1997ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF In Your House 14: Revenge of the ’Taker

Sijainti: Rochester, New York (Rochester Community War Memorial)

Päivämäärä: 20.4.1997

Yleisömäärä: 6 477

Katso tapahtuma WWE Networkista!

Vuorossa on WWF:n ensimmäinen PPV sitten varsin raskaasti flopanneen WrestleMania 13:n, jonka tosin pelasti yksi maailmanhistorian parhaimmista painiotteluista (Steve Austin vs. Bret Hart). Muuten tuo tapahtuma olisi ollut niin syvää kuraa, ettei mitään rajaa. No, ei siitä enää sen enempää. Vuorossa oli siis kaksituntisten ja muita maksu-tv-lähetyksiä halvempien In Your House -tapahtumien perinnettä jatkava kaikkien aikojen neljästoista In Your House, jonka liikanimenä oli Undertakerin kosto. Selostajina olivat Jim Ross ja Jerry ”The King” Lawler ja liikaselostajana Vince McMahon.

WWF Tag Team Championship

Legion of Doom vs. The British Bulldog & Owen Hart (c)

taker1

Show’n aloitti taistelu joukkuevöistä. Owen ja Bulldog olivat pitäneet vöitä jo viime syksystä lähtien, ja kaksikon ainaiset erimielisyydet olivat ainakin toistaiseksi ohi. Road Warrior Hawk ja Animal olivat puolestaan palanneet WWF:ään WrestleManiassa, ja mitäpä muutakaan tämä legendaarinen joukkue itselleen haluaisi kuin joukkuevöitä? Hart ja Bulldog eivät niistä vapaaehtoisesti luopuneet, joten otteluhan siitä kehkeytyi.

Tarkemmin sanottuna ihan mukava ottelu siitä kehkeytyi. Pituutta oli juuri sopivasti niin, ettei ottelu alkanut toistaa itseään. Itse pidän kaikista tämän ottelun painijoista, ja vaikkei Road Warriors enää mitään huippuotteita esittänyt, niin kyllä kaksikko vieläkin viihdyttävästi tappeli, varsinkin tasaväkisissä ja sopivan lyhyissä joukkueotteluissa. Vaikka kaikki neljä hommansa siis hoiti hyvin, ottelussa oli silti pari ongelmaa: suurempi oli se, ettei ottelussa tuntunut olevan minkäänlaista rakennetta, vaan hallinta vaihtui joukkueilta toiselle puolen minuutin välein, eikä oikein mitään jatkuvuutta tuntunut kehittyvän. Tämä rokotti jo aika paljon ottelua: se tavanomainen pahiksien hallintaosuus olisi ihan hyvin tässäkin toiminut. Tätä jatkuvuutta sekoitti myös toinen ongelma, eli sekoilut ottelun lopetuksessa (matsi päättyi jo välillä mutta jatkui sitten), eikä ottelun lopullinenkaan lopetus erityisen kaksinen ollut. Ihan hyvä ja ”vauhdikas” (no, WWF:ssä vauhdikas) tapa saada show silti käyntiin.

Arvosana: * * ½ 

WWF Intercontinental Championship

Savio Vega vs. Rocky Maivia (c)

Kyllä, yleisön vihaama altavastaajasankari Rocky Maivia jatkoi edelleen mestaruuskauttaan. WrestleManian jälkeen seuraavaksi vastustajaksi asettui Nation of Dominationin Savio Vega, joka onnistui eräässä Raw’ssa päihittämään huijauksella Rockyn. Tuon jälkeen Rocky sai vieläpä koko Nation of Dominationilta turpaan. No, onhan siinä kerrakseen jo syytä Savion nostamiselle ykköshaastajaksi.

Itse ottelu oli aika vaisu. Rockyn puhe ennen ottelua oli muuten melkein parasta antia koko tämän ottelun osalta: siinä oli nähtävissä jo selvästi sitä tulevaisuuden Rockia, vaikka ottelun aikana vielä suurempaa loistoa oli turha odottaa. Maivia ei siis varsinaisesti ollut valmis tällaista ottelua kantamaan, eikä Vegakaan tuossa hommassa vahvimmillaan ollut (varsinkin kun mies ei minusta koskaan oikein toiminut pahiksena, vaikka kuinka aurinkolaseja silmillään sisääntulonsa aikana pitikin). Kumpikin yritti kyllä kovasti, ja olihan lopputuloksena ihan katsottava tv-ottelun tasoinen kamppailu, mutta ei sen enempää. Ei mitään, mikä jäisi mieleen: paitsi se, että taisi Rocky tarjoilla ensimmäistä kertaa PPV:ssä Rock Bottomin (jonka teho ei selvästikään tässä vaiheessa ollut vielä kummoinen). Lopetuskin oli varsin typerä ja tylsä. Matsin jälkeen Ahmed Johnson saapui herättelemään yleisöä pelastamalla Rockyn Nation of Dominationin kynsistä.

Arvosana: * * 

Singles Match

Jesse James vs. Rockabilly

taker2

Hohhoh, tällä ottelulla riittää historiaa. Honky Tonk Man oli siis aika lailla koko vuoden 1997 ajan kierrellyt WWF:n tapahtumissa (ollut mm. kommentoimassa jokaisessa vuoden PPV:ssäkin jotain ottelua) mukana tarkoituksenaan etsiä hengenheimolaistaan: henkilöä, joka olisi sopiva jatkamaan ”kaikkien aikojen Intercontinental-mestarin” jalanjäljissä. Henkilöä, joka painimisen lisäksi tietäisi vähän myös ”shake, rattle and roll” -filosofiasta. Kuukausien aikana erityisesti country-laulaja Jesse James oli lopulta kiinnittänyt Honky Tonk Manin huomion, ja pian WrestleManian älkeen Honky tekikin suuren aloitteen tarjoamalla kitaraansa Jamesille niin, että tämä osoittaisi tietävänsä todella painimisen lisäksi myös jotain musiikista. Jamesia ei kuitenkaan Honkyn tarjous kiinnostanut, ja hän rikkoikin Honkyn kallisarvoisen kitaran! Teko järkytti syvästi Honkyn mieltä, ja hän päättikin etsiä pikimmiten itselleen paremman manttelinperijän, joka tekisi samalla selvää halpamaisesta Jamesista. Vasta ennen ottelun alkua paljastui, että tämä henkilö oli Rockabilly, entinen Billy Gunn, joka oli vakuuttanut Honky Tonk Manin pari viikkoa aikaisemmin pieksemällä Honkyn, kun tämä oli tarjonnut paikkaa siivellänsä. Tuo temppu oli kuulemma sitten vakuuttanut Honkyn siitä, että (Rocka)Billy on sopivan häikäilemätön yksilö tähän hommaan.

Todellakin siis tässä sitä tulevan New Age Outlawsin jäsenet painivat vastakkain ennen heidän yhteistä taivaltaan. Kuten kaikki ehkä tietävätkin, (Rocka)Billy ja Road Dogg (Jesse James) eivät nyt varsinaisesti niitä painikehien partaveitsiä ole. Joukkueena kaksikko pelasi ihan hyvin yhteen, ja oikeiden vastustajien kanssa tuloksena oli viihdyttäviä matseja, mutta painillisesti niissä ei juhlittu koskaan. Samoin ei myöskään tässä ottelussa. Kummastakaan ei ollut yhtään enempää toista kantamaan, yleisöä ei kiinnostanut edes Honky Tonk Man, ja vaikka muutamia ihan nättejä otteita esitettiin, oli tämä kehno ottelu. Ei mitenkään hirveän huono, koska kyllä tämän jo ihan historiallisen arvonsa (ja Gunnin naurettavan hahmon takia) katseli ihan mielellään. Pitää myös sanoa, että näytti siltä kuin kaksikko ihan tosissaan yritti, mutta yritykseksi jäi kuitenkin.

Arvosana: * ½ 

WWF Championship

Mankind vs. The Undertaker (c)

Kyllä, tämä klassinen feudi teki WrestleManian jälkeen ”toisen tulemisensa” (jos tätä nyt haluaa mieltää koskaan kunnolla päättyneeksikään). Kun Undertaker oli voittanut Sidiltä WWF:n mestaruuden WrestleMania 13:ssa,  Paul Bearer saapui Raw’ssa Undertakerin luokse anellen armoa ja pyytäen ’Takeria ottamaan hänet takaisin. Undertakeria eivät kuitenkaan Bearerin palvelukset kiinnostaneet, ja samassa hetkessä Mankind hyökkäsi ’Takerin kimppuun. Tuo hyökkäys sytytti siis taas feudin, jonka aikana sytyteltiin myös muuta: ennen tätä ottelua eräässä Raw’ssa Mankind ja Bearer heittivät ’Takeria tulipallolla silmän seudulle niin, että ’Taker tässäkin ottelussa joutui pitämään pahoja siteitä naamassaan.

On monia ihmisiä, joiden mielestä yleisesti Mankindin ja Undertakerin väliset matsit eivät koskaan mitään huikeaa kehässä tarjonneet, mutta itse olen tykännyt jokaisesta kaksikon ottelusta. Kaksi hyvää brawleria taistelemassa viimeiseen hengenvetoon asti. Nyt uutuutta otteluun toi myös panoksena ollut päämestaruus. Tämän piti olla normaali singles-matsi, mukka aika hardcore-pitoiseksi kamppailuksi tämä äityi. Ei mielestäni ollenkaan huono asia tässä kohtaa. Alusta asti ottelu eteni selkeästi, vauhdikkaasti, rajusti ja sopivan brutaalisti. Juuri oikeanlaista intensiivistä tappelua. Loppua kohti meno vain yltyi, nähtiin pari tosi rajua spottia (erityisesti se, että Mankind lensi kehän laidalta alas aivan suoraan pää edellä selostuspöydän läpi). Ottelussa myös nähtiin ainakin maksutelevisiossa ensimmäistä kertaa Mankind ilman maskia, kun ’Taker riisui Mankindin naamion pois. Lopetuskin oli ihan onnistunut. Matsin jälkeiset jutut sen sijaan eivät olleet niin onnistuneita, koska ne vähän epäonnistuivat erään mokan takia.

Arvosana: * * * * 

#1 Contender’s Match

Stone Cold Steve Austin vs. Bret Hart

taker3

WrestleMania 13:ssa Bret Harista tuli pahis (ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1988) ja Steve Austinista sankari (ensimmäistä kertaa WWF-urallaan). Silti ainakin New Yorkin yleisöllä oli vielä paikoin hankalaa ymmärtää roolien vaihtumista, vaikka Hartin raukkamainen käytös sitten saikin ottelun loppupuolella jo buuauksia. Hahmojen muuttuminen ei siis ollut tätä feudia päättynyt, vaan koska WrestleManian matsi päättyi Hartin voittoon, vaikka Austin ei koskaan luovuttanut (vaan menetti tajunsa), janosi Stone Cold edelleen voittoa Hartista. Ennen ottelua Bretin uudet kaverit British Bulldog ja veli-Owen yrittivät pistää Austinin lihoiksi, mutta epäonnistuivat kuitenkin, koska mikään ei estänyt Austinia nousemasta kehään Hartin kanssa.

En tiennyt, mitä tältä ottelulta oikein odottaa, koska Survivor Seriesissä ja WrestleManiassa oli jo nähty loistavat ottelut. Jotain uutta toivoisi aina saman otteluparin otteluissa näkevän. Kyllähän tämä sitten sitä uutta vielä tarjosi: roolien vaihto tosiaan muutti ottelun kulkua, koska nyt Hart olikin pelkuri ja Austin sinnikäs sankari. Se myös toi samalla tarvittavan uutuuden otteluun: helkkarin loistavaa menoahan tämä oli. Ottelussa oli myös selvä rakenne. Hart yritti kaikin keinoin (lukotuksilla, terästuolilla, huijauksella) tuhota Austinin loukkaantuneen jalan, ja Austin tuosta välittämättä yritti piestä Hartin tajuttomaksi. Tuloksena loistava, jännittävä kamppailu, jossa molemman vahvat puolet tulivat hienosti esille. Ihan semmoinen samanlainen ainutlaatuisuus kuin WrestleManian ottelussa tästä silti puuttui, ja lisäksi ottelun lopetus oli sitten taas laimea. Pohjusti toki jatkoa, mutta diskauslopetus PPV:lle? Ääh. Joka tapauksessa upea ottelu, vaikka asteen jäikin WrestleManian kohtaamisesta.

Arvosana: * * * * ½ 

Olipas kova In Your House. Vaikka alkukortti nyt ei mitään erityistä tarjonnut (no, opener sai hyvin mukaan tapahtumaan ja oli ihan viihdyttävä kamppailu, ja Billy Gunn oli hauska nähdä Rockabillyna ja Road Dogg country-laulajana), niin kahden tunnin PPV:hen kaksi vähintään neljän tähden ottelua on kyllä kova suoritus. Ja tosiaan vielä niin, ettei niiden takia ollut uhrattu koko muuta korttia täysin, vaikka se aika vaisu toki olikin. Vuoden paras PPV tähän mennessä WWF:ltä kyllä ihan sen takia, että onnistui tarjoamaan kaksi kovaa ottelua, mutta ei silti arvosanaltaan Hieno, koska alkukortistakin olisi pitänyt löytyä edes yksi kolmen tähden ottelu, että tämä erityisen hieno olisi ollut. Silti oikein Hyvä tapahtuma.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 19.12.2009.

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: ECW Barely Legal 1997

Next post

Arvio: WWF In Your House 15: A Cold Day In Hell

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.