Arvio: AWA SuperClash 1985

Sijainti: Chicago, Illinois (Comiskey Park)

Päivämäärä: 28.9.1985

Yleisömäärä: 20 347

Okei, sitten ei olekaan vuorossa WWF:ää tai JCP:tä, vaan kolmannen merkittävän amerikkalaisen promootion, American Wrestling Associationin, tuote. AWA oli siis WWF:n, JCP:n ja WCCW:n ohella aikakauden isoimpia promootioita, ja WWF:n ohella se oli yksi harvoista amerikkalaisista painipromootioista, joka ei kuulunut National Wrestling Allianceen. Painilegenda Verne Gagnen omistama ja Minneapolisissa päämajaansa pitävä AWA pyrki WWF:n tavoin laajentumaan kansallisesti suosituksi promootioksi, ja tietenkin sen ensisijainen tavoite oli kasvaa WWF:ää isommaksi ja päihittää se kilpailussa.

Erityisesti 1980-luvun alussa AWA olikin todella suuri – ja yksi sen päävetonauloista oli muuan Hulk Hogan, joka oli 1980-luvun taitteessa loikannut WWWF:stä AWA:han ja noussut siellä firman ykköstähdeksi taistellessaan promootion vihatuinta painijaa, Nick Bockwinkeliä, vastaan. AWA:n laskusuhdanne alkoi kuitenkin Hoganin lähdöstä, ja vuonna 1985 se oli jo jäänyt (monien muiden promootioiden tavoin) pahasti WWF:n jalkoihin. Vaikka AWA sai vuonna 1985 uuden tv-ohjelman merkittävältä kanavalta ESPN:ltä, se ei silti pystynyt yksin tosissaan haastamaan WWF:ää kansallisessa suosiossa.

Niinpä juuri vuosien 1984–1985 taitteessa amerikkalaisessa painihistoriassa nähtiin todella merkittävä käänne, jonka tärkein yksittäinen tapahtuma on nimenomaan tämä SuperClash. AWA ja NWA:n promootiot – joista tärkeimpänä Jim Crockett Promotions – eivät tulleet toimeen erityisen hyvin keskenään. 1980-luvun puolivälin paikkeilla he olivat kuitenkin alkaneet tajuta, että ”Rock ’n’ Wrestlingin” aallonharjalla surffaava WWF näytti pahaenteisesti nousevan ylivoimaisesti suosituimmaksi promootioksi, jos he eivät tekisi jotain. Niinpä AWA ja NWA:n tärkeimmät promootiot, kuten JCP, teksasilainen WCCW ja Tennesseen alueella toimiva CWA (Continental Wrestling Association) muodostivat yhteisen liittouman, joka nimettiin Pro Wrestling USA:ksi. Tuon liittouman oli tarkoitus järjestää yhteisiä kansallisia tapahtumia, joilla haastettaisiin WWF:n ylivoima.

Ongelmaksi vain muodostui se, että promootioiden omistajat – erityisesti AWA:n Verne Gagne ja JCP:n Jim Crockett Jr. – eivät oppineet missään vaiheessa tulemaan kunnolla toimeen toistensa kanssa. Gagne yritti koko ajan varastaa suurimman kunnian, mikä näkyi muun muassa siinä, että tätä ”Pro Wrestling USA:han” kuuluvien promootioiden yhdessä (vieläpä meksikolaisten ja japanilaisten promootioiden avustamana) järjestämää tapahtumaa promottiin kaikkialla nimenomaan AWA:n tapahtumana. Nimikin oli AWA SuperClash 1985. Niinpä vajaan vuoden kestänyt yhteistyö päättyi hyvin pian tämän tapahtuman jälkeen, Pro Wrestling USA kuoli, ja promootiot hajosivat taas erilleen. Tämä ei silti jäänyt viimeiseksi merkittävien amerikkalaispromootioiden yhteiseksi tapahtumaksi, mutta siitä lisää aikanaan.

Tämän SuperClashin oli nimittäin tarkoitus toimia suorana vastaiskuna WWF:lle. Niinpä tämä järjestettiin lähellä WWF:n kotiseutuja Chicagossa jättimäisellä baseball-stadionilla, jonne olisi mahtunut 50 000 katsojaa mutta jonne oli tätä show’ta varten saapunut noin 20 000 henkilöä. Sekin oli silti todella suuri yleisö – varsinkin kun tapahtuma järjestettiin syyskuussa varsin viileässä chicagolaisessa ilmastossa. Suosiota tosin sopi odottaa paljon enemmänkin, koska tässä tapahtumassa oli tarkoitus tarjota yleisölle sekä AWA:n että NWA:n isoimmat tähdet – muun muassa molempien firmojen päämestaruusottelut. Kokonaisuutena SuperClash 1985 oli ainakin tietynlainen floppi, josta alkoi lopullinen AWA:n alamäki ja jonka jälkeen AWA ei enää koskaan onnistunut haastamaan WWF:ää tosissaan.

SuperClash 1985:ttä ei silti lähetetty maksutelevisiossa toisin kuin vuonna 1988 koittavaa SuperClash III:tta, jonka (toivottavasti) arvostelen aikanaan jollain tavalla. Mietin pitkään tämän SuperClashin arvostelua, mutta tämä on kuitenkin merkittävä pala painihistoriaa ja paljon helpommin löydettävissä kuin SuperClash III, joten otin show’n mukaan projektiini. SuperClash 1985:n ja SuperClash III:n välissä järjestettiin historian toinen SuperClash vuonna 1987, mutta sitä ei ole kummemmin ikinä lähetetty missään, ja ilmeisesti osa siinä nauhoitetusta materiaalista lähetettiin perinteisenä tv-show’na, joten sitä en tässä maksulähetyksiin keskittyvässä projektissani huomioi mitenkään.

Alkuperäisenä versiona vuonna 1985 tämä tapahtuma muuten lähetettiin osittain eri ottelujärjestyksellä kuin miten nyt arvioin tämän tapahtuman. Se johtuu siitä, että katsoin tämän tapahtuman WWE Classics On Demand -versiona, jossa tapahtuman ottelujärjestystä oli jostain syystä muokkailtu (ja joitain sisääntuloja pätkitty). Esimerkiksi pääotteluna nähtiin alun perin eri ottelu kuin tässä WWF:n editoimassa versiossa, mutta palaan siihen myöhemmin.

Selostajana toimi AWA:n vakioselostaja Larry Nelson, joka hoiti myös painijoiden haastattelut kehäalueella.

AWA Light Heavyweight Championship

Brad Rheingans vs. Steve Regal (c)

Nimestä huolimatta tässä ottelussa ei nähty meidän kaikkien tietämää William Regalia, joka uransa alkuaikoina paini nimellä Steve Regal. Itse asiassa juuri tässä ottelussa kehässä nähty ”Mr. Electricity” Steve Regal oli syy siihen, että 1980-luvun puolivälin aikaan kotimaassaan Englannissa painiuraa aloittanut 15-vuotias Darren Matthews päätti ottaa paininimekseen ”Steve Regal”. Matthews oli sattunut näkemään nimen amerikkalaisessa painilehdessä, ja päätti adoptoida nimen itselleen tietämättä, että päätyisi jonain päivänä painimaan Pohjois-Amerikkaan samoille seuduille alkuperäisen Steve Regalin kanssa. Alkuperäinen Steve Regal oli 1970-luvun lopussa painiuransa aloittanut kevyen sarjan painija, joka oli 1980-luvun alkupuolella vakiinnuttanut paikkansa AWA:ssa. Halpamaisen pahiksen roolia vetävä Regal voitti AWA:n Light Heavyweight -mestaruuden vuonna 1984, ja siitä lähtien hän oli puolustanut vyötään. Nyt hän sai vastaansa light heavyweight -painijaksi hyvin kookkaan Brad Rheingansin, joka oli aikaisemmin keskittynyt kreikkalais-roomalaiseen painiin mutta siirtynyt showpainipuolelle vuonna 1983 aloitettuaan AWA:ssa.

Vaikka kyseessä oli Light Heavyweight -mestaruusottelu, mitään varsinaista akrobatian ilotulitusta tämä ei todellakaan ollut. Varsinkin mestari Regal – joka hallitsi ottelua suurimman osan ajasta – keskittyi todella simppeliin vaikkakin ihan tehokkaaseen tekniikkapainiin. Regal muun muassa piti Rheingansia parin minuutin ajan erilaisissa headlock-variaatioissa. Täytyy siis myöntää, että itsekin hieman tylsistyin hetkittäin tätä ottelua katsoessani, vaikka Regalin suorituksissa ei sinänsä teknisesti mitään vikaa ollut. Onneksi mukana oli myös Rheingans, joka isokokoiseksi kevytsarjalaiseksi liikkui kehässä mukavan vauhdikkaasti ja väläytti myös pari nättiä hyppypotkua. Lisäksi Rheingans myi Regalin otteet hyvin, ja kokonaisuudessaan kaksikko onnistui kyllä kertomaan hyvin perinteisen mutta silti toimivan tarinan ottelussa. Loppujen lopuksi Regalin hallintaosuus oli kuitenkin niin pitkä ja puuduttava, että kokonaisuutena tämä ei nouse paremman puolelle.

* *

AWA Women’s Championship

Sherri Martel  vs. Candi Devine (c)

WrestleManian tavoin myös SuperClashissa nähtiin naisten mestaruusottelu. Ihan vastaavaa hypeä tällä ei tosin ollut takanaan kuin Wendi Richterin ja Leilani Kain matsilla. Sekä Sherri että Candi olivat tässä vaiheessa vielä varsin tuoreita kasvoja bisneksessä: he olivat aloittaneet uransa 1980-luvun taitteessa. Candi Devine oli noussut nopeaksi AWA:ssa fanien naissuosikiksi, joka piti hallussaan AWA:n Women’s-mestaruutta (jonka historia juonta juurensa vuoteen 1958 mutta joka oli ollut käytössä varsin satunnaisesti). Hänen vastustajansa Sherri Martel lienee puolestaan tuttu suurimmalle osalle WWE:n katsojista mm. Randy Savagen ja Shawn Michaelsin seuralaisena. Tässä vaiheessa Martel ei ollut vielä ”Sensational” Sherri, vaan uraansa aloitteleva pahasuinen painija, joka oli vastikään siirtynyt NWA:sta AWA:an. Martel kuului The Fabulous Moolahin kouluttamiin painijoihin. Nyt hänellä oli mahdollisuus nousta mestariksi.

Monesti näissä ensimmäistenkin vuosien arvosteluissa tulee vikistyä siitä, että ottelut saavat liian vähän aikaa. Nyt voin kerrankin vaihtaa levyä ja moittia ottelua siitä, että se sai LIIKAA aikaa. Sekin on näköjään mahdollista aina toisinaan. Tässä tapauksessa Sherri Martelin ja Candi Devinen ottelu olisi pärjännyt jopa puolet vähemmällä ajalla. Eikä tämä nyt tarkoita sitä, että Devine tai legendaarinen Martel olisivat olleet huonoja painijoita. Molemmat olivat (erityisesti aikakausi huomioon ottaen) päinvastoin yllättävän taitavia painijoita, esimerkiksi monta kertaa parempia kuin WWF:n Leilani Kai. Ongelma oli vain se, että heillä ei silti oikein ollut kykyjä erityisen hienoon tarinankerrontaan tai edellytyksiä kovin monipuolisiin liikkeisiin. Niinpä ottelu alkoi lopulta vähän toistaa itseään ja tuntua turhan hidastempoiselta. Lopussa nähdyt epäonnistumisetkin luultavasti johtuivat siitä, etteivät väsyneet naiset olleet enää ihan parhaassa iskussa. Niinpä lopulta tämä oli vain ”ihan ok”, vaikka lyhyempänä versiona tästä olisi voinut nauttia enemmänkin. Mielenkiintoinen harvinaisuus silti.

* * 

Asian 6-Man Tag Team Championship

Harley Race & The Long Riders vs. Genichiro Tenryu, Jumbo Tsuruta & Giant Baba (c)

Sitten oli vuorossa todellinen erikoisuus. Tätä SuperClashia nimittäin mainostettiin lisänimellä ”Night of Champions”, ja niinpä mahdollisimman monessa ottelussa oli panoksena mestaruusvyö. Tämä idea oli sitten viety niin pitkälle, että ilmeisesti tätä tapahtumaa varten jopa KEKSITTIIN UUSIA MESTARUUSVÖITÄ. Tapahtumassa nimittäin ilmoitettiin, että Japani-yhteistyön ansiosta show’hun painimaan saapuneet Genichiro Tenryu, Jumbo Tsuruta ja Giant Baba puolustaisivat ”Asian 6-Man Tag Team” -mestaruutta. Harmi vain, että mistään tapahtuman ulkopuolelta ei löydy mitään mainintaa tällaisesta mestaruudesta. No, ei anneta sen häiritä.

1970-luvulla debytoineet Tsuruta ja Tenryu olivat japanilaisen painin suurimpia nousevia nimiä, jotka olivat viime vuosien aikana pitäneet hallussaan monia merkittäviä mestaruuksia. Heidän joukkueparinsa Giant Baba oli puolestaan jättiläismäinen (210 senttiä pitkä) japanilaisen painin legenda (muun muassa japanilaispromootio AJPW:n perustaja), joka oli 1980-luvun puolivälissä jo uransa ehtoopuolella. Heidän vastustajistaan Harley Race on tuttu jo Starrcade 1983:sta. Pitkän uran tehneelle Racelle tuo ottelu Ric Flairia vastaan oli oikeastaan viimeinen paikka valokeilassa: ikään kuin hetki, jolloin hän siirsi soihdun Flairille. Pari viime vuotta hän oli paininut lähinnä satunnaisesti eikä kovin merkittävissä tapahtumissa. Racen joukkueparina nähtiin Irwinin veljekset Scott ja Bill, jotka olivat painineet ympäri Yhdysvaltoja (muun muassa JCP:ssä) 1970-luvun lopulta lähtien. Joukkueena veljekset olivat painineet useamman vuoden: ensin maskien kanssa Super Destroyers -kaksikkona, sittemmin ylimielisinä cowboyina. Veljeksistä Scott kuoli traagisesti vuonna 1987 aivokasvaimeen.

Varsinaiseen lentoon ei lähtenyt tämäkään ottelu, vaikka mukana oli Harley Racen ja Jumbo Tsurutan kaltaisia legendoja. Oikeastaan ottelun meno oli alusta loppuun yllätävän kankeaa. Rauhallisuus toki kuului aikakauteen ja erityisesti monien näiden herrasmiesten tyyliin, mutta jotenkin tämä ottelu ei vain lähtenyt kulkemaan ollenkaan sillä tavalla kuin olisi sopinut odottaa. Ei ollut sellaista selvää tarinankertomista, kehäpsykologiaa tai muuta loogista etenemistä, vaan painijat vain vaihtuivat kehässä ja toistivat aika pitkälti samaa settiä kuin oli alusta lähtien nähty. Onneksi siis osa painijoista oli teknisesti niin taitavia, että huonoksi painiksi tämä ei missään vaiheessa yltynyt – varsinkin kun legendaarisen mutta hyvin kankean Giant Baban hallintaosuus jäi hyvin lyhyeksi. Ottelussa oli siis päällisin puolin kaikki kunnossa, mutta homma ei vain missään vaiheessa lähtenyt toimimaan ”ihan hyvää” paremmin.

* * ½

NWA Midget Championship

Little Mr. T vs. Little Tokyo (c)

NWA:lla oli ollut kääpiöpainijoille suunnattu mestaruus 1950-luvulta lähtien. Sen historia oli tosin varsin ailahtelevainen: välillä mestaruutta ei puolustettu ollenkaan, välillä se oli taas enemmän esillä. Yksi syy mestaruuden ajoittaiseen näkymättömyyteen oli puhtaasti se, että merkittäviä kääpiöpainijoita ei bisneksessä ollut mitenkään liikaa. Jo vuosien ajan yksi tärkeimmistä kääpiöpainijoista ja moninkertainen NWA Midget -mestari oli 1970-luvulla uransa aloittanut japanilainen Little Tokyo, joka nähtäisiin aikanaan myös WWF:n maksulähetyksessä. Nyt Little Tokyo oli kantanut mestaruutta vuodesta 1983, ja viime aikoina hän oli feudannut Mr. T:tä imitoivan kääpiöpainijan kanssa. Pian tämän kuvion jälkeen vuonna 1986 NWA Midget -mestaruus katosi taas lähes 10 vuodeksi.

No voi turhuuksien turhuus. En ole koskaan pystynyt pitämään kääpiöpainista eikä asiaa muuta se, että kaksi epäkiinnostavaa kääpiötä pistetään painimaan toisiaan vastaan lähes 10-minuuttinen ottelu kääpiöiden omasta mestaruusvyöstä. Ei, tässä ei vain ollut lähtökohdiltaan mitään sellaista, mikä olisi puhutellut. Ei tämä onneksi sentään ihan katastrofi ollut, vaikka aika huono ottelu olikin kyseessä. Sekä Little Tokyo että Little Mr. T (voi luoja) osasivat kuitenkin liikkua kehässä kohtuullisesti eivätkä olleet täysiä komediahahmoja, kuten kääpiöpainijoiden on ikävän usein tapana olla. Ei heitä silti tosiaan voi minkäänlaisiksi painimestareiksi ylistää, vaan molemmat tyytyivät todella perinteiseen ja tylsään painimiseen, jota katsoessani en voi väittää suuremmin nauttineeni. Ennen kaikkea tämäkin ottelu oli aivan liian pitkä kiinnostavuuteensa nähden, joten lopputuloksena oli puhtaasti huono vääntö.

*

Mexican Heavyweight Championship

Buddy Roberts vs. Mil Mascaras (c)

Kuuden miehen joukkueottelussa mainitsin, että tätä tapahtumaa varten keksittiin mestaruuksia jopa päästä. Tässä ottelussa ei mestaruutta ollut sentään keksitty ihan päästä, mutta Mil Mascaras puolusti ”Mexican Heavyweight Championshipiksi” mainostettua IWA Heavyweight -vyötä, vaikka koko IWA (International Wrestling Association) oli lopettanut toimintansa Meksikossa jo vuonna 1978. Mascaras tosin käytti tuota vyötä ilmeisesti muissakin tapahtumissa Yhdysvalloissa kerätäkseen uskottavuutta itselleen.

Mil Mascaras oli siis 1960-luvun puolivälissä uransa aloittanut meksikolaisen painin legenda ja yksi kolmesta lucha libre -painityylin pioneeristä. Mascaras oli paininut ympäri Meksikoa ja jonkin verran myös Yhdysvalloissa. Vastaansa hän sai pitkän uran tehneen amerikkalaisen painijan Buddy Robertsin, joka oli aloittanut uransa 1960-luvun puolivälissä Johnny Valentinen veljeksenä (siis ennen Jimmy Valentinea) mutta joka oli sittemin vaihtanut nimensä Buddy Robertsiksi. Nyt hän oli muodostanut kahden nuoren painijan Michael Hayesin ja Terry Gordyn kanssa joukkueen nimeltä The Fabulous Freebirds, josta aikanaan muodostui showpainin legendaporukka ja WWE:n Hall of Fame -joukkue.

Tämä oli oikeastaan illan viihdyttävin, vauhdikkain ja tasokkain ottelu tähän mennessä. Ongelma oli vain se, että juuri tälle ottelulle oli sitten varattu aivan liian vähän aikaa, kun esimerkiksi edellinen kääpiöottelu ja illan alussa nähty naisten ottelu saivat aivan turhan paljon aikaa osakseen. Erityisesti Mil Mascarasin nopeaa liikkumista, näyttäviä lucha libre -tyylisiä otteita ja muutenkin hyvää painia olisi katsonut mielellään enemmän. Myös Buddy Roberts pysyi ihan hyvin Mascarasin mukana ja hoiti oman tonttinsa tympeänä painijana oikein pätevästi. Kokonaisuudessaan tämä oli siis kiva ottelu, jolla olisi ollut mahdollisuuksia vielä enempäänkin, jos Mascarasille ja Robertsille olisi vain annettu edes yhtä paljon aikaa kuin esimerkiksi kääpiöille.

* * ½

NWA Texas Heavyweight Championship

Jimmy Garvin vs. Kerry Von Erich (c)

AWA:n ja JCP:n ohella yksi merkittävimmistä promootioista tämän tapahtuman takana oli teksasilainen World Class Championship Wrestling, jota pyöritti legendaarinen ja surullisenkuuluisa Von Erichin painisuku. Von Erich -suvun tarina on luultavasti koko painihistorian traagisin tarina. Suvun patriarkka Fritz Von Erichin kuudesta pojasta on nykyisin elossa vain yksi, Kevin Von Erich. Esikoinen Jack kuoli lapsena jo 1960-luvulla. Todellinen murhetarinoiden suma alkoi, kun Teksasissa äärimmäisen suosittu ja älyttömän lupaava David Von Erich (veljeksistä kolmanneksi vanhin) kuoli täysin yllättäen Japanissa kesken kiertueen vuonna 1984. Juuri tämän tapahtuman alla Mike Von Erich (toiseksi nuorin) oli sairaalassa vakavassa 42-asteisessa kuumessa. Mike kuitenkin selvisi tuosta, mutta joutui eläköitymään vakavan sairauden aiheuttamien vammojen vuoksi ja teki itsemurhan vuonna 1987. Miken kuolema ajoi veljeksistä nuorimman, Chris Von Erichin, masennukseen, ja hän ampui itsensä vuonna 1991. Veljeksistä parhaiten tunnettu WWE-fanien keskuudessa lienee tässä tapahtumassa nähty Kerry Von Erich (kolmanneksi nuorin), joka nousi jättisuosioon pian Davidin kuoleman jälkeen ja joka teki aikanaan uran myös WWE:ssä The Texas Tornado -nimisenä painijana. Kerry kuitenkin ajautui kipulääkeaddiktioon ja ampui itsensä vuonna 1993. Veljeksistä siis ainut elossa oleva on toiseksi vanhin Kevin Von Erich. Vuonna 1985 suurin osa näistä traagisista tapahtumista oli kuitenkin vasta edessä, vaikka Kerry näyttikin olevan varsin järkyttynyt lähettäessään terveisiä sairaalassa olleelle Mike-veljelleen. Tässä ottelussa Kerry Von Erich puolusti oman alueensa päämestaruutta toista merkittävää teksasilaispainijaa vastaan. ”Gorgeous” Jimmy Garvin oli aloittanut uransa jo 1960-luvun lopulla, ja Precious-nimisen vaimonsa manageroimana hänestä oli tullut vihattu ylimielinen hahmo. AWA:ssa Garvin oli paininut joukkueena Steve Regalin kanssa.

Tässä oli nyt sama ongelma kuin äskeisessä ottelussa. Erityisesti Kerry Von Erichin kehämenoa olisi katsonut huomattavan paljon pidempäänkin, mutta lopulta tämä jäi kuitenkin turhan lyhyeksi otteluksi, jossa vielä liian suuri osa ajasta kului siihen, että Von Erich pyöri kehän ulkopuolella ja yritti päästä takaisin kehään. Tuon takia ottelu ei lopulta noussut edes hyvälle tasolle, vaikka mahdollisuuksia siihen ja ehkä paljon enempäänkin olisi ollut, jos aikaa olisi vain annettu reippaasti enemmän ja jos Kerry Von Erichin olisi annettu kunnolla muutaman minuutin ajan pyörittää ottelua ja osoittaa parasta osaamistaan. Tämmöisenäkin kamppailuna tämä oli toki ihan kiva ja viihdyttävä taistelu alueellisesta mestaruudesta, mutta sellaiset suuret taidonnäytteet ja todelliset erikoisuudet jäivät kuitenkin puuttumaan. Harmi.

* * ½

6-Man Tag Team Match

Ray Stevens, Nick Bockwinkel & Larry Zbyszko vs. Curt Hennig, Scott Hall & Greg Gagne

Kolme konkaria kohtasi kolme nuorukaista ottelussa, joka oli illan ensimmäinen matsi, jossa ei oteltu mistään mestaruudesta. Ray ”The Crippler” Stevens oli aloittanut uransa 1950-luvun alussa, tehnyt vuosikymmenten aikana merkittävän uran muun muassa (W)WWF:ssä, NWA:ssa ja AWA:ssa ja paininut useita kertoja päämestaruusotteluissa, vaikkei ikinä kantanutkaan päämestaruutta. Nyt hän oli 50-vuotias ja lähellä eläköitymistä. Nick Bockwinkel oli Stevensin ikätoveri ja samoin aloittanut uransa 1950-luvulla. Bockwinkel oli luultavasti Verne Gagnen ohella koko AWA:n historian tunnetuin painija. Bockwinkel oli myös firman vihatuin painija, joka oli hallinnut promootion päämestaruutta vuosien ajan 1970- ja 1980-luvuilla ja muun muassa nostanut Hulk Hoganin rakastetuksi supertähdeksi. ”Living Legend” Larry Zbyszko oli 34-vuotiaana selvästi konkarijoukkueen nuorukainen, joka oli kuitenkin ehtinyt tehdä jo pitkän uran WWWF:ssä ja siirtyä sitten sieltä lyhyen NWA-visiitin kautta AWA:an, jossa hänestä oli tullut vihattu ylimielinen hahmo.

Vastustajajoukkueesta Greg Gagne oli AWA:n omistajan ja rakastetuimman painijan, nyttemmin jo eläköityneen Verne Gagnen poika, joka oli aloittanut uransa jo 1970-luvulla mutta josta ei ollut koskaan tullut isänsä kaltaista merkittävää tai edes kovin lahjakasta painijaa. Kaksi muuta nimeä kaikki luultavasti tuntevatkin: AWA-legenda Larry ”The Ax” Hennigin poika Curt (WWE:ssä Mr. Perfect, Curtis Axelin isä) oli aloittanut uransa 1980-luvun alussa ja alkanut vähitellen nousta tunnetuksi. Huikeilla viiksillään hurmaava ja hämmästyttävän isokokoiselta monsterilta uransa alkuvaiheessa näyttänyt Scott Hall oli debytoinut vasta vuosi sitten mutta kerännyt heti paljon huomiota ja siirtynyt JCP:stä AWA:han vuoden 1985 aikana. Verne Gagne yritti tehdä Hallista uutta ”Hulk Hogania”.

Tämähän oli jo hyvä ottelu! Nyt oli aikaakin tarpeksi, ja myös kehämeno oli viihdyttävää, vaikkei vielä mitenkään erityisen hienoa tai tajunnanräjäyttävää. Parempaan päin ollaan silti koko ajan menossa, ja tämä ottelu oli noin kokonaisuudessaankin oikein mielenkiintoinen. Pahisjoukkue nimittäin koostui Zbyszkon ja Bockwinkelin kaltaisista todellisista legendoista, jotka sitten kohtasivat tässä vaiheessa vasta vajaan vuoden verran painineen isokokoisen viiksekkään mörssärin Scott Hallin ja pari vuotta painineen nuoren Curt Hennigin. Tulokkaista koostuvan sankarijoukkueen kolmas jäsen oli sitten AWA:n omistajan Verne Gagnen poika Greg, jota on kai yleisesti pidetty varsin huonona painijana, mutta tässä ottelussa Gagne oli kyllä ihan piristävä tapaus. Ehkä se sitten johtui siitä, että Gagne sai varsin vähän kehäaikaa, ja tuon vähäisen kehäajan hän käytti tehokkaasti väläyttämällä muun muassa nätin head scissorsin ja flying dropkickin. Pahikset puolestaan hoitivat oman hallintaosuutensa ammatimaisella rutiinilla. Hennig oli todella lupaavan ja lahjakkaan oloinen, ja Hallia oli todella hämmentävää nähdä tällaisessa voimamiesroolissa, johon hän ei enää koskaan myöhemmin urallaan palannut. Hyvä ottelu yhtä kaikki – ja harvinaista katsottavaa. Ei silti kolmea tähteä enempää.

* * *

AWA Tag Team Championship

The Fabulous Freebirds vs. The Road Warriors (c)

Tässä toisensa kohtasi kaksi 1980-luvun legendaarista joukkuetta. Paul Elleringin manageroima Road Warriors (Hawk ja Animal) oli debytoinut Georgia Championship Wrestling -promootiossa NWA:ssa vuonna 1982 joukkueena, jota kutsuttiin myös Legion of Doomiksi. Road Warriors voitti parin seuraavan vuoden aikana alueellisen joukkuemestaruuden kolme kertaa, kunnes vuonna 1984 he siirtyivät Elleringin kanssa AWA:han. Siellä kaksikko paini aluksi pahiksina, mutta heidän otteensa ja nopeat ottelunsa olivat niin suosittuja, että heistä tuli nopeasti yhdet koko promootion isoimmista nimistä. Vastaansa tässä tapahtumassa Road Warriors sai Fabulous Freebirdsin, joka oli harvinainen kolmen miehen joukkue: 1970-luvun lopussa debytoineet Michael Hayes ja Terry Gordy sekä kokenut Buddy Roberts olivat muodostaneet joukkueen 1970-luvun lopussa. Ensimmäisten vuosien aikana he painivat erityisesti Teksasissa ja feudasivat Von Erichin veljesten kanssa, mutta nyt he olivat siirtyneet AWA:n puolelle.

Olisin antanut tälle saman arvosanan kuin WrestleManiassa nähdylle Barry Windhamin ja Mike Rotundon ottelulle The Iron Sheikiä ja Nikolai Volkoffia vastaan ja vieläpä aika samoista syistä, jos ottelun lopetukseen ei olisi pitänyt sotkea aina yhtä idioottimaista ja 1980-luvulla rakastettua ”Dusty Finishiä”. Dusty Finish (kyllä, nimetty buukkaaja Dusty Rhodesin mukaan) tarkoittaa siis sitä, että ottelun lopputulos käännetään jälkeenpäin, kun tuomarille selviää jokin raskauttava asia. Kaikkein älyttömintä oli se, että tässä ei mielestäni edes ollut yhtään mitään syytä kääntää ottelun lopputulosta, mutta niin vain siitä huolimatta jotenkin aivan älyttömästi ottelun lopputulos saatiin vaihdettua jälkeenpäin. Harmi, koska se rokottaa silmissäni ehdottomasti puoli pistettä pois tältä ottelulta. Muuten tämä ottelu oli hyvää rymistelyä, jossa parasta oli huikean painin sijaan nimenomaan tunnelma ja hyvä tarinankerronta, siis samalla tavoin kuin WrestleManissa nähdyssä joukkuemestaruusottelussa. Noilla avuilla tämä olisi tosiaan noussut hyväksi otteluksi, jos vain lopetus olisi ollut toisenlainen.

* * ½

NWA 6-Man Tag Team Championship

Baron von Raschke, Dick The Bruiser & The Crusher vs. Ivan Koloff, Nikita Koloff & Krusher Kruschev (c)

Vaikka aikaisemmin kortissa panoksena ollut 6-Man Tag Team -mestaruus oli mitä todennäköisemmin keksitty, 1980-luvulla kyllä kamppailtiin säännöllisesti myös ihan oikeasta 6-Man Tag Team -mestaruudesta. Yksi tunnetuimmista oli NWA:n versio, jota kantoi nyt venäläiskolmikko. Ivan ja Nikita Koloff olivatkin jo tuttuja Starrcade 1984:stä, ja vuoden 1985 alussa heidän porukkaansa oli lyöttäytynyt vielä yksi ”venäläinen” korsto, eli nuori painija Barry Darsow, joka oli ottanut itselleen Krusher Kruschev -gimmickin. Vastaansa venäläiset saivat kolme legendaa: 1950- ja 1960-lukujen aikana uransa aloittaneet Baron von Raschken, Dick The Bruiserin ja The Crusherin, joista jokainen oli tehnyt merkittävän uran AWA:ssa. Kaikkien kolmen huippuvuodet ajoittuvat 1960- ja 1970-luvulle, jolloin The Crusher ja Dick The Bruiser olivat myös kantaneet AWA:n päämestaruutta. Jokainen oli myös tullut tutuksi vuosien aikana NWA:n tai (W)WWF:n puolella. Baron von Raschke oli gimmickinsä mukaan Saksasta. Bruiser ja Crusher olivat puolestaan tarinan mukaan serkuksia. Jokainen kolmikosta alkoi olla tässä vaiheessa uransa ehtoopuolella, lähellä eläköitymistä.

Tässä ottelussa kehässä oli sellainen määrä tappelupukaria ja mörssäriä, ettei enempää edes 1980-luvulla tarvita samaan aikaan kehään. Sankarijoukkue koostui toki todellisista alan legendoista, mutta kukaan heistäkään ei enää vuonna 1985 ollut varsinaisessa elämänsä kunnossa. Venäläisjoukkueessa oli puolestaan yksi jo varsin iäkäs nimi (Ivan Koloff) ja kaksi kohtuullisen kehnoa nuorta nimeä (Nikita Koloff ja Krusher Kruchev). Niinpä lopputuloksena oli varsin hidastempoista eikä niin kovin näyttävää painia. Toisaalta tässä oli kuitenkin tarinaa ja tunnelmaa, ja lisäksi kokeneet konkarit saivat kuljetettua ottelua sillä tavalla loogisesti, että tätä oli omalla tavallaan oikein mielenkiintoista seurata. En voi väittää tätä siis erityisen hyväksi tai ikimuistoiseksi brawlaukseksi, mutta kokonaisuutena tämä oli kuitenkin ihan menettelevä kamppailu, joka eteni alusta loppuun järkevästi.

* *

AWA America’s Championship

Boris Zhukov vs. Sgt. Slaughter (c)

Ja lisää ”venäläisiä” painijoita! Ivan Koloffin, Nikita Koloffin ja Krusher Kruschevin tavoin myöskään tämän ottelun haastaja Boris Zhukov ei ollut oikeasti venäläinen vaan amerikkalainen painija, joka vain sai kunnian esittää venäläistä painijaa. 1970-luvun lopussa Jim Crockett Promotionsissa debytoineesta James Harrelista tehtiin AWA:n uusi vihattu venäläinen, kun hän debytoi promootiossa vuonna 1985 ja hänelle annettiin nimeksi Boris Zhukov. Tässä tapahtumassa Zhukov pääsi haastamaan koko yleisön rakastaman patrioottisen mestarin Sgt. Slaughterin. Slaughter oli aloittanut uransa 1970-luvun alussa ensin varsin pienenä nimenä NWA:n alueellisissa promootioissa. Sotilaallisen hahmon haltuunsa ottanut Slaughter debytoi WWF:ssä vuonna 1980, jossa hän oli yksi promootion vihatuimmista nimistä. Vuoden vierailun jälkeen Slaughter siirtyi pariksi vuodeksi NWA:han, jossa hän kokosi oman ”armeijaporukkansa”. Slaughter palasi WWF:ään vuonna 1983 ja nousi yleisön suosioon vuonna 1984, kun hän alkoi puolustaa Yhdysvaltain kunniaa iranilaista Iron Sheikiä vastaan. Slaughterista tulikin koko WWF:n toiseksi rakastetuin painija heti Hulk Hoganin jälkeen, mutta vuoden 1985 alussa hän lähti firmasta ilmeisesti sen takia, ettei Vince McMahonilla ollut aikomuksia keskittyä häneen. Niinpä Slaughter loikkasi AWA:han, jossa häntä varten tehtiin jopa uusi mestaruus (America’s Championship), jonka Slaughter voitti pian debyyttinsä jälkeen Larry Zbyszkolta. Nyt Slaughterin kiusaajaksi oli noussut siis Amerikkaa vihaava neukku.

Eipä voisi väittää, että kumpikaan tämän ottelun osapuolista olisi tullut tunnetuksi varsinaisina painitaitureina. Se ikävä kyllä näkyi myös ottelun laadussa, jossa ei ollut liiaksi kehuttavaa. Hyvänä uutisena on tosin todettava, että ei tämä täysin katastrofaalinen tai edes aivan älyttömän huono ottelu ollut. Jälleen hattua on nostettava siitä, että ottelu oli rakennettu ihan loogisesti ja että (lopetusta lukuun ottamatta) ottelun buukkauksessa ei ollut mitään aivopieruja. Lisäksi Slaughter ja Zhukov tuntuivat oikeasti yrittävän parhaansa. Slaughter lensi yhdessä kohtaa komealla kaarella kehästä ulos, bleidasi myöhemmin kunnolla ja täräytti jopa hyppypotkun, jota en olisi koskaan kuvitellut näkeväni Slaughterilta. Eipä silti, painillisesti tässä ei mitään suurta taitavuutta tai eritystä osaamista ollut tarjolla, vaan ottelu oli pääasiassa aika kankeaa nyrkkien heiluttelua ja tappelua, joten heikolla lopetuksella kruunattuna tämä oli kehno ottelu.

* ½

Body Slam Match

Kamala vs. Jerry Blackwell

Koska amerikkalaiset painijat pystyivät 1980-luvulla esittämään helposti venäläisiä painijoita, luonnistui heiltä samalla tavalla myös ugandalaisten painijoiden esittäminen. 1970-luvun lopulla debyyttinsä tehnyt isokokoinen brawler Jim Harris oli rantautunut 1980-luvun alussa Tennesseehen CWA-promootioon. Siellä Jerry Lawler ja Jerry Jarrett keksivät hänelle ugandalaisen, kannibalia muistuttavan alkuasukashirviön hahmon. Harris suostui rooliin, ja hänen uudeksi nimeksi annettiin Kamala. 1980-luvun ensimmäisinä vuosina hän nousi vihatuksi ja kammotuksi painijaksi Yhdysvaltain keskiosien promootioissa. Vuonna 1984 hän siirtyi WWF:ään feudaamaan muun muassa André the Giantin kanssa, mutta vuonna 1985 hän lähti hetkeksi WWF:stä ja päätyi muun muassa painimaan tähän tapahtumaan. Hänen managerinaan nähtiin legendaarinen vihattu arabimanageri Sheik Adnan Al-Kassie. Jerry Blackwell puolestaan oli 1970-luvun lopulla debytoinut isokokoinen painija, joka paini suurimman osan urastaan AWA:ssa. Blackwell oli vuosien ajan paininut pahiksena nimenomaan Al-Kassien manageroitavana, mutta vuonna 1984 hänestä oli tullut yleisön suosikki, kun Al-Kassie kääntyi häntä vastaan. Sen jälkeen Blackwell oli feudannut useiden Al-Kassien manageroimien painijoiden kanssa. Tässä Body Slam -matsissa oli panoksena 10 000 dollarin sekki.

Ai että. 1980-luvun puolivälissä rakastettiin (ainakin muutamissa promootioissa) isoja miehiä ja isojen miesten rymistelyjä – ja mikäpäs sen parempaa kuin pistää kaksi isoa miestä rymistelemään kehään ja laittaa heille vieläpä kilpailu siitä, kumpi saa heitettyä toisen ensimmäisenä mattoon? WrestleManiasa nähtiin klassinen monen vuoden vihanpidon päättänyt André the Giantin ja Big John Studdin välinen taistelu. Tässä Kamalan ja Jerry ”Mr. Nobody” Blackwellin välisessä kohtaamisessa ei ollut aivan samanlaista taustatarinaa tai tunnesidettä, mutta lopputulos oli aika lailla samaa. Varsin kankeaa rymistelyä höystettynä muutamalla näyttävällä hetkellä: tässä Blackwell tarjoili pari ihan nättiä liikettä. Tässä nähtiin myös vähemmän hengähdystaukoja kuin Andrén ja Studdin ottelussa, mutta ei se oikeastaan tehnyt tästä paljon sen parempaa koitosta. Lopputulos: huono ottelu. Ei tätä enempää, kiitos.

*

AWA World Heavyweight Championship

Stan Hansen vs. Rick Martel (c)

Tämä ottelu oli siis oikeasti tapahtuman viimeinen matsi. Olihan kyseessä (AWA:n mielestä) AWA:n tapahtuma, joten pääottelun piti olla kamppailu AWA:n päämestaruudesta. WWE:n editoimassa versiossa kahden viimeisen ottelun järjestys oli kuitenkin käännetty – luojan kiitos. Palaan näihin syihin kohta.

Hallitseva mestari tähän otteluun tultaessa oli siis hieman alle 30-vuotias kanadalainen painija Rick Martel, joka oli aloittanut uransa nuorella iällä jo 1970-luvun alkupuolella mutta noussut tunnetuksi 1980-luvun alussa WWF:ssä. AWA:han Martel oli siirtynyt vuonna 1982, ja siellä hän oli nopeasti noussut maailmanmestaruuskuvioihin. Martelista tuli promootion päämestari, kun hän päihitti vuonna 1984 Jumbo Tsurutan. Vuoden 1985 aikana hän oli pitkään feudannut Stan Hansenin kanssa. Hansen oli legendaarinen teksasilainen cowboy-painija, joka oli aloittanut uransa 1970-luvun puolivälissä ja tullut ensin tunnetuksi WWWF:ssä feudistaan Bruno Sammartinon kanssa. Hansen oli kuitenkin yksiä ensimmäisiä amerikkalaisia painijoita, jotka siirtyivät täysipäiväisesti Japaniin. 1980-luvun alusta lähtien Hansen oli noussut todella vihatuksi gaijin-painijaksi (eli ulkomaalaiseksi painijaksi) Japanissa. Monen mielestä hän on koko Japanin painihistorian kovin ulkomaalaispainija. Vuonna 1985 Hansen palasi kuitenkin Yhdysvaltoihin ja tällä kertaa AWA:han, jossa hän pomppasi saman tien päämestaruuskuvioihin.

Höh, olipas todella suuri pettymys, millaiseen ratkaisuun tämän ottelun buukkauksessa oli päädytty. Kehässä oli kaksi legendaarista – ja vieläpä todella viihdyttävää – painijaa kamppailemassa promootion tärkeimmästä mestaruudesta. Mitä tekee AWA suurimmassa tapahtumassaan? Pistää kaverit rymistelemään pari minuuttia ympäri areenan aluetta ja lopettaa hommat aivan täysin kesken. Se on sääli, koska tässä olisi voinut olla oikeasti mahdollisuus todella kovatasoiseksi otteluksi, joka olisi voinut piristää tapahtuman varsin heikkoa tasoa. Nyt sitten ei kuitenkaan päätetty antaa tuota mahdollisuutta, koska olihan korttiin pitänyt saada kaiken kaikkiaan 13 ottelua, joista monet saivat vieläpä aivan liian paljon aikaa. Kaiken tämän jälkeen lopputuloksena oli varsin heikko ottelu, koska ei tässä oikeasti ehditty nähdä mitään sellaista, mitä olisi tarvittu parempiin arvosanoihin. Voin vain kuvitella, miten pahasti yleisö oli pettynyt, kun tämä rykäisy päätti illan.

* ½

NWA World Heavyweight Championship

Magnum T.A. vs. Ric Flair (c)

Huh huh. Kolmetoista ottelua yhdessä tapahtumassa. Vihdoin pääottelun aika. Tai siis ”pääottelun”.

NWA World Heavyweight -mestaruutta pitkään kantaneella Ric Flairilla oli tässä vaiheessa uraansa menossa ratkaiseva käänne. Flair oli ollut usean vuoden ajan yleisön rakastama uusi karismaattinen huipputähti, ”Nature Boy”. Flairin pitkään jatkunut feudi hänen kunnioittamansa kilpakumppanin Dusty Rhodesin kanssa oli kuitenkin johtanut siihen, että yleisö oli alkanut kääntyä häntä vastaan ja että hän oli alkanut käyttäytyä kehän ulkopuolella koko ajan ylimielisemmin ja kehässä koko ajan halpamaisemmin. Ratkaiseva käänne nähtiin Jim Crockett Promotionsissa syksyllä 1985, kun Flair mursi Rhodesin nilkan ilkeiden ystäviensä avulla. Tässäkin tapahtumassa Flair oli jo selvästi ottelun pahis, sillä hänen vastustajansa oli Magnum T.A, yksi koko aikakauden rakastetuimmista nousevista tähdistä.

1980-luvun alussa debytoinut miehekäs T.A. oli vasta noin 25-vuotias. Hänellä oli karismaa, painitaitoja ja mahtava ulkonäkö. Hänestä olisi luultavasti tullut yksi bisneksen suurimmista tähdistä ja todellinen legenda, mutta vain vuosi tästä tapahtumasta eteenpäin mies joutui dramaattiseen auto-onnetomuuteen, jossa hän halvaantui ja jonka seurauksena hän joutui eläköitymään lopullisesti painikehistä. Tässä vaiheessa Magnum T.A. – joka oli siis ottanut nimensä aikakauden hittisarja Magnum P.I:n tähden Tom Selleckin mukaan, koska he näyttivät toisiltaan – oli kuitenkin huikeassa nosteessa, ja moni uskoi, että hän voisi voittaa vyön Flairilta.

Ei ole yhtään liioittelua sanoa, että tämä ottelu pelasti tämän tapahtuman – tai oikeastaan sen, mitä pelastettavissa oli. Ilman tätä ottelua tämä olisi ollut heittämällä surkea ja samalla yksi surullisimmista katsomistani kokonaisuuksista. Nyt kuitenkin Ric Flair ja Magnum T.A. saatiin pelastamaan kaikki tällä huikealla kohtaamisellaan. Olen selvästi arvioinut tämän vieläpä vähän paremmaksi kuin suurin osa muista arvostelijoista. En tiedä, johtuiko se sitten siitä, että olin tässä vaiheessa niin helpottunut oikeasti kovatasoisesta ottelusta, vai ihan vain siitä, että minulle syttyi heti ottelun alussa palava ”man crush” Magnum T.A:han. Olipa syy mikä tahansa, niin tämä ottelu oli perkeleellisen kova – ja juuri tämän ottelun takia on niin sääli, että vain vuosi tämän jälkeen Magnum T.A. halvaantui eikä enää ikinä palannut painikehiin. Onneksi mies on kuitenkin yhä elossa, mutta tämä tekniikkapainin esimerkillinen mestariteos osoittaa sen, miten karismaattisen, taitavan ja monipuolisen nimen painimaailma menetti auto-onnettomuudessa vuonna 1986. Nämä molemmat painijat tiesivät, miten kertoa tarinaa. He tiesivät, miten myydä toistensa otteita. He tiesivät, miten jopa simppeleistä luovutusliikkeistä saa kiinnostavan näköisiä. He tiesivät, missä välissä sopi aina heittää joku isompi liike. Tässä ottelussa oli aika lailla kaikki tarvittava. Aivan mahtava mestaruusottelu.

* * * * ½

Kokonaisarvio SuperClashista: Aikamoinen sekamelska. Kolmetoista ottelua, kolme ja puoli tuntia. Suuri osa kamasta oli sellaista, jonka olisi aivan hyvin voinut jättää esittämättä. Jättiläismäinen stadioni näytti tosi autiolta, kun paikalla oli ”vain” 20 000 katsojaa. Muutenkin järjestelyt olivat osittain sekavat, eikä kaikkea potentiaalia tästä ”WWF:n haastajasta” todellakaan otettu irti. Se on harmi, koska mukana oli myös hyviä hetkiä. Kirkkain tähti oli tietenkin Flairin ja Magnum T.A:n huikea koitos, mutta kyllä mukaan mahtui pari muutakin hyvää hetkeä. Niiden ansiosta tämä on juuri ja juuri Kehno. WrestleManian kaltainen suuren tapahtuman tuntu tästä puuttui kokonaan.

Wikipedia: SuperClash 1985

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 3.5.2016.