Arvio: WWA The Inception 2002
Päivämäärä: 6.1.2002 (26.10.2001)
Sijainti: Sydney, Australia (Sydney Super Dome)
Yleisömäärä: 8 500
Tämä on taas sitten sellainen ppv, joka vaatii tavallista pidemmän alkuselityksen, joka lienee parasta aloittaa ihan sillä, mistä ihmeen promootiosta tässä on kyse. Kuten tässä projektissa on jo käynyt hyvin yksiselitteisesti selville, painimaailman kenttä muuttui täysin vuoden 2001 alussa, kun sekä ECW että WCW ajautuivat konkurssiin. Näin WWF jäi yksin hallitsemaan mainstream-painin kenttää. Arvatenkin tällaista monopolia ei kestänyt kauan, ja jo loppuvuodesta 2001 syntyivät ensimmäiset WWF:tä haastamaan pyrkineet angloamerikkalaiset mainstream-tasolle pyrkivät promootiot. Merkittävimmät näistä uusista promootioista olivat Xcitement Wrestling Federation (XWF) ja World Wrestling All-Stars (WWA). XWF:n johdossa oli Kevin Harrington sekä Hulk Hoganin ja Jimmy Hartin kaltaisia nimekkäitä vaikuttajia. Tuon promootion taru kuitenkin päättyi jo vuoden 2002 alkupuolella, eikä se ehtinyt järjestää edes yhtään ppv:tä.
Andrew McManuksen lokakuussa 2001 perustaman WWA:n tarina oli sen sijaan huomattavasti pidempi. Merkittävä piirre WWA:ssa on se, että omistajansa tapaan promootion tausta on USA:n sijaan Australiassa. Niinpä mietin pitkään, otanko koko firman tapahtumia huomioon tässä projektissa, koska alkuperäinen linjaukseni oli se, että katson vain amerikkalaisten promootioiden ppv:t. Pitkän puntaroinnin jälkeen päätin kuitenkin tehdä WWA:n kohdalla poikkeuksen, koska a) se syntyi selvästi haastamaan WWF:ää painimaailman kentällä, b) sen kaikki ppv:t lähetettiin myös USA:ssa (toisin kuin vaikkapa WWF:n britti-ppv:t), c) se järjesti myös useita tapahtumia USA:ssa ja d) lähes kaikki sen painijat olivat amerikkalaisia. WWA oli kiistatta osa tämän ajan amerikkalaista painikulttuuria. Niinpä katson kaikki WWA:n ppv:t tämän projektin aikana ja sivistän samalla ainakin itseäni, koska en etukäteen tästä promootiosta tiennyt paljon mitään.
WWA aloitti siis toimintansa ryminällä lokakuussa 2001. Firma teki tiukalla tahdilla sopimuksia entisten WCW:läisten, ECW:läisten ja WWF:läisten kanssa, jotta se pääsisi järjestämään tapahtumia. Samalla promootioon palkattiin amerikkalainen pääbookkaaja, jonka piti alun perin olla kukapas muukaan kuin Vince Russo. Russo joutui kuitenkin kieltäytymään tehtävästä viime hetkellä, ja hänen suosituksestaan tuohon tehtävään palkattiin loppuaikoina WCW:n palkkolistoilla ollut nuori ja innokas Jeremy Borash. Ensimmäinen kiertue aloitettiin Australiassa lokakuun aikana, ja ensimmäiset ulkomaan tapahtumat buukattiin joulukuulle. Lokakuun kiertueen huipensi juuri tämä The Inception -niminen ppv, joka kuitenkin minun projektissani kuuluu vasta vuoden 2002 puolelle, sillä se lähetettiin USA:ssa ppv-lähetyksenä vasta 6.1.2002.
Hirveästi muuta ei WWA:sta ole taustatietona kerrottavana. Wikipediasta voi lukea enemmän yksityistietoja jos haluaa. Tyyliltään WWA näytti jatkavan WCW:n ja WWF:n tyylisen mainstream-painin tarjoamista. Ensimmäinen tapahtuma järjestettiin Sydney Superdomessa. Tapahtuman posterissa mainostetuista nimistä Ken Shamrock, Big Vito ja Daffney eivät esiintyneet show’ssa.
Selostajina toimivat Jeremy Borash ja Jerry Lawler. Lawler teki WWF-paluunsa vain reilu viikko tämän tapahtuman jälkeen, joten tämä jäi Kingin ainoaksi WWA-tapahtumaksi. Tässä Lawler pelasti vähän selotuksen tasoa, jonka JB yritti tuhota kaikin keinoin.
Ennen varsinaista avaussegmenttiä saatiin kuulla Australian kansallislaulu live-esityksenä. Tuon jälkeen selostajamme hehkuttivat WWA:ta ja tapahtumapaikkaa. Pitää muuten heti alkuun sanoa, että selostus kuulosti akustiikaltaan oudolta koko tapahtuman ajan. Tuntui siltä, että selostajien puhe kuuluisi myös koko areenalla. Jos noin todella oli, niin olipa mielenkiintoinen ratkaisu.
Varsinainen avaus show’lle nähtiin kuitenkin, kun WWA:n comissioneriksi nimitetty legendaarinen Bret Hart saapui kehään promoamaan. Bret Hartia oli nähty ppv-tasolla edellisen kerran vuoden 2000 loppupuolella, kun Hart oli saapunut auttamaan Lance Stormia Kanadassa järjestetyssä ppv:ssä juuri ennen kuin WCW antoi Hartille potkut. Edellisen kerran Hart oli paininut Starrcadessa 1999, eikä hän edelleenkään ollut painikunnossa. Hart saapui kehään haukkumaan sekä WCW:tä että WWF:ää ja hehkuttamaan WWA:ta ”painimaailman tulevaisuutena”. Hart puhui siitä, kuinka tänä iltana hän siirtää soihdun eteenpäin kruunaamalla henkilökohtaisesti WWA:n ensimmäisen maailmanmestarin, joka ratkaistaan tämän illan aikana nähtävässä turnauksessa. Hartia oli kyllä mahtava nähdä, mutta itse promo ei ollut kovin kummoinen. Jotenkin Hartin esiintyminen vaikutti hyvin luonnottomalta.
WWA International Cruiserweight Championship
Ladder Match
WWA World Heavyweight Championship Tournament First Round
Juventud Guerrera vs. Psicosis
WWA oli onnistunut hankkimaan riveihinsä kaksi WCW:ssä pitkän uran tehnyttä meksikolaista cruiserweightiä, jotka olivat pitkän aikaan koko CW-divisioonan tärkeimpiä nimiä. Loppuaikoina sen enemmän Guerreraa kuin Psicosistakaan ei WCW:ssä enää nähty, mutta nyt he olivat palanneet ppv-tasolleen ottelemaan toisiaan vastaan, kuten monesti ennenkin. Tämä oli varsin mielenkiintoinen avaus illalle, sillä kyseessä oli WWA World Heavyweight -mestaruusturnauksen ensimmäisen kierroksen ensimmäinen ottelu. Voittaja etenisi siis turnauksen välieriin, mutta samalla hän voittaisi niin ikään vakanttina olevan WWA International Cruiserweight -mestaruuden. Tämän vuoksi ottelun stipulaationa oli Ladder Match, ja voittaja olisi se, joka nappaisi CW-vyön ensin katosta alas.
Olihan tässä ottelussa kieltämättä hienoja spotteja ja mahtavaa omistautumista. Kumpikin otti kovaa bumppia, ja Psicosis bleidasi aika kiitettävän näyttävästi. Hienoimpia hetkiä ottelussa olivat muun muassa Juvin Sunset Flip Powerbomb ja äijien muutamat muut hiton korkeat loikat. Näitä kavereita on ehtinyt olla jo ikävä ppv-tason ottelussa. Näistä hyvistä puolista huolimatta meno ei ollut ollenkaan niin sulavaa kuin kaverusten WCW-otteluissa, ja jotenkin ottelu oli vähän turhan paljon sellaista spotista toiseen etenemistä ilman suurempaa kokonaistarinaa. Lisäksi yleisö oli matsin ajasta puolet aivan kuollut. Se heräsi huutamaan vain silloin, kun jokin suuri liike tapahtui. Muuten katsomosta ei kuulunut ääntäkään. Huonoista puolista huolimatta ottelu oli viihdyttävä ja tällaiselle spottifanille oikein kiva avaus show’lle. Ei silti lähelläkään WCW:n parhaita aikoja.
* * *
WWA näytti luottavan show’n välinumeroissakin WCW:mäiseen tyyliin, sillä The Starettes-niminen tanssiva tyttöryhmä esitti vähintään kolme kertaa illan aikana otteluiden välissä tanssinumeron, josta tuli hyvin paljon mieleen muuan Nitro Girls. Eipä siinä, tytöt olivat nättejä, mutta itse esitykset aivan turhanpäiväisiä eivätkä millään tavalla tarpeellisia painishow’ssa.
Dog Collar Match
WWA World Heavyweight Championship Tournament First Round
Konan vs. Road Dog
Voinen jo tässä vaiheessa paljastaa, että kaikki tämän Seven Deadly Sins -turnaukseksi kutsutun mestaruusturnauksen ottelut olivat tavalla tai toisella gimmick-otteluita. Oikeastaan kaikki illan ottelut olivat tavalla tai toisella gimmick-otteluita. Jippii. Joka tapauksessa turnauksen toinen ottelu oli idean tasolla mielenkiintoinen kohtaaminen, kun ”K-Doggina” tunnettu Konan ja New Age Outlawsin toinen osapuoli Road Dog kohtasivat toisensa Dog Collar Matchissa, jossa ottelijat oli sidottu toisiinsa kaulapannalla ja niiden välissä olevalla rautaketjulla. Voittaja olisi se, joka koskettaisi kaikkia neljää kehäkulmausta peräjälkeen. Road Dog oli joutunut lähtemään WWF:stä päihdeongelmien takia vuosien 2000 ja 2001 vaihteessa, mutta ainakin tässä show’ssa hän näytti oikein hyvältä ja oli vieläpä todella over.
Harmi vain, että idean tasolla mielenkiintoisuus tai edes Road Dogin overius eivät pelastaneet sitä, että tämä oli puhtaasti heikko ottelu. Molemmat liikkuivat paikoitellen ihan kivasti ja olivat aika lailla yhtä hyvässä kunnossa kuin aikaisemminkin. Harmi vain, että Konanin ja Road Dogin kohdalla se ei tarkoita ihan hirveästi. Molemmat ovat sellaisia hyvään otteluun kannettavia tyyppejä, mutta keskenään heistä ei suuriin suorituksiin ole. Ottelun yksi hienoimpia hetkiä oli Konanin ennen ottelun alkua pitämä osuva promo. Muuten ottelussa oli julmetun paljon sähläystä ensimmäisestä minuutista viimeiseen. Erityisesti ongelmia tuntui molemmilla painijoilla olevan kaulapantojen kanssa. Kokonaisuutena voi sanoa, ettei tästä jäänyt käteen oikein mitään muuta kuin mitäänsanomatonta ja kehnoa painia. Ei tällaista lisää, jooko?
*
Hardcore Match
Devon Storm vs. Norman Smiley
Ennen päämestaruusturnauksen jatkumista oli vuorossa Hardcore-ottelu kahden entisen WCW Hardcore-mestarin välillä. Devon Storm paini siis WCW:ssä Crowbarina, jos joku ei häntä vielä tuosta kuvasta tunnistanut. Norman Smiley puolestaan oli ihan Norman Smiley myös WCW:ssä. Molemmat olivat ehtineet feudaamaan Terry Funkin kanssa ja pitämään WCW:n HC-vyötä useampaan otteeseen. Nyt pelissä ei ollut mestaruutta eikä mukana ollut Funkia, mutta säännöt olivat samat kuin aikaisemminkin. Niitä ei ollut.
Stormin uhrautumiselle täytyy antaa hervottoman suuri hatunnosto. Sen takia tälle ottelulle olisi voinut antaa paljon korkeammankin arvosanan, ellei ottelu olisi ollut monin paikoin tosi sekavaa mäiskimistä. Homma muistutti paikoitellen juuri sellaista, mitä HC-paini on tylsimmillään: täysin päätöntä pyörimistä ilman minkäänlaista tavoitetta tai etenemissuunnitelmaa. Hetkittäin sitten taas Storm omisti homman muun muassa upealla ASAI Moonsaultilla ja loistavalla loppuloikallaan. Smileykin väläytti pari kertaa ihan kivoja otteita. Loppujen lopuksi tämä ansaitsee kokonaisuutena kaksi tähteä, vaikka meinasin siitäkin rokottaa puolikkaan vielä pois, sillä lopetus oli niin typerä.
* *
WWA World Heavyweight Championship Tournament First Round
13 Person Battle Royal
Participants: Buff Bagwell, Disco Inferno, Stevie Ray, Norman Smiley, Devon Storm, Jeremy Borash, Jerry Lawler, Slick Johnson, Graham Young, Camera man, Timekeeper lady, Banana in Pyjama #1, Banana in Pyjama #2
Päämestaruusturnaus jatkui seuraavaksi Battle Royalilla. Comissioner Bret Hart ilmoitti juuri ennen ottelun alkamista backstagella, että otteluun saavat osallistua kaikki WWA:n työntekijät. Eivät siis pelkästään painijat vaan aivan kaikki työntekijät. Tämän vuoksi muun muassa Hartia haastatellut Stevie Ray poistui haastattelupisteeltään ja lähti astelemaan kohti kehää. Samoin tekivät selostajamme Jerry Lawler ja Jeremy Borash, tuomarit Slick Johnson ja Graham Young, yksi kameramiehistä, ajanpitäjänä toiminut naishenkilö sekä backstagelle saapuneet kaksi pyjamabanaania.
Jos tilanne ei vielä käynyt edellä olevasta selväksi, väännän vielä rautalangasta: tässä oli kyse viimeisen päälle huumoripainotteisesta ottelusta, jolla ei ollut mitään tekemistä oikean painin kanssa. Ehkä minusta on tullut tylsä tosikko, sillä joidenkin arvostelijoiden mukaan tämä oli jotenkin oivaltavaa ja hauskaa menoa, kun taas minusta tämä oli täysin älytöntä pelleilyä. Painin lisäksi tällä ei ollut mitään tekemistä oikeasti huvittavan huumorin kanssa. Samalla tässä ottelussa valkeni, kuinka kapea alkuvaiheiden WWA:n roster todella oli. Otteluun osallistui kaksi oikeaa painijaa, jotka eivät olleet esiintyneet jo aikaisemmin illalla. Battle Royalissa ei nähty yhden yhtä painiliikettä tai mitään muutakaan, mitä voisin kutsua hyvälläkään tahdolla tippaakaan viihdyttäväksi. Tämä ottelu oli malliesimerkki siitä, millaista paskaa ei kannata buukata ppv:hensä, jos tahtoo vaikuttaa millään tavalla uskottavalta painipromootiolta eikä vain WCW:n halvalta kopiolta. Edes WCW:ssä ei ollut (ainakaan kaikissa ppv:issä) näin huonoa huumoria. Täyttä kuraa alusta loppuun. Pyjamabanaanien osuus ottelussa (ja koko ppv:ssä) oli kaikkein pahinta sontaa.
DUD
Guitar On A Pole Match
WWA World Heavyweight Championship Tournament First Round
Jeff Jarrett vs. Nathan Jones
Tämän show’n ainut australialainen painija oli Nathan Jones, jonka monet saattavatkin muistaa vuosien 2002 ja 2003 aikana nähdystä WWF-stintistä. Jones oli siis isokokoinen australialainen mörssäri, jolla oli lookinsa puolesta kaikki vaadittava, jotta hänestä voisi tulla iso nimi painibisneksessä. Painitaidot sen sijaan olivat vielä vähän vajavaiset, vaikka hän oli hionut niitä jo tässä vaiheessa uraansa muun muassa WWF:n koulutuksessa. Toistaiseksi hän ei kuitenkaan ollut lyönyt vielä Amerikassa läpi (eikä hän sitä koskaan varsinaisesti tehnytkään). Jonesin ringsidellä oli australialainen koomikko Rove McManus ja vastapuolella kaikille taatusti tuttu Jeff Jarrett. Stipulaatio oli Guitar On A Pole Match, eli yhden kehäkulman päähän pystytetystä paalusta roikkui käyttäjäänsä odottava kitara.
Vaikka Jonesin painitaidot olivatkin kokonaisuudessaan todella vaillinaisia, oli hän harjoitellut pari power-liikettä oikeasti vakuuttavan näköiseksi. Lisäksi Jarrett oli edelleen uskottavan oloinen ME-heelin roolissaan, ja Jones oli kotiyleisönsä edessä over. Kunniaa on annettava myös Rove McManukselle, joka otti kitarashotin vastaan oikein näyttävästi. Näiden hyvien pikkujuttujen jälkeen on hyvä todeta, että muuten aika lailla kaikki sitten mättikin tässä tosi pahasti. Turha, tyhjänpäiväinen ja aikamoisen tylsä kohtaaminen. Lopetus oli sentään pienehkö yllätys.
*
Ennen seuraavaa ottelua meille tarjoiltiin taas yksi turha ja liian pitkä segmentti, jossa Jerry Lawler saapui kehään vetämään niin sanotun ”King’s Court”-show’n. Lawler tahtoi selvittää, ketkä oikein olivat mysteeristen pyjamabanaanipukujen takana. Pyjamabanaanit olivat aiheuttaneet Lawlerin suosimalle Disco Infernolle tappion Battle Royalissa, ja nyt Lawler tahtoi selityksen banaanien tekosille. Banaanit saapuivatkin paikalle, mutta eivät edelleen puhuneet mitään. Sen sijaan kehään ilmestyivät WCW:stä tuttua homogimmickiään jatkavat Lodi ja Lenny (West Hollywood Blondes), jotka promottelivat Lawlerin kanssa jotain turhanpäiväistä, kunnes Bret Hart keskeytti tämän turhuuden. Jerry Lawler heitti vielä pari tosi hauskaa hedelmävitsiä, mutta lopulta Hart sai häädettyä täysin turhat banaanit backstagelle ja Lawlerin selostuspöydän taakse. Lenny ja Lodi sen sijaan…
WWA World Heavyweight Championship Tournament Semi Final Match
Lenny vs. Lodi vs. Road Dog
…Pääsivät ottelemaan suoraan WWA World Heavyweight -mestaruusturnauksen välieräotteluun, sillä alun perin tälle paikalle kaavailtu Juventud Guerrera vs. Psicosis -ottelun voittaja loukkaantui ottelun lopussa. Näin ollen Hart ilmoitti, että Road Dog ei suinkaan etene suoraan finaaliin, vaan hän joutuu välierässä kohtaamaan Lennyn ja Lodin 3-Way Dance Matchissa.
Ottelut huononevat mitä pidemmälle tapahtuma etenee. Ainoat kehuttavat asiat olivat, että Lenny ja Lodi väläyttivät pari ihan nättiä joukkueliikettä, kuten tuplapotkuun päättyneen liikesarjan, ja että Lodi möi Lennyn Dropkickin mahtavasti. Muuten kaikki olikin sitten armotonta kuraa. Suurimman osan ajasta kukaan kolmesta ei tuntunut tietävän yhtään, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Todella typerän näköistä sähläystä, jossa ei suurimman osan ajasta ollut päätä eikä hätää. Lennyn ja Lodin yhteistyö ja erimielisyys olivat todella surkeasti näytelty ja toteutettu. Ottelua olisi voinut parantaa se, jos Road Dogin olisi annettu tehdä jotain muutakin kuin maata suurimman osan ajasta maassa piestynä, kun Lodi ja Lenny selvittelivät keskinäisiä välejään.
½
Tits, Whips & Buff Match
WWA World Heavyweight Championship Tournament Semi Final
Jeff Jarrett vs. Buff Bagwell
Jaa että mikäkö on Tits, Whips and Buff Match? No, tuttavallisemmin se tunnetaan Lumberjack Matchina. Ainut ero tuon ottelun perinteiseen muotoon on se, että painijatukkijätkien sijaan ringside oli täynnä pieniin vaatteisiin pukeutunuita naisia, joilla oli käsissään ruoskat, joilla he läimivät ringsidelle ajautuneita painijoita. Tämä oli siis päämestaruusturnauksen toinen välieräottelu.
Ottelun alkupuoli oli rutiininomaista WCW-tyylistä mäiskintää, jollaista ollaan nähty näiltä kahdelta aikaisemminkin. Ei mitään kehuttavaa muttei mitään äärimmäisen onnetontakaan menoa. Keskenään näistä kahdesta ei vain mihinkään tuon parempaan ole, vaan he tarvitsisivat nimen omaan jonkun paremman vastustajan kantamaan heidät hyvään otteluun. Alkupuoli vaikutti kuitenkin sellaiselta *½-** -tasoiselta meiningiltä, mutta sitten hommaan piti ruveta sekoittamaan typerää naisten mäiskintää ruoskilla ja taas todella onneton swerwe-lopetus. Lopetuksen ”yllätyskäänteestä” puuttui yksinkertaisesti kaikki logiikka, joten katsojalle tuli taas sellainen olo, että häntä pidetään todella tyhmänä. Ei kovin tavoiteltava fiilis.
*
Black Wedding Match
Vampire Warrior vs. Luna Vachon
Vielä ennen mestaruusturnauksen finaalia meille tarjoiltiin pari todellista erikoisherkkuottelua. Ensin oli vuorossa historiallinen ottelu, jossa aviopari otteli toisiaan vastaan Black Wedding Matchissa. WWF:ssä Gangrelina tutuksi tullut Vampire Warrior oli siis oikeasti naimisissa Luna Vachonin kanssa, mutta lisäksi he olivat menneet aikanaan WWF:ssä kayfabessa naimisiin. Nyt tämä kaksikko oli lähtenyt WWA:n kiertueelle päästäkseen häämatkalle, mutta sen sijaan kaikki ei ollut mennyt toivotulla tavalla, ja Luna Vachon oli saanut yhdessä WWA:n aikaisemmista show’ista tarpeekseen aviomiehestään. Vachon oli ilmoittanut, että heidän avioliittonsa olisi historiaa ja että hän haluaisi kohdata nyt ex-mieheksi luokiteltavan Warriorin 1 on 1 -ottelussa. Warrior ei olisi tahtonut otella rakasta vaimoaan vastaan, mutta lopulta hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Ottelumuoto tarkoitti kaiketi jonkinlaista HC-ottelua, jossa oli kaikenlaista häätavaraa ringsidellä.
Nyt ihan oikeasti. Ketä hemmettiä kiinnostaa katsoa Gangrelin ja Lunan keskinäistä typerää mäiskintää, joka yrittää olla hardcore-ottelu mutta päätyy olemaan maailman surkeimman näköistä roskapainia? Tämä oli nyt taas niin onnetonta toimintaa, ettei tätä voi millään tasolla edes kutsua painiksi. Siis jo toinen tuosta ongelmasta kärsivä ottelu saman illan aikana. On todella järkevää buukata show’hun ottelu, jossa toinen ei edes tahdo painia toista vastaan. Ylipäätänsä koko tämä avioliittokuvio on uskomattoman typerä, enkä usko kenenkään olevan siitä millään tapaa kiinnostanut. Yhteenveto ottelusta: täyttä kuraa alusta loppuun.
DUD
Skin To Win Match
Queen B vs. Violet vs. Adara James vs. Sharon A. Wad
Ja tarjolla oli vielä toinen herkkupala ennen illan Main Eventiä. Tässä nimittäin vasta olikin mielenkiintoinen kohtaaminen. Kolme australialaista mallia (joista ilmeisesti kaksi oli poseeranut Penthousen sivuilla) ja mysteerinen neljäs vastustaja kohtaisivat toisensa Skin To Win Matchissa, jonka piti olla Bra and Panties Matchin tapainen ottelu sillä erotuksella, että voittaakseen pitäisi saada riisuttua vastustajilta ihan ihoa paljaaksi. Paljon siis annettiin ymmärtää, mutta mitään tarkemmin kuvailevia sanakäänteitä ei siis käytetty, joten jokainen järkipäinen katsoja tiesi jo etukäteen, että mitään oikeaa alastomuutta ei todellakaan tässä ottelussa olisi luvassa. Tuommoiset haaveet saatettiin unohtaa viimeistään siinä vaiheessa, kun ottelun neljänneksi osanottajaksi paljastui Sharon A. Wad, joka oli entinen WWF:n development deal -painija Danny Dominion, joka oli nyt vetänyt hameen päälleen ja peruukin päähänsä. Jes, juuri tätä minä halusin. Huono miespainija heilumassa kolmen mallin kanssa jo etukäteen älyttömältä kuulostavalta ottelussa. Voittaja olisi se, jolla olisi viimeisenä vaatteet päällä.
Jos tämä olisi ymmärretty pitää kauniiden naisten keskeisenä läpsyttelynä, olisin jopa voinut antaa puolikkaan Adara Jamesin yllättävän näyttävien liikkeiden ansiosta. Tornado DDT ja Hurricanrana olivat hienoja, mutta toisaalta en tiedä olisiko kukaan muu kuin Sharon A. Wad osannut ottaa niitä vastaan. Kaikki muu olikin sitten niin naurettavan kamalaa paskaa, etteivät sanat enää riitä tämän surkeuden keskellä. Koko idea tunkea mies tällaiseen otteluun mukaan on niin vanha ja raivostuttavan idioottimainen, että ei mitään järkeä. Tilannetta ei paranna se, että ottelua mainostetaan jonain alastomuusotteluna, ja lopulta yleisölle ei tarjota yhtään mitään. Jos kaikki vähänkin paljas pinta on suojattu surkealta näyttävällä maalikerroksella, ei pidä ihmetellä, miksi yleisö buuaa rankasti ja huutaa solvauksia ottelun aikana. Lopussa päästään vielä näkemään paljasta miesvartaloa, niin johan siinä onkin Skin To Win Match kerrassaan. Ei v***u todellakaan näin. Tämä ottelu ilmeisesti puuttui jostain ppv-versioista, enkä yhtään ihmettele, miksi. Kunpa olisi puuttunut minultakin.
DUD
WWA päätti ilmeisesti vielä varmistaa, ettei minulle jää tästä show’sta millään hyvää fiilistä. Niinpä ennen Main Eventin alkua kehään tuodaan vielä kerran ne perhanan pyjamabanaanit. Tällä kertaa heidän käytöksensä syytä tulee peräämään itse Disco Inferno, joka joutuu ensin kahden banaanin pieksemäksi. Jaahas, tämän jälkeen minun ei tarvitsekaan enää ikinä pitää Infernoa uskottavana painijana. Lopulta Inferno ”palauttaa uskottavuutensa” tiputtamalla toisen banaanipukuisen kaverin teräshäkin päältä todella ilkeästi botchatun näköisesti maahan ringsidelle. Ilmeisesti banaanikaverille ei kuitenkaan käy mitään, sillä kaksi minuuttia tiputuksen jälkeen hän no-sellaa tilanteen täysin ja lähtee kävelemään iloisena backstagelle. Minulla ei ole enää sanoja. Jos tämä on jonkun mielestä huumoria, julistaudun virallisesti huumorintajuttomaksi.
Steel Cage Match
WWA World Heavyweight Championship Tournament Final
Road Dog vs. Jeff Jarrett
Kun pyjamabanaaneista oli vihdoin päästy eroon, ilta huipentui mestaruusturnauksen finaaliotteluun, joka käytiin teräshäkin sisällä ja jota saapui selostamaan comissioner Bret Hart. Jostain syystä tässä Steel Cage Matchissa ottelua ei voinut voittaa kiipeämällä häkistä ulos, vaan ainoastaan luovutus tai selätys kelpuutettiin ratkaisusuoritukseksi. Todella järkevää tehdä tästä sitten teräshäkkiottelu. Huoh.
Mitä tästä nyt pitäisi sanoa? Jarrett yritti tehdä ihan oikeasti töitä ja vuoti verta kuin pistetty sika, paljon enemmän kuin tällaisen tapahtuman vuoksi olisi edes kannattanut. Road Dog puolestaan oli edelleen aivan pirun over ja tarjosi lisäksi pari kivaa liikettä. Siinä siis ottelun hyvät puolet. Harmi vain, ettei niillä ole paljoakaan merkitystä, koska ottelu ja erityisesti sen loppupuoli oli buukattu niin idioottimaisesti, ettei voi ymmärtää. Se, että Steel Cage -ottelua ei voi voittaa kiipeämällä häkistä ulos oli loppujen lopuksi pienin ongelma tämän ottelun buukkauksessa. Ei todellakaan lupaa hyvää promootion tulevaisuudelle, jos heti ensimmäisen ppv:n ME pitää lopettaa tuhannen käänteen swerveen ja epämääräiseen sekä halpaan Montreal Screwjob-kuvioon. Niin ja oli muuten ensimmäinen kerta, kun näin kameramiehen häkissä kuvaamassa ottelua. Juuri tällaiset typeryydet kuvaavat tämän tapahtuman tuotannon täyttä amatöörimaisuutta. Kunpa edes paini tai buukkaus olisi pelastanut sen, mutta kun ei.
*
Ensimmäiset 20 minuuttia näyttivät lupaavilta. Promootio oli saanut hankittua oikeasti nimekkään non-wrestlerin comissionerikseen, ja opener oli oikein menevää ja hyvän näköistä painia. Sen jälkeen kaikki olikin sitten pelkkää alamäkeä, ellei kohtuullista Hardcore-ottelua halua nyt pitää pienenä piristysruiskeena. Paini oli pääasiassa heikkoa ja buukkaus vielä paljon huonompaa. Roster oli todella kapea ja koostui pitkälti sellaisista nimistä, jotka ovat olleet poissa ruudusta ihan hyvästä syystä. Toki siellä oli muutamia kovia nimiäkin, mutta todella laimea oli tämän firman ME-kalusto tällä hetkellä. Asiaa ei paranna se, että show’hun buukataan järkyttävän surkeaa huumoria, pyjamabanaaneja, miehiä ottelemassa alastomuusotteluissa tai avioparien keskenäisiä otteluita. En tahdo tuomita koko WWA:ta vielä tämän show’n perusteella, koska kaikenlainen kilpailu WWF:lle oli ehdottomasti paikallaan tässä pre-TNA aikakaudellakin, ja WWA:lla on kuitenkin periaatteessa potentiaalia tarjota jonkinlaista vaihtoehtoa. Monen asian on kuitenkin muututtava, jotta voisin viihtyä WWA:n tapahtumia katsoessa. Painin ja buukkauksen paskuus on käynytkin varmaan jo selväksi, mutta lisäksi haluan huomauttaa siitä, kuinka onnettomalla tasolla tämän show’n tuotannon taso oikeasti oli. Ei kuvauksessa ja muussa ollut sentään mitään Women of Wrestling -tasoisia munauksia, mutta todella amatöörimaista se touhu silti oli. No, tämä show oli puhtaasti Surkea. Ehkä seuraava on jo jotain muuta.
Wikipedia: WWA The Inception
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 23.12.2012
No Comment