Arvio: WWF Royal Rumble 1993

Päivämäärä: 24.1.1993

Sijainti: Sacramento, Kalifornia (ARCO Arena)

Yleisömäärä: 16 000

Vuosi 1993, tervetuloa! Aloitamme uuden vuoden tietenkin WWF:n perinteikkäällä Royal Rumblella: tämä oli historian kuudes Royal Rumble -tapahtuma ja viides kerta kun se lähettiin ppv:nä. Tällä kertaa tapahtuman nimikko-ottelu oli kuitenkin saanut aivan uudenlaisen merkityksen. Vuosina 1988-1991 Royal Rumble -ottelu oli ollut vain erikoinen Battle Royal ilman sen kummempia panoksia. Sitten viime vuonna Rumblen voittaja voitti samalla WWF-mestaruuden. Nyt WWF-mestaruus ei ollut vakanttina, joten sitä ei enää voitu laittaa Rumble-ottelun panokseksi, mutta sen sijaan WWF oli keksinyt jotain ihan muuta: Rumble-ottelun voittaja ansaitsisi päämestaruusottelun WrestleManiassa. Kuten tiedämme, tästä panoksesta tulikin sitten Rumble-ottelun vakioelementti, joka teki ottelusta oikeasti merkittävän ja legendaarisen ja nosti koko Royal Rumblen siihen aseman Road to WrestleMania-tapahtumana kuin se on nykyisin.

Kuten Survivor Series 1992:n kohdalla totesin, WWF oli näihin aikoihin isojen muutosten äärellä. Suuri osa vanhoista tähdistä oli lähtenyt, ja WWF yritti kovasti luoda uusia isoja nimiä. Samalla WWF yritti myös muuttaa tuotettaan vakavammin otettavaksi ja korostaa sitä, että tapahtumissa nähtäisiin oikeasti hyvää painia. Tähän liittyi tietenkin se, että Main Eventissä pyörivät nyt Bret Hartin ja Ric Flairin tapaiset nimet. Paitsi että… No palataan, siihen myöhemmin. Sen sijaan on nostettava esille yhden merkittävän aikakauden alku. WWF oli päättänyt yrittää pelastaa kovaa vauhtia laskevat tv-katsojaluvut uudistamalla tv-show-tarjontansa. Prime Time Wrestling oli ollut WWF:n pääshow vuodesta 1985 lähtien, mutta tuo maanantai-iltaisin lähetetty ohjelma oli menettänyt kovaa vauhtia katsojalukujaan ja koko ohjelma tuntui vanhanaikaiselta. Niinpä tammikuun 1993 alussa lähetettiin historian viimeinen Prime Time Wrestling, ja sen tilalla seuraavana maanantaina alkoi aivan uusi kaksituntinen live-show nimeltään Raw. Kyllä, kuten WWE on viime aikoina muistanut hehkuttaa, Raw sai alkunsa 25 vuotta sitten, ja osittain juuri Raw’n alku tiesi myös uutta alkua WWF:lle sekä koko showpainibisnekselle. Raw’n ensimmäinen jakso keräsikin varsin kovat katsojaluvut, mutta harva uskoi niiden pysyvän samalla tasolla kovin pitkään.

Selostajina tässä Royal Rumblessa toimivat GORILLA MONSOON ja Bobby Heenan. Ikisuosikkini Gorilla Monsoon teki siis vielä yhden kerran paluun ppv-selostamoon, mutta tämä jäi käsittääkseni hänen viimeiseksi ppv-selostuksekseen. WrestleMania IX:ssä Monsoon tekee kyllä vielä näyttävän sisääntulon, mutta selostamoon hän ei enää saavu. Monsoonin korvaisi eräs toinen lahjakas selostaja, mutta palataan siihen myöhemmin. Tämä on eräänlainen aikakauden loppu niin ikään, koska Monsoon oli toiminut WWF:n ppv-selostajana ensimmäisestä WrestleManiasta lähtien. Monsoon ja Ventura sekä Monsoon ja Heenan ovat edelleen yksiä kaikkien aikojen suosikkiselostusparejani. Nyt siis Monsoon ja Heenan vielä kerran äänessä. Backstage-haastattelijoina Gene Okerlund ja painijasta selostuspuolelle siirtynyt Raymond Rougeau.

Tag Team Match

Beverly Brothers vs. Steiner Brothers

Vuoden ensimmäisen ppv:n vuoden ensimmäinen ottelu alkaisi merkittävällä WWF-ppv-debyytillä. Vuosikausien ajan WCW:n tähtijoukkueena toimineet ja fanien suursuosikiksi nousseet Steinerin veljekset olivat siis syksyllä 1992 saaneet tarpeeksi WCW:stä ja ennen kaikkea Bill Wattsista, ja niinpä he eivät suostuneet enää allekirjoittamaan uutta sopimusta, kun edellinen päättyi joulukuussa 1992. Hetken aikaa Steinerit pyörivät Japanissa, jossa he osoittivat omanarvontuntonsa kieltäytymällä jobbaamasta paljon kenellekään. Selvää oli kuitenkin se, että WWF haluaisi palkata tämän suuresti suositun kaksikon riveihinsä, ja niinpä Steinerit debytoivat WWF:ssä vuodenvaihteen aikaan. Nyt he pääsivät esiintymään ensimmäistä kertaa ppv:ssä. Toistaiseksi WWF:n yleisö ei ollut vielä Steinereista aivan niin innoissaan kuin WCW:n fanit olivat olleet, mutta WWF:llä oli kova luotto Steiner-kaksikkoon. Mitä tulee Steinereiden vastustajiin, tämä jäi Beverly-veljesten viimeiseksi ppv-esiintymiseksi WWF:ssä. Beverlyt olivat vuodenvaihteen aikaan menettäneet jo managerinsa, ja pian tämän Royal Rumblen jälkeen joukkue hajosi. ”Veljes”kaksikosta Beau Beverly (Wayne Bloom) eläköity koko painibisneksestä vuoden 1993 aikana, Blake Beverly (Mike Enos) puolestaan siirtyisi WCW:hen ja painisi vielä siellä. Beverlyt olivat olleet parin vuoden ajan sellainen takuuvarma suorittaja WWF:n joukkuedivisioonassa, mutta koskaan he eivät nousseet sitä kummempaan asemaan rosterissa.

Helkkari että pidän Steiner Brotherseista, ei voi mitään. On vain niin ilo katsoa kahta taitavaa painijaa, jotka hallitsevat samaan aikaan näyttävät voimaliikkeet, loistavan joukkuepainin, sopivasti teknistä painia ja pari epätyypillistä high flying -liikettäkin. On sääli, että vähitellen Scott ja Rick ajautuivat sitten siihen kuntoon, ettei kummastakaan ollut enää painimaan huippuotteluita, koska 1990-luvun alkuvuosina Steinerit olivat oikeasti parasta, mitä amerikkalaisessa joukkuepainissa oli. Tässäkin hiljattain WWF:ään saapunut kaksikko pisti heti parastaan ja kantoi Beverly Brothersit hyvään openeriin. Toki Beverlyt olivat WWF:n joukkuedivarista sieltä paremmasta päästä siinä mielessä, etteivät hekään olleet täysiä paskasäkkejä kehässä vaan pystyivät parhaimmillaan ihan hyvään otteluun. Niinpä Beverlyt pysyivät matsissa varsin vaivatta mukana ja hoitivat oman hallintaosuutensa ihan kunniakkaasti, mutta ottelun todelliset tähdet olivat kyllä Scott ja Rick. Jälleen pari ihan helkkarin hienoa Suplexia, tappavan näköistä Steinerlinea ja lopuksi tietenkin Scottin raju Frankensteiner. Juuri tällaisia intensiivisiä joukkuetappeluita on todella ilo katsoa, hyvä alku illalle, vaikka mitään sen erikoisempaa tässä matsissa ei nähtykään.

* * *

WWF Intercontinental Championship

Shawn Michaels (c) vs. Marty Jannetty

Kyllä vain, Marty Jannetty oli palannut takaisin ja pääsisi vihdoin kohtaamaan entisen joukkueparinsa! Shawn Michaels oli siis tehnyt sokeeraavan heel-turnin vuoden 1992 alussa, kun hän kääntyi ystäväänsä ja joukkuepariaan Marty Jannettya vastaan iskemällä tälle Superkickin ja heittämällä hänet ikkunasta läpi Brutus Beefcaken isännöimässä Barber’s Shop -segmentissä. Monet tietenkin odottivat, että tämä kuuma pitkäikäisen joukkueen hajottanut kuvio huipentuisi merkittävään feudiin ja kenties isoon WrestleMania-otteluun. Niin tavallaan odotti WWF:kin, mutta sitten Marty Jannettya vaivanneet henkilökohtaiset demonit sotkivat suunnitelmat: helmikuussa 1992 Jannetty kävi käsiksi poliisiin ja hänen hallustaan löydettiin kokaiinia. Jannetty tuomittiin kotiarestiin ja WWF irtisanoi hänet. Loppuvuoteen 1992 mennessä Jannetty oli kuitenkin kärsinyt rangaistuksensa, ja WWF päätti antaa Jannettylle uuden mahdollisuuden. Niinpä loppusyksystä 1992 Jannetty teki todellisen yllätyspaluun hyppäämällä yleisön joukosta kehään kesken WWF:n tv-show’n, kun Shawn Michaels peilaili itseään managerinsa Sensational Sherrin avustuksella kehässä. Jannetty yritti lyödä Michaelsia peilillä, mutta Michaels suojautui vetämällä oman managerinsa Sherrin suojakseen, minkä takia Jannetty löi peilillä vahingossa Sherriä. Peili hajosi Sherrin päähän, ja Sherri loukkaantui tilanteessa (myös oikeasti lievästi: pieniä lasinsiruja joutui ilmeisesti Sherrin silmiin). Niinpä Sherriä ei nähty pariin kuukauteen, mutta Jannetty vannoi edelleen kostoa Michaelsille ja halusi päästä tähän käsiksi. Viimein Royal Rumbleen buukattiin tämä hyvin henkilökohtainen IC-mestaruusottelu, ja myös Sensational Sherri ilmoitti saapuvansa ringsidelle. Hän ei kuitenkaan ilmoittanut, kenen puolella olisi. Sherri oli selvästi alkanut saada tarpeekseen ylimielisestä Michaelsista ja siitä, miten Michaels kohteli häntä.

Hemmetti, ehdin jo toivoa että tästä Michaelsin ja Jannettyn ottelusta olisi kuoriutunut heti vuoden ensimmäinen klassikko-ottelu. Olen nähnyt tämän matsin vain kerran aiemmin, ja minulla ei ollut ihan tarkkoja muistikuvia siitä, kuinka kova ottelu oli kyseessä. No, lopputuloksena oli ehdottomasti hieno ja teknisesti taitava ottelu… Mutta ei tästä nyt ihan klassikko-otteluksi tai edes huippuluokkaan yltäväksi otteluksi lopulta ollut. Oikeastaan suurin ongelma oli se, että ottelusta liian iso osa käytettiin alkupuolen rauhalliseen rakenteluun ja liian pieni osa lopputaisteluun. Rauhallinen rakentelu oli kyllä hyvää, ja Michaels työstämässä Jannettyn olkapäätä oli erinomainen oppikirjaesimerkki kehäpsykologiasta. Sen sijaan Jannettyn alun hallintaosuus oli ehkä hitusen kömpelö, ja tuntui siltä, että Jannetty kärsi ehkä vielä jonkinlaisesta ring rustista. Ottelun aikana Jannetty kyllä piristyi todella paljon, ja lopputaisteluissa hän olikin jo aivan liekeissä. Erityisesti Jannettyn Suplex Michaelsille kehästä ulos oli pirun näyttävä. Lopputaisteluvaiheessa sytyin tälle ottelulle siis todella paljon, ja ehdin jo toivoa, että jos tämä oikeasti jännittävä vääntö jatkuisi vielä muutaman minuutin, olisi tällä mahdollisuuksia nousta neljän tähden otteluksi. Ikävä kyllä sitten saatiin pakollinen Sherrin sekaantuminen, joka oli geneerisyydeessän aika tylsä ja johti siihen, että ottelu päättyi lopulta kuin seinään. Harmi, ei siis ihan huippumatsia mutta ehdottomasti hieno kamppailu IC-vyöstä silti.

* * * ½

Singles Match

Bam Bam Bigelow vs. Big Boss Man

Lisää comebackeja! Ja myös poistumisia. Bam Bam Bigelow teki siis nyt ensimmäisen esiintymisensä WWF-ppv:ssä sitten WrestleMania IV:n. Tuolloin Bigelow oli ollut aivan uransa alussa mutta erittäin lupaava ja kokoisekseen erittäin taitava painija. Parin seuraavan vuoden ajan Bigelow esiintyi satunnaisesti WCW:ssä, mutta todelliseksi tähdeksi hän nousi Japanissa. Ensin Bigelow paini NJPW:ssä, jossa hän muun muassa muodosti murhaavan tehokkaan joukkueen Big Van Vaderin kanssa. Myöhemmin Bigelow lähti NJPW:stä ja loikkasi AJPW:hen, jossa hän nappasi muutaman todella ison voiton. Bigelowista olisi voinut tulla suuri monsteritähti Japanissa, mutta sen sijaan hän tarttui Vince McMahonin tarjoukseen, kun tämä pyysi Bigelowia palaamaan WWF:ään. WWF oli ilmeisesti nähnyt, kuinka hyvin Vader toimi WCW:ssä ja he halusivat samaa. Bigelow teki comebackinsa vuoden 1992 lopussa, ja tämä oli hänen ensimmäinen ppv-ottelunsa sen jälkeen. Vastaansa Bigelow sai Big Boss Manin, joka puolestaan oli aivan lähtökuopissaan WWF:stä. Bossman oli vuosien ajan ollut WWF:n keskikortin semmoinen takuuvarma tukipilari, jonka WWF oli aina heittänyt johonkin sellaiseen kuvioon, jossa tarvittiin isoa miestä. Nyt Bossman oli kuitenkin lähdössä WWF:stä, ja itse asiassa hän jätti firman heti Royal Rumblen jälkeen. Ei hätää, näissä arvioissa Bossmanista kuultaisiin kyllä vielä.

Hemmetti, miten pirun uskottavalta Bam Bam Bigelow näytti jälleen tässä ottelussa. Ottaen huomioon kuinka uskottavan näköinen, isokokoinen ja saman aikaan perhanan taitava Bigelow oli näinä huippuvuosinaan, on ihan käsittämätöntä, ettei hänestä tullut koskaan Main Event -tähteä WWF:ssä tai WCW:ssä. Bigelow jos kuka olisi ollut näihin aikoihin nimenomaan täydellinen nimi ME-kuvioihin ja jopa väliaikaiseksi päämestariksi. No, sitä mahdollisuutta Bigelowille ei koskaan annettu, mutta hän silti otti parhaan mahdollisen hyödyn irti näistä tilaisuuksista, joita hänelle annettiin. Tämäkin ottelu oli nimenomaan Bigelowin loistavan työskentelyn, hyvän liikkumisen ja näyttävien power-liikkeiden ansiosta ihan hyvä. Boss Man on aina välillä loistanut myös yllättävän hyvin näissä brawlereiden välisissä mäiskinnöissä, mutta ensimmäisen WWF-runinsa ehtoopuolella oleva Boss Man vaikutti tässä erittäin väsähtäneeltä. Kokonaisuutena lähinnä siis ihan kiva ottelu, mutta ei sen kummempaa.

* *

WWF Championship

Bret Hart (c) vs. Razor Ramon

Bret Hart oli jatkanut myös Survivor Seriesin jälkeen uraansa taistelevana mestarina ottamalla vastaan kaikki päämestaruuden haastajat, jotka vain uskaltautuivat asettua hänen tielleen. Nyt hän kohtaisi kuitenkin ”mestaruuskautensa kovimmaksi haastajaksi” mainostetun Razor Ramonin, joka oli ollut syksyisestä WWF-debyytistään lähtien todella kovassa nosteessa. The Bad Guy oli tuhonnut useita WWF:n isoja tähtiä, ja siksi hän oli mielestään valmis päihittämään myös Bret Hartin mestaruudesta. Todisteeksi tästä Ramon oli pari viikkoa ennen ppv:tä hyökännyt pukuhuoneessa rajusti Bret Hartin veljen Owen Hartin kimppuun. Hart oli tietenkin suuttunut tästä tempusta todella pahasti.

Mitäpä tähän sanomaan? Nuoren, kovassa nosteessa olevan Razor Ramonin ja juuri Main Event -kuvioihin nousseen Bret Hartin ottelu WWF:n päämestaruudesta on aikamoinen hidden gem jo pelkästään paperilla. Ottelu itsessään ei lopulta noussut ihan MOTYC-tasolle tai sellaiseksi otteluksi, jota muisteltaisiin vuosikausia myöhemmin, ja siihen suurin syy lienee se, että molemmat olivat tosiaan vielä vasta täyttämässä isoja saappaitaan. Yleisö ei ollut mitenkään ihan räjähtäväisesti mukana (vaikka pitikin kyllä koko ottelun ajan hyvin ääntä), eikä matsissa ollut sellaista suurta päämestaruusottelun tuntua. Tästä kritiikistä huolimatta on siis päivänselvää, että Hartin ja Ramonin ottelu oli loistava. Ehdoton huippuottelu, joka oli ensimmäisestä minuutista viimeiseen rakenneltu loistavasti. Molemmat pääsivät hallitsemaan ottelua ja työstämään toisen ruumiinosaa: erityisesti Ramon telomassa Hartin keskivartaloa oli aivan esimerkillistä meininkiä. Muutenkin ottelu kulki pirun hyvin, ja Survivor Seriesin Hart/Michaelsin tavoin tässä oli taas sellainen ihanan tuore tunnelma: kaukana olivat ajat, kun WWF:n päämestaruudesta paini Hulk Hogan jonkun möykyn kanssa. Nyt sen sijaan päämestaruudesta ihan oikeasti täysillä painivat Hartin ja Ramonin tapaiset loistavat lahjakkuudet. Kokonaisuutena siis loistava ottelu ja hieno päämestaruusmatsi, vaikkei sitten kuitenkaan ihan mikään superklassikko.

* * * *

Vielä ennen illan Main Eventiä meille tarjoiltiin todella merkittävä debyytti, kun The Narcissist-niminen supertähti teki ensiesiintymisensä WWF:ssä. Bobby Heenan oli viikkokaupalla hehkuttanut tätä Narcissistia, joka saapuisi WWF:ään Royal Rumblessa, ja vihdoin nyt paljastui, että Narcissist oli… Lex Luger. Kyllä, WCW:stä Vince McMahonin leipiin ja ensin World Bodybuilding Federationiin palkattu Lex Luger olisi vihdoin saapumassa WWF:ään painijaksi. WCW:n Lugerille asettama esiintymiskielto WWF:n lähetyksissä oli vihdoin rauennut, joten WWF saattoi tuoda Lugerin osaksi rosteriaan. Se oli toki hyvä siksikin, että koko WBF oli osoittautunut katastrofiksi ja kaatunut vuoden 1992 aikana. Myös Lugerin elämä oli muuttunut merkittävästi, kun hän oli joutunut todella vakavaan moottoripyöräonnettomuuteen. Nyt Luger oli kuitenkin kunnossa, ja WWF:n uuden steroidisäädöstön vuoksi hänkin oli paljon pienempikokoinen kuin aiemmin urallaan. Luger siis debytoi, kun Heenan paljasti ison peitteen alla olevan ”peilikaapin”, jonka sisällä The Narcissist seisoi. Ylimielisen Narcissistin gimmick oli siis se, että hän rakasti omaa vartaloaan, omia lihaksiaan ja omaa itseään loputtomasti ja halusi käyttää kaiken aikansa itsensä ihailuun. Heenan hehkutti Narcissistia useiden minuuttien ajan, kunnes Narcissist sulkeutui takaisin peitteen alla. Kehädebyyttiä ei siis vielä tässä ppv:ssä nähty.

WrestleMania IX Title Shot

30 Man Royal Rumble Match

Participants: Ric Flair, Bob Backlund, Papa Shango, Ted DiBiase (c), Brian Knobbs, Virgil, Jerry Lawler, Max Moon, Tenryu, Mr. Perfect, Skinner, Koko B. Ware, Samu, The Berzerker, The Undertaker, Terry Taylor, Damien Demento, IRS (c), Tatanka, Jerry Sags, Typhoon, Fatu, Earthquake, Carlos Colon, El Matador, Rick Martel, Yokozuna, Owen Hart, Repo Man, Randy Savage

Ennen tämän ottelun alkua Cesaria ja Kleopatraa esittäneet näyttelijät saapuivat lukemaan jonkinlaisesta paperista, kuinka tämän ottelun voittaja kohtaisi WrestleMania IX:ssä päämestarin. Tämän turhan osuuden oli tarkoitus siis hehkuttaa sitä, että WrestleMania järjestettäisiin Las Vegasissa Caesar’s Palacessa. Mutta se siitä, itse asiaan ja muutamien painijoiden erityismainintoihin. Niitä riittää tällä kertaa, koska tässä nähtiin sekä merkittäviä debyyttejä että poistumisia. Kaikkein isoin juttu oli toki se, että tämä ottelu jäi numerolla 1 kehään tulleen Ric Flairin viimeiseksi WWF-ppv-esiintymiseksi lähes kymmeneen vuoteen. Flair oli saapunut syksyllä 1991 suuren kohun saattelemana WWF:ään ja polttanut kaikki sillat mennessään viemällä mukanaan WCW World Heavyweight -mestaruusvyön. Monet olivat odottaneet, että Flair ei koskaan palaisi WCW:hen, mutta niin oli käymässä jo näin lyhyen ajan jälkeen. Syksyllä 1992 alkoi olla selvää, että WWF ei aikoisi pitää ikääntyvää (43-vuotiasta) Flairia enää Main Eventissään, vaan Flairin asemaa laskettaisiin vähitellen. Tarkoituksena oli pistää hänet ensin jobbaamaan tuleville tähdille ja sitten siirtää Flair ehkä backstage-rooliin. Flair puolestaan ei tätä halunnut, ja niinpä tammikuussa 1993 WWF ja Flair päätyivät hämmästyttävän hyvin sopimukseen siitä, että Flairin ja WWF:n yhteistyö päättyisi tammikuun 1993 lopussa. Tämä Royal Rumble jäi siis Flairin viimeiseksi ppv:ksi, ja tätä tapahtumaa seuranneessa Raw’ssa Flair häviäisi Mr. Perfectille Loser Leaves WWF -ottelun. Tämä oli jälleen yhden aikakauden päätös.

Vastapainoksi tässä nähtiin myös kaksi todella isoa ”uutta” nimeä. Flairin kanssa ottelun aloittanut Bob Backlund teki siis tässä Rumblessa elämänsä ensimmäisen WWF-ppv-esiintymisen ja samalla merkittävän paluun parrasvaloihin. 1970-luvulla uransa aloittanut Backlund oli ollut 1980-luvun alkuvuosina koko WWF:n ykköstähti ja vuosien ajan firman päämestari. Vuonna 1984 Backlund lähti kuitenkin WWF:stä ja eläköityi koko bisneksestä. Backlund aloitti oman painikoulunsa, eikä häntä nähty vuosiin missään, kunnes jotenkin ihmeessä Herb Abrams sai Backlundin suostuteltua painimaan vuonna 1991 UWF:n ppv:ssä. Samoihin aikoihin Backlund teki myös pari esiintymistä Japanissa, mutta todellinen käänne nähtiin vasta syksyllä 1992, kun Backlund teki Vince McMahonin kanssa uuden sopimuksen ja palasi vuosien tauon jälkeen WWF:ään. Koko bisnes oli kuitenkin muuttunut Backlundin eläköitymisen jälkeen, eikä monilla faneilla ollut edes hajua, kuka Backlund oli. Niinpä Backlundin ura WWF:ssä oli paluusta lähtien ollut toistaiseksi varsin vaisua, vaikka ilmeisesti Vincen alkuperäinen idea oli se, että Backlundista olisi tällä uudella ”no steroids” -aikakaudella voinut saada ison tähden. No, Backlund oli nyt kuitenkin palannut ja palaisimme häneen vielä. Backlundin ohella toinen todella merkittävä debyytti oli Jerry Lawlerin ensimmäinen WWF-ppv-esiintyminen. Monelle tämä oli jopa hetki, jolloin helvetti jäätyi: Lawler oli ollut Tennesseen alueen ykköstähti 1970-, 1980 ja 1990-luvuilla ja vannonut, ettei hän koskaan siirtyisi Vince McMahonin palkkalistoille. Niin vain kaikki muuttui vuoden 1992 lopussa. WWF oli aloittanut yhteistyönsä Tennesseen alueen USWA-promootion kanssa, ja lopulta Lawler tarttui Vincen tarjoukseen. Se oli houkutteleva, koska Lawler tiesi ikääntyvänsä kovaa vauhtia ja Vince tarjosi hänelle ensisijaisesti paikkaa color commentatorina ja lähinnä satunnaisena painijana. Lawler sai myös jatkaa painimista oman kotiseutunsa USWA-promootiossa, kunhan hoitaisi ensin WWF:n buukkaukset. Niinpä kiero ja ylimielinen ”King” debytoi WWF:ssä ja saapui Royal Rumbleen.

Sitten vähemmän isoihin nimiin. Ensimmäisen ppv-ottelunsa paini mystistä voodootohtoria esittävä Papa Shango. Shango oli siis 1980-luvun lopussa debytoineen Charles Wrightin surullisenkuuluisa ensimmäinen WWF-gimmick, ja hän oli Papa Shango -hahmolla muun muassa sekaantunut WrestleMania VIII:n Main Eventiin ja vetänyt kamalan feudin Ultimate Warriorin kanssa. Ppv-otteluun Papa Shango pääsi kuitenkin vasta nyt. Samoin ensiesiintymisensä ppv:ssä teki Max Moon. Kyseessä oli hyvin erikoinen gimmick: vähän kuin tulevaisuudesta saapunut avaruushahmo, josta kukaan ei tiennyt oikeastaan mitään. Tämä erikoinen gimmick oli suunniteltu alun perin meksikolaiselle suursuosikille Konnanille, jonka piti saapua WWF:ään syksyllä 1992. Konnan ja WWF eivät kuitenkaan päässeet lopulta yksimielisyykseen sopimuksesta, joten Konnanin WWF-ura jäi näkemättä. Max Moon -hahmo ja siihen liittyvä puku olivat kuitenkin valmiita, joten gimmick siirrettiin WWF:n alakortin painijalle Paul Diamondille, joka oli aikaisemmin paininut Orient Expressissä Kato-nimellä. Erikoisesiintymisen tässä ppv:ssä teki myös japanilainen suosittu painija Tenryu. Hänen esiintymisensä oli tarkoitus lähinnä promota WWF:n Japani-yhteistyötä. Harvinaisen esiintymisen teki myös puertoricolainen konkaripainija Carlos Colon. En oikeastaan edes tiedä, miksi Colon esiintyi tässä show’ssa, mutta pysyväksi osaksi WWF:n rosteria hän ei jäänyt. Paluunsa WWF-kehiin teki myös Terry Taylor. Taylor oli saanut WCW:stä potkut syksyllä 1992, joten hän päätti palata firmaan, joka oli tehnyt hänestä pellen Red Rooster -gimmickillä. Nyt Taylor sai olla oma itsensä, mutta merkittävää suosiota hän ei saavuttanut. Oikeastaan Taylor siirtyi enemmänkin backstage-haastattelijan rooliin pian WWF:ään saapumisensa jälkeen. Ensiesiintyminen nähtiin myös Damien Dementolta, mieheltä joka muistetaan parhaiten 2000-luvulla meemiksi nousseesta ”Don’t call me a jobber” -videostaan (ja siitä että jobbasi Undertakerille historian ensimmäisen Raw’n Main Eventissä). Demento oli 1980-luvun loppupuolella uransa aloittanut isokokoinen painija, joka saapui WWF:ään vuonna 1992 ja sai tämän erikoisen ”mystisen pahishahmon” itselleen. Hahmosta ei lopulta tullut mainittavaa suosikkia, ja Demento lähti WWF:stä syksyllä 1993. Tämä jäi hänen ainoaksi ppv-esiintymisekseen.

Kaikkien näiden saapuneiden vastapainoksi moni painija teki tässä Rumblessa myös viimeisen ppv-esiintymisensä: Nasty Boysit Jerry Sags ja Brian Knobbs lähtivät WWF:stä vuoden 1993 aikana ja palasivat WCW:hen. Samoin Repo Man jätti WWF:n keväällä 1993 ja siirtyi myöhemmin WCW:hen. Myös Skinner teki viimeisen WWF-ppv-esiintymisensä itsenään, vaikka WrestleMania IX:ssä hänellä olisi vielä erikoinen rooli. Koko B. Ware paini WWF:ssä vuoden 1994 loppupuolelle saakka, mutta ppv:ssä häntä ei enää nähtäisi. The Berzerker jätti WWF:n lähes heti Royal Rumblen jälkeen ja palaisi amerikkalaiseen painibisnekseen vasta vuosia myöhemmin lyhyesti WCW:ssä. Natural Disasters -kaksikon Typhoon ei enää esiintyisi tämän jälkeen WWF:n ppv:ssä ja myös Earthquake jäi pitkälle tauolle. Typhoon lähti WWF:stä syksyllä 1993, Earthquake palaisi vielä. Ja lopuksi: Tito Santana teki tässä Rumblessa viimeisen WWF-ppv-esiintymisen. Santana oli ollut koko WWF:n keskikortin eräänlainen kulmakivi 1980-luvun puolivälistä saakka, mutta nyt ikääntynyt Santana alkoi vihdoin olla uransa loppupuolella. Santana jätti WWF:n elokuussa 1993 eikä enää esiintynyt ppv:ssä tämän show’n jälkeen.

Viime vuoden mahtavan Royal Rumblen jälkeen tämä oli kyllä ikävä pettymys. Tässä oli muutama hieno hetki (Mr. Perfectin ja Ric Flairin taistelu, Undertakerin dominanssi ja kahden viimeisen painijan lopputaistelu), mutta muuten tämä oli suurimmaksi osaksi yllättävän tylsää ja yksitoikkoista katseltavaa. Ongelma ei edes ollut se, että kehässä ei olisi ollut ollenkaan osaavia painijoita. Tasaisin väliajoin kehään saatiin ihan hyviä painijoita, mutta kukaan ei vain oikein loistanut tai päässyt jotenkin väläyttämään osaamistaan, kun ne kaikkein tylsimmät ja yksitoikkoisimmat naamat hallitsivat matsia ja pitivät temmon tappavan tasaisena. Bob Backlundille rakennettiin tässä selviytymistarinaa, joka oli siinä mielessä hyvin buukattu, että ottelun lopussa Backlund sai oikeasti isot suosionosoitukset. Sitä odotellessa meni kuitenkin noin tunti niin, että Backlund oli koko ajan yksi huomion keskipisteistä ja kukaan ei tuntunut oikein välittävän hänestä ennen aivan loppua. Lopputaistelu sen sijaan oli sitten kahden viimeisen painijan välillä aika hyvä, mutta sekin loppui kyllä typerästi. All in all, yksi huonoimmista näkemistäni Rumbleista, mutta Rumble-fanina tykkäsin toki tästäkin silti.

* * *

Vähän kahtiajakoinen ppv. Päämestaruusottelu oli huippumatsi muttei ehkä hyödyntänyt kaikkea potentiaaliaan. Samoin IC-mestaruusottelu oli hieno kamppailu mutta olisi voinut olla parempikin. Steinerit ja Bigelow näyttivät debyytti/comeback-otteluissaan hyviltä mutta matsit olisivat voineet olla vielä parempia. Royal Rumble viihdytti, mutta oli silti Rumbleksi aika heikko. Kaikesta kitinästä huolimatta tämä ppv jätti kokonaisuutena minulle hyvän fiiliksen. Jotenkin tässä oli hemmetin tuore ja kiva meininki. Michaels/Jannetty oli WM-luokan ISO ottelu, Hart/Ramon tuntui tosi tuoreelta päämestaruusottelulta, Steinerit ja Bigelow olivat mahtava lisä WWF:n rosteriin ja vanhat tähdet olivat kovaa vauhtia kokonaan katoamassa WWF:stä. Tätä katsoessa tuli sellainen olo, että uusi aikakausi todella oli täällä. Kääntyy juuri ja juuri Hyvän puolelle, koska mitään oikeasti heikkoa tai huonoa tässä ei ollut.

Wikipedia: WWF Royal Rumble 1993

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 18.2.2018

Lisää...

Arvio: WWF Royal Rumble 1993