Arvio: WCW SuperBrawl V
Päivämäärä: 19.2.1995
Sijainti: Baltimore, Maryland (Baltimore Arena)
Yleisömäärä: 13 390
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Ja näin on vuosi 1995 avattu myös WCW:n osalta. SuperBrawl oli muodostunut jo perinteiseksi tavaksi WCW:n vuoden avaamiseen, ja nyt viidettä kertaa järjestetty tapahtuma hoiti taas tuota roolia. WCW:lle vuoden alku ei sinänsä ollut kovin merkittävä. Lähinnä vuoden 1995 alku tiesi aikaa, jolloin WCW:llä olisi pian edessään rosterinsa siivoaminen. Palataan siihen tarkemmin seuraavassa arviossa, vaikka tosin jo tässäkin nähdään ainakin yhden painijan viimeinen WCW-ppv-esiintyminen.
Kokonaisuudessaan WCW:n bisnes ei ollut edelleenkään lähtenyt pyörimään ollenkaan niin ylivoimaisen vahvasti kuin oli ehkä toivottu Hulk Hoganin ja Randy Savagen palkkaamisen jälkeen, mutta kieltämättä mediassa ja erilaisissa painitapahtumissa WCW veti nyt paljon enemmän huomiota kuin aiemmin. Itse asiassa jopa paljon enemmän kuin WWF, jonka nimekkäimmät tähdet olivat Bret Hart ja Diesel. Toisaalta taas WWF oli edelleen WCW:tä selvästi katsojaluvuissa ja yleisömäärissä, joten kuka nauraa viimeisenä… No, SuperBrawl V:n jälkeen WCW:tä varmaan nauratti, koska sekä yleisömäärältään että buyrateltaan tämä tapahtuma oli laskettavissa helposti menestykseksi. Yleisöä oli paikalla 13 000, tapahtuma oli loppuunmyyty ja tapahtuman buyrate oli kova 0.9 (eli selvästi parempi kuin esim. Starrcade). Ja tällä kertaa ei tarvittu edes Hogan vs. Flairia – vaan ehkä jopa sitäkin kiinnostavampi ottelupari. Palataan siihen Main Eventin kohdalla.
Selostajinamme Bobby Heenan ja Tony Schiavone. Haastattelijana Gene Okerlund. Niin ja hämmentävää kyllä, WWE Networkin versio tästä ppv:stä on siinä mielessä vajavainen, että lähetyksestä puuttuvat ensimmäiset minuutit. Show alkaa jostain syystä kesken ensimmäisen ottelun, tosin mitään kovin merkittävää ei ensimmäisestä ottelusta tuossa versiossa puuttu.
Singles Match
Paul Roma vs. Alex Wright
Paul Roman ja Paul Orndorffin joukkue Pretty Wonderful oli alkanut olla ongelmissa sen jälkeen, kun Pretty Wonderful oli hävinnyt toistamiseen WCW Tag Team -mestaruutensa Stars & Stripesille vuoden 1994 lopussa. Roma ja Orndorff olivat tappionsa jälkeen keskittyneetkin painimaan lähinnä singles-otteluissa, vaikka muodollisesti olivat edelleen joukkue. Tähänkin matsiin Roma saapui aluksi yksin, mutta kesken ottelun Orndorff käveli kuitenkin paikalle hieman tuohtuneen oloisena kannustamaan joukkuepariaan. Samalla kun Pretty Wonderful oli alkanut hajota, oli Roma alkanut kehitellä itselleen uutta lookkia. Roma oli kasvattanut pidemmät hiukset, kerännyt enemmän massaa ja alkanut painia speedojen sijaan painitrikoissa. Niin ja lisäksi Roma oli alkanut feudata WCW-tulokas Alex Wrightin kanssa. Tämä jäi samalla Roman viimeiseksi feudiksi koko hänen WCW-urallaan ja oikeastaan hänen urallaan missään merkittävässä painipromootiossa. Roma oli tullut vuosien aikana nimittäin tunnetuksi hyvin vaikeana ja jopa egoistisena painijana, joka piti itseään paljon isompana nimenä kuin hän oikeasti oli. Viimeistään pääseminen osaksi Four Horsemania oli ollut ratkaiseva käänne tässä. Niinpä Roma ei missään nimessä kokenut omalle arvolleen sopivaksi feudata tulokasmaisen Wrightin kanssa, eikä hän varsinkaan aikonut suostua WCW:n suunnitelmiin siitä, että tässä feudissa hänen roolinsa oli lähinnä saada Wright näyttämään hyvältä. WCW oli nimittäin menettänyt uskonsa Romaan ja tämän potentiaaliin missään merkittävässä roolissa WCW:ssä, ja nyt häntä haluttiin käyttää enää uusien nimien pushaamiseen. Siihen puolestaan Roma ei niin vain aikonut suostua.
Kyllä, tämä ottelu jäi siis Paul Roman viimeiseksi ppv-otteluksi. Tätä ottelua on ensinnäkin hitusen vaikea arvostella, koska ilmeisesti jonkinlaisen SuperBrawl V:n arkistoihin liittyvän ongelman vuoksi Networkin versio tästä ottelusta alkaa hieman kesken. Tulkitsin kuitenkin ottelun rakenteesta ja etenemisestä, että mitään kovin oleellista ei alusta ollut missattu. Hämmentävintä tässä ottelussa oli oikeastaan Paul Roman uudenlainen look. Jotenkin pitkätukkainen, lihaksikas ja kokovartalopainiasuun pukeutunut Roma ei vain sopinut ollenkaan mielikuvaani. En suostu uskomaan, että kyseessä oli oikeasti Paul Roma, joka oli kehässä. Paitsi että sen verran tuttua liikkumista ja meininkiä (ja karismattomuutta) noin muutenkin ottelussa Romalta kyllä nähtiin, että eiköhän se Roma ollut. Ja viimeistään Roman henkilöllisyys kävi selväksi siinä vaiheessa, kun Roma A) ei suostunut myymään Wrightin iskuja kunnolla ja B) pilasi koko ottelun lopetuksen historiallisella egobuustailulla. Kyllä vain, Roma teki ottelun lopetuksessa pahempaa kuin suurin osa oikeista nimistä oli koskaan tehnyt: hän ei suostunut menemään käsikirjoitetun lopetuksen mukaisesti. Tuomari oli kuitenkin sen verran kartalla, että päätti ottelun tästä huolimatta. Roman sekoilu tässä ottelussa onkin nostanut tämän ottelun tietynlaiseen surullisenkuuluisaan maineeseen, mutta samalla se pilasi tämän ottelun mahdollisuudet mistään ok-tasoa paremmasta arvosanasta. Samalla Roma pilasi tempullaan lopullisesti WCW-uransa. Tämän ottelun jälkeen Roma joutui puhtaaseen koirankoppiin, ja kun keväällä säästösyistä pistettiin porukkaa pihalle, Roma oli ensimmäisenä listalla.
* *
Singles Match
Bunkhouse Buck vs. Jim Duggan
En oikeastaan osaa selittää, miksi tämä ottelu käytiin ppv:ssä. Duggan oli siis hävinnyt US Heavyweight -mestaruutensa Starrcadessa Vaderilla, ja nyt Luojan kiitos näytti siltä, että Duggan olisi tippumassa mestaruustappionsa jälkeen hieman alemmas kortissa. Ainakin Duggan oli tippunut US-mestaruuskuvioista lähinnä keskikortin feudiin. Bunkhouse Buck oli siis Col. Robert Parkerin johtaman Stud Stablen yksi näkyvimmistä jäsenistä, ja kun hänen ikuisuusfeudinsa Dustin Rhodesin kanssa oli vihdoin tullut viime vuoden lopulla päätökseen, oli Buck jäänyt aika lailla tyhjän päälle. Tämä feud Dugganin kanssa oli ensimmäinen Buckin merkittävä kuvio Rhodes-feudin jälkeen, ja kaiketi tässä oli lähinnä kyse siitä, kumpi on oikein kovempi jätkä.
Ai että tykkään jollain kierolla tavalla Bunkhouse Buckista. Vaikka mitään kummoisia otteluita Buck ei ole otellutkaan (eikä varmasti näissä tulevissakaan tapahtumissa ottele), jotain perhanan tyylikästä tuossa resuisessa paidassa ja farkuissa painivassa ÄIJÄSSÄ vain on. En sen kummemmin sitä osaa edes selittää, mutta Buckin look, gimmick ja painityyli sopivat vain täydellisesti yhteen. Harmi, että aivan kovin pitkälle se ei silti vielä kanna. Ei varsinkaan Jim Dugganin kaltaisen vastustajan kanssa. Suurin ongelma tässä ottelussa oli tosin pituus. En ymmärrä, miksi helvetissä näiden kahden välille buukattiin yli kymmenen minuutin ottelu. Täysin päätöntä. Ensimmäiset minuutit olivat nimittäin ihan hyvää kamaa: Buck murjoi parhaansa mukaan Duggania, ja homma vaikutti ok-brawlaukselta. Vähitellen ottelu alkoi kuitenkin toistaa aika pahasti itseään, sitten Duggan väsyi täysin ja viimeiset minuutit olivat kaikin puolin kankeaa meininkiä. Annan silti siedettävän arvosanan tälle ok:n alun ansiosta. Vihaan Jim Duggania.
* ½
Singles Match
Kevin Sullivan vs. Dave Sullivan
Kyllä vain. Tämä herkullinen veljesten välinen feud jatkui edelleen, koska miksipä helvetissä ei. Alkuvuosi oli tässä feudissa lähinnä kulunut niin, että Kevin Sullivan oli nöyryyttänyt entistä pahemmin vajaavaista veljeään. Yhdessä The Butcherin kanssa Kevin oli hyökännyt Daven kimppuun tämän ottelun jälkeen, leikannut Daven hiukset ja varastanut Davelta tämän myyttiset painisaappaat, jotka Dave oli saanut lahjaksi itseltään Hulk Hoganilta. Ja kyllä vain, nuo painisaappaat olivat samat kuin ne, jotka jalassa Hulk Hogan oli itse aikoinaan iskenyt André The Giantin Body Slamilla maahan! Mutta nyt siis saappaat oli varastettu, hiukset oli leikattu ja kunniaa oli loukattu. Niinpä ”Evad” Sullivan halusi vielä kerran päästä painimaan veljeään vastaan. Luvassa olisi VIIMEINEN ottelu. Ilmeisesti saappailla oli jonkinlainen vaikutus myös Daven sisääntulomusiikkiin, koska tässä tapahtumassa Dave ei saapunut paikalle I Wanna Be a Hulkamaniac -kappaleen tahtiin, ja korvani lauloivat hoosiannaa tehtyäni tämän huomion.
En tiedä, onko arviointikykyni sumentunut jo kokonaan näistä toistuvasti Kevin Sullivan vs. Dave Sullivan -feudin otteluista, mutta väitän tämän matsin olleen hieman parempi kuin Kevinin ja Evadin aiempi kohtaaminen. Ei siis mainittavasti parempi. Oikeastaan ”parempi” on turhan kaunis sana tässä yhteydessä, koska tämä ottelu oli kiistattomasti huono. Turha. Heikko. Sellainen, jota ei olisi missään tapauksessa tarvittu ppv:hen. Silti Kevinin ja Evadin ensimmäinen otteu oli niin kamalaa pelleilyä, että se nousi hyvin korkealle omalla Worst Match of the Year -listalla. Tämä oli sentään sen verran siedettävämpi, että tätä katsoessa ei alkanut puistattaa, vaan ottelu tuntui vain tylsältä ja turhalta painiottelulta. Lisäksi ottelun lopetus, johon liittyi hullusti päähän kohdistunutta iskua ylimyynyt The Butcher, oli jopa ihan huvittava. Vielä huvittavampaa on se, kun tietää, mitä tuosta päähän kohdistuneesta iskusta seuraa. Yhtä kaikki, olen todella iloinen siitä, että tämä oli viimeinen Kevin Sullivanin ja Dave Sullivanin välinen ottelu.
*
WCW Tag Team Championship
Harlem Heat (c) vs. Nasty Boys
Harlem Heatin ja Nasty Boysien feud oli alkanut tulisesti jo vuoden 1994 lopulla, ja se oli muuttunut entistä kuumottavammaksi sen jälkeen, kun Harlem Heat oli onnistunut voittamaan WCW Tag Team -mestaruudet Stars & Stripesiltä. Nyt sitten Harlem Heat oli ensimmäisen mestaruuspuolustuksensa edessä, kun ykköshaastajat Brian Knobbs ja Jerry Sags revittelivät parhaansa mukaan kohti mestaruusottelua. Muuten Harlem Heatin ja Nasty Boysin välisestä feudista ei ole paljoa uutta kerrottavaa: kuvio oli jatkunut simppelin väkivaltaisena, kun molemmat joukkueet halusivat tehdä toisistaan selvää.
Huolestuttaa jo tässä vaiheessa hieman se tosiasia, että tämä on ilmeisesti se joukkuefeudi, josta saa nauttia ison osan vuodesta 1995 WCW:ssä. Sinänsä se ei ole mikään katastrofi, koska on varmasti olemassa myös paljon huonompia ottelupareja kuin Harlem Heat vs. Nasty Boys, mutta en silti usko, että näillä kahdella joukkueella on kovin paljon kykyä uudistaa touhuaan, mikä tarkoittaa sitä, että ottelut alkavat toistaa aika pahasti toisiaan. Tämäkin matsi oli jo suurimmaksi osaksi samaa menoa kuin Starrcaden ottelu. Ihan hyvää joukkuerymistelyä, jossa erityisesti Booker T näytti hyvältä liikkuessaan vauhdikkaasti ja väläyttäessään pari ihan nättiä liikettä. Kokonaisuutena silti ei mitään tajunnanräjäyttävää tai edes mitään sellaista, millä noustaisiin hyvälle tasolle arvosanassa – ei varsinkaan, kun ottelun lopetukseen piti sitten sotkea ikiaikainen Dusty Finish -kikkailu. Kokonaisuutena siis ihan hyvä joukkueottelu, mutta ei sen enempää.
* * ½
Singles Match
Blacktop Bully vs. Dustin Rhodes
Kyllä vain, seuraavaksi oli luvassa WCW-ppv-debyytti! Tai no, ”debyytti”. Kuvassa näkyvien aurinkolasien ja lippiksen alle piiloutui nimittäin Barry Darsow -niminen mies, joka tunnettiin paremmin Demolition Smashina tai Repo Manina. Repo Manin WWF-ura oli päättynyt vuonna 1993, minkä jälkeen Darsow oli jäänyt pyörimään pikkupromootioihin, kunnes WCW palkkasi hänet kesällä 1994. Pian sen jälkeen WCW päätti uudistaa Darsowin hahmon täysin. Darsow tuotiin seisomaan ringsidelle rekkakuskin näköisenä tyyppinä, joka piti meteliä, käyttäytyi sopimattomasti, häiritsi muita ihmisiä äänekkäällä torvellaan ja buuasi ennen kaikkea Dustin Rhodesille. Aluksi Darsowin hahmolla ei ollut edes nimeä, vaan järjestysmiehet vain heittivät aina hänet pihalle. Darsowin hahmon oli ilmeisesti tarkoitus olla parodiaa WCW-faneista, jotka buuasivat kovaa Hoganille eli eivät käyttäytyneet areenalla, kuten piti. Hienoa WCW, hienoa. Lopulta Darsowin hahmo sai nimekseen Blacktop Bully, kun Col. Robert Parker palkkasi hänet uudeksi suojatikseen ja kun Parker alkoi entistä enemmän piinata nimenomaan Dustin Rhodesia. Lopulta feud Rhodesin ja ilkeän rekkakuskin Bullyn välillä kävi jo kuumana, ja niinpä kaksikon välille buukattiin tämä ottelu.
Tässä ottelussa haisi jo vahvasti se, että Dustin Rhodesin WCW-run oli lopuillaan. Vielä noin vuosi sitten Rhodesin otteluissa saattoi puhua siitä, miten Rhodes pystyi yllättävän hyviin ja näyttäviin suorituksiin sekä parhaimmillaan ylitti itsensä. Nyt Rhodes oli jo pidemmän aikaa jumittunut täysin paikalleen, juonikuviot toistivat itseään ja ottelut olivat niin perusvarmaa puurtamista kuin vain saattoi olla. Kun tähän sitten yhdistää vielä sen tosiasian, että Blacktop Bully (alias Barry Darsow) ei ollut millään mittareilla erityisen taitava painija eikä varsinkaan kykeneväinen kantamaan ketään hyviin suorituksiin, oli lopputuloksena tällainen ok-tason brawlaus. Sekin on sinänsä jo ihan kohtuullinen suoritus, koska näistä lähtökohdista matsi olisi voinut olla pahimmillaan täysin kamalakin. Sellainen tämä ei sentään ollut, mutta en voi silti väittää erityisen paljon nauttineeni tämän katsomisesta.
* *
Tässä välissä nähtiin sitten hetki, jota selostajat olivat hehkuttaneet koko illan. RIC FLAIR saapui paikalle sisääntuloramppia pitkin kävelläkseen katsomaan tapahtumaa eturiviin. Sitä ennen Gene Okerlund haastatteli kuitenkin Flairia. Hetkinen. Siis Ric Flairia. Samaa Ric Flairia, joka hävisi Halloween Havocissa Hulk Hoganille ottelun, jonka panoksena oli se, että häviäjä eläköityisi loppuiäkseen? Samaa Ric Flairia, joka oli mm. Wrestling Observerin mukaan vakuuttanut, että jos hän eläköityy, hän todella eläköityy? Samaa Ric Flairia, jonka WCW haluaisi erinäisten tietolähteiden mukaan jo tuoda takaisin kehään, koska tähtivoimaa oli liian vähän? Kyllä, juuri samaa Ric Flairia. On toki todettava, että tähän tapahtumaan Flair saapui pukuun pukeutuneena ja että hän todellakin keskittyi lähinnä katsomossa istumiseen. Silti jo tässä vaiheessa oli aivan selvää, että Flair palaisi kehään ihan lähikuukausina ja että WCW oli vain tietoisesti kusettanut fanejaan järjestämällä ”massiviiseksi eläköitymisotteluksi” hypetetyn matsin, jonka seuraukset kestävät maksimissaan muutaman kuukauden. Itse Flairin haastattelussa ei ollut mitään erikoista. Gene Okerlund halusi tietää, oliko Flair aloittanut yhteistyön Vaderin kanssa. Flair kiisti kaiken.
Tag Team Match
Big Bubba Rogers & Avalanche vs. Randy Savage & Sting
Kyllä, seuraavaksi oli vuorossa Randy Savagen ppv-otteludebyytti WCW:ssä. Savage oli siis saapunut WCW:hen juuri ennen Starrcadea, ja Starrcadeen oli rakennettu jännitystä sen varaan, kääntyisikö Savage Hogania vastaan vai liittyisikö Savage sittenkin Hoganin puolelle. Starrcadessa sitten paljastui, että Savage valitsi ”kunniallisen tien” saapuessaan pelastamaan Hoganin Kevin Sullivanin, The Butcherin ja Avalanchen beatdownilta. Samalla Savage ystävystyi myös toisen Hoganin apurin Stingin kanssa. Stingillä oli puolestaan edelleen meneillään vihanpito Avalanchen kanssa. Starrcaden ottelu Stingin ja Avalanchen välillä oli päättynyt diskaukseen, joten tammikuussa järjestettyyn Clash of the Championsiin buukattiin uusintaottelu, jonka erikoistuomariksi määrättiin The Guardian Angel. Tuossa tapahtumassa nähtiin sitten yllätyskäänne, kun Guardian Angel ei suostunutkaan soittamaan kehäkelloa, vaikka Avalanche luovutti Stingin Scorpion Deathlockiin. Sen sijaan Guardian Angel teki heel-turnin ja hyökkäsi rajusti Stingin kimppuun. Pian tämän jälkeen hän luopui Angel-nimestään ja katupartioijan asustaan ja alkoi käyttää vanhaa WCW-nimeään Big Bubba Rogers ja pukeutua muutenkin hieman eri tavalla. Kun Sullivanin, Butcherin ja Avalanchen Three Faces of Fear -kolmikon tiivis yhteistyö alkoi vähitellen olla ohi, Avalanche otti uudeksi parikseen nimenomaan Rogersin. Niinpä oli kaikkien näiden tapahtumien jälkeen luontevaa, että SuperBrawlissa Savage ja Sting kohtasivat Rogersin ja Avalanchen. Ennen ottelua muuten nähtiin backstagella legendaarisen mahtava Stingin ja Savagen haastattelu, jossa Savage ei puhu.
Ääääh. Tämä oli yllättävänkin viihdyttävä ja oikeasti varsin hyvin hoidettu entertainment brawl. Sen takia on niin harmi, että ottelun lopetus oli jotenkin niin ihmeellistä sekoilua ja täysin epäloogiselta vaikuttavaa meininkiä, että se hieman myös haittasi ottelun viihdyttävyyttä. Annan tälle silti **½-arvosanan, ja samalla tämä oli tähän mennessä illan paras ottelu. Kertoo enemmän SuperBrawlista kuin tästä ottelusta. Ottelun viihdyttävyyttä haittasi hieman myös sekoilu katsomossa istuneen Flairin kanssa, mikä oli ihan turhaa. Positiivista tässä oli se, että tämä ei kestänyt ainakaan liian kauan. Randy Savage näytti ilahduttavan hyvältä: Savage oli selvästi innoissaan, että pääsi taas painimaan Main Event -kuvioihin, joissa ei ollut WWF:ssä ollut pariin vuoteen enää. Katsotaan, mitä Savage saa itsestään irti tulevissa otteluissa.
* * ½
WCW World Heavyweight Championship
Hulk Hogan (c) vs. Vader
Jäljellä oli enää illan Main Event, ja se olikin sitten ISO ottelu. Samalla ehdottomasti se ottelu, jonka takia tämä tapahtuma myi niin hyvin ja keräsi areenan täyteen. Toki varmasti myös muun muassa Savagen kehäpaluulla oli osuutta asiaan, mutta silti Hoganin ja Vaderin feud oli varmasti kuumin ottelupari, joka WCW:llä oli tällä hetkellä buukattavanaan. Niinpä jättiläismäisen korston Vaderin ja kuolemattoman maailmanmestarin Hoganin ensimmäinen kohtaaminen oli todella kuumaa kamaa. Vader oli siis ansainnut tämän ottelun jo syyskuussa voittamalla ykköshaastajuusottelun, ja vihdoin Starrcaden jälkeen hän ilmoitti Hoganille, että heidän ottelunsa aika on tullut. Hogan ja Vader olivat viime viikkojen aikana ottaneet rajusti yhteen WCW:n eri tapahtumissa, ja Clash of the Championsissa Vader oli hyökännyt Hoganin kimppuun sen jälkeen, kun tämä oli Randy Savagen kanssa voittanut The Butcherin ja Kevin Sullivanin ottelussa. Ikävä kyllä tämän ottelun rakenteluun liittyy myös dramaattinen tosielämän käänne. Vaderin apuna Hogania vastaan käydyssä juonittelussa oli tietenkin tuttuun tapaan ollut hänen pitkäaikainen managerinsa Harley Race, jonka piti alun perin olla myös tässä ottelussa Vaderin ringsidellä. Race oli kuitenkin joutunut tammikuussa vakavaan auto-onnetomuuteen, jonka seurauksena hänelle piti tehdä lonkkaleikkaus. Tuo onnetomuus ja leikkaus johtivat siihen, että Race ei pystynyt koskaan enää palaamaan edes managerin rooliin, jota hän oli hoitanut painikehistä eläköitymisen jälkeen. Race kyllä palasi sinänsä hyvään kuntoon ja jatkoi toimimista painibisneksessä backstage-roolissa, mutta managerina esiintyminen ja Vaderin rinnalla esiintyminen oli häneltä nyt ohi. Niinpä Vader saapui siis tähän otteluun yksin, vaikka tapahtuman alussa oli nähty, että hän saapui areenalle autossa yhdessä jonkun vaaleahiuksisen henkilön kanssa. Selostajat olivat varmoja, että Ric Flair olisi Vaderin uusi manageri. Flair kuitenkin pysyi ottelun alkaessa tiukasti katsomossa. Ai niin, Vader oli tähän aikaan myös US Heavyweight -mestari, joten siksi US Heavyweight -mestaruudesta ei painittu tässä tapahtumassa.
Ja vihdoin. Illan ensimmäinen oikeasti hyvä ottelu. Siitä toki valtaosa kiitoksesta kuuluu Vaderille, joka teki taas helvetillisesti töitä ja yritti parhaansa mukaan saada sekä Hoganin että itsensä näyttämään hyvältä. On tosin todettava, että myös Hogan oli yllättävänkin paljon elementissään Vaderin tasoista monsteria vastaan, ja myös Hoganin suoritukset tässä ottelussa olivat kaikin puolin päteviä. Nautin siis tämän ottelun katsomisesta varsin paljon, ja tämä oli nousta kirjoissani jopa hienoksi otteluksi, mutta… Sitten alkoi backstage-politikointi. Koska kumpikaan näistä miehistä ei tietenkään suostunut jobbaamaan toisilleen puhtaasti, oli WCW:n keksittävä jotain muuta. ”Jotain muuta” tarkoitti tietenkin WCW-tasoista paskabuukkausta ja puhtaasti typerää lopetusta, joka söi myös harmittavan paljon ottelun viihdyttävyydestä. Niinpä huonon lopetuksen takia tämä oli lopulta vain hyvä, muuten tämä olisi ollut helposti enemmän.
* * *
No huh huh. Olipa ihan uskomatonta tauhkaa. Jos vuodesta 1995 puhutaan paskana vuotena WWF:n osalta, ei WCW:llä mene kyllä yhtään paremmin. Päinvastoin: väitän, että tämä ppv oli huonompi kuin yksikään vuoden 1995 WWF-ppv, ja se on jo aika paljon sanottu. Tässä tapahtumassa oli tasan yksi hyvä ottelu, ja sekin olisi voinut olla paljon parempi, jos ottelun lopetusta ei olisi buukattu täysin paskasti WCW-tyylisesti. Muuten meille tarjoiltiin sitten kaksi ihan hyvää joukkueottelu ja kasa tylsiä/turhia/paskoja otteluita. Kokonaisuutena tapahtuma oli lähinnä hirveä, eikä tässä ollut mitään oikeasti erityisen viihdyttävää ennen Main Eventiä. Surkea.
Wikipedia: WCW SuperBrawl V
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 2.12.2018
No Comment