Halloween Havoc. WCW oli päättänyt luoda uuden ppv:n tähän loppuvuodelle sopivasti kuukautta ennen WWF:n Survivor Seriesiä, joka oli puolestaan vakiinnuttanut paikkansa kuukautta ennen WCW:n Starrcadea. Halloween Havocista muotoutuikin yksi WCW:n perinteisimmistä ppv:eistä, joka järjestettäisiin tästä lähtien joka vuosi aina surulliseen loppuun saakka. Halloween Havoc olikin Starrcaden, The Great American Bashin ja (vielä tulevaisuudessa siintävän) SuperBrawlin ohella useimpien mielestä se WCW:n ”neljäs suuri” ppv, vaikka WCW:ssä tämä ”Big 4” ei ollut koskaan niin kirkkaasti esillä kuin WWF:ssä.

Selostajinamme historian ensimmäisessä Halloween Havocissa totutusti Jim Ross ja Bob Caudle. Backstage-haastattelijoina Gordon Solie ja WCW:n uusi nuori haastattelija Chris Cruise, josta ei koskaan tullut merkittävää nimeä bisneksessä. Harmi, ihan lahjakas kaveri. PPV järjestettiin Philadelphiassa.

Singles Match

Captain Mike Rotunda vs. The Z-Man

Jos Varsity Club oli TGABin aikaan jo lopun partaalla, nyt se oli lopullisesti hajonnut. TGABissa Mike Rotunda ja Kevin Sullivan vielä tekivät yhteistyötä, mutta nyt heidänkin tiensä olivat eronneet, ja Sullivania ei itse asiassa nähty tässä ppv:ssä ollenkaan. Rotunda oli sen sijaan siirtynyt singles-painijaksi, mutta mitään merkittävää hän ei ollut toistaiseksi saanut singles-urallaan aikaan. Vastaansa Rotunda sai tässä ottelussa uuden WCW-tulokkaan, joka on kuitenkin esiintynyt jo kerran aiemmin tämän projektin arvostelussa. Kyseessä on siis Tom Zenk, joka oli aloittanut uransa Rick Martelin kanssa AWA:ssa, päätynyt vuonna 1987 WWF:ään ja alkanut painia siellä joukkueena Martelin kanssa. Kaksikko paini WrestleMania III:n openerissa Bob Ortonia ja Don Muracoa vastaan. Zenk ja Martel saivatkin WWF:ssä hyvää pushia, mutta loppukesästä Zenk jätti promootion ilmeisesti jonkinlaisten erimielisyyksien vuoksi. Tuon jälkeen Zenk oli paininut Japanissa ja palannut myös lyhyesti AWA:aan, kunnes hänet poimittiin sieltä WCW:hen. WCW:ssä hän teki debyyttinsä loppukesästä ja sai jostain syystä nimekseen ”The Z-Man”. Z-Man oli toistaiseksi ollut varsin voittoisa otteluissaan, ja yleisökin piti hänestä, mutta mihinkään merkittäviin kuvioihin hän ei ollut vielä noussut. Nyt Z-Manilla oli mahdollisuus WCW-uransa isoimpaan voittoon.

Tämä ottelu lähti mukavasti käyntiin, mutta lässähti sitten kasaan. Alussa näytti siltä, että tässä saataisiin aikaan matsi, jossa juuri kivasti yhdistellään Z-Manin (argh miten tyhmä nimi) vauhdikasta liikkumista ja high flying -tyypisiä liikkeitä sekä Rotundan tekniikkapainia. Ensimmäiset minuutit olivatkin oikein viihdyttävää painia, joiden perusteella uskalsin jo odottaa, että sopivan pitkänä koitoksena tämä on vähintään kolmen tähden ottelu. Z-Man väläytti juuri sellaista odottamaani vauhdikasta meininkiä, ja Rotunda vastasi tyylikkäillä lukotuksilla. Ikävä kyllä homma alkoi noin puolivälissä väljähtää: matsi jäi junnaamaan paikoilleen, ja Rotundan tekniikkaotteet kääntyivät lähinnä rest holdeiksi, jossa Rotunda sitten hieroikin Z-Mania useamman minuutin ajan. Ottelun flow kuoli täysin, ja yleisökin kyllästyi. Aivan lopussa meno taas hieman piristyi, mutta ei silti tarpeeksi, että sille hyvälle tasolle olisi päästy enää takaisin. Ihan hyvä matsi, mutta pieni pettymys silti.

* * ½

Six Man Tag Team Match

Midnight Express & Steve Williams vs. Samoan Swat Team & Samoan Savage

Midnight Express ja Steve Williams painivat Samoan Swat Teamia vastaan jo The Great American Bashissa, ja tämä ottelu oli oikeastaan edelleen saman feudin jatkoa parilla muutoksella. Varsity Clubista eroamisen jälkeen Williams oli alkanut tehdä paljon yhteistyötä Midnight Expressin kanssa, ja kun koko kolmikolla oli pahoja ongelmia samoalaisten kanssa, yhdistivät he voimansa pistääkseen samoalaiset nippuun. Samoan Swat Teamin Fatu ja Samu olivat kuitenkin taistelussa alakynnessä, kunnes syksyllä 1989 heidän avukseen saapui uusi samoalainen painija nimeltään Samoan Savage. Myös Samoan Savage on näistä arvosteluista aikaisemmin tuttu: hän paini WWF:ssä vuosina 1987-1988 Islanders-joukkueessa Tama-nimellä Hakun joukkueparina. Lisäksi hän oli Fatun veli, joten oli luonnollista, että nyt hän loikkasi WCW:hen, jossa hän pääsi painimaan veljensä ja Samun kanssa samassa joukkueessa. Lisäksi samoalaisten manageri oli vaihtunut syksyn aikana: Paul E. Dangerously oli siirretty syrjään (häntä ei nähty tässä ppv:ssä ollenkaan), ja sen sijaan uudeksi manageriksi oli nostettu todella sekopäisen näköinen ”Big Kahuna” Oliver Humperdink, joka oli aikaisemmin toiminut face-painijoiden managerina mutta teki nyt heel-turnin. Managereista puheen ollen: Jim Cornettella oli ollut viime aikoina ongelmia oman joukkueensa Midnight Expressin kanssa, mutta tähän ppv:hen tullessa he olivat kuitenkin löytäneet taas yhteisen sävelen. Tämä jäi muuten joksikin aikaa Steve Williamsin viimeiseksi esiintymiseksi WCW:ssä, sillä Williams jätti firman vuoden 1990 alussa ja suuntasi Japaniin.

Samoan Swat Team on kyllä ollut ehdottomasti ilahduttavimpia joukkuepainitapauksia vuoden 1989 aikana. Nuoret Fatu ja Samu olivat oikeasti lahjakkaita ja monipuolisia brawlereita, jotka pystyivät liikkumaan nopeasti, painimaan intensiivisesti ja vetämään hyvän ottelun monien joukkueiden kanssa. Jotenkin tätä SST:n menoa on ollut suuri ilo seurata kaikissa otteluissa, joissa kaksikko on tähän mennessä tässä projektissa nähty. Eikä kolmanneksi pyöräksi liittynyt Samoan Savage ollut tässä matsissa yhtään sen huonompi tapus. Kun sitten samoalaisten vastassa oli vielä niin ikään lahjakas ja monipuolinen brawler Steve Williams sekä varsin taitava Midnight Express, oli kasassa oikeasti todella viihdyttävän joukkueottelun ainekset. Aikaakin tälle matsille annettiin mukavasti sellaiset 15 minuuttia, eikä toiminta missään vaiheessa jumahtanut samalla tavalla paikalleen kuin openerissa, joten tätä oli kyllä ilo katsoa. Ei sinänsä mitään täysin ennennäkemätöntä tai poikkeuksellista, mutta niin viihdyttävää ja hyvää joukkuepainia alusta loppuun, että kyllä tämä peräti hienon arvosanan puolelle kääntyy.

* * * ½

Singles Match

Cuban Assassin vs. Tommy Rich

Sitten oli tarjolla todella erikoinen ottelu, jossa kohtasi kaksi painijaa, joita ei ollut aikaisemmissa ppv:eissä nähty. Cuban Assassin oli David Canal -niminen oikeasti kuubalainen painija, joka oli aloittanut uransa 1970-luvun lopussa ja tullut tunnetuksi erityisesti puertoricolaisessa World Wrestling Council (WWC)-promootiossa vetämällä kuubalaisen heelin Cuban Assassinin roolia. 1980-luvun lopussa Cuban Assassin oli sitten bongattu WCW:hen, ja nyt hän teki ppv-debyyttinsä. Assassinin vastustaja Tommy Rich puolestaan saattaa olla tuttu 1990-luvun ECW-faneille Full Blooded Italiansin managerina, mutta oikeasti Richin historia on paljon merkittävämpi: 1970-luvun loppupuolella debytoinut Rich oli nimittäin 1970- ja 1980-lukujen taitteessa yksi aikakautensa lupaavimmista nimistä, joka valittiin muun muassa vuoden tulokkaaksi. Rich paini erityisesti Georgian alueella (JCP:ssä ja GCW:ssä), oli 1970- ja 1980-lukujen taitteessa yksi ensimmäisistä TBS-kanavalla lähetettyjen painiohjelmien tähdistä, ja vuonna 1981 hän piti hetken aikaa jopa NWA World Heavyweight -mestaruutta, ennen kuin hävisi sen takaisin Harley Racelle. Rich veti muun muassa legendaariset feudit ”Mad Dog” Buzz Sawyerin ja Ted DiBiasen kanssa. Richin suosio ja taidot alkoivat kuitenkin hiipua jo 1980-luvun puolivälissä, jolloin hän siirtyi painimaan muun muassa Memphisiin ja AWA:han, joissa häneltä ei nähty enää merkittäviä saavutuksia. Vuonna 1989 Rich teki kuitenkin comebackinsa NWA:han, kun WCW palkkasi hänet monien muiden konkaritähtien (Dick Murdoch, Ricky Steamboat, Bob Orton, Terry Funk…) ohella kohottaakseen promootion ”rasslin'”-imagoa. Richiä promottiin WCW:ssä aluksi ”entisenä NWA World Heavyweight -mestarina”, mutta aika nopeasti hän jäi monien muiden konkareiden varjoon, ja Rich sai tyytyä painimaan midcardissa. Nyt hän pääsi painimaan ensimmäisen ppv-ottelunsa kuubalaisheeliä vastaan.

Olipas ankeahko ottelu. Siitä voi tosin vähintään osittain syyttää philadelphialaista yleisöä, joka tuntui olevan jo alusta lähtien täysin koko ottelua vastaan: katsojat buuasivat molemmille painijoille, ja ottelun aikana huudeltiin vain satunnasia solvauksia Tommy Richille sekä chantattiin jonkun verran boringia. Muuten koko ottelun ajan tunnelma oli totaalisen kuollut, joten Richillä ja Assassinilla ei varmasti ollut kovin helpot olosuhteet tämän ottelun läpivetämiseen. Parhaansa Rich ja Assassin kyllä yrittivät, ja periaatteessa teknisiä otteita katsoessa ottelussa ei ollut mitään suurempaa vikaa. Siinä oli todella perinteinen ja tylsähkö mutta silti ihan toimiva rakenne, ja siinä nähtiin ihan päteviä lukkoja ja muita otteita. Mitään oikeasti uutta, ihmeellistä tai hienoa näissä otteissa ei todellakaan ollut, mutta sellaista perusvarmaa painia kuitenkin. Paljon huonompiakin matseja on vuoden 1989 aikana käyty. Ongelma oli vain tosiaan se, että kun matsi oli täysin peruskauraa ja yleisö oli totaalisen kuollut, ei ottelulla ole kummoiset edellytykset olla kiinnostava. Niinpä tämä taittuu ehdottomasti kehnon arvosanan puolelle. Ei lisää tätä, kiitos. Aika oli ajanut Tommy Richin ohi.

* ½

NWA Tag Team Championship

Fabulous Freebirds (c) vs. Dynamic Dudes

Fabulous Freebirds piti edelleen hallussaan joukkuemestaruuksia, vaikka nyt Freebird-kolmikko olikin supistunut kahteen. Terry Gordy oli jättänyt WCW:n taas, ja niinpä Michael Hayes ja Jimmy Garvin saivat nyt toimia Freebirdseina kahdestaan. Vastaansa he saivat Dynamic Dudes -kaksikon, jonka varsin valtaisaa pushia en ihan täysin ole ymmärttänyt. Ace ja Douglas eivät olleet missään vaiheessa erityisen suosittuja, he ottivat viimeksi turpaan The Great American Bashissa, ja silti jotenkin juuri he olivat onnistuneet ansaitsemaan mestaruusottelun tässä kovassa joukkuedivarissa. Syksyn aikana Dudes oli saanut managerikseen konkarimanageri Jim Cornetten, ja ilmeisesti Cornetten ongelmat Midnight Expressin kanssa liittyivät juuri siihen, että Cornette käytti liikaa aikaa Dynamic Dudesien kanssa. No, nyt Johnny Acella ja Shane Douglasilla oli elämänsä paikka nousta joukkuemestareiksi.

Jos edellisessä ottelussa tunnelma oli täysin kuollut, tässä ottelussa tunnelmaa kyllä oli, mutta ei varmaan WCW:n toivomalla tavalla. Yleisö kääntyi nimittäin alusta astien babyface-roolia vetävää Dynamic Dudes -kaksikkoa vastaan ja hurrasi hurjasti heel-joukkue Fabulous Freebirdsille. Hauskaa, että jo 1980-luvun lopussa juuri Philadelphia oli se paikka, jossa typeränä koetut facet saivat buuauksia ja loistavat heelit hurrauksia. Muutenhan tällä aikakaudella suurimmaksi osaksi yleisö vielä meni aika pitkälti face/heel-jakauman mukaan suosionosoituksissaan, mutta nyt oli nähtävissä selvä poikkeus. No, poikkeuksellisesta reaktiosta huolimatta (tai ehkä sen ansiostakin) tämä oli kaikin puolin hyvä ottelu. Johnny ja Shane tekivät kyllä ottelussa kaikkensa, jotta yleisö olisi hurrannut heille: molemmat nuorukaiset liikkuivat vauhdikkaasti ja väläyttivät sellaisia cruiserweight-luokan liikkeitä, joita en tiennyt heidän edes osaavan. Ace esimerkiksi pisti Hayesin ja Garvinin samaan aikaan kanveesiin Headlock & Headscissors -yhdistelmällä. Todella tyylikkään näköinen spotti. Toki myös Hayes ja Garvin olivat koko ottelun ajan hyvin mukana, vetivät omaa heel-rooliaan loistavasti ja tarjosivat hyvää painia. Mihinkään todella erikoiseen meininkiin tässä ei kuitenkaan ylletty, mihin vaikutti osittain se, että aikaakaan ei ollut niin paljon, joten yli kolmen tähden tämä ottelu ei kehuistani huolimatta yllä.

* * *

Tag Team Match

Steiner Brothers vs. Doom

No niin, sitten oli mielenkiintoisen debyytin aika! Oikeastaan tätä pitää pohjustaa sen verran, että Steiner Brothersilla oli mennyt lujaa koko syksyn. Syyskuussa nähdyssä Clash of the Championsissa he pääsivät painimaan ensimmäistä kertaa NWA Tag Team -mestaruuksista. Lisäksi Steinereiden kanssa oli alkanut pyöriä erikoinen naispuolinen fani Robin Greene, joka oli selvästi ihastunut hieman hölmöön Rick Steineriin. Scott Steiner ja Steinereiden manageri Missy Hyatt olivat kuitenkin epäileväisiä Greenen suhteen – eikä syyttä. Clash of the Championsissa Greene sitten aiheutti Steinereille tappion, mutta sai sen ensin pistettyä Missy Hyattin syyksi, minkä seurauksena veljekset olivat lähellä ajautua toistensa kimppuun. Lopulta Greenen kuvio kuitenkin paljastui, ja hän kääntyi Steinereita vastaan sekä julisti, että tästä lähtien hänet tunnettaisiin simppelisti nimellä Woman. Kyllä, Woman oli siis Kevin Sullivanin vaimo Nancy Sullivan, josta myöhemmin tulisi Nancy Benoit – ja tarinan surullisen lopun me kaikki tiedämmekin. Tämä oli kuitenkin Womanin ensimmäinen painikuvio, johon hän lähti mukaan. Kun Woman oli siis kääntynyt Steinereita vastaan, hän ilmoitti, että Steinerit kohtaisivat tuhonsa (doom) Halloween Havocissa. Halloween Havociin hän sitten toi sisääntulorampille savuverhon takaa kaksi mustaa, lihaksikasta ja maskeihin pukeutunutta ”mystistä” painijaa, jotka muodostivat Doom-nimisen uuden joukkueen. Aika moni tajusi varmasti heti, että maskien alla olivat Butch Reed ja Ron Simmons, mutta sitä ei tässä vaiheessa vielä kerrottu. Sen sijaan kaksikkoa kutsuttiin vain nimellä ”Doom #1” ja ”Doom #2”.

Ai että, WCW:n joukkuedivisioona on kyllä niin kovalla tasolla, että ei voi kuin ihailla – ja toki samalla hieman hämmästellä, että kaikkien kovien joukkueiden keskuudesta Freebirdsien haastajaksi edelliseen otteluun oli nostettu Dynamic Dudes, joka hyvistä otteisteen huolimatta tuntui ainakin minusta jotenkin koko ajan vähän turhakkeelta. No, nyt vastakkain olivat sitten Steinerin veljekset ja mystinen Doom. Rick ja Scott Steiner alkoivat tässä vaiheessa uraansa olla jo hurjassa iskussa: molemmat olivat nuoria, nälkäisiä ja energisiä mutta silti samalla jo sen verran kokeneita, että hallitsivat kunnon ottelut hyvin. Tässäkin ottelussa Steinereilta nähtiin muun muassa pirun tyylikkäitä German Suplexeja, räjähtäviä Steinerlineja ja Scott Steinerilta ensimmäinen ppv-tason Frankensteiner (jota ei tosin kutsuttu vielä sillä nimellä). Eivätkä huonosti vetäneet tosiaankaan myös Doom-joukkueen jäsenet, vaan molemmat jyräsivät vakuuttavalla brawlaustyylillä Steinereita maahan koko ottelun ajan. Lopputuloksena oli siis kaikin puolin väkivaltainen ja raju tappelu, jota oli ilo katsoa. On kiva, kun ottelussa on oikeasti semmoista kunnollista tappelun fiilistä, ja tässä sitä todella oli. Myös tunnelma oli tässä loistava, joten kyllä tämä hienon arvosanan ansaitsee.

* * * ½

NWA United States Heavyweight Championship

Lex Luger (c) vs. Flyin’ Brian

Lex Lugerin dominoiva US-mestaruuskausi jatkui edelleen, ja nyt hän sai vastaansa uuden, nuoren haastajan Flyin’ Brianin. Brian Pillman oli tehnyt ppv-debyyttinsä vasta edellisessä ppv:ssä TGABissa, mutta Brian oli noussut nopeasti suureksi yleisönsuosikiksi, voittanut isoja otteluita ja onnistunut jo pariin kertaan pistämään Lex Lugerin tiukille. Niinpä WCW päätti palkita Brianin hyvistä suorituksista ja antaa hänelle mestaruusottelun Lugeria vastaan Halloween Havocissa. Ylimielinen Luger oli tietenkin täysin varma, että hän pieksisi Brianin täysin, mutta moni tuntui uskovan siihen mahdollisuuteen, että Brian yllättäisi Lugerin jälleen kerran.

Brian Pillman painimassa NWA US Heavyweight -mestaruudesta vuonna 1989! En tiedä, innostuinko jo tästä lähtökohdasta aivan liikaa, mutta on pakko myöntää, että olin tästä ottelusta aivan fiiliksissä. Olen tämän tapahtuman arviossa kuvaillut ja vaikka kuinka montaa henkilöä nuoreksi, lahjakkaaksi, vauhdikkaaksi, nälkäiseksi ja muuksi vastaavaksi, mutta sellaisia painijoita WCW:n roster nyt vain tuntui olevan täynnä. Se ei ole kovin huono asia (kun vertaa vaikkapa aika kankeaan WWF:ään). Itse asiassa Pillmanin vastustaja Lex Lugerkin täyttää käytännössä nuo kaikki, koska tässä vaiheessa Luger oli melkeinpä uransa parhaassa kunnossa ja kehittyi koko ajan parempaan suuntaan – harmi vain, että loukkaantuminen aikanaan pilaisi osittain Lugerin lupaavan nousun. Mutta se Lugerista ja Pillamnista. Itse ottelu oli mielestäni loistava, ja nostan sen jopa huippuotteluiden tasolle. Reilusti yli 15-minuuttinen mahtava kamppailu, jossa Pillman pääsi täräyttämään monta high flying -liikettä ja jossa tämä kaksikko taisteli toisiaan vastaan ihailtavan tasapuolisesti. Luger ei todellakaan hallinnut ottelua ärsyttävän paljon, vaan Flyin’ Brian pääsi aivan yhtä lailla vetämään hallintaosuuksia ja näyttämään siinä parasta osaamistaan. Lugerkin tosiaan oikein intoutui oikean vastustajan kanssa, ja lopputuloksena oli loistava ottelu. Mikä tärkeintä: ottelulla oli tarpeeksi aikaa ja myös erittäin hyvin buukattu lopetus. Näitä kahta viimeistä asiaa ei voinut sanoa esimerkiksi Lugerin ja Ricky Steamboatin TGAB-ottelusta, minkä takia tämä on mielestäni parempi kamppailu kuin tuo, vaikka Steamboat-Lugerilla olisi toki ollut mahdollisuuksia mihin tahansa.

* * * *

Tag Team Match

Skyscrapers vs. Road Warriors

Ja lisää joukkueotteluita! Tässä olikin sitten aikamoinen monsterikavalkaadi kasassa, kun Theodore R. Longin manageroima Skyscrapers kohtasi Paul Elleringin konkarikaksikon Road Warriorsit. Ottelun taustatarina oli varsin selvä: Sid Viciouksen ja Dan Spiveyn Skyscrapers-joukkue oli edelleen voittamaton WCW:ssä, joten heitä oli alettu pitää jo lähes tulkoon pysäyttämättöminä. Oli kuitenkin vielä yksi joukkue, jota Spivey ja Vicious eivät olleet kohdanneet: Animalin ja Hawkin muodostamaa Road Warriorseja, jotka olivat jo vuosien ajan olleet NWA:n vaarallisin ja pysäyttämättömin joukkue. Niinpä nämä kaksi monsterikaksikkoa pistettiin toisiaan vastaan, ja alusta lähtien oli selvää, että tästä ottelusta ei syntyisi kaunista jälkeä. Oli aika selvittää, olisiko Skyscrapers todella niin pysäyttämätön kuin miltä vaikutti.

Ennen illan Main Eventiä oli tarjolla vielä kunnon rymistelyä. Kuten jo The Great American Bashin arvostelussa totesin, Skyscrapers ei ole mikään varsinainen painitaidon kulminaatiopiste, eivätkä Sid Vicious tai Dan Spivey tässäkään ottelussa vakuuttaneet mitenkään erinomaisella osaamisellaan. Oikeastaan suurin ongelma oli silti Skyscrapersin buukkaamisessa: on todella raskasta katsella tällaisen kaksikon ottelua, kun molemmat no-sellaavat yli puolet liikkeistä, joita heille tehdään. Jotain Dynamic Dudesien kaltaisia cruiserweightejä vastaan se on vielä ihan ymmärrettävää, mutta tässä oli heitä vasta jumalauta yksi painihistorian legendaarisimmista mörssärijoukkueista, ja Spivey sekä Vicious silti vain no-sellaavat liikkeen toisensa perään. Aivan älytöntä. Myös ottelun lopetus oli laiska ja tylsä, ja se vain lisäsi ärsytystäni tätä ottelua kohtaan, ja juuri tuon edellä mainituista syistä johtuvan suuren ärsytyksen takia rokotan tältä ottelula arvosanasta puolikkaan pois, vaikka muuten tämä olisi anniltaan voinut päästäkin ”ihan ok” -tasolle. Tässä oli kuitenkin tarjolla myös hyvää brawlausta, Animal ja Hawk tekivät kovasti töitä ja myös ottelun tunnelma oli erittäin korkea. Ehdottomasti tässä oli sellaista ”kaksi WCW:n rajuinta joukkuetta kohtaa toisensa” -fiilistä, minkä takia juuri tuo jatkuva no-sellaus ärsyttikin niin paljon, koska se pilasi pitkälti tuon fiiliksen.

* ½

Thunderdome Cage Match
Special Referee: Bruno Sammartino

The Great Muta & Terry Funk vs. Sting & Ric Flair

The Great American Bash päättyi varsin rajussa meiningissä, kun vihamiehet Terry Funk ja Ric Flair jatkoivat toistensa kimpussa olemista senkin jälkeen, kun heidän välinen ottelunsa oli jo päättynyt. Samalla tappeluun liittyivät The Great Muta ja Sting: Muta oli Funkin ohella toinen Gary Hartin pääsuojatti ja Sting puolestaan oli ystävystynyt Flairin kanssa. Niinpä Flair ja Sting kävivät Mutan ja Funkin päälle, eikä valtaisa turvamiesjoukkokaan saanut pidettyä nelikkoa toisistaan erillään. TGABin jälkeen feud oli sen kuin jatkunut: syksyn aikana Muta oli voittanut Television-mestaruuden, joka oli vakatoitu TGABissa, kun Sting oli voittanut Mutan kiistanalaisesti. Halloween Havocin lähestyessä oli selvää, että jollain tavalla tämä brutaali feud oli saatava päätymään. Niinpä Havociin buukattiin näiden joukkueiden välinen ottelu, mutta ei suinkaan mikä tahansa ottelu. Tämä oli nimittäin Thunderdome Cage Match, jonka idea oli siis se, että kehän ympärille laskettiin jättiläismäinen häkki, joka oli vieläpä sähköistetty sen huipulta niin, ettei kukaan pystyisi karkaamaan häkistä. Ottelu ei ollut diskauksia, uloslaskuja, luovutuksia tai selätyksiä. Ainut tapa voittaa oli se, että toisen joukkueen manageri (tai kuten ottelun säännöissä julistettiin: TERMINAATTORI) heittäisi pyyhkeen kehään joukkueensa puolesta. Eikä tässäkään vielä kaikki: WCW oli nimittäin saanut houkuteltua WWF-legenda Bruno Sammartinon (joka oli riitaantunut WWF:n kanssa vuonna 1988 ja jättänyt promootion lopullisesti) tähän otteluun erikoistuomariksi. Paluunsa tässä tapahtumassa teki myös Ole Anderson, joka oli ollut pari vuotta kokonaan poissa painibisneksestä, mutta saapui nyt vanhan ystävänsä Ric Flairin manageriksi – anteeksi terminaattoriksi – tähän otteluun.

Uh, mitä tästä nyt oikein voisi sanoa. Aloitetaan nyt siitä, että tämä ottelumuoto oli luultavasti yksi typerimmistä, joihin olen näissä arvosteluissa törmännyt. Koko tapahtuman ajan selostajat hehkuttivat, kuinka tämä mysteerisen mahtava ”Thunderdome”-häkki olisi siis SÄHKÖISTETTY ja kuinka siinä olisi TUHANSIEN POLTTIMOIDEN ENERGIA ja kuinka se olisi siksi niin VAARALLINEN. Ok, kuulostaa makealta. Harmi vain, että mikään noista asioista ei välittynyt millään tavalla, kun itse ottelu alkoi. Kehän ympärille laskeutunut häkki oli nimittäin lähinnä jättimäinen versio normaalista Steel Cage -häkistä sillä lisäyksellä, että se ympäröi kehän lisäksi myös ringsiden. Lisäksi häkistä roikkui kaikenlaisia ihmeellisiä johtoja, naruja ja muita kummallisuuksia ilman mitään syytä. Ennen kaikkea: MITÄÄN MERKKIÄ HÄKIN ”SÄHKÖISYYDESTÄ” EI NÄHTY KOKO OTTELUN AIKANA. Ilmeisesti mukamas häkin yläreuna oli ”sähköistetty”, minkä takia häkistä ei päässyt pois. Aivan uskomatonta paskaa. Tällaiset typerät stipulaatiot joutaisivat helvettiin. En tiedä vaikuttiko sitten häkin ”sähköisyys” myös painijoiden meininkiin, mutta erityisesti alkupuoliskon ajan itse painikin oli jotenkin sekavaa sähläämistä, eikä tässä päästy ollenkaan sellaiseen intensiiviseen, vihantäyteiseen tappeluun, jota olin etukäteen odottanut tältä ottelulta. Vähitellen ottelun edetessä matsi kyllä parani: Flair muun muassa pääsi ensin ottamaan tosi rajua bumppia ja sitten perään telomaan Funkia rajusti. Sting puolestaan väläytti todella näyttävän loikan häkin seinämästä suoraan kehään Funkin päälle. Silti tästä ottelusta puuttui se todellinen fiilis ja todelliset huippuhetket. Jotenkin homma ei vain klikannut missään vaiheessa toivotulla tavalla, ja lopetuksestakin jäi vähän plääh-fiilis. Niinpä tämä on WCW:n vuoden huonoin ME, mikä toki tarkoittaa sitä, että näiden lahjakkaiden painijoiden ansiosta tämä oli silti hyvä ottelu. Paljon enempäänkin olisi vain ollut mahdollisuuksia, kun olisi yritetty olla vähemmän ovelia ja kekseliäitä.

* * *

Kuten koko vuoden ajan, WCW oli taas askeleen WWF:n edellä. Tämä tapahtuma ei ollut kokonaisuutena ihan TGABin tasolla, eikä tässä nähty yhtään MOTYC-ottelua, kuten tähän asti oli nähty jokaisessa WCW:n vuoden 1989 ppv:ssä. Siitä huolimatta tämä oli hyvää menoa, ja kokonaisuutena tapahtuma oli ihan vahva: yksi ****-ottelu, kaksi ***½-ottelua, kaksi ***-ottelua, eikä yhtään täysin turhaa matsia. Hyvä kokonaisuus, hyvällä mallilla jatkaa WCW.

Wikipedia: WCW Halloween Havoc 1989

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 24.4.2017

Lisää...

Arvio: WCW Halloween Havoc 1989