Arvio: WWF In Your House 13: The Final Four

Sijainti: Chattanooga, Tennessee (UTC Arena)

Päivämäärä: 16.2.1997

Yleisömäärä: 6 399

Katso tapahtuma WWE Networkista!

Helmikuussa oli vuoden 1997 ensimmäisen In Your House -tapahtuman aika. WWF:ssä oli ehtinyt tapahtua paljon sitten Royal Rumblen (jossa Steve Austin voitti Rumble-ottelun, vaikka Bret Hart oli jo eliminoinut hänet), mutta niistä vaiheista tarkemmin tämän tapahtuman pääottelun puolella. Kaikki muu tuntui olevan In Your Housen meiningeissä myös vuonna 1997 ennallaan, paitsi että tapahtuman selostivat ainoastaan Jim Ross ja Jerry ”The King” Lawler. Kyllä, Vince McMahon puuttui selostuspöydän takaa! En muista, milloin viimeksi McMahon ei olisi ollut selostamassa PPV:tä. Ainakin kaikissa vuoden 1996 PPV:issä hän oli. Minua tämä ei kyllä haitannut yhtään.

Singles Match

Marc Mero vs. Leif Cassidy

Tämän ottelun tarinasta ei tarvitse paljon kertoa, koska sitä ei ole. Juonikuviollisesti ottelu lähinnä jatkoi Meron ja Sablen kuviota: Mero oli alkuvuodesta lähtien alkanut käyttäytyä huonommin Sablea kohtaan syyttäen tätä tappioistaan. Hahmonkehityksen enteitä? Nääh, tuskinpa.

Tämä ei yltänyt mielestäni lähellekään (hyvänä vertailukohtana toimivan) In Your House 12: It’s Time! -tapahtuman Leif Cassidy vs. Flash Funkin tasolle. Ensinnäkin 2 Cold Scorpio on vähintään asteen lennokkaampi kaveri kuin Mero, ja tuo lennokkuus oli juuri Funk vs. Cassidyn suurin valtti. Toinen oli se, että tässä ottelussa ei tuntunut olevan samanlaista energiaa: edes Cassidy ei ihan samalla tahdilla vetänyt, vaikka kyllä kaverit hyvin liikkuivat ja pari näyttävää liikettäkin vetivät. Jälleen kerran täytyykin siis kritiikin jälkeen todeta, että ihan viihdyttävä ja toimiva (vaikkei silti mitenkään erityinen) avausmatsi tämä oli. Parempaakin vain olisi voinut ehkä odottaa. Tämä oli kai sitä vastinetta WCW:n kevytsarjalaisten menolle. 😉

Arvosana: * * ½

6-Man Tag Team Match

Flash Funk, Bart Gunn & Goldust vs. Nation of Domination (Faarooq & Savio Vega & Crush)

Eipä tälläkään ottelulla suurempaa taustaa ollut. Pitkään (vuodesta 1995) yleisön suosikkina paininut Savio Vega oli Royal Rumblen jälkeen kauhistattunut kaikkia liittymällä pahan Nation of Dominationin jäseneksi. Niin, ja olivathan Bart Gunn ja Goldust ilmeisesti joissain Raw-jaksoissa otelleet joitakin Nation-jäseniä vastaan ja hävinneet sitten kusetuksella. Se siitä. Nation of Dominationin arkkivihollinen oli yhä Ahmed Johnson.

Tämä ottelu oli niin tyypillinen kuuden miehen joukkueottelu kuin vain voi olla. Alussa kaikki kuusi rymisteli kehässä, kunnes nähtiin suuri spotti, jonka jälkeen meno rauhoittui. Sen jälkeen pahikset aloittivat hallinnan ja huijasivat, kunnes oli jo loppuhulinoiden aika. Eikä siinä mitään, ihan hyvin tämä tämmöisenä unohdettavan PPV:n välipalaotteluna toimi onnistuen jopa paikoitellen viihdyttämään yllättävän paljon (erikoiskiitos siitä Flash Funkille, joka oli kiistatta ottelun paras osanottaja). Hoiti hommansa, mutta ei mitään sen erityisempää.

Arvosana: * * ½

WWF Intercontinental Championship

Hunter Hearst Helmsley vs. Rocky Maivia (c)

Ensimmäinen PPV-tason Triple H vs. Steve Austin nähtiin vuoden 1996 lopussa, ja nyt oli ensimmäisen The Rock vs. HHH:n vuoro niin ikään PPV-tasolla. Ensimmäistä Austinin ja Rockin PPV-kohtaamista painifanit saivat odotella vielä vuoden 1997 loppuun asti.

Alun perin Hunter Hearst Helmsleyn piti puolustaa mestaruuttaan tässä PPV:ssä Ahmed Johnsonia vastaan, mutta ylimielinen aatelismies pistikin vyönsä peliin tätä tapahtumaa ennen käydyssä Raw’ssa, jossa altavastaaja Rocky Maivia yllätti kaikki voittamalla Hunterilta mestaruuden. Niinpä saimme sitten katsoa Helmsleyn vaatiman revanssin tässä PPV:ssä.

Katsoin tuon PPV:tä edeltäneen Raw’n, ja sekin ottelu oli mielestäni varsin pätevä (selkeästi parempi esimerkiksi kuin yksikään ennen Rumblea käydyn Raw’n otteluista). Tässä ottelussa tuosta parannettiin vielä asteen verran. Yleisö ei todellakaan kauheasti tykännyt Maiviasta, jota syötettiin aivan naurettavasti yleisön kurkusta alas (”altavastaaja”, mutta silti voittoputkessa ja jo parin kuukauden jälkeen Intercontinental-mestari). Tulokas, ”Rookey” Maivia, oli jo alkanut saada ns. Cena-reaktiota. Se ei kuitenkaan menoa haitannut, vaan molemmat kaverit kyllä näyttivät osaamistaan, jota heiltä kyllä jo vuonna 1997 selvästikin löytyi. Tietyillä osa-alueilla jopa ”nuoruuden” innokuuden ansiosta vielä enemmän kuin myöhemmin. Toisaalta taas tunnelmaltaan tämä ei myöhempiä kohtaamisia vastannut, mutta minä jotenkin tykkäsin tästä ottelusta oikein paljon. Pientä yliarvostelua nimien takia saattaa olla, mutta ei kummoista. Parempi kuin vuoden 1996 Austin vs. HHH jo senkin takia, että yleisö oli paremmin mukana.

Arvosana: * * * ½

WWF Tag Team Championship

Doug Furnas & Phil LaFon vs. The British Bulldog & Owen Hart (c)

Tässäkään ottelussa ei ollut kummempaa kuviota takana. Toki tässä nyt on sen verran taustaa, että Furnas ja LaFon taisivat tähän otteluun tullessa olla voittamattomia joukkueena, ja miesten voittamaton ura WWF:ssä oli alkanut jo Survivor Seriesissä 1996, kun heidän johtama joukkue päihitti Bulldogin ja Owenin johtaman joukkueen. Tuota kaunaa ei ollut koskaan kaiketi selvitetty. Lisäksi toinen juttu oli jatkuvasti pahentunut joukkuemestareiden välinen kränä. Bulldog ja Owen eivät siis tulleet toimeen keskenään.

Itse ottelu oli hyvää joukkuepainia: yksinkertaista sellaista, mutta pirun toimivaa. Mitään kauhean monimutkaista ei yritetty (poislukien lopetus ja sen jälkikuviot), koska tämän ei pitänyt olla kauhean monimutkainen ottelu. Sen sijaan ottelu tarjosi yli 10 minuutin verran tasokasta ja viihdyttävää joukkuepainia, jossa kaikki neljä taidokasta painijaa pääsi esittämään lahjojaan. Hyvin ”oppikirjamainen” mutta roolissaan täydellinen ottelu. Joukkuemestaruusotteluksi tämä kelpasi varsin hyvin.

Arvosana: * * *

WWF Championship

Vader vs. Steve Austin vs. The Undertaker vs. Bret Hart

Tässä ottelussa oli taustatarinaa sitten kaikkien edellisten otteluiden olemattomien kuvioiden edestä. Vaiheet ”lyhyesti”:

– Royal Rumble -ottelun lopussa Mankind ja Terry Funk eliminoivat toisensa. Kaksikko ajautui hurjaan tappeluun, jota kaikki tuomarit menivät rauhoittelemaan. Silloin Bret Hart eliminoi Steve Austinin ottelusta, mutta kukaan tuomari ei nähnyt tapausta. Ovela Austin ryntäsi takaisin kehään ja eliminoi Undertakerin ja Vaderin, jotka olivat toistensa kimpussa. Samalla Hart, joka ei huomannut Austinin paluuta, eliminoi ”Dieselin” ja luuli jo voittaneensa koko ottelun, jolloin Austin eliminoi Hartin voittaen Rumblen hyvin kyseenalaisesti.

– Rumblen pääottelussa Shawn Michaelsin ja Sycho Sidin feudi sai eräänlaisen päätöksensä, kun Michaels päihitti Sidin ja nousi takaisin WWF:n mestariksi.

– WWF:n alkuperäisenä suunnitelmana oli se, että Bret Hart ja Shawn Michaels olisivat kohdanneet toisensa WrestleMania 13:n pääottelussa, jossa Hart olisi voittanut mestaruuden takaisin itselleen. Tätä ottelua varten (ja Rumblen kyseenalaisen lopun takia) WWF buukkasi – käsitykseni mukaan – historiansa ensimmäisen 1 vs. 1 vs. 1 vs. 1 -ottelun. Matsin voittaja ottelisi WrestleManian pääottelussa.

– Michaels ei kuitenkaan halunnut hävitä vyötä Hartille, ja niinpä hän päätti mieluummin jättäytyä kuvioista kokonaan pois (tosin asiaan vaikutti myös jonkinlainen polvivamma, jota Michaels käytti taukonsa syynä ja jonka vakavuudesta voi olla montaa mieltä). Niinpä viimeisessä Raw’ssa ennen tätä PPV:tä Michaels luopui mestaruudestaan pitäen samalla surullisenkuuluisan ”I lost my smile” -promonsa. Samalla In Your Housen pääottelun panokseksi nostettiin tuo HBK:n entinen mestaruus.

– IYH:n voittaja kohtaisi seuraavassa Raw’ssa Sycho Sidin, jonka oli alun perin tarkoitus saada viimeinen mestaruusottelunsa Michaelsia vastaan.

Vedin tuon tarkoituksella ranskalaisin viivoin, koska monille tarina on varmasti tuttu, mutta tahdoinpa sen silti kerrata ihan omaksi (ja kenties joidenkin, jotka eivät niin paljon WWF:n historiaan ole perehtyneet) iloksi. Sitten se itse ottelu. Tämähän ei ollut perinteinen Fatal 4-Way -matsi, vaan vastustajan pystyi eliminoimaan selätyksen ja luovutuksen lisäksi heittämällä yläköyden yli, ja voittaja oli viimeinen jäljelle jäänyt. Ottelussa itsessään oli neljä suosittua ja taidokasta kaveria, joten ei tämä huono ottelu todellakaan ollut. Hardcoreakin nähtiin vähän, mikä oli ihan piristävä lisä, ja saatiinhan ottelussa nähtyä (aina yhtä huikea) Vadersault! Ongelma tässä ottelussa oli lähinnä se, että vaikka matsi kesti lähes 25 minuuttia, pitkä kesto ei ollut tässä kauhean hyvä juttu. Vaikka ottelussa oli paljon hyviä kohtia, se tuntui välillä tökkivän paikoillaan ja etenevän aika kehnosti ollen paikoitellen turhan hidas. Lopetuskaan ei mitenkään erityisen onnistunut ollut. Kyllä tässä silti hyvät puolet voittivat huonot puolet niin, että ottelusta pidin, mutta ei tämä miksikään huippuotteluksi yltänyt. Hyvä pääottelu silti.

Arvosana: * * * ½

Tällä kertaa kukaan painija ei noussut hyvässä tai pahassa kovin suuresti esille. Itse tapahtumahan oli varsin mielenkiintoinen: se tosiaan tarjosi tasokasta painiviihdettä läpi show’n, mihin In Your House -tapahtumat eivät ole kovin usein pystyneet. Toisaalta taas tästä(kin) tapahtumasta puuttui se vähintään neljän tähden tasoinen ottelu (niitä ei ollut tähän mennessä nähty vielä yhdessäkään 1997-vuoden PPV:ssä), joten ei tämä hieno tapahtuma missään tapauksessa ollut, kun eivät nuo kolmen ja puolen tähden ottelutkaan sitä kirkkainta kolmen ja puolen tähden luokkaa olleet. Ei tämä siis ihan Rumblen tasolle yltänyt, mutta silti ehdottomasti Hyvä tapahtuma (ja In Your House -lähetykseksi oikein mallikas).

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 12.11.2009.