1989ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF Survivor Series 1989

Päivämäärä: 23.11.1989

Sijainti: Rosemont, Illinois (Rosemont Horizon)

Yleisömäärä: 15 294

Katso tapahtuma WWE Networkista!


Historian kolmas Survivor Series järjestettiin Chicagossa Rosemont Horizonissa. Vuosikymmenen vaihteen tuntumassa WWF:llä meni edelleen lujaa, vaikka pieniä muutoksia painijapuolelle olikin tulossa. Hulk Hogan nautti asemastaan firman kiisattomana ykköstähtenä, kuten oli suurimman osan 1980-luvusta tehnyt. Hoganiin palaammekin oikeastaan vielä yhden kerran vuoden 1989 puolella, koska poikkeuksellisesti tämä Survivor Series ei olisi WWF:n vuoden viimeinen ppv. Mutta siitä myöhemmin lisää. Nyt Surivor Seriesiin, jonka selosti taas tuttu kaksikko Gorilla Monsoon & Jesse Ventura. Haastattelijoina Sean Mooney ja Gene Okerlund. Tony Schiavonea ei tässä show’ssa nähty tai kuultu, mitä en voi pitää kovin suurena menetyksenä.

Survivor Series Elimination Match

The Enforcers (Big Boss Man, Bad News Brown, Rick Martel & The Honky Tonk Man) vs. The Dream Team (Dusty Rhodes, The Red Rooster, Tito Santana & Brutus Beefcake)

Tänä vuonna kaksi asiaa oli eri tavalla Survivor Seriesin perinteisissä eliminointiotteluissa: 5 vs. 5 -otteluiden sijaan nähtiin 4 vs. 4 -otteluita (mikä tarkoitti samalla sitä, että tänä vuonna nähtiin yksi ottelu enemmän kuin kahtena edellisenä vuotena). Toinen muutos oli se, että tänä vuonna kaikilla joukkueilla oli oma ”nimensä”. Tässä kohtasivat siis The Enforcers ja The Dream Team. Ottelun pääfeud oli syksyn aikana kehittynyt taistelu Big Bossmanin ja Dusty Rhodesin välillä. Kuvio oli alkanut siitä, kun Rhodes oli varastanut Bossmanin nightstickin, jolla Bossman oli yrittänyt teloa alakynnessä olevaansa vastustajaa. Bossmanilta viemisen jälkeen Rhodes oli itse alkanut kantaa tuota samaa nightstickiä mukanaan. Rhodes vs. Bossmanin ohella toinen ottelun pääfeud oli vahojen joukkuekavereiden Rick Martelin ja Tito Santanan edelleen jatkuva vihanpito. Syksyn aikana Martel oli saanut uuden gimmickin: hän oli alkanut pukeutua todella tyylikkäästi, korostaa kaikilla tavoin ulkonäköään ja käyttää ”The Model” -lempinimeä. Muut tämän ottelun osanottajat olivatkin enemmän vähän vain joutuneet otteluun. Erityisesti Brutus Beefcake tuntui olevan aika oudossa paikassa, koska hän teki edelleen tiiviisti yhteistyötä Hulk Hoganin kanssa, mutta jostain syystä tässä ppv:ssä hän ei kuitenkaan ollut Hoganin joukkueessa. Samoin oudossa paikassa oli Bad News Brown, mutta se johtui puhtaasti siitä, että hän paikkasi tässä ottelussa Akeemia, joka ei ollut päässyt show’hun paikalle.

Tämähän oli mukava, suorastaan hyvä ottelu! Juuri tässä on oikeastaan malliesimerkki siitä, miksi tykkään Survivor Seriesistä tapahtumana ja näistä Survivor Series -eliminointimatseista otteluina. Jos ottelu on buukattu hyvin ja rakenneltu huolella, ottelumuodon ansiosta matsi voi olla oikein viihdyttävää kamaa, vaikka kaikki ottelun osanottajat eivät olisi mitään painimestareita. Tässäkin oli Big Bossmania, Honky Tonk Mania, Brutus Beefcakea ja muita vastaavia, mutta matsi ei silti missään vaiheessa tuntunut kankealta tai tylsältä, koska ketään ei päästetty jauhamaan liian kauan tylsiä rest holdeja. Sen sijaan erityisesti Tito Santana ja Rick Martel pääsivät väläyttämään loistavaa osaamistaan tarjoilemalla näyttäviä liikkeitä, ja Dusty Rhodes oli tässä ottelussa kuin suorastaan elementissään vetäessään karismaattisen face-tähden roolia. Toki näistä kehuistakin huolimatta ottelun painillinen anti ei tosiaan ollut mitään huippuluokkaa, minkä takia tämä ottelu ei yllä korkeimmille arvosanoille, mutta kokonaisuus oli silti ehdottomasti hyvä ja ottelu niin viihdyttävä, että kyllä tämä tällainen oikein mukava kolmen tähden opener oli.

* * * 

Survivor Series Elimination Match

The King’s Court (Randy Savage, The Canadian Earthquake, Dino Bravo & Greg Valentine) vs. The 4x4s (Jim Duggan, Ronnie Garvin, Hercules & Bret Hart)

1

Dugganin rooli King Dugganina oli jäänyt varsin lyhyeksi, sillä kuluneen syksyn aikana Randy Savage oli käynyt Dugganin kimppuun, piessyt tämän rankasti (iskenut mm. kolme Top-Rope Elbow Dropia putkeen) ja perinyt näin ollen itselleen WWF:n ”kuninkaan” arvonimen, joka oli viime vuosien aikana ollut tätä ennen Harley Racen, Hakun ja Dugganin hallussa. Uutta suuntaa heel-uralleen hakeva Savage alkoi tituleerata itseään ”Macho Kingiksi” ja hänen managerinsa Sherri puolestaan itseään Queen Sherriksi. Samalla Savage toki aloitti feudin entisen kuninkaan Dugganin kanssa, ja tuota feudia nyt selviteltiin tässäkin ottelussa. Toinen tämän ottelun pääfeud oli Ronnie Garvinin ja Greg Valentinen feud, jonka taustoja selitin jo SummerSlamissa. Pian SummerSlamin jälkeen Jack Tunney oli palauttanut Garvinin takaisin painijaksi, ja sen jälkeen Garvin ja Valentine olivatkin olleet säännöllisesti toistensa kimpussa. Tässä ottelussa nähtiin myös tosiaan Bret Hart ilman Jim Neidhartia – WWF oli alkanut varovaisesti kokeilla, miten Hart Foundationin kaksikko toimisi singles-painijoina, mutta ei tuntunut vielä tietävän, kummasta pitäisi tehdä se iso nimi. Niin ja isoista nimistä puheen ollen: ppv-debyyttinsä tässä ottelussa teki Canadian Earthquake, eli 26-vuotias entinen sumopainija John Tenta. Earthquaken WWF-debyytti nähtiin vain pari viikkoa ennen Survivor Seriesiä Superstars-tv-show’ssa, jossa Dino Bravo oli ilmoittanut pitävänsä punnerruskilpailun, jossa hän pyysi katsomosta jonkun katsojan istumaan selkänsä päälle, kun hän tekisi punnerruksia. Tuo ”katsoja” oli siis John-niminen jättiläismäisen kokoinen korsto, mutta Bravo onnistui tekemään pari punnerrusta, vaikka John istui hänen päällään. Bravon punnerushaasteeseen vastasi sitten Ultimate Warrior, mutta kun Warrior oli alkamassa tehdä punnerruksia Johnin istuessaan hänen päällään, John ja Bravo kävivätkin yhdessä Warriorin kimppuun. Samalla John nimettiin Canadian Earthquakeksi, ja hän alkoi tehdä saman tien yhteistyötä maanmiehensä Bravon kanssa. Tässä ottelussa Earthquake otti Widow Maker -nimellä painineen Barry Windhamin paikan. Windham oli tosiaan loikannut vuonna 1989 takaisin WWF:ään, mutta hänen paluunsa ei ollut sujunut kovin hyvin, ja nyt hän oli joutunut leikkaukseen, minkä takia hän missasi myös tämän ppv:n.

Tämän ottelun kiistaton tähti oli Bret Hart. Toki myös Randy Savage oli tuttuun tapaansa loistava ja veti täydellisesti roolinsa heel-joukkueen kapteenina, mutta silti se nimi, joka tästä ottelusta jäi mieleen, on Bret Hart. Nyt alettiin vähitellen olla oikeasti siinä vaiheessa, kun Hartin aika joukkuepainijana alkoi jäädä taakse, ja sen sijaan WWF päätti alkaa kokeilla, olisiko Hartista vakavasti otettavaksi singles-painijaksi. Ja kuten me kaikki tiedämme, Hartista todellakin oli. Tämäkin ottelu olisi ollut aika pitkälti todella ankeaa katseltavaa ilman Hartia (ja Savagea). Nyt kehässä alkoi nimittäin olla jo liikaa sellaista keskinkertaista kehnompia painijoita, eikä asiaa auttanut se, että esimerkiksi Duggan ja Canadian Earthquake saivat aivan liian paljon kehäaikaa. No, onneksi ottelun puolivälissä Hart pistettiin pitkäksi aikaa painimaan yksin kaikkia heel-vastustajia vastaan, ja tuo vaihe ottelusta oli nimenomaan se, minkä ansiosta tämä nousee ihan hyväksi. Erityisesti Hartin ja Savagen välinen matsaaminen oli jotain, mitä olisi oikeasti voinut katsoa todella pitkään. Mutta toki kehään piti päästää myös Jim Duggan ja Canadian Earthquake painimaan keskenään, joten se siitä. Hyvien puoliensa ansiosta tämä nousee siis juuri ja juuri ihan hyväksi.

* * ½ 

Survivor Series Elimination Match

The Hulkamaniacs (Hulk Hogan, Jake Roberts & Demolition) vs. The Million Dollar Team (Ted DiBiase, Zeus & The Powers of Pain)

Kyllä! Hulk Hogan paini todellakin illan kolmannessa ottelussa, joka ei ollut Main Event. Hämmentävää – ja todella poikkeuksellista. Mitään kummempaa selitystä tälle ei annettu, mutta olipa fressiä nähdä joitakuita muita kuin Hogania pitkästä aikaa ME:ssä. Tämän ottelun päätarina oli Hoganin ja Zeuksen feud, joka ei ollut siis suinkaan päättynyt SummerSlamiin, vaan jatkui edelleen (Vincen mielessä) kuumana, vaikka feudin aloittanut No Holds Barred -elokuva oli saanut ensi-iltansa jo lähes puoli vuotta sitten. Vince oli kuitenkin päättänyt tiristää kaikki mehut irti tuosta leffasta, joten myöskään tämä ottelu ei jäisi viimeiseksi Zeuksen ppv-esiintymiseksi. Zeus-feudin ohella WWF:n päämestari Hogan oli kuitenkin syksyn aikana verestänyt myös vanhaa vihanpitoaan Ted DiBiasen kanssa, ja miehet olivatkin ottaneet taas useamman kerran yhteen. DiBiasella oli kuitenkin meneillään myös oma kuvio Jake Robertsin kanssa. DiBiasehan oli pistänyt Robertsin kesällä pariksi kuukaudeksi sivuun Million Dollar Dreamillaan, ja kun Roberts oli palannut kuvioihin, oli hän tietenkin janonnut kostoa. Hogan/DiBiase/Roberts/Zeus-nelikon lisäksi ottelussa nähtiin Demolition ja Powers of Pain, joiden vanha feud oli päättynyt ajat sitten, eikä sitä ollut mitenkään verestetty viime aikoina, mutta silti juuri nämä joukkueet iskettiin samaan otteluun. Demolition oli voittanut joukkuemestaruutensa marraskuun alussa takaisin Brain Bustersilta.

Hämmentävää, Hulk Hoganin ottelu tasan tarkkaan keskellä korttia! Olisi kiva tietää, miksi WWF päätyi tähän ratkaisuun eikä suinkaan laittanut tätä Main Eventiksi, kuten varmaan jokainen oli odottanut. Sinänsä ratkaisu ei ollut ollenkaan pöllömpi: tässä kohdassa korttia matsi tuntui paljon fressimmältä, ja tuota tuoreutta lisäsi vielä kivasti se, että yksi ottelun päähenkilöistä eliminoitiin heti matsin alussa. Tuon jälkeen nähtiinkin sitten ensin varsin toimivaa joukkuepainirymistelyä höystettynä pienillä määrillä isojen tähtien yhteenottoja. Lopulta rymistelijätkin pistettiin ottelusta pihalle, ja jäljelle jäivät oikeastaan enää ottelun kaikkein kiinnostavimmat painijat. Lopussa olikin sitten oikeasti ihan ilo katsoa, kuinka esimerkiksi Ted DiBiase näytti pitkästä aikaa kehässä oikeasti hyvältä muutenkin kuin pelkästään vetämänsä roolin puolesta. Tämä oli oikeastaan SummerSlam 1988:n jälkeen ensimmäinen kerta, kun DiBiase sai kunnolla painia kunnon ottelussa. Toki silti tässäkin ottelussa oli ongelmansa, ja alkupuoli oli osittain vähän tylsähköä menoa, mutta kokonaisuutena tämä oli minun mielestäni hyvä ottelu, vaikka ottelun lopetus olikin sitten juuri niin ennalta-arvattava kuin saattoi olla. Lopetusta lukuun ottamatta eliminoinnit oli kuitenkin buukatta mukavan poikkeavalla tavalla, joten tästä jäi tosiaan hyvä maku suuhun.

* * * 

Survivor Series Elimination Match

Roddy’s Rowdies (Jimmy Snuka,The Bushwhackers & Roddy Piper) vs. The Rude Brood (The Fabulous Rougeaus, Mr. Perfect & Rick Rude)

2

Roddy Piper oli tehnyt paluunsa WWF:ään kaksi vuotta kestäneeltä eläköitymiseltään WrestleMania V:ssä, mutta painimaan hän ei ollut noussut ennen tätä ppv:tä. Kuluneen kesän ja syksyn aikana Piperilla oli kuitenkin kehittynyt tulikuuma feud Bobby Heenanin ja erityisesti Rick Ruden kanssa. Tietty huippukohta tuossa feudissa nähtiin SummerSlamissa, kun Piper aiheutti Rudelle tappion IC-mestaruusottelussa Ultimate Warrioria vastaan. Tuosta lähtien Rude oli halunnut kostaa Piperille, ja nyt se onnistui vihdoin kehässä. Piper oli kerännyt joukkueeseensa kolme muuta sekopäätä, joista Bushwhackersilla olikin ollut koko vuoden 1989 jonkinlainen on/off-feud Rougeaun veljesten kanssa. Rougeauiden ja Ruden lisäksi heel-joukkueeseen kuului edelleen voittamaton ja edelleen kovassa nosteessa oleva Mr. Perfect, joka oli kuluneen syksyn aikana saanut managerikseen The Geniuksen.

Tämähän oli todella hyvä ottelu! En tiedä, innostuinko nyt sitten taas liikaa, mutta minä kyllä tykkäsin tästä paljon. Muutenkin olen fiilistellyt yllättävän paljon näitä ensimmäisten vuosien Survivor Series -otteluita. Jotenkin näissä on vain juuri sellainen fiilis kuin voi toivoa: heikommatkin painijat saadaan tällaisissa otteluissa näyttämään hyvältä, koska heidän ei tarvitse painia kokonaista ottelua, vaan he voivat keskittyä parin vahvan suorituksen väläyttämiseen. Ja jos ottelut on buukattu oikein, ottelun mielenkiintoisimmat ja parhaat painijat saavat isoimman vastuun ja vetävät sen kunnialla läpi. Sinänsä tämä ottelumuoto olikin ihan täydellinen tämän aikakauden WWF:lle, jossa noita heikkoja painijoita oli aika paljon. Tässä tosin heikkoa osastoa edustivat lähinnä Bushwhackersit, mutta heidän osuutensapa olikin leikattu juuri sopivan pieneksi. Vastavuoroisesti ottelun mielenkiintoisimmat nimet (Rude, Piper, Perfect) saivat todella paljon aikaa ja vetivät oman osuutensa todella hyvin. Myös Rougeaun veljekset loistivat, ja Jimmy Snukakin näytti tässä hämmästyttävän pirteältä. Tunnelmakin oli kohdillaan. Kahden viimeiseksi jääneen painijan lopputaistelu oli suorastaan oppikirjamaisen taidokkaasti hoidettu, ja lopetuskin oli pirun nätti. Toki tässäkin olisi kaivannut vielä enemmän niitä huipputason painijoita ja huippupainia, mutta tämmöisenäänkin tämä oli hieno kokonaisuus.

* * * ½

Survivor Series Elimination Match

The Ultimate Warriors (The Rockers, Jim Neidhart & The Ultimate Warrior) vs. The Heenan Family (Arn Anderson, Haku, André the Giant & Bobby Heenan)

3

Intercontinental-mestari Ultimate Warrior oli ajautunut rajuihin yhteenottoihin André The Giantin kanssa jo kesällä, ja feud oli muuttunut entistä tulisemmaksi sen jälkeen, kun Warrior oli voittanut Intercontinental-mestaruutensa takaisin Bobby Heenanin manageroimalta Rick Rudelta. Nyt Heenan oli siis usuttanut toisen tähtipainijansa Andrén Warriorin kimppuun. Tässä ottelussa Heenanin parhaiden oli sitten tarkoitus kohdata Warriorin joukkue. Heenanin perhettä oli buukattu edustamaan André, Haku ja Brain Busters. Tully Blanchard oli kuitenkin täysin yllättäen erotettu WWF:stä vain päivä ennen tätä ppv:tä, koska hän ei ollut läpäissyt huumetestiä. Niinpä taustatarinaksi keksittiin ”Heenan Familyn keskinäiset ongelmat”, minkä takia Heenan itse pistettiin Blanchardin tilalle tähän otteluun. Vain vuosi sitten WWF:ään loikanneet Blanchard ja Anderson olivat kuitenkin alkaneet saada muutenkin tarpeekseen WWF:stä, ja niinpä myös Anderson jätti firman pian tämän ppv:n jälkeen. Vastapuolella nähtiin sitten Warriorin lisäksi kovaa vauhtia yleisön suosikkijoukkueeksi nousussa oleva Rockers ja Jim Neidhart, jota IWC-huhujen mukaan Vince piti tässä vaiheessa paljon todennäköisempänä tulevaisuuden suurtähtenä kuin Bret Hartia.

Äh, vähän kankeaa meininkiä illan viimeisessä ottelussa. Tully Blanchardin puuttuminen oli iso menetys ottelun flow’lle. Arn Andersonin ja Shawn Michaelsin välienselvittelyt olivat ehdottomasti ottelun parasta antia, ja onneksi Michaelsin sekä Andersonin 1 on 1 -painia nähtiinkin tässä ilahduttavan paljon. Sen sijaan lopputaistelumeiningit olivat aika puuduttavaa katseltavaa ja toistivat vanhaa, tuttua ja jo moneen kertaa nähtyä kaavaa. Heenan oli kyllä hetkellisesti ihan hauska lisä ottelussa, ja toki myös Jannetty sekä Haku vetivät oman osuutensa ihan sujuvasti. Silti tästä ottelusta jäi sellainen fiilis, että ei tässä päästy nyt ollenkaan niin viihdyttävään meininkiin kuin parissa muussa tämän show’n ottelussa. Andersonin ja Michaelsin ansiosta ihan hyvä ottelu, mutta ei sen enempää.

* * ½


Kuten jo jonkun ottelun arvostelussa sanoin, tämä formaatti on jo sellainen, että se pelastaa paljon otteluista. Niinpä minä tykkäsin ihan tasaisesti tämänkin SurSerin annista, vaikka WWF oli vähän hakoteillä tässä vaiheessa historiaa ja vaikka merkittävä osa rosterista koostui mielestäni ei kovinkaan mielenkiintoisista nimistä. Yhtä kaikki, tämä oli pelkästään tällä suht-tasaisella annillaan vuoden 1989 paras WWF-ppv, mikä ei ole silti Ok:ta enempää.

Wikipedia: WWF Survivor Series 1989

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 1.5.2017

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WCW Halloween Havoc 1989

Next post

Arvio: WCW Starrcade 1989

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.