Arvio: WCW World War 3 1996

Sijainti: Norfolk, Virginia (Norfolk Scope)

Päivämäärä: 24.11.1996

Yleisömäärä: 10 314

Katso tapahtuma WWE Networkissa!

Vuorossa viimeinen WCW:n PPV ennen vuoden päättävää ja samalla koko WCW-vuoden suurinta tapahtumaa, Starrcadea. World War 3 oli parhaiten tunnettu sen kolmen kehän ja 60 miehen Battle Royal -ottelusta. Vähän niin kuin WCW:n oma Royal Rumble siis. Tapahtumassa nähtiin kuitenkin myös muita otteluita, ja selostajamme olivat jälleen kerran Tony Schiavone, Bobby ”The Brain” Heenan ja Dusty Rhodes.

J-Crown Championship

Rey Mysterio, Jr. vs. The Ultimate Dragon (c)

Taisin jo Halloween Havoc 1996 -arvostelussani sanoa, että WCW oli usean kuukauden ajan havainnut, että kahden nopean ja oikein taidokkaan cruiserweight-painijan kamppailu on mainio tapa aloittaa PPV ja saada yleisö mukaan hyvin tapahtumaan. Harmi ettei WWE koskaan kunnolla tajunnut tätä. Tällä kertaa openerissa ei kuitenkaan taisteltu WCW:n Cruiserweight-vyöstä (ei hätää – se ottelu oli luvassa myöhemmin illalla), vaan Ultimate Dragonin kahdeksasta J-Crown-vyöstä. Dragon oli siis ilkeän japanilaisen, Sonny Onoon, manageroimana voittanut itselleen vyön toisensa perään ja tietenkin havitteli itselleen myös WCW:n Cruiserweight-vyötä. Sitä ennen hän kuitenkin joutui puolustamaan vöitään entistä CW-mestaria vastaan. Tämä ottelu oli äärimmäisen nopeatempoinen, lennokas ja viihdyttävä, mutta jälleen vastaan tuli oma ongelmani: tahtoisin nähdä kaiken tuon vastapainoksi myös hieman rauhallisuutta ja tyylikästä myyntiä. Nuo elementit puuttuivat tästä ottelusta aika lailla täysin, enkä siksi tätä erinomaiseksi voi arvostella. Oikein viihdyttävä ottelu silti. Nähtiin monia liikkeitä, joihin ei vuonna 1996 oltu Yhdysvalloissa totuttu, ja saipa tämä yleisön ainakin herätettyä.

Arvosana: * * * ½

Singles Match

Nick Patrick vs. Chris Jericho

Tämän ottelun tarina oli lähtenyt liikkeelle siitä, kun nWo:n ”itselleen ostama” tuomari Nick Patrick oli edellisessä PPV:ssä kusettanut Jericholta voiton nWo-jäsen Syxxiä vastaan. WCW:tä edustanut Jericho tahtoi kostoa tältä alhaiselta tuomarinkuvatukselta, ja lopulta Jerichon ja varsin olemattomat painitaidot omaavan Patrickin välille sovittiin ottelu. Tasoituksen vuoksi toinen Jerichon käsistä sidottiin tämän selän taakse. Eikö kuulosta äärimmäisen idioottimaiselta ottelulta ja täydeltä farssilta? Sitä se ei kuitenkaan ollut. Minä uskon, että tämä ottelu on lähtökohta niille kaikille sanonnoille siitä, kuinka Jericho, Chris Benoit, Kurt Angle ja kumppanit saisivat viihdyttävän ottelun aikaan vaikka hiekkasäkkiä vastaan. Ei tämä ottelu millään tavalla painijuhlaa ollut, mutta Jericho paiski kahdeksan minuuttia aivan täydellä voimalla töitä, ja tuloksena oli ihan viihdyttävä välipalakamppailu WCW-tuomaria vastaan. Selkeä face–heel-jako, Jerichon kova työ ja hoitihan myös se Patrick hommansa kunnialla läpi. Kyllä tämä odotuksensa ylitti, vaikka tämänkaltaisen koitoksen kutsuminen ”painiksi” on vähän niin ja näin. Ennemmin minä tätä silti katson kuin seuraavaa ottelua.

Arvosana: * *

Ric Flair oli edelleen loukkaantuneena, mutta kävi tässä välissä promottamassa WCW:stä, Hoganista, nWo:sta, Giantista ja vähän kaikesta. Perinteistä Flairia.

Singles Match

The Giant vs. Jeff Jarrett

Tämä ei siis todellakaan odotuksiani ylittänyt, vaan oli tylsää vääntöä. Ottelun tarinan kerroin jo Halloween Havoc -raportissani, ja ottelun kulku oli hyvin pitkälti samaa sillä erotuksella, että nyt Ric Flair ei ollut kannustamassa Jarrettia. Onneksi tämä pidettiin suhteellisen lyhyenä. Ei mitenkään katastrofaalisen kamala, mutta ei yhtään mitään mitä uudestaan tahtoisi muistella.

Arvosana: * ½

Tässä välissä ”Rowdy” Roddy Piper ja Hollywood Hoganin kävivät allekirjoittamassa sopimuksen tulevaa otteluaan varten. Ottelun tarinahan oli lähtenyt käyntiin tietenkin siitä, kun Piper Halloween Havocissa saapui WCW:hen sanomaan suorat sanat nWo-Hoganille nousten yleisönsuosikiksi. Tämän jälkeen Piper oli tahtonut saada Hoganin käsiinsä, mutta näin ei kuitenkaan jostain syystä päässyt tapahtumaan. Piper alkoi epäillä, että WCW:n asioista päättävä Eric Bischoff (jota The Outsiders oli Great American Bashissa mukiloinut kunnolla) olisi salaliitossa New World Orderin kanssa – ja Piperin pahimmat epäilykset paljastuivat erässä Nitrossa todeksi, kun Bischoff saapui paikalle nWo:n kanssa! Tilanne synkentyi siis entisestään WCW:n kannalta, mutta lopulta nWo suostui kuitenkin lopulta siihen, että Piper kohtaisi Hoganin vuoden suurimmassa tapahtumassa, Starrcadessa. Ja niinpä nyt sitten tuon ottelun sopimus kirjoitettiin. Itse kohtaus ei tarjonnut mitään erikoista. Piper promosi, odotti Hoganin saapuvan yksin, mutta koko nWo saapuikin. Sopimus kirjoitettiin, ja sitä seurasi selkäsauna. Se siitä.

Tag Team Match

The Amazing French-Canadians vs. Harlem Heat

Vielä Halloween Havocin aikaan Sister Sherri ja Col. Rob Parker manageroivat yhdessä Harlem Heatia. Lisäksi tuolloin Parkerilla ja Sherrillä oli käynnissä ilmeisesti jonkin sortin kuuma romanssi. Halloween Havocissa Parker aiheutti (vahingossa) Harlem Heatille tappion, ja se tiesi Parkerin erottamista Harlem-jengistä – ja Booker T:lle sekä Stevie Raylle uskollisen Sherrin eroa Parkerista. Tätä ei niin vain koppava Parker sulattanut, vaan toi WCW:hen kaksi hämmästyttävää kanadanranskalaista: Carl Ouelletten ja Jacques Rougeaun. Jos nimet eivät sano mitään, kerrottakoon, että kaksikko paini pari vuotta aikaisemmin WWF:ssä The Quebecers -tiiminä. Tämäkään tieto ei vielä auta kaikkia, mutta sitten en voi muuta kuin kehottaa sivistämään itseään – tai ehkä ei kannata, sillä ei kaksikko niin merkittävä osa wrestling-historiaa ole. Joka tapauksessa ihan hyvin Oullet ja Rougeau osasivat painia, ja kun he siis nyt Parkerin johtamana kävivät Harlem Heatia vastaan, oli tuloksena viihdyttävä joukkueottelu. Ei mitään kauhean erikoista, mutta varsinkin kanadalaiset ja Booker T olivat oikein hyvässä vireessä, esittivät vauhdikasta painia ja tyylikkäitä liikkeitä, ja myös Parkerin ja Sherrin roolit ottelussa oli hyvin hoidettu. Ottelu toimi siis yllättävän napakkana, tyylikkäästi hoidettuna joukueotteluna, vaikkei millään muotoa sitten taas erikoisuuksiin yltänytkään.

Arvosana: * * *

Matsin jälkeen vielä järjestettiin sen stipulaatioon kuuluen Sherrin ja Parkerin välinen ”ottelu”. En kuitenkaan laskisi tätä virallisesti otteluksi, koska ei tässä mitään varsinaista loppuakaan ollut. Kunhan toimi välikohtauksena, vaikkei kovin kummoisena semmoisena. Oullet ja Rougeau esiintyivät vielä illan main eventissä, mutta sen jälkeen miehiä ei enää WCW:n PPV:issä nähty. Lyhyeksi jäi siis kaksikon WCW-ura.

WCW Cruiserweight Championship

Psychosis vs. Dean Malenko (c)

Sitten oli vuorossa illan toinen cruiserweight-ottelu, jossa Dean Malenkon haastoi mestaruudesta tällä kertaa Psychosis. Psychosis oli aikaisemmin vuonna 1996 kohdannut Rey Mysterion yhdessä PPV:ssä, ja nyt oli miehen toisen PPV-esiintymisen aika – ja kunnialla hän tämänkin hoiti. Tämä oli openerin tavoin vauhdikasta menoa, mutta toisaalta Malenko toi teknisyydellään tähän otteluun sitä rauhallisuutta ja tarinankerrontaa. Toisaalta sitten taas tästä ottelusta tuntui puuttuvan hieman sitä jännitystä (ehkä Psychosis sitten tuntui vain liian välihaastajalta) ja kemiaa, jota oli ollut openerissa tai esim. Malenko–Mysterio-otteluissa. Niinpä en tätäkään arvioi neljän tähden otteluksi, vaikka jälleen kerran WCW:n cruiserweight-divisioona onnistui viihdyttämään minua. Milloinpa ei? Oikein hyvä Cruiserweight-mestaruusottelu siis, mutta ei ihan parhaimmistoa.

Arvosana: * * * ½

WCW World Tag Team Championship
Triple Threat Tag Team Match

The Nasty Boys vs. Faces of Fear vs. The Outsiders (c)

WCW:llä alkoi olla selkeästi ongelmia joukkuedivisioonansa kanssa, kun Outsidersin vastustajaksi World War 3:een jouduttiin laittamaan Nasty Boys ja Faces of Fear. Ongelmahan oli se, että WCW olisi halunnut saada käyntiin Outsidersin ja Steinerien välisen feudin, mutta Scott Steiner oli loukkaantuneena. Niinpä piti keksiä jotain uutta, ja WCW päätti tarjota vuodelle 1996 aika harvinaisen kolmen joukkueen kohtaamisen. Outsidersin Hall ja Nash olivat tietenkin tällöin vielä ihan kovassa kunnossa, eikä Faces of Fearin Mengissä mitään vikaa ollut, mutta en minä silti tältä paljoa odottanut. Tämä onnistui kaikesta huolimatta tarjoamaan aika mukavan joukkuemestaruusottelun. Triple Threat -stipulaatiota käytettiin näppärästi, eivätkä esim. Nastyt joutuneet olemaan liikaa esillä. Varsinkin edellä mainitut kolme herraa veti hommansa kunnialla läpi. Ei taaskaan klassikkopainia, mutta kuitenkin monia jännittäviä hetkiä ja onnistunut lopetus. Hyvä joukkuemestaruusottelu.

Arvosana: * * *

WCW World War 3

60-Man Battle Royal in Three Rings

Tämä oli siis WCW:n ”Royal Rumble”. Siinä missä WWF:n Rumblessa kehässä aloittaa kaksi miestä ja sinne saapuu tietyn ajan välein uusia painijoita, WCW:n 60 miehen Battle Royalissa on kolme kehää, joista jokaisessa aloittaa 20 painijaa. Kun tarpeeksi eliminointeja on suoritettu, kaikki parhaat siirtyvät samaan kehään, jossa sitten voittaja ratkeaa. Minä tykkään paljon enemmän Rumble-konseptista. Ottelun panoksena on päämestaruusottelu WCW:n silloista World Heavyweight -mestaria vastaan. Nythän tässä oli vain se hassu tilanne, että Hulk Hogan (mestari) oli jo ehtinyt sopia itselleen ottelun Starrcadeen Roddy Piperia vastaan, joten kukaan selostajista – joita tätä ottelua varten oli kuusi: Dustyn, Bobbyn ja Tonyn lisäksi Gene Okerlund, Lee Marshall ja Larry Zbyszko – ei osannut kertoa, millloin voittaja tuon mestaruusottelun saisi. Huh, huh.

Tämä ottelu on siitä varsin hassu, että tähän saadaan ahdettua aika lailla koko WCW:n rosteri. Merkittäviä osallistujia olivat koko New World Order (paitsi tietenkin Hogan), Four Horsemen (Arn Anderson, Steve McMichael ja Chris Benoit), Dungeon of Doom (jonka lähes koko konkkaronkka ja Four Horsemen tappelivat käytännössä koko ottelun ajan kehän ulkopuolella osallistumatta kauheasti varsinaiseen matsiin), nWo:n liittymistarjouksista kieltäytynyt Diamond Dallas Page ja super-face Lex Luger. Sting ei ollut mukana (miehen lojaaliudesta kukaan ei tiennyt mitään sitten Fall Brawlin). Hassuja osallistujia sen sijaan olivat esim. Renegade, joukko lucha-painijoita (mm. Villano IV, LA Parka ja Ciclope), Roadblock, Big Ron Studd ja Mr. JL (Jerry Lynn).

Mitä sitten itse ottelusta sanoisi? No, aikamoista sekamelskaahan se paikoitellen oli, mutta toisaalta taas olen erikoisten Battle Royal -matsien ystävä, joten saatan taas hieman yliarvostella tätä. Tykkäsin siitä, että tässä nähtiin monia aivan tuoreita kasvoja, jotka eivät muuten koskaan WCW:n PPV:ihin mahtuisi. Lisäksi tuo alun Dungeon of Doomin ja Four Horsemenin (ennen kaikkea Taskmasterin ja Chris Benoit’n) tappelu oli aika onnistunut, ottelussa oli muutamia muitakin onnistuneita yksityisseikkoja ja ottelun loppuvaiheiden buukkaus oli oikein toimivaa. Lopputaistelu oli jopa ihan jännittävä. Vähän turhan sekavaa tämä kyllä oli, mutta kyllä minä tämmöisestä nautin paljon enemmän kuin tylsistä painiotteluista tai normaalista, junnaavista Battle Royal -otteluista. Tässä sentään sen junnauksen lisäksi tapahtuu myös jotain erikoista. Ei silti Royal Rumble -matsien tasolle yllä, mutta oli tämä minusta parempi kuin monet muut WCW:n PPV-pääottelut.

Arvosana: * * *

Tälle PPV:lle pitää nostaa hattua siitä, että se pystyi pitämään tasonsa lähestulkoon läpi illan. Jos ei oteta huomioon Jarrettin ja Giantin turhaa ottelua (minä mielelläni unohtaisin koko typerän feudin), oli tämä tasaisen vahva tapahtuma. Tässä ei nähty yhtään klassikkoa, mutta toisaalta tässä taso ei tippunut missään vaiheessa – ei edes tultaessa pääotteluun! Lisäksi PPV onnistui tarjoamaan kaksi oikein hienoa cruiserweight-ottelua, kivoja joukkuematseja, esittelemään paljon jänniä painijoita ja niin edelleen. Minä tykkäsin tästä show’sta ihan jo sen takia, että vuonna 1996 oli hyvin hankala löytää kolmen tunnin PPV:tä, joka onnistui viihdyttämään tasaisesti näin suuren osan ajastaan. Ei enempää kuin Ok, mutta onnistunut suoritus WCW:ltä silti.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 28.9.2009.