Arvio: NXT TakeOver: London

Päivämäärä: 16.12.2015

Sijainti: Lontoo, Englanti (Wembley Arena)

Yleisömäärä: 10 079

Katso tapahtuma WWE Networkista!

Tunnelma tätä tapahtumaa kohtaan nousi kattoon jo elokuussa, kun WWE ilmoitti, että NXT tulisi järjestämään TakeOver-tapahtuman nimenomaan Lontoossa. Englantilaiset fanit suhtautuvat painiin intohimoisesti aina, ja koska NXT on jo valmiiksi sellainen brändi, johon suhtaudutaan intohimolla, luvassa oli sähköinen ilta. Matseja show’ssa nähtiin yhteensä viisi, joista kolmessa oli mestaruus panoksena.

P.S. Lontoossa oli myös Smarksiden jäseniä läsnä: Salomon, Kristian ja Juuso [+ ikioma rokkitähtemme Vince] olivat ne onnekkaat, jotka saivat seurata tätä tapahtumaa yleisöstä käsin. Kateellinen olen ja myönnän sen niin kuin Vesa-Matti Loiri konsanaan.

 

Singles Match

Asuka vs. Emma

Ilta käynnistyi Asukan ja Emman välisellä matsilla, mikä oli mielestäni hyvä ratkaisu (verrattuna esim. TLC:n matsijärjestykseen). Vaan vaikken tahtoisi olla ilonpilaaja, niin matsia itseään en pitänyt erityisen hyvänä. Syy piilee siinä, että ottelu oli yksinkertaisesti aivan liian tasaväkinen ja pitkä Asukan matsiksi.

Voi olla, että vika on vain asennoitumisessani, sillä näen Asukan pysäyttämättömänä taistelijana, jolle Emman kaltainen olento ei mahtaisi tasaväkisessä tappelussa yhtään mitään. Tuntui siksi väärältä nähdä Asukan joutuvan kamppailemaan Emmaa vastaan kynsin ja hampain liki varttitunnin verran. Olisin kyennyt painamaan tilanteen villaisella, jos Dana Brooke olisi edes sekaantunut otteluun aktiivisemmin ja jo alusta saakka, mutta niin ei tapahtunut.

Uskon, että myös yleisö oletti näkevänsä tässä erilaisen matsin. Lyhyt, tulinen lähtölaukaus olisi tehnyt illalle terää ja ollut todennäköisesti juuri sitä, mitä kansa tahtoi kokea. Asukan olisi siis pitänyt tuhota Emma aivan yksipuolisesti ja jo muutamassa minuutissa, jolloin ”Asuka’s gonna kill you!” -mantraa huutanut yleisö olisi saanut haluamansa.

Painillisesti matsi toki ajoi asiansa, mutta tarinan kannalta ottelu nähtiin väärässä paikassa ja väärään aikaan. Asuka ei kävellyt otteluun altavastaajana vaan tuhoajana, ja siksi tällainen tiukka taisto teki vain hallaa naisen momentumille. Toisaalta se kyllä sai Emman vaikuttamaan huomattavasti uskottavammalta ottelijalta kuin ennen, mutta mielestäni Asukan uhraus oli tässä silti virhe. Esimerkiksi se tulevaisuudessa orastava Asuka vastaan Nia Jax ei tule enää olemaan tulikuuma, sillä tiedämme nyt, ettei Asuka ole niin vaarallinen ja ylivoimainen masiina kuin kuvittelimme. Ylivoimainen Asuka vastaan pysäyttämätön Nia Jax olisi ollut todellinen vetonaula, josta saamme nyt laimennetun version.

P.S. Olenko ainoa, jonka mielestä nuo Naomilta varastetut pakarahyökkäykset eivät sovi Asukalle?

6/10

 

NXT Tag Team Championship

Enzo Amore & Colin Cassady vs. Scott Dawson & Dash Wilder (c)

Tämä matsi oli sen sijaan suunniteltu liki täydellisesti! Hieno vanhan koulukunnan ottelu, joka oli kuin aikamatka 1980-luvulle.

Parasta tässä oli kuitenkin yleisö, joka teki matsista ikimuistoisen. Erityisesti se The White Stripesin ”Seven Nation Army” -biisin tahtiin sovitettu Enzo Amore -laulu on juttu, jonka toivon leviävän myös Yhdysvaltain puolelle. Kerrassaan erinomainen yleisö loi otteluun ainutlaatuisen tunnelman ja sai katsojan asettumaan Enzon ja Cassin puolelle sataprosenttisesti. Dashia ja Dawsonia grillattiin niin, että teki itsekin mieli kotisohvalta käsin yhtyä huutoon: ”Who are ya?! Who are ya?! Who are ya?!”

Pakko ylistää yleisön lisäksi ottelun tarinaa. Dash ja Dawson muodostavat kaksikon, joka on yhtä ilkeä ja systemaattinen kuin The Brain Busters aikanaan. (Dawson itse asiassa näyttää pulisonkeineen hyvin paljon Arn Andersonilta, niin kuin yllä olevasta kuvasta huomaa.) Enzo ja Cass ovat puolestaan sydämellisiä sankareita, joiden voitto on samalla koko yleisön voitto. Dynamiikka oli toisin sanoen täydellinen, ja jokainen selätysyritys jännitti sen tähden toden teolla. Tilannetta auttoi myös se, ettei ottelu ollut ennalta arvattava. Oli vaikea sanoa, voittaisivatko Enzo ja Cass vihdoin mestaruuden vai jatkaisivatko Dash ja Dawson kauttaan kauemmin.

Vain se varsinainen kehätoiminta on syy, jonka vuoksi ottelu ei korkeampaa arvosanaa saa. Cass oli kyllä liekeissä paikoitellen, ja Dash ja Dawson hoitivat oman roolinsa mainiosti, mutta mitään erityisen kihelmöivää ei matsissa painillisesti nähty. Ihan viimeinen spotti oli tosin oikein näyttävä ja johti ansaitusti selätykseen – plussaa siitä. Olen kuitenkin varma, että esim. Jason Jordan ja Chad Gable tulevat painimaan Dashia ja Dawsonia vastaan huomattavasti paremman matsin kuin Enzo ja Cass, jotka eivät ikävä kyllä mitään varsinaisia kehävelhoja ole.

7/10

 

Singles Match

Apollo Crews vs. Baron Corbin

Mainitsin tästä jo jossain, mutta sanon sen taas: Baron Corbinin sisääntulo on huikea. Jotenkin tuo rankka musiikki yhdistettynä pilkkopimeään areenaan ja vihattuun mieheen vaan toimii täydellisesti. Myös Apollo Crewsin sisääntuloa on kehuttava, sillä miehen tunnari on mainio ja Apollo alusta saakka energinen ja intensiivinen. Jo pelkät sisääntulot siis kielivät paljon Baronin ja Apollon luonteenpiirteistä, mikä on ehdottomasti hieno juttu.

Lähestyin tätä ottelua illan villikorttina, sillä en oikein osannut odottaa, mitä Apollo ja Baron saisivat kehässä aikaan. Uskomukseni kuitenkin oli, että kaksikko tulisi salakavalasti ylittämään odotukseni, mutta lopulta fiilikseni olivat jokseenkin ristiriitaiset. Matsi kyllä oli oikein mukava ja menettelevä vanhan koulukunnan vääntö muttei missään nimessä minkään sortin klassikko. Vaan onko jokaisen ottelun edes oltava jokin kummallinen klassikko, vai voivatko jotkin matsit olla puhtaalla omallatunnolla tällaisia unohdettavia tapauksia?

Ottelusta jäi mieleeni oikeastaan vain kolme seikkaa: Apollon pudotus teräsportaille, hyvä lopputaistelu ja se, kuinka yleisö huusi: ”Fuck you, Corbin!” Yksi miinus NXT:ssä ja WWE:ssä ylipäätään on kuitenkin se, etteivät (ainakaan uudet) painijat saa tai raaski kommunikoida yleisön kanssa kunnolla. Esimerkiksi FCF:n tapahtumissa on ilo pyrkiä vaikuttamaan otteluiden kulkuun, kun painijat (kuten Valentine tai King Kong Karhula) kiinnittävät huomiota katsojien huutoihin ja saattavat improvisoida asioita lennosta. NXT:ssä matsit lienevät kuitenkin niin tarkasti hiottuja mm. aikamääreiden takia, etteivät painijat voi lypsää yleisön reaktioista kaikkea irti (paitsi tietysti niissä otteluissa, joita ei nauhoiteta). Tässäkin ottelussa olisi ollut erinomainen juttu, jos Corbin olisi provosoinut yleisöä vaikka viiden minuutin verran, jolloin kansa olisi solvannut häntä koko ajan vihaisemmin ja vihaisemmin – ja Apollon ensimmäinen hyökkäys räjäyttänyt pankin taivaan tuuliin.

Menettelevä koitos siis yhtä kaikki, muttei kyseessä kuitenkaan ollut mikään läpimurto-ottelu kummaltakaan painijalta. Corbin tosin vakuuttaa allekirjoittanutta alinomaa enemmän ja enemmän. Mies nousee vielä supertähdeksi, se on varma.

6/10

 

NXT Women’s Championship

Nia Jax vs. Bayley (c)

”Hey~! Hey, Bayley! I wanna know if you’ll be my girl!”

Tämä ottelu viimeistään sinetöi sen, että Bayley on ainutlaatuinen painija ja hahmo. Ensin hän otteli täydellisen matsin Sasha Banksia vastaan Brooklynissä, sitten erinomaisen revanssin Respectissä ja venyi nyt taas kerran mahtavaan suoritukseen. Tarina oli ehkä yksinkertainen, mutta mitä sitten. Se toimi – täydellisesti.

Sanon aina, että mielestäni tärkeintä painiottelussa on tarina. Tarinan jälkeen tulee tunnelma ja viimeisenä kehätoiminta. Tässä ottelussa se viimeinen eli kehätoiminta ei välttämättä ollut maailman parasta, mutta tunnelma ja tarina olivat kyllä jotain aivan ilmiömäistä. Milloin viimeksi WWE:ssä tai edes NXT:ssä on ollut asetelma, jossa intohimoinen ja tulinen yleisö on näin äänekkäästi sankarin puolella ja vastustaa pahista sataprosenttisesti? Milloin viimeksi yleisö on ollut näin yhtenäinen – ja vieläpä toivotulla tavalla eli niin, että nimenomaan babyface-painijaa rakastetaan?

Bayley on yksinkertaisesti hahmo, jota tahtoo kannustaa. Hän on sympaattinen, iloinen ja inhimillinen. Niinpä on se ja sama, tekeekö hän ottelussa yhden simppelin etuperinvoltin vai yhdeksän ällistyttävää kierrevolttia. Oleellisinta on, että Bayley saa kiedottua katsojat pikkusormensa ympärille jo pelkästään olemalla oma itsensä – ja kun yleisö on kiintynyt painijaan sellaisella tavalla, tarinaa voi kertoa jo vaikka ilmein ja elein.

Juuri sen vuoksi oli todella jännittävää ja samalla myös viihdyttävää seurata, kykenisikö Bayley selviytymään hirviömäisen Nia Jaxin käsittelystä. Ylivoimainen ja sydämetön Nia oli tässä erinomainen vastakohta heikommalle mutta valtavan sydämelliselle Bayleylle. Jokainen Nian selätyksistä pelotti, sillä tuntui surulliselta ajatella kaikkia niitä Bayleyn nuoria faneja, jotka katselivat sankarinsa ahdinkoa kauhuissaan. Bayley oli joutunut kokemaan ja kärsimään äärimmäisen paljon, että kykeni nousemaan mestariksi, ja nyt tuo pelottava Jax aikoisi murskata hänet kuin kirpun…

Huikea ottelu, josta Lontoon yleisö teki ikimuistoisen. Emme välttämättä enää koskaan kuule tuota lainaamaani Bayley-laulua (emme ainakaan näin äänekästä sellaista) NXT:ssä, joten nyt sen yhdistää vain ja ainoastaan tähän nimenomaiseen iltaan – ja vaikka laulu jäisi elämään, niin silloinkin sen yhdistäisi tähän, sillä tässä se syntyi. Tuntui niin hienolta nähdä Bayleyn taistelevan vastaan yleisön hoilatessa iloista lauluaan, ja toisaalta tuntui masokistisesti ajateltuna hyvältä, kun Jax jyräsi mestarin alleen ja yleisö lakkasi laulamasta. Uskomaton kokemus jo kotisohvalta käsin, joten voin vain kadehtien kuvitella, miltä matsin seuraaminen yleisön seassa tuntui.

9/10

 

NXT Championship

Samoa Joe vs. Finn Bálor (c)

Pakko todeta, että tässä tapahtumassa kävi ihan samalla tavalla kuin Brooklynin TakeOverissa – Bayley varasti show’n. Brooklynissä tilanne oli tosin vielä kehnompi, sillä siinä tapahtumassa Bálorin ottelun lopputulos oli kaiken lisäksi ennalta arvattava. Tässä sentään sai jännittää sitä, nousisiko Samoa Joe mestariksi, mutta fiilis oli silti laimea. Tiesin, etteivät Joe ja Bálor tulisi ylittämään Bayleyn ja Nia Jaxin matsia, ja olin myös oikeassa.

Ei tämä siis missään nimessä huono ottelu mielestäni ollut, mutta tarina ja tunnelma jäivät niin pahasti edellisen matsin varjoon, että ottelusta oli hankala innostua. Toisaalta tässä oli pelastavana tekijänä kehätoiminta, sillä Joe ja Bálor kykenevät väistämättä painimaan näyttävämmin kuin Nia ja Bayley. Kehätoiminta ei kuitenkaan noussut niin erityiselle tasolle, että matsi olisi vienyt minut mennessään. Muutama hieno lyönti, potku ja voltti kyllä nähtiin, mutta esim. se eräässä NXT-jaksossa nähty Samoa Joen ja Tommaso Ciampan taistelu oli mielestäni paljon parempi ja intensiivisempi tapaus.

Täytyy kuitenkin nostaa hattua matsin ratkaisusta, joka oli yllättäen täysin simppeli ja puhdas. Kyseessä oli yksinkertaisesti kahden painijan välinen kilpailu, joka päättyi tällä kerralla näin. Myös Bálorin sisääntuloa on pakko kehua, sillä se oli huikea. Pahasti on NXT-mestarin kausi yhtä kaikki jäänyt Bayleyn varjoon, mikä tosin johtunee osittain siitä, ettei Bálor päässyt puolustamaan mestaruuttaan TakeOver: Respectissä. Ehkä tilanne muuttuu ajan myötä, kun mm. Sami Zayn ja Hideo Itami nousevat ennemmin tai myöhemmin mestaruuskahinoihin mukaan.

7/10

---

Kokonaisuudessaan NXT TakeOver: London oli hieno ja uniikki kokemus, vaikka täytyy sanoa, että odotin show’lta ehkä liian paljon. Hurjan mässäilyn sijaan saimme painillisesti hyvin rauhallisen tapahtuman, joka maistui enemmän 1980-luvun Jim Crockett Promotionsilta kuin 2010-luvun Ring of Honorilta. Se on toisaalta vain hieno juttu, mutta samalla NXT:ssä kyllä toimisi myös se ROH-henkinen mättö, joka oli esim. Sami Zaynin ja Nevillen ilmiömäisissä matseissa läsnä. Luulen, että myös yleisö odotti alkuun räväkämpää menoa, kunnes hyväksyi illan tyylin ja asennoitui siihen hyvin – siitä kiitos Lontoolle. Pohjimmiltaan siis oikein hieno painitapahtuma, mutta osa sen huikeasta potentiaalista jäi nyt käyttämättä. Liikaa ei saa silti valittaa, sillä olihan tämä taas kerran mainio show NXT:ltä.

Tapahtuman arvosana: 8/10