2002ArkistoTapahtumat

Arvio: WWA The Eruption

Päivämäärä: 13.4.2002

Sijainti: Melbourne, Australia (Rod Lvaer Arena)


Ja taas on aika palata World Wrestling All-Starsin pariin. WWA:lla oli ollut viimeisten kuukausien aikana kova tapahtumatahti päällä, sillä viimeisimmän USA:ssa järjestetyn ppv:n jälkeen promootio oli ehtinyt kiertää maailmaa ja palata lopulta takaisin kotimaahan Australiaan. Tällä kertaa show järjestettiin formulafaneille tutussa Melbournen kaupungissa, ja lähetys nähtiin seuraavana päivänä USA:ssa ppv-kanavilla.

Kovasta tapahtumien määrästä huolimatta WWA oli parhaillaan aikamoisissa ongelmissa. Promootio ei ollut saavuttanut edelleenkään kovin kummoista kansainvälistä suosiota, ja firma oli jatkuvissa ongelmissa painijasopimustensa kanssa. Jenkeissä järjestettyyn ppv:hen piti olla tulossa Scott Hall, Kevin Nash, Hulk Hogan ja Randy Savage. Muiden poisjäämiset tiedettiin aikaisemmin, mutta Savagen peruutus ilmoitettiin aivan liian myöhään. WWA:lla ei muutenkaan ollut erityisen paljon isoja nimiä riveissään, ja keskinkertaisistakin draweista muun muassa Road Dogin tapaiset kaverit jättäytyivät pois promootiosta alkukuukausien jälkeen. Viime ppv:hen WWA oli saanut houkuteltua Eddy Guerreron, mutta nyt hän oli palannut takaisin toisiin kuvioihin. Samoin WWA:n Comissionerin roolia vetänyt Bret Hart oli jättänyt tämän laivan. Tähän asti firman ykkösnimenä toiminut Jeff Jarrettkin esiintyi viimeisen kerran tämän show’n alussa nähdyssä etukäteen nauhoitetussa anglessa, jossa firman omistaja Andrew McManus kielsi Jarrettia saapumasta paikalle. Lisäongelmia WWA:lle tiesi se, että muun muassa juurikin Jarrett oli luomassa perustuksia uudelle National Wrestling Alliancen alaiselle painipromootiolle, joka tulisi muuttamaan painimaailman kenttää radikaalisti.

Kaikista näistä ongelmista huolimatta WWA sai raavittua nyt kasaan kolmannen ppv:nsä, joka oli nimeltään The Eruption. Nimen mukaisesti areenan entrance-ramppia koristi järkyttävä tulivuorikoriste, joka oli varmaan yksi rumimmista lavakoristeista ikinä. Production valuesit näyttivät kameratyöskentelystä, äänentasoista ja onnettomista pyroista päätellen olevan edelleen samalla tasolla kuin aikaisemmin. Tällä kertaa Jeremy Borashin selostuspariksi istui Disco Inferno. Inferno on aluksi ihan hauska kaveri, mutta saman vitsin toistaminen kymmenen kertaa yhden ottelun aikana alkaa kieltämättä puuduttaa aika nopeasti.

WWA International Cruiserweight Championship Tournament Semi Final Match

Nova vs. AJ Styles

Koska Eddy Guerrero oli WWA:sta lähtiessään firman hallitseva International Cruiserweight -mestari, oli WWA taas yhden ongelman edessä, kun heidän toinen mestaruusvyönsä oli jäänyt vakantiksi. Niinpä tässä ppv:ssä päätettiin järjestetää neljän cruiserweightin miniturnaus, jossa ratkaistiin uudestaan mestaruuden kohtalo. Ensimmäisessä välierässä toisensa kohtasivat Nova ja AJ Styles, jotka ottivat varsin pitkästi yhteen jo edellisessä ppv:ssä nähdyssä kuuden cruiserweightin eliminointiottelussa.

Ottelu lähti käyntiin todella mukavasti ja näytti oikein hyvältä cruiserweight-painilta, mutta sitten homma päättyi aivan kesken. Tämä oli vielä pahempi tapa pysäyttää ottelu aivan äkillisesti, kuin mitä WrestleMania X8:n openerissa nähtiin. Ensinnäkin otteet eivät olleet ihan niin vakuuttavia kuin tuossa Regalin ja RVD:n ottelussa, joten odotin koko ajan, että ottelu jatkuu ehkä vielä noin 10 minuuttia, jotta lopussa päästään siihen huippumenoon. Nyt ottelu loppui kuitenkin kesken juuri silloin, kun olisi pitänyt vaihtaa vasta nelosvaihde päälle. Niinpä kokonaisuudesta jäi aika pettynyt olo. Se on tosi harmi, koska Novan ja Stylesin työskentelyä oli ilo katsoa. Tässäkin ajassa ehdittiin nähdä jo pari tosi näyttävää liikettä, kuten Novan poikkeuksellinen Powerbomb Faceplant.

* * 

WWA oli menettänyt Bret Hartin lähdön takia on-screen comissionerinsa, mutta tuota paikkaa ei niin vain jätettykään tyhjäksi. Uudeksi authority-hahmoksi oli nimittäin palkattu Sid Vicious! Hatunnosto WWA:lle Sidin hommaamisesta, mutta siirtyminen Hartista Vicioukseen on kieltämättä aikamoinen ojasta allikkoon -tilanne. Ongelma on siinä, että Hart oli loistava kehässä mutta kehno mikissä. Sid taas… No hän oli mikin ääressä suurin piirtein yhtä onneton kuin kehässäkin. Tilannetta ei parantanut se, että Sid joutui edelleen kävelemään kävelykepin kanssa, koska hän oli loukkaantunut todella pahasti vuoden 2001 alussa nähdyssä WCW-ppv:ssä. Nyt Sid saapui promottamaan kehään siitä, kuinka uusi WWA World Heavyweight -mestari Nathan Jones kohtaisi illan Main Eventissä Scott Steinerin, jonka kanssa Sid ei ollut tullut koskaan toimeen. Ei mitään merkittävää. Sid puvussa oli aika hauska näky.

WWA International Cruiserweight Championship Tournament Semi Final Match

Chuckie Chaos vs. Jerry Lynn

Kuten edellisessä WWA-arvostelussani kerroin, Jerry Lynn oli tehnyt tuossa The Revolution -ppv:ssä WWA-debyyttinsä. Debyytti oli itse asiassa yksi WWA:n parhaiten onnistuneista yllätyksistä ja suurimmista hankinnoista, sillä harva ihminen IWC:ssä tiesi ennen tuota tapahtumaa, että Lynn oli vain hieman aikaisemmin saanut kenkää WWF:stä. Lynn oli siis siirtynyt WWF:n leipiin ECW:n kaatumisen jälkeen, ja vaikka hän jopa voitti firman Light Heavyweight -mestaruuden, ei hän koskaan päässyt painimaan ppv:ssä tai saanut muutenkaan ansaitsemaansa huomiota. Niinpä Lynn siirtyi mielellään eteenpäin uusiin kuvioihin, joista ensimmäisenä oli vuorossa WWA:ssa painiminen. Revolutionissa Lynn otti yhteen Eddy Guerreron kanssa ja haastoi Guerreron otteluun, jota ei kuitenkaan koskaan ppv-tasolla tapahtunut, koska Guerrero ehti lähteä pois WWA:sta. Niinpä Lynnkin pistettiin osallistumaan tähän International Cruiserweight -mestaruusturnaukseen, jonka välierässä hän kohtasi Australiassa ilmeisen paljon suosiota niittäneen paikallisen CW-painijan Chuckie Chaoksen.

Mikä WWA:ta oikein vaivaa? Tämäkin ottelu vaikutti alkunsa perusteella siltä, että kunnollisena versiona tästä olisi voinut tulla oikeasti todella viihdyttävä ottelu. Chuckie vakuutti ainakin minut parilla näyttävällä high flying -liikkeellään, mutta hyväkään liikkuminen ei auta kauheasti, jos ottelu kestää noin kaksi minuuttia. Kokonaisuutena ottelu jätti siis tosi huonon ja petetyn fiiliksen, koska tässä ehti tapahtua niin onnettoman vähän verrattuna siihen, mihin kaikkeen tässä olisi voinut olla mahdollisuudet. No, mitäpä sitä turhaan buukkaamaan liikaa hyviä otteluita ppv:hen.

Hardcore Match

Puppet vs. Tio

Kuulostaako tutulta? Joo, nämä kaksi samaista sankarikääpiötä kohtasivat toisensa Revolutionissa kääpiöiden HC-ottelussa. Koska kyseessä oli kaksi painibisneksen väkivaltaisinta kääpiötä, ei tuo yksi kohtaaminen kuitenkaan riittänyt, vaan hävinneen osapuolen oli saatava revanssimahdollisuus Eruptionissa. Ja siinähän sitä sitten oltiin.

Eikös tämä vähän niin kuin nähty jo viime ppv:ssä? Loppuspottia lukuun ottamatta tässä ottelussa ei ollut tarjolla mitään, mitä ei olisi viime kerralla jo esitetty. Tilannetta ei varsinaisesti paranna se, että tässä ottelussa oli myös pari harmilliseen paikkaan tullutta botchia. Loppuspotti oli toki ihan kivan näköinen, muttei sekään yltänyt viimekertaiselle tasolle. Kokonaisvaikutelma tästä ottelusta on siis se, että kyseessä oli laimeampi versio Revolutionin kääpiö-HC:stä. Ei enää lisää tätä, kiitos.

*

Tag Team Match

Stevie Ray & Buff Bagwell vs. Ernest Miller & Brian Christopher

Kaksi WCW:n ikuista midcarderia kohtaa WCW:n komedia-heelin ja WWF-rejectin. Mahtavaa. Miksikö? En minä tiedä. Kai ihan vain puhtaasti sen takia, ettei mikään muukaan promootio ollut kiinnostunut heidän otteistaan, ja jostain syystä tämä Jeremy Borashin buukkaama australialaispromootio ehdottomasti tahtoi heidät ottelemaan toisiaan vastaan huikeassa joukkuesodassa. Hyvät uutiset tämän ottelun osalta ovat toki siinä, että WWA:kin oli vihdoin tajunnut, että Grand Master Sexay ei ole oikea nimi firman päämestaruuskuvioihin.

Suurin ongelma WWA:n joukkueotteluissa on se, ettei niissä ole mitään taustatarinaa ja että WWA ei ole edes viitsinyt kehitellä mitään joukkuemestaruusvöiden tapaista, joista saataisiin hyvä tekosyy turhanpäiväisten joukkueotteluiden buukkaamiselle. Tällaiset neljän miehen joukkuekohtaamiset ilman taustarinaa eivät kiinnosta minua edes tv-ohjelmissa, elleivät painijat ole erityisen kiinnostavia. Tässä tapauksessa niin ei todellakaan ollut. Niinpä olisi mielestäni ihan kohtuullista, että katsojille edes yritettäisiin uskotella, että tällaisillakin otteluilla on jotain merkitystä. Itse otteluhan oli semmoista aika köyhää perusjoukkuepainia, jossa ei ole teknisesti erityisen suurta vikaa mutta joka tosiaan sopisi ppv:eiden sijaan ennemmin sinne tv-lähetyksiin (ei välttämättä edes sinne).

* ½ 

Singles Match

Quebecer Pierre vs. The Funkster

Hulk Hogan -imitaatiota (ainiin, sitä imittoinin kohdettahan ei saanutkaan sanoa ääneen) edelleen vetävä Allan Funk oli nyt ottanut ihan paininimekseen The Funkster -väännelmän. Muuten mikään ei sitten ollut muuttunut viime kerrasta. Funksterin hahmo on niin yksiulotteinen, että jo näin toisella katselukerralla homma alkoi muuttua tylsäksi, varsinkin kun hänelle ei yritettykään ilmeisesti rakentaa mitään feudia. Tällä kertaa Funkster kohtasi sekä WWF:stä että WCW:stä tutun Quebecer Pierren, joka oli siis (yllättäen) toinen puolisko WWF:ssä 1990-luvun alkupuoliskolla vaikuttaneesta Quebecers-kaksikosta ja myöhemmin WCW:ssä The Amazing French Canadiens -nimellä otelleesta samaisesta joukkueesta. Harmillisesti Pierre oli lihonnut reippaasti yli 10 kiloa sitten viime näkemän, mutta se ei toki estänyt Funksteria, joka halusi piestä ylimielisen kanukin.

Tämä oli varmaan show’n positiivisin yllätys tähän mennessä. Se ei tosin tarkoita tälle ottelulle mitään hyvää arvosanaa, vaan lähinnä sitä, että tämä oli yllättäen katsottava ottelu. Etukäteen nimittäin odotin tästä ottelusta koko show’n pahinta kuraa, sillä Pierre todellakin näytti huonokuntoisemmalta kuin koskaan aikaisemmin. Sen sijaan Pierre yllätti minut tässä täysin, ja hän väläyttelikin todella hienoja heittoja, jotka Funkster puolestaan myi todella uskottavan näköisesti. Funkster taas oli oma itsensä ja hoiti omat liikkeensä samalla vakuuttavalla tyylillä kuin viimeksikin. Siedettävä kokonaisuus, mutta en silti lähtisi tätä suuremmin kehumaan.

* ½ 

WWA International Cruiserweight Championship Tournament Final Match

AJ Styles vs. Jerry Lynn

Parin väliottelun jälkeen oli aika palata Cruiserweight-mestaruusturnauksen pariin. Vuorossa oli siis huikean turnauksen finaali, jossa toisensa kohtasivat ppv-tasolla ensimmäistä kertaa historiassa AJ Styles ja Jerry Lynn. Ensimmäinen kerta ei kuitenkaan tule jäämään viimeiseksi, sillä nämä miehet kohtaavat toisena vielä moneen kertaan muuan toisessa promootiossa. Siitä kuitenkin myöhemmin lisää.

Noniin. Nyt oltiin jo sellaisella tasolla, mitä sopii toivoa ppv:tä katsellessa. Toisaalta Lynn ja Styles pystyvät vielä paljon parempaankin, joten ei tämä nyt näiden kavereiden osalta ollut sittenkään ihan toivottua menoa. Ottelun suurin heikkous oli se, että tässä siirryttiin vähän turhan nopeasti sinne finisher-puolelle ja niiden counteroimiseen. Alkupuolisko sujui kyllä hyvin, ja se tarjosi paljon vauhdikasta ja nopeaa counter-painia sekä pari hienoa high flying -liikettä. Erityisesti ne selätys-counteroinnit oli hoidettu tosi hyvin. Kokonaisuutena siis kiistatta hyvä ottelu, mutta pidempänä versiona ja paremmin buukattuna olisi ollut vielä paljon parempi, kuten myöhemmin tulemme huomaamaan.

* * * 

Steel Cage Match

Devon Storm vs. Sabu

Devon Storm ja Sabu kohtasivat toisensa edellisessä ppv:ssä Revolutionissa No DQ Matchissa. Tuo uuden HC-tähden ja vanhan HC-legendan kohtaaminen ei kuitenkaan riittänyt selvittämään miesten välejä, vaan seurauksena oli vain syventynyt vihanpito. Heti Revolutionin ottelun jälkeen Sabu hyökkäsi managerinsa Bill Alfonson kanssa Stormin kimppuun ja pieksi tämän pahanpäiväisesti. Niinpä Eruptioniin buukattiin miesten välille uusintaottelu, joka järjestettiin tällä kertaa teräshäkin sisällä. Ottelun voisi voittaa ainoastaan selätyksellä, eli häkistä pakeneminen ei merkinnyt tässä ottelussa mitään. Sabun manageri Bill Alfonso ei ollut tällä kertaa Sabun mukana.

Tämän ottelun arvosana saattaa mennä jopa hieman yliarvostelun puolelle, mutta nyt en välitä. Minä nimittäin viihdyin todella suuresti katsoessani tätä ja ihmetellessäni, kuinka huimasti nämä kaverit pystyivät parantamaan otteitaan ensimmäisestä ottelusta. Revolutionissa nähdyn todella tylsän ja keskinkertaisen ottelun jälkeen en enää odottanut Stormin ja Sabun ottelulta paljon mitään, mutta yhtäkkiä tällä kertaa kaikki menikin kohdalleen. Ottelu oli juuri sopivasti hiukan lyhyempi, ja samalla nämä kaksi olivat keksineet paljon enemmän HC-spotteja. Niinpä alusta lähtien homma lähti käyntiin todella väkivaltaisesti ja energisesti. Missään vaiheessa ei nähty mitään tylsiä tai täysin epämääräisiä hetkiä, jollaisia edellisessä kohtaamisessa oli aivan liikaa. Lisäksi häkki toimi näiden kahden kanssa oikein hyvin, ja aivan loppubumppia lukuun ottamatta ei nähty mitään botchejakaan. Lopetuksenkaan botch ei haitannut, sillä se saatiin lopulta korjattua hienosti. Tämä oli juuri sellainen kohtaaminen, jollaista toivoin viime kerralla. Hitto, jopa yleensä typerältä tuntuva tulipallospotti näytti oikeasti vakuuttavalta. Match of the night.

* * * ½ 

Evening Gown Match

Midajah vs. Queen B

Ja vielä ennen Main Eventiä WWA:n oli pakko päästä buukkaamaan yksi täysin turhanpäiväinen ottelu. Vastakkain asettuivat siis Scott Steinerin valet Midajah ja jo WWA:n ensimmäisessä ppv:ssä esiintynyt australialainen ”Penthouse Pet” Queen B. Ottelumuoto oli tällä kertaa rehellisesti vain Evening Gown Match, jossa voittaja olisi se, joka ensin riisuu toiselta iltapuvun.

Tällä kertaa WWA oli onnistunut ainakin siinä, että naisten pehmoporno-ottelua ei ollut pilattu täysin turhalla miespainijalla pyörimässä ottelussa mukana. Samoin kaikenlaiset Inceptionissa nähdyt idioottimaiset alastomuuslupaukset (Skin To Win Match) oli nyt onneksi unohdettu, koska viimeeksikin ne jouduttiin pettämään niin tökerösti. Tämä oli rehellinen WWF-tyylinen non wrestler -naisten ottelu. Midajahia on vieläpä ihan kiva katsoa, joten siinähän tämä meni välipalana. Ei aiheuttanut samanlaista myötähäpeää ja armotonta vitutusta kuin se mainitsemani Skin To Win Match.

½ 

WWA World Heavyweight Championship
Special Enforcer: Sid Vicious

Nathan Jones (c) vs. Scott Steiner

Niin, WWA:n ensimmäinen World Heavyweight -mestari Jeff Jarrett oli siis lähtenyt firmasta. Kayfaben mukaan hänen pääsynsä areenalle oli nyt tämän tapahtuman aikana estetty, sillä hän oli viikkoa aikaisemmin hävinnyt päämestaruutensa nelinottelussa, ja Jarrett ei ollut ottanut tuota mestaruustappiota kovinkaan hyvin. Uudeksi mestariksi oli tuossa nelinottelussa noussut australialaisten suurin painitähti ja varmaan joillekin WWF-faneillekin tuttu ”The Front Row” Nathan Jones. Jones oli tyypillinen isokokoinen jässikkä, jonka painitaidot eivät olleet kehuttavan kummoiset mutta joka näytti pelottavalta tyypiltä. Ei siis ihme, että WWF päätyi palkkaamaan hänet. Vastaansa Jones sai Scott Steinerin, joka oli pitkän aikaa vaatinut itselleen mahdollisuutta otella mestaruudesta 1 on 1 Matchissa. Lisäkuviona ottelussa oli se, että viime hetken lisäyksenä comissioner Sid Vicious buukkasi itsensä ottelun Special Enforceriksi varmistamaan, ettei Steiner yritä huijata ottelussa.

Tämä oli oikeastaan samalla tapaa positiivinen yllätys kuin Funkster vs. Pierre. Odotin ottelusta aivan täyttä kuraa, mutta tämä olikin ihan katsottava! Itse asiassa olisin antanut vielä puolikkaan paremman arvosanan, jos ottelu olisi sujunut loppuun asti yhtä sulavasti (huh mikä sana puhuttaessa Steinerin ja Jonesin ottelusta) kuin ensimmäisen 10 minuutin ajan. Tuo osuus oli nimittäin kaikin puolin ihan kivasti toimivaa isojen miesten brawlausta. Steiner näytti helkkarin hyvältä hallitessaan ottelua, heitellessään Jonesia vakuuttavilla power-liikkeillä ja paiskoessaan tätä ringsidellä. Joneskin onnistui näyttämään vakuuttavalta muun muassa sillä Slingshot Clothesline -counterillaan. Ikävä kyllä viimeiset minuutit pilasivat fiilistä pahasti. Lopussa nähty Jonesin hallinta oli aika vaivaannuttavaa parin todella typerän näköisen botchin takia, eikä asiaa pelastanut aivan ääliömäiseltä vaikuttanut loppukuvioiden ylibuukkaus. Lopulle siis paljon miinusta, mutta olisi tämä tosiaan voinut olla kokonaisuutena paljon huonompikin.

* ½ 


Semmoista tällä kertaa. CW-mestaruusturnauksen välieräotteluiden kuseminen ja niitä seuranneet kolme turhaa ja heikkoa ottelua käytännössä jo varmistivat sen, että tämä tapahtuma ei yltänyt edellisen WWA-ppv:n tasolle. Homma olisi ollut vielä pelastettavissa, jos Lynn ja Styles olisivat vetäisseet vuosisadan klassikon, mutta sellaista ei heiltä nähty. Edes Sabun ja Stormin huikea tasonnosto ei vaikuttanut kokonaiskuvaan tarpeeksi paljon. Kyllä tämä tasoltaan voittaa sen ensimmäisen Australiassa järjestetyn ppv:n, mutta paljon pitäisi tehdä (erityisesti edelleen sen tuotannon amatöörimäisyyden osalta), jotta WWA nousisi millään tavalla vakavasti otettavaksi kilpailijaksi WWF:lle ja jotta ppv:eiden arvosanat muuttuisivat Surkeasta joksikin muuksi. WWA:ssakin oli alettu tiedostaa ongelmat, sillä pian tämän ppv:n jälkeen firma perui kaikki kesälle ilmoitetut ulkomaankiertueensa. Kun samaan saumaan iski vielä uuden ja vakuuttavalta vaikuttavan NWA:n alaisen promootion debyytti, ei WWA:sta kuultu Yhdysvalloissa kuukausiin mitään. WWA-faneille kuitenkin voin kertoa lohdutuksen sanana, että tämä ei ollut vielä WWA:n tarun loppu. Seuraavan ppv:nsä promootio järjestäisi joulukuun alussa Skotlannissa. USA:ssa se lähetettiin kuitenkin vasta vuoden 2003 puolella, joten vuoden 2002 arvosteluissa emme palaa enää WWA:n pariin, mutta älkäämme unohtako kokonaan tätä pientä ja sisukasta firmaa.

Wikipedia: WWA The Eruption

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 21.1.2013

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF WrestleMania X8

Next post

Arvio: WWF Backlash 2002

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.