1998ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF Capital Carnage

Päivämäärä: 6.12.1998

Sijainti: Lontoo, Englanti (London Arena)

Yleisömäärä: 10 441

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


WWF järjesti ensimmäisen kerran ainoastaan Briteissä esitettävän ppv:n edellisenä vuonna, kun alkusyksystä 1997 britit pääsivät katsomaan kotisohviltaan ainoastaan heille tarkoitettua One Night Onlya. Nyt vuoden ’98 lopulla WWF päätti uusia temppunsa ja saapui tällä kertaa pitämään ppv:nsä aivan Ison-Britannian pääkaupungissa Lontoossa. Tällä kertaa tarjolla ei ollut British Bulldogia ME:ssä tai vastaavaa paikallista vetonaulaa, mutta WWF luotti omien starojensa vetovoimaan. Selostamossa JR ja King – viimeisen kerran ennen pientä taukoa.

Singles Match

Gangrel vs. Al Snow

Yleisö buuasi ottelun aikana ihan reippaasti Gangrelille, mutta uskon, että se johtui enemmänkin Al Snow’n äärettömästä suosiosta kuin muusta, koska ei Gangrelin johtama Brood tässä vaiheessa ollut kääntynyt vielä mitenkään selvästi heeliksi. Vastakkain ottelussa olivat siis uuden lupsakan J.O.B. Squadin johtaja Al Snow ja niin ikään uuden mutta ei ihan niin lupsakan The Broodin johtaja Gangrel. Mitään muuta kummempaa ei taustana tälle ottelulle ollut, mutta mitäpä sitä semmoisista.

Tämän ottelun, kuten suurimman osan muidenkin tämän tapahtuman kohtaamisten, ongelma oli se, että aikaa ei ottelulle annettu ollenkaan tarpeeksi. Periaatteessa Gangrel ja Snow vetivät kyllä ihan hyvää settiä, mutta enemmän aikaa tämä olisi ehdottomasti tarvinnut. Toisaalta täytyy sanoa, ettei tämä kummaltakaan mitään parasta kehätyöskentelyäkään ollut. Hiukan laiskaa ja vähän yllättäviäkin botcheja tässä nähtiin. Ok avaus silti, mutta parempaa toivoin.

* * 

Tag Team Match

L.O.D. 2000 vs. Head Bangers

Taisin jo pari tapahtumaa sitten julistaa kyseessä olleen viimeinen LOD:n ottelu WWF:ssä ppv-tasolla, mutta kyllähän LOD:lta vielä yksi ppv-ottelu (tosin ei Amerikan puolella) nähtiin ennen katoamista. Tosin täytyy huomata, että kyseessä ei ollut enää alkuperäinen LOD, koska pari viikkoa aikaisemmin Raw’ssa oli nähty se surullisenkuuluisa angle, jossa Hawk saapui sisääntulorampille täysin sekavassa olotilassa kesken Drozin ja Animalin ottelun ja alkoi kiivetä titantronin päälle, josta sitten hän tippui maahan, kun Droz tiputti hänet ”vahingossa” sieltä. Tästä seurasi vielä epäilyä siitä, oliko Droz ollut syyllinen Hawkin ainesekavuuteen, mutta vähitellen koko angle ymmärrettiin lopettaa. Hawk teki vielä lyhyen paluun WWF:ään alkukeväästä ’99, mutta tuohon storylineen ei enää viitattu mitenkään, eivätkä nuokaan pari esiintymistä johtaneet enää ppv:hen pääsyyn. Tässä ottelussa siis Droz ja Animal kohtasivat Head Bangersin. Mitään feudia ei joukkueilla ollut.

Tämä oli todella laimea ottelu. Ensinnäkin tämä kesti todella vähän aikaa, mutta toisaalta se oli ihan hyväkin asia, koska se vähäinen paini, jota tässä nähtiin, oli todella laimeaa. Kun tähän vielä yhdistetään se, että ottelun lopetus ja jälkimainingit olivat todella tylsiä ja turhia (paitsi, että oli niissä oma pieni etunsakin), niin ei tästä paljoa hyvää sanottavaa löydy. Onneksi molempien näiden joukkueiden aika alkoi olla ohi.

½

Singles Match

Val Venis vs. Goldust

Tämäkin feud alkoi olla tässä vaiheessa jo kuollut kuopattu, mutta vielä näiden kahden kohtaaminen piti brittiyleisölle tarjota. Venisin face/heel-statuksen seuraaminen on yksi hankalimmista tehtävistä, mutta tässä hän edelleen käyttäytyi heelimäisesti. Venisin ja hänen valettinsa, Goldustin ex-vaimon Terri Runnelsin tiet olivat eronneet, kun Terri kertoi olevansa raskaana ja väitti Venisiä isäksi. Venis kertoi tämän olevan mahdotonta, koska hänelle oli tehty vasektomia. Miten niin kuulostaa Salatuilta elämiltä? Tultuaan Venisin hylkäämiksi Runnels yritti lyöttäytyä vielä uudestaan yhteen Goldustin kanssa, mutta Goldust ei tämän palveluksia enää halunnut. Naiset olivat siis jääneet taka-alalle, mutta olipahan tällä ottelulla ainakin jotain oikeaa taustaa.

Judgment Dayssa Goldust ja Venis yllättivät positiivisesti vetämällä keskenään varsin hyvän ottelun. Nyt palattiin taas perinteisemmälle linjalle, kun nämä kaksi vetivät semmoisen peruskivan tv-showtasoisen ottelun yrittämättä edes pystyä parempaan. Toisaalta eipä heille aikaakaan otteluun annettu mitenkään kauheasti. Ok ottelu, mutta ei yhtään sen enempää.

* * 

Tässä vaiheessa nähtiin ensin videopätkä siitä, kuinka Vince McMahon oli käynyt luennoimassa Oxfordin yliopistossa. Tämän jälkeen Vince ja hänen hännystelijänsä (Patterson, Brisco ja viime ppv:ssä isänsä puolelle liittynyt Shane) saapuivat sisääntulorampille haukkumaan Britanniaa 10 minuutin ajaksi. Jotakuta ehkä kiinnosti, minua henkilökohtaisesti ei.

Singles Match

Tiger Ali Singh vs. Edge

Mistä ihmeestä se johtuu, että Tiger Ali Singh on ollut koko One Night Onlyn ja Capital Carnagen välisen ajan WWF:n sopimuksella, mutta ainoat ppv:t, joissa häntä on käytetty, ovat nämä ainoastaan brittiyleisölle tarkoitetut tapahtumat? No, sitten edellisvuoden Singh oli ehtinyt kääntyä nyt ylimieliseksi rikkaaksi paskaksi, jota ei kenenkään mielipiteet kiinnostaneet. Vastaansa hän sai Edgen. Miksi? Kunpa tietäisin.

Tämän ottelun ongelma oli se, että se meinasi alkaa oikein hyvin, mutta se loppui, ennen kuin homma oli toden teolla päässyt edes käyntiin. Lopetustakaan ei voi pahemmin kehua, mutta onneksi Edgen suoritusta voi. Teki aikalailla sen, mitä vajaassa kolmessa minuutissa voi tehdä.

*

Ja seuraavaksi oli luvassa lisää turhanpäiväisiä promoja, kun illan erikoisvieraaksi bruukattu brittifutiksen kovis Vinnie Jones saapui paikalle. Vinnie vastasi aikaisemmin illalla McMahonin esittämään Jones-dissaukseen ja muistutti siitä, että hän olisi illan ME:ssä Special Enforcer. Brittiyleisö kävi kuumana. Minä en.

Mixed Tag Team Match

Marc Mero & Jacqueline vs. Christian & Sable (c)

Aikaisemmin illalla nähtiin jo LOD:n viimeinen ppv-esiintyminen (no, Animal palaisi kyllä vielä vuonna 2005) WWF:ssä, ja nyt oli Marc Meron joutsenlaulun vuoro. Itse asiassa Mero oli jo kayfabessa eronnut WWF:stä, koska hänen uransa oli jatkunut koko syksyn jyrkkää alamäkeä ja se oli päättynyt siihen, että hän syytti Jacquelinea kaikesta epäonnestaan ja erotti tämän valetin roolista. Seuraavassa Raw’ssa Mero julisti, että hän lähtee WWF:stä, jos hän häviää ottelunsa. Vastaan Mero sai uuden LHW-mestarin ja virallisen vitsin Gillbergin, ja tietenkin hän hävisi tuon ottelun. Silti hänet buukattiin tähän ppv:hen vielä ottelemaan vihoviimeinen ottelunsa joukkueottelussa Jacquelinen kanssa, vaikka Mero ei tullut enää millään tavalla toimeen Jacquelinen kanssa. Samalla tämä ottelu päätti koko vuoden jatkuneen Mero-Sable -feudin. Älkääkä taaskaan kysykö, miksi Christian toimi Sablen parina. Sitä ei tuntunut tietävän sen enempää selostajat kuin allekirjoittanutkaan.

Ei liene vaikeaa arvata, että tämänkin ottelun yksi ongelmista oli aivan liian lyhyt aika. Mero itse asiassa veti jäähyväisottelussaan paremmin kuin olin odottanut. Ajattelin, ettei miestä voisi tämä ottelu enää vähempää kiinnostaa, mutta ihan kunnolla hän oman roolinsa hoiti. Ammattilaistouhua. Muuten ottelusta ei ole paljon sanottavaa, kun ei tässä paljon mitään tapahtunut. Ihan katsottava, mutta jäi mieleen lähinnä täysin turhana otteluna. Naiset olivat pääroolissa, ja heiltä oli jo kaikki tarpeellinen nähty… Tai no, ainakin tämän jälkeen, kun jälkimeiningeissä Sable repaisi Jacquelinelta aika oikealla hetkellä paidan pois päältä. Yleisö oli yhtä innoissaan kuin ECW-yleisö pari kuukautta taaksepäin Sunnyn yläosan tippuessa pois päältä. Minä en samaan iloon yltänyt. Olisikin ollut Sunny.

* ½ 

WWF Intercontinental Championship

Ken Shamrock (c) vs. Steve Blackman

Illan ensimmäinen mestaruusottelu, jossa Corporate Intercontinental Champion kohtasi Steve Blackmanin. En tiedä, oliko näilläkään mitään kummempaa feudia takana, mutta olivathan MMA-taistelija Shamrock ja Martial Arts -taituri Blackman pari kertaa aikaisemminkin jossain ppv:ssä jo kyräilleet keskenään. Seuraavana vuonna tätä herkkua olisi luvassa lisää, nyt Shamrockilla oli onneksi pääkeskittyminen McMahonin perseennuolennassa.

Ken Shamrockin suurin ongelma hänen koko painiuransa ajan oli se, että mielenkiintoisten vastustajien kanssa hän veti parhaimmillaan oikein hyviä ja jännittäviäkin otteluita, mutta kun vastaan laitettiin joku häntä vielä tylsempi tapaus, ei Shamrockista ollut todellakaan luomaan ottelulle sitä jännitystä. Tämä tuli oikein mallikkaasti esille tässä ottelussa, jossa Shamrockia vastaan laitettiin Steve Blackman, jonka kiinnostavuus parhaimmillaan heilui suurin piirtein samalla tasolla muovipussin kanssa. Painillisesti ottelu ei ollut huono, mutta puhtaasti vain tylsä. Minua ei näiden kahden kohtaaminen ainakaan perinteisessä Singles-ottelussa voisi kiinnostaa vähempää. Teknisestä osaamisesta on kuitenkin pientä tunnustusta annettava. Plussaa myös siitä, että tämä(kin) ottelu oli sentään lyhyt.

* ½

Singles Match

Jeff Jarrett vs. Triple H

Tämä oli Triple H:n ensimmäinen ottelu sen jälkeen, kun hän oli loppukesästä loukkaantunut ja joutunut luovuttamaan voittamansa IC-mestaruuden pois. Alun perin HHH:n piti tehdä paluunsa suoraan päämestaruusotteluun The Rockia vastaan, mutta jostain syystä hänet korvattiinkin tuossa ottelussa X-Pacille. Tuskin koskaan saamme tietää, miksi tämä muutos tehtiin. En kuitenkaan jaksa valittaa siitä suuremmin, sillä ihan jo nykytilanteen ja erinäisten kaunojen takia oli ihan hauska nähdä Jarrettin ja Triple H:n yhteenotto, vaikka eipä tälläkään mitään kunnollista taustaa ollut.

Kuten olette saatanneet jo huomata, ei otteluiden saama palaute tässä tapahtumassa ole ollut tähän mennessä kovin ruusuista. Tämän ottelun kohdalla homma muuttuu edes asteen verran, koska tämä oli toistaiseksi illan paras ottelu. Jälleen ongelmana oli tosin aivan liian lyhyt aika, ja tämän ottelun kohdalla lyhyys harmitti ihan oikeasti, koska uskon, että nämä kaksi olisivat voineet vetää oikeinkin mallikkaan ottelun, jos aikaa olisi ollut enemmän. Jarrett oli ollut jo parin kuukauden ajan kiinnostavampi kuin koskaan urallaan, ja Triple H nyt osasi homman. Ihan viihdyttävä ottelu tämä oli, mutta nyt jäi vain ikävästi kesken. Sekaantumisia oli myös vähän turhan paljon.

* * ½

WWF Tag Team Championship

New Age Outlaws (c) vs. Mark Henry & D’Lo Brown

Täytyy sanoa, että New Age Outlaws oli kantanut WWF:n joukkuedivisioonaa aika lailla yksin harteillaan, vaikka oli heillä vuoden aikana pari kiinnostavaakin vastustajaa ollut. Silti lähinnä joukkuedivisioona koostui Head Bangerseista, parhaat aikansa nähneistä LOD:sta tai Nationin jämistä, mutta silti NAO hoiti homman kotiin ihan kohtuullisesti, vaikka kyllä myös muutama erityisen tylsäkin ottelu, kuten SurSerin kolmen joukkueen kamppailu, oli vuoden aikana nähty. Tässä vaiheessa vuotta DX:n välit alkoivat olleet jo jonkin verran rakoilleet, koska porukan johtaja Triple H ei ollut pitämässä heitä kasassa, ja NAO:lla oli ollut omat ongelmansa sekä keskenään että muun DX:n kanssa. Nyt Vince McMahon oli yrittänyt saada heitä liittymään Corporationiin, mutta vielä kaksikko ei ollut suostunut. Tällä kertaa he saivat vastaansa Henryn ja Brownin, jotka yrittivät ja epäonnistuivat SurSerissä, mutta saivat uuden mahdollisuuden ottelussa, jossa ei ollut Head Bangerseja kolmantena pyöränä.

Tämä ottelu oli varmaankin koko tapahtuman positiivisin yllättäjä. En odottanut Survivor Seriesin ottelun jälkeen näiltä kahdelta joukkueelta mitään, mutta nämäpä vetivätkin varsin mukavan joukkuemestaruusottelukamppailun. Ei tämä nyt mikään erityisen hyvä ottelu siis ollut, mutta ihan hyvä koitos kuitenkin, eikä tämä tuntunut edes tylsältä, vaikka sai selvästi eniten aikaa tähän mennessä. Hatunnosto siis NAO:lle ja Brownille. Henry oli oma itsensä, sillä ei vielä hatunnostoa ansaitse.

* * ½

WWF Championship

The Rock (c) vs. X-Pac (c)

Varsin yllättävä vastustaja oli siis The Rockilla hänen ensimmäisessä mestaruudenpuolustuksessaan, mutta ehkä tämä oli sitten WWF:n tämänkertainen yritys huomioida jollain tavalla tapahtuman järjestäminen Euroopassa, kun European-mestari oli päästetty haastamaan firman päämestari. Mitään kummempaa feudia ei X-Pacin ja Rockin välillä ollut, mitä nyt vanhat kaunat Nationin ja DX:n feudin ajalta. Ai niin tosiaan, The Rock oli siis kääntynyt takaisin heeliksi, kun hän petti kaikki miljoonat faninsa Survivor Seriesin ME:ssä ottamalla voiton McMahonien halpamaisella avulla, Montreal Screwjobin toistolla, ja liittymällä näin McMahonin Corporationiin. Tällä tavalla Rockista tuli kaikkien vihaama Corporate Champion.

Jos edellinen ottelu oli positiivisin yllätys, oli tämä taas hienoinen pettymys. En silti väitä, etteikö tämä olisi ollut hyvä ottelu, mutta odotin, että ehkä nämä kaksi olisivat voineet yltää vielä jonkun verran parempaan. Toisaalta on otettava huomioon, että aikamoinen mismatch on tässä kohtaamisessa kyseessä, joten kai tähän hyvään mestaruusotteluun on tässä kohdassa tyytyminen. Hyvää taistelua ja paikoitellen erittäinkin hyvää. Osan fiiliksestä pilasi taas harmillisen huono lopetus. No, hyvin hoitivat hommansa niin X-Pac kuin Rock.

* * *

Fatal 4-Way Match
Special Referee: Gerald Brisco

Mankind vs. Kane vs. The Undertaker vs. Steve Austin

Minä luulin tämän ottelun loppuun asti, että ottelun panoksena olisi mestaruusottelu The Rockia vastaan, koska en nähnyt mitään järkevää syytä siksi, että ppv:n ME:nä olisi ilman mitään kummempaa syytä buukattu Fatal 4-Way neljän Main Eventerin välille. Toki kaikilla näillä neljällä oli kaunojaan toistensa kanssa, joten taustaa ottelulla ihan riitti, mutta ihan en silti tätä buukkausta tajua. Varsinkaan se ei mahdu ymmärrykseeni, miksi Vince McMahonilla oli niin pakonomainen tarve estää Austinia voittamasta ihan satunnaista Fatal 4-Way Matchia, että hän oli määrännyt Gerald Briscon ottelun erikoistuomariksi ja Big Bossmanin special enforceriksi. Vinnie Jonesin Brisco hääti pois paikalta jo ennen ottelun alkua. Ehkä Britanniassa järjestetyssä ppv:ssä ei vain tarvita mitään järkeviä perusteluita.

Itse ottelu oli hauskaa, vauhdikasta ja viihdyttävääkin ryminää. Koska ottelijoita oli neljä, ei haitannut, vaikka kukaan ei ihan huippuvedossa ollutkaan, koska yksittäiset hitaudet jäivät koko rymistelyn vauhdin alle. Eihän tämä mitään erityistä teknisen painin juhlaa tarjonnut, mutta tykkäsin tästä kokonaisuutena, mutta ehkä siihen vaikutti osittain sekin, että luulin tässä oteltavan ykköshaastajuudesta. Oli tämä vähän parempi kuitenkin kuin syksyllä nähdyt Austinin, Kanen ja Undertakerin mestaruusväännöt. Tästä voikin tehdä sen johtopäätöksen, että paljon kiitosta pitää antaa Mankindille, joka näistä neljästä loisti tässäkin selvästi eniten.

* * * 


Että tämmöistä huttua WWF päätti sitten tarjota briteille ppv-tapahtumassa. Jotenkin voin arvella, etteivät engelsmannit olleet kauhean tyytyväisiä tarjonnan laatuunsa. Tai ainakin toivon niin, koska kyllähän se vähän säälittävää on, että tämä oli selvästi WWF:n huonoin ppv vuonna ’98. Edellisenä vuonna One Night Only oli sentään oikein hyvä ppv, vaikka mitään kauheita feudeja ei noidenkaan otteluiden taustalla ollut. Mutta mitäpä sitä turhaa näkemään vaivaa tämmöisiin britti-ppv:eihin. Useaan kertaan tuntui, että olisi enemminkin katsonut house show’ta kuin ppv:tä. Onneksi hommassa oli sentään omat valoläikkänsä, ja mitään ihan hirvittävää paskaa ei nähty, niin tätä voi hyvällä omalla tunnolla sanoa Kehnoksi surkean sijaan. Ei se silti kovin kummoinen saavutus ole.

Wikipedia: WWF Capital Carnage

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 11.4.2011

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WCW World War 3 1998

Next post

Arvio: WWF Rock Bottom - In Your House 26

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.