Arvio: SummerSlam 1993
Päivämäärä: 30.8.1993
Sijainti: Auburn Hills, Michigan (The Palace of Auburn Hills)
Yleisömäärä: 23 954
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
WWF:n kesän päätapahtuma oli jälleen kerran SummerSlam, joka järjestettiin tänä vuonna Auburn Hilssissä, Michiganissa. Siinä missä WCW:ssä tapahtui jälleen uusia suunnanmuutoksia katsojalukujen parantamiseksi, WWF yritti edelleen jatkaa samalla reseptillä. Mitään merkittävää ei ollut muutettu, ja itse asiassa aivan viime viikkoina katsojaluvut sekä yleisömäärät olivat pitkästä aikaa alkaneet osoittaa hienoista toipumisen merkkiä. Ikävä kyllä toivo paremmasta oli tässä kohtaa kuitenkin vielä turhaa, koska uutta wrestling-buumia saatiin vielä odotella jokunen tovi ja sitä ennen WWF:llä oli edessään vielä monenlaisia ongelmia.
Siinä mielessä WWF oli kuitenkin nyt oikeasti uuden edessä, että hieman ennen SummerSlamia Hulk Hogan oli jättänyt WWF:n lopullisesti, ja samassa syssyssä joko lähtenyt tai lähtemäisillään olivat myös muun muassa Brutus Beefcake, Jimmy Hart, Gene Okerlund, Ted DiBiase, Jim Duggan ja joukko muita ”vanhan liiton” painijoita. WWF:n aikakausista puhuttaessa vuotta 1993 ja joskus nimenomaan tätä SummerSlamia pidetään niin sanotun ”New Generation” -aikakauden alkuna. Tuo ”New Generation Era” jatkuukin sitten aina Attitude Eran alkuun saakka.
Olen aina välillä myös näissä raporteissa lyhyesti päivittänyt tilannetta myös niiden promootioiden osalta, jotka eivät koskaan onnistuneet järjestämään ppv-tapahtumia. Kuten olen muutamaan kertaan kirjoittanutkin, territory-aikakauden loppuminen tiesi samalla lähes kaikkien NWA:n alaisten promootioiden kuolemista. Samalla loppunsa kokivat muun muassa aikoinaan suuruudesta nauttineet Mid-South Wrestling, WCCW ja AWA. Hetken aikaa painikentällä olikin paljon tyhjää, mutta nyt uusia promootioita oli alkanut nousta.
Yksi merkittävimmistä oli Memphisin alueelle syntynyt USWA, jota johtivat Jerry Lawler ja Jerry Jarrett ja joka teki nykyisin tiivistä yhteistyötä WWF:n kanssa. Toinen merkittävä oli kulttisuosiota nauttiva, Jim Cornetten vuonna 1991 perustama Smoky Mountain Wrestling. SMW oli tehnyt lyhyesti yhteistyötä WCW:n kanssa vuosien 1992-1993 taitteessa, mutta se oli nyt päättynyt, ja sen sijaan SMW oli aloittanut kesällä 1993 USWA:n tavoin yhteistyön WWF:n kanssa. Muita mainittavia promootioita olivat Herb Abramsin UWF (joka onnistui järjestämään yhden ppv:nkin) ja Joe Pedicinon GWF, mutta molemmat olivat vuonna 1993 todella pahoissa taloudellisissa ongelmissa ja pysyivät vaivoin pystyssä – eikä niiden toiminta jatkunutkaan enää kauaa. Sen sijaan Tod Gordonin perustama Eastern Championship Wrestling (ECW) oli alkanut saavuttaa Philadelphiassa koko ajan enemmän suosiota poikkeuksellisen rankoilla hardcore-otteluillaan, ja moni näki sillä valoisan tulevaisuuden. Aivan uusi promootio oli puolestaan WCW:stä lähteneiden Paul E. Dangerouslyn ja Jim Crockettin perustama World Wrestling Network, joka oli järjestänyt vasta yhden tapahtuman, mutta se oli heti kerännyt todella paljon huomiota ja kovia painijoita. WWN:n taru jäi kuitenkin lopulta hyvin lyhyeksi. Mainittavaa on myös, että meksikolainen lucha libre -promootio AAA oli noussut viime aikoina suureen suosioon erityisesti Kalifornian alueella, jossa se oli jo järjestänyt loppuunmyytyjä tapahtumia isommalle yleisölle kuin WWF tai WCW.
Se muista promootioista, siirrytään SummerSlamiin. Selostajinamme Vince McMahon ja Bobby Heenan. Jostain syystä McMahon oli korvannut selostamossa Rossin, mikä on outoa ottaen huomioon, että McMahon oli juuri luopunut WWF:n hallinnossa johtopaikastaan välttääkseen tulevia kohuja. Haastattelijoina Todd Pettengil ja mainosmiehenä tunnettu Joe Fowler, joka debytoi tässä tapahtumassa WWF:n haastattelijana muttei koskaan uudestaan enää esiintynyt ppv:ssä.
Singles Match
Ted DiBiase vs. Razor Ramon
Tämä ottelu jäi Ted DiBiasen viimeiseksi ppv-matsiksi. DiBiase palaisi kyllä WWF:ään jo vuonna 1994, mutta siinä vaiheessa hän oli joutunut eläköitymään kehistä pysyvien niska- ja selkävammojen vuoksi. SummerSlamin jälkeen DiBiase kuitenkin lähti WWF:stä ja lähti Japaniin, jossa hän paini AJPW:ssä aina loukkaantumiseensa saakka. Nyt edessä oli vielä ottelu Razor Ramonia vastaan. Ramon oli siis vihdoin kääntynyt faceksi kesän aikana, kuten fanit olivat toivoneet jo kuukausien ajan. Kaikki alkoi siitä, kun Ramon hävisi Raw’ssa ottelun uudelle pienikokoiselle tulokkaalle 1-2-3 Kidille, jota kukaan ei pitänyt minkäänlaisena uhkana. Ramon tietenkin raivostui tästä ja vaati uusintaottelua. Lopulta hän sai sen – ja hävisi jälleen. Tuolloin Ted DiBiase alkoi pilkata Ramonia ja tarjosi tälle muun muassa töitä vessansa siivoojana, koska Ramon ei ollut enää uskottava painija. Ramon ei tietenkään sulattanut tätä, vaan aiheutti DiBiaselle puolestaan tappion 1-2-3 Kidiä vastaan. Ramonin face-turn oli viimeistelty viimeistään siinä vaiheessa, kun hän aiheutti tappion toista jobberia vastaan myös IRS:lle, DiBiasen joukkuekaverille. Nyt DiBiase ja Ramon pääsivät selvittämään välinsä mies miestä vastaan.
Vähän pettymykseksi jäi tämä Ted DiBiasen viimeinen WWF-ppv-ottelu. Toisaalta se sopii teemaan, koska rehellisyyden nimissä suurin osa DiBiasen WWF-urasta oli tietynlaista pettymystä. Tätä ei pidä käsittää nyt väärin. Olen kyllä suuri DiBiasen fani, ja mielestäni hän on hoitanut roolinsa koko uransa ajan aivan mielettömästi, mutta ikävä kyllä vain hyvin harva DiBiasen ppv-otteluista oli millään tavalla ikimuistettavia tai erityisen hyviä. Ennemminkin ne olivat… ihan hyviä ja ok-kivoja. Juuri sellaisia kuin tämä. Ramon ja DiBiase liikkuivat kyllä mukavasti, väläyttivät pari oikein näyttävää liikettä ja hoitivat homman muutenkin kunniakkaasti alusta loppuun. Ottelun viihdyttävyyttä paransi myös molempien loistava karisma, minkä takia myös yleisö oli hyvin matsissa mukana. Silti kokonaisuutena tässä ei ollut oikeasti mitään erikoista tai kunnolla säväyttävää. Siksi tämä ottelu ei yllä edes hyvän ottelun tasolle, mikä on kyllä sääli.
* * ½
WWF Tag Team Championship
Steiner Brothers (c) vs. Heavenly Bodies
Kyllä, helvetti oli jäätynyt jälleen kerran, ja WWF oli onnistunut palkkaamaan taas yhden sellaisen nimen, jota moni ei olisi uskonut koskaan näkevänsä WWF:ssä. Tällä kertaa kyse oli Jim Cornettesta – vuosien ajan ensin MSW:ssä ja sitten JCP:ssä/WCW:ssä vaikuttaneesta huippumanagerista. Cornette oli siis lähtenyt WCW:stä huonoissa väleissä vuonna 1991, ja hän palasi firmaan lyhyesti vielä vuoden 1993 alussa, kun WCW ja Cornetten perustama promootio SMW alkoivat tehdä yhteistyötä. Tuo yhteistyö päättyi siihen, kun Bill Watts lähti WCW:stä, ja Cornette jatkoi oman promootionsa pyörittämistä. Kunnes kaikkien yllätykseksi kesällä 1993 Vince McMahon ja Jim Cornette tekivät samanlaisen yhteistyösopimuksen, jonka McMahon oli tehnyt muutamaa kuukautta aikaisemmin Jerry Jarrettin ja Jerry Lawlerin kanssa. SMW:stä tuli samanlainen WWF:n apupromootio kuin USWA:sta, ja tällä kertaa vielä todella poikkeuksellisella myönnytyksellä. Kun Jim Cornette saapui WWF:ään johtamansa Heavenly Bodies -joukkueen kanssa, selostajat oikeasti mainitsivat, että Cornette ja Heavenly Bodies olivat peräisin Smoky Mountain Wrestling -promootiosta. Toista wrestling-promootiota ei tiettävästi koskaan aikaisemmin ollut mainittu WWF:n lähetyksissä. Tom Prichardsin ja 1980-luvun puolivälissä uransa aloittaneen Jimmy Del Rayn muodostama Heavenly Bodies teki siis näyttävän debyytin WWF:ssä ja sai heti joukkuemestaruusottelun Steinereita vastaa. Steiner-veljekset olivat puolestaan voittaneet joukkuemestaruudet Money Inciltä kesän aikana house show’ssa. Tämä joukkuemestaruusottelu oli oikeasti täysin toissijainen syy Cornetten WWF-sopimukselle, palataan pääsyyhyn myöhemmin.
Hyvä joukkueottelu! Oli aikamoinen yllätys nähdä Jim Cornette WWF:n kehässä Heavenly Bodiesien kanssa, mutta tässä tapauksessa yllätys oli onneksi pelkästään positiivinen. Prichard on tasaisen varma suorittaja, ja Jimmy Del Ray yllätti tässä ottelussa todella positiivisesti muutamalla näyttävällä high flying -liikkeellä. Ensin Del Ray tempaisi Senton-tyylisen liikkeen apronilta ulos kehästä Rick Steinerin päälle ja vähän myöhemmin tyylipuhtaan Moonsault-spotin seisovan joukkuekaverinsa päälle. Steinerit olivat tietenkin omia varmoja itsejään, jälleen liekeissä. Vaikka suurin Steiner-hype alkoi ehkä miesten tämän WWF-runin aikana kuollakin, olivat he edelleen pirun viihdyttäviä kehässä, ja Suplexit olivat edelleen hienoja, vaikka ne aika samalta joka kerta näyttivätkin. Kokonaisuutena siis hyvä ja mallikkaasti toiminut mestaruusottelu, joka olisi voinut olla ehkä vielä parempikin, jos aikaa olisi ollut enemmän.
* * *
WWF Intercontinental Championship
Shawn Michaels (c) vs. Mr. Perfect
Tämä ottelu jäi Mr. Perfectin viimeiseksi WWF-ppv-otteluksi lähes kymmeneen vuoteen: seuraava (ja samalla viimeinen) olisi edessä vasta vuonna 2002. Perfect kyllä esiintyisi WWF:n ppv:eissä vielä parin seuraavankin vuoden ajan, mutta hänen uransa WWF:ssä oli tästä eteenpäin hyvin katkonainen. Perfectin selkävaivat eivät olleet parantuneet toivotusti, ja hän alkoi näihin aikoihin olla jo aika huonossa kunnossa. Niinpä hän jäi yllättäen pois marraskuussa 1993, mutta palaisi kyllä vielä pariin otteeseen näihin arvosteluihin – vaikkeikaan enää painikehään. Tämä Perfectin ja Michaelsin feud oli ollut käynnissä käytännössä WrestleMania IX:stä lähtien. Tuolloin Shawn Michaels oli hyökännyt yllättäen backstagella Perfectin kimppuun, kun tämä oli yrittänyt ottelunsa jälkeen jatkaa välienselvittelyä Lex Lugerin kanssa. Lopulta Perfect oli aiheuttanut Michaelsille IC-mestaruustappion ottelussa Marty Jannettya vastaan, mutta Michaels oli onnistunut voittamaan vyön takaisin henkivartijansa Dieselin avustuksella. Nyt vihdoin Perfect ja Michaels pääsivät kohtaamaan toisensa mestaruudesta, ja tätä ottelua oli etukäteen hehkutettu ”yhtenä IC-mestaruushistorian parhaista ottelupareista”.
Voi perse. Mikä WWF:ää oikein vaivaa? Antakaa näille miehille 20 minuuttia ja antakaa heidän tehdä mitä he haluavat ilman idioottimaista lopetusbuukkausta, ja teillä on käsissänne MOTYC. Ai ei kiinnosta? Okei, selvä homma. Siinä tapauksessa toki pistäkää nämä kaksi painimaan noin 10 minuuttia kestävä ottelu, joka päättyy vielä aivan idioottimaisella tavalla. Sitähän tämä yleisö toivoo! Aaargh. En pääse yli. Mr. Perfect ja Shawn Michaels 1 on 1 -ottelussa ppv:ssä painimassa IC-mestaruudesta, ja WWF onnistuu bukkauksellaan oikeasti sössimään tämän sillä tavalla, että tästä ei tule huippuottelua. En tiedä, mitä sanoa. Ei varmaan pitäisi sanoa mitään. Hatunnosto tietenkin Perfectille ja Michaesille, jotka tekivät töitä saadakseen tästä ottelusta aikaan niin hyvän kuin näissä olosuhteissa oli mahdollista. Ikävä kyllä se ei riitä kamalan pitkälle, kun täysin kesken jääneen matsin fiilistä pilaa vielä entisestään kamala buukkaus. Toki on totta, että sen enempää Perfect kuin Michaelskaan eivät olleet tämän ottelun aikana parhaassa kunnossa (Perfect loukkaantumisen vuoksi, Michaels henkilökohtaisten ongelmien vuoksi), mutta silti. Kiitos vain unelmaottelun pilaamisesta, WWF.
* * *
Singles Match
IRS vs. 1-2-3 Kid
Nuori 1-2-3 Kid oli jo pariin kertaan mainittu näissä arvioissa, ja nyt oli vihdoin Kidin oman ppv-debyytin aika. Kid oli siis tietenkin Sean Waltman, tulevaa X-Pac, joka tässä vaiheessa uraansa näytti vielä aika erilaiselta kuin myöhemmin. Waltman oli aloittanut uransa 1980-luvun lopussa, ja nopeasti debyyttinsä jälkeen hän oli alkanut kerätä alueellisissa promootioissa mainetta poikkeuksellisen nopealla liikkumisellaan ja hämmästyttävillä liikkeillään. Erityisesti hänen ottelunsa toisen lupaavan ja pienikokoisen painijan Jerry Lynnin kanssa olivat jääneet mieleen. Lopulta Waltman sai tryoutin WWF:stä vuoden 1993 alussa, ja ehkä joidenkin yllätykseksi hän myös sai sopimuksen. Waltmanista tehtiin aluksi jobberi, joka hävisi jokaiselle vastustajalle helposti. Samalla hänessä oli kuitenkin jotain poikkeuksellisen sympaattista pienikokoisuutensa vuoksi. Vähitellen 1-2-3 Kid alkoi nousta yleisön suosioon – viimeistään napattua jättimäisen yllätysvoiton Razor Ramonista. Sittemin Kid oli napannut pari muutakin yllätysvoittoa, yhden IRS:n hyvästä ystävästä Ted DiBiasesta. Nyt IRS päätti näyttää DiBiasen puolesta, että Kidistä ei oikeasti olisi yhtään mihinkään.
Kaipa tämä ottelu oli jopa jonkinlainen positiivinen yllätys, koska odotin etukäteen, että tämä olisi ollut ihan puhdas squash, mutta tästä syntyi kuitenkin tv-ottelutasoinen ihan kiva ottelu. Ei tätä IRS:n ja 1-2-3 Kidin ottelua nyt voi liikaa kehua, mutta tällaisena välipalaotteluna tämä hoiti roolinsa kuitenkin aivan moittettomasti. Erityisesti nuoren Sean Waltmanin meininkiä oli kyllä todella ilahduttavaa katsoa. Kid liikkui kehässä pirun hyvin, oli todella pienestä koostaan huolimatta paikoitellen jopa ihan uskottavan näköinen ja väläytti kieltämättä muutaman oikein hienon liikkeen. Lisäksi Kid myi kaikki IRS:n liikkeet kunniakkaan uskottavasti, mikä oli hyvä, koska IRS itse oli tässä ottelussa jotenkin todella väsyneen oloinen. Ei todellakaan erityisen hyvässä kunnossa. Kokonaisuutena siis ihan kiva tv-ottelutasoinen matsi, mutta se siitä.
* *
Singles Match
Bret Hart vs. Doink The Clown
Ei, Bret Hartin ei pitänyt alun perin painia SummerSlamissa Doink The Clownia vastaan. Sen sijaan Hartin vastustajaksi oli buukattu Jerry ”The King” Lawler – mies, jonka kanssa Hart oli feudannut koko kesän 1993. Hartin ja Lawlerin välienselvittely olikin yksi koko WWF:n kesän 1993 suurimmista juonikuvioista. Kaikki alkoi King of the Ringissä, kun Hart voitti KOTR-turnauksen ja kruunattiin WWF:n kuninkaaksi. Tuolloin paikalle ilmestyi Lawler, joka oli raivoissaan siitä, että Hart varastaisi hänen tittelinsä. Niinpä Lawler pieksi Hartin ja jätti hänet maahan makaamaan. Hart tietenkin janosi kostoa, ja seuraavien viikkojen ja kuukausien ajan Hart sekä Lawler olivat jatkuvasti toistensa kimpussa. SummerSlamiin buukattiin ottelu, jonka voittaja olisi ”WWF:n virallinen kuningas”. Tämän ottelun ringsidelle Hartia saapuivat kannustamaan hänen veljensä Owen ja Bruce. Mutta! Sitten Jerry Lawler saapui paikalle kävelysauvoissa ja ilmoitti, ettei hän olisikaan kykeneväinen painimaan. Sen sijaan hän oli hankkinut itselleen tuuraajaan, Doink The Clownin. Ja niin Hart joutui tyytymään Doinkiin Lawlerin sijaan. Tämä muuten jäi myös alkuperäisen Doinkin eli Matt Bornen viimeiseksi WWF-ppv-esiintymiseksi. Bornen ura sai tylyn lopun alkusyksystä, kun Borne ajautui jälleen huumeongelmiin. Doink sen sijaan ei enää kadonnut mihinkään WWF:stä, vaan hahmolle etsittiin uusi esittäjä. Minulle (ja monille muille) Borne oli kuitenkin ainoa oikea Doink, joten tämä oli siinä mielessä yhden aikakauden päätös. Bornea ei näissä arvioissa enää nähtäisi.
Tämä ja seuraava ottelu ovat tavallaan yhtä kokonaisuutta, mutta arvostelen ne silti nyt erillisinä suorituksina. Tämä Hartin ja Doinkin ottelu ei oikeastaan ollut millään tavalla kovin erikoinen, eikä kukaan varmaan sellaista odottanutkaan. Tv-show’hun tämä ottelu olisi ollut juuri täydellinen, mutta nyt oli kyse ppv-ottelusta, ja tämän aikana ei vielä voinut edes olla varma, pääseekö kukaan todella näkemään sitä Hart vs. Lawler -ottelua, jota on oikeasti odotettu. Niinpä koko matsin ajan oli vähän sellainen ”äh”-fiilis. Doink kyllä hoiti jälleen heel-roolinsa kunnioitettavan hienosti ja toi otteluun omalla tavallaan jopa sopivaa huumoria. Lisäksi on jälleen todettava, että Doink osasi myös oikeasti painia, joten yhdessä Hartin kanssa he saivat kyllä aikaan ihan katsottavan ottelun. Lopulta ottelu päättyi kuitenkin Jerry Lawlerin sekaantumiseen, ja sen jälkeen jatko olikin aika selvää. Otteluna tämä oli sellainen ihan kiva tv-ottelumatsi, mutta ei muuta.
* *
Singles Match
Bret Hart vs. Jerry Lawler
Hetkinen! Eikö Jerry Lawler ollutkaan oikeasti loukkaantunut? No ei tietenkään ollut, vaan loukkaantuneen esittäminen oli vain osa hänen juontaan. Kesken Hartin ja Doinkin ottelun Lawler siis nousi kehään ja löi kainalosauvallaan Hartia selkään. Sen jälkeen Lawler yritti päästä pakoon paikalta, mutta WWF:n presidentti Jack Tunney esti hänen pakomatkansa ja ilmoitti sen sijaan, että Lawlerin olisi painittava Hartia vastaan sovitusti tänään, koska Lawler oli selvästikin täysin painikuntoinen.
Sitten oli vuorossa se varsinainen ottelu, jota oli etukäteen odotettu. Ja kuten jokaisessa Hartin ja Lawlerin ottelussa, tässäkin suurin ongelma oli juuri se, että otteluiden painillinen anti ei vain ollut mitään sellaista, mitä olisi voinut jotenkin suuresti hehkuttaa. Ei näissä matseissa ollut mitään dramaattisesti vikana, eivätkä nämä millään tavalla olleet huonoja otteluita, mutta lähinnä nämä olivat sellaisia… ok:ita. Hartin ja Lawlerin painilliset kemiat eivät ehkä sitten vain kohdanneet oikein. Ehkä Lawler oli vain näiden otteluiden aikana jo liian vanha. Ehkä Hart ei vain osannut yrittää sopivalla tavalla Lawlerin kanssa, joka oli painijana hyvin erilainen kuin hän itse. Mikä ikinä olikaan syy, matsit olivat parhaimmillaankin vain hieman keskinkertaista parempia. Tämä ottelu saa sentään lisäpisteitä mahtavasta tunnelmastaan. Hartin ja Lawlerin viha oikeasti välittyi matsissa hienosti, ja ottelun aikana kerrottiin loistava tarina. Erityisesti pidin kuitenkin ottelun lopetuksesta ja siitä, kuinka ottelun jälkeen Hart vain jatkoi Lawlerin kiduttamista, kunnes kymmenet WWF:n työntekijät puuttuivat tilanteeseen. Erityisesti rakastan loppukuvaa Lawlerista, joka kärrätään pois paikalta paareilla ja joka nostaa vielä keskisormensa pystyyn ennen takahuoneisiin katoamista. Silti tunnelmakaan ei nosta tätä matsia ihan hyvää paremmaksi. Moni muu arvostelija on kanssani eri mieltä, tiedän. Minulle tämä feud ei ole vain koskaan ollut niin iso juttu kuin muille.
* * ½
Singles Match
Marty Jannetty vs. Ludvig Borga
Sitten oli SE hetki, jotka me kaikki olemme odottaneet. Hetki, jonka amerikkalaisarvostelijat ohittavat aivan liian nopeasti. Suomalaisen Ludvig Borgan, Tony Halmeen, WWF-ppv-debyytti. Kyllä, tämä oli historian ensimmäinen kerta, kun suomalainen painija esiintyi WWF:n ppv:ssä ja nousi siellä painikehään. Kyse ei tosiaan ole mistään pikkujutusta. Kuvitelkaapa tänä päivänä joku suomalainen painimaan WWE:ssä. Niinpä! Erityisen merkittävää oli se, että Borga ei tosiaan ollut mikään pikkutekijä. NJPW:stä WWF:ään kaapattu mörssäri oli debytoinut WWF:ssä heinäkuun lopussa, ja siitä lähtien hän oli ollut voittamaton. Lisäksi Borga oli pitänyt monia promoja, joissa hän huonolla englannilla kertoi vihaavansa Yhdysvaltoja ja korosti kaikkia sen epäkohtia, kuten korruptiota ja saasteisuutta. Nyt Borga sai ppv-debyytissä vastaansa Marty Jannettyn, joka oli ollut aikamoisessa syöksykierteessä siitä lähtien, kun oli hävinnyt IC-mestaruuden takaisin Shawn Michaelsille.
Kun arvioin Tony Halmeen ja Ron Simmonsin ottelua WCW/NJPW Supershow’ssa, totesin ettei tuohon arvosanaan tule edes mitään Suomi-lisää. Mutta nyt! Nyt kehässä ei ollut mikään satunnainen Japanissa uraa tehnyt ja varsin tylsältä vaikuttanut ”Touni Holm”. Nyt kehässä oli jumalauta Ludvig Borga, jokaisen suomalaisen showpainifanin märkä päiväuni! Suomalainen monsteri, jonka koko gimmick pohjautuu siihen, että hän on Amerikkaa vihaava SUOMALAINEN monsteri. Aivan loistavaa. Ja ihan pelkästään tuon hahmon takia tuo ottelu ansaitsee ylimääräisen puolikkaan. Muutenhan tämä on aika perus-squash, vaikkakin aika pitkä sellainen. Lisäksi on annettava kehuja Marty Jannettylle siitä, että hän hoiti oman osansa tässä erittäin hyvin. Jannetty liikkui hyvin, myi Borgan liikkeet hyvin ja täräytti pari pirun kovaa Superkickiä. Borga oli sitten Borga. No-sellasi, dominoi, täräytti power-liikkeitä. Mitä muuta kukaan saattoi odottaa? Kyllä minä tästä sairaalla tavalla nautin, ei voi mitään.
* ½
Rest In Peace Match
Giant Gonzales vs. The Undertaker
Voi hyvä luoja sentään. WWF oli aivan oikeasti onnistunut venyttämään tämän Giant Gonzalesin ja Undertakerin välisen feudin lähes koko vuoden 1993 mittaiseksi. Tämän kamalan feudin. WrestleManissa näiden mörköjen yhteenotto oli siis päättynyt siihen, kun Gonzales huumasi Undertakerin koloroformilla ja hänet diskattiin sen takia. Ottelun jälkeen Taker kyyditettiin ensin paareilla backstagelle, mutta sitten hän kuitenkin vielä palasi. No, kevään aikana Gonzalesin manageri Harvey Whippleman oli tuonut uudeksi suojatikseen myös Mr. Hughesin, joka oli kaapannut Undertakerin uurnan. Hughes oli kuitenkin lähtenyt WWF:stä jo ennen SummerSlamia, joten Takerin kohtaloksi jäi painia uudestaan Gonzalesta vastaan. Jostain syystä Takerin manageri Paul Bearer oli myös kadonnut kesän aikana (ehkä Whippleman ja Gonzales olivat jotenkin osallisena tähän – en ole oikeasti niin kiinnostanut tästä feudista että jaksaisin selvittää), joten Undertaker saapui nyt tähän otteluun aivan yksin. Ai niin, ”Mikä on Rest In Peace Match?”, saatatte kysyä. Vastaus: No DQ -ottelu. Hienolla nimellä. Lisäksi tämä jäi Giant Gonzalesin viimeiseksi ppv-otteluksi ikinä. Ihanaa.
Hyvää: Tämä oli aivan hitusen parempi kuin WrestleManian ottelu näiden kahden välillä (vaikka monet väittävät tätä muka vielä huonommaksi). Huonoa: Tämä oli edelleen ottelu näiden kahden välillä. En usko, että maailmankaikkeudessa on sellaista todellisuutta, jossa Undertakerin ja Giant Gonzalesin välinen ottelu voisi olla millään tavalla nautinnollinen. DUDilta tämän pelasti vain se, että Undertaker oli sentään valmis ottamaan vähän bumppia: Taker otti ensin vastaan Gonzalesin tuoliniskun ja lensi sen jälkeen oikeasti rajusti teräsportaita päin. Lisäpisteitä ottelu saa myös kaikessa naurettavuudessaan jopa ihan hupaisasta ”Paul Bearerin paluusta kuoleman porteilta auttamaan Undertakeria”. Niin ja onneksi tämä oli sentään aika lyhyt ja onneksi tämä lopetettiin puhtaasti niin, etteivät nämä kaksi varmasti enää ikinä kohtaa toisiaan. Onneksi tämä oli myös viimeinen kerta, kun Giant Gonzales tai El Gigante ikinä esiintyi ppv:ssä. Kiitos. Näkemiin.
½
Six Man Tag Team Match
Smoking Gunns & Tatanka vs. Headshrinkers & Bam Bam Bigelow
Vielä yksi ottelu ennen Main Eventiä. Bam Bam Bigelow ja Tatanka olivat feudanneet suurimman osan keväästä ja kesästä, ja nyt he vihdoin pääsivät kohtaamaan toisensa ppv-ottelussa. Niin merkittävänä WWF ei kuitenkaan pitänyt mörssärimäisen Bigelowin ja edelleen voittamattoman Tatankan feudia, että he olisivat saaneet singles-ottelun ppv:ssä. Sen sijaan otteluun lisättiin myös Smoking Gunns ja Headshrinkers, joilla oli ilmeisesti jonkinlaista feudia toistensa kanssa. Meltzerin mukaan Headshrinkersin piti alun perin haastaa Steinerit joukkuemestaruuksista SummerSlamissa, mutta suunnitelmat muutettiin, kun Fatu loukkaantui. Ilmeisesti ei kovin vakavasti, koska hän oli normaalisti kuitenkin mukana tässä ottelussa.
Illan ensimmäinen oikea positiivinen yllätys. Odotin että tämä olisi ollut vähän väsähtänyt, tylsä ja mitäänsanomaton mäiskintä, mutta niin vain matsi pääsi yllättämään ilahduttavasti! Oikeastaan kaikki kuusi näyttivät ottelun aikana hyvältä. Tatanka oli jälleen hyvä, Bigelow oli loistava monsteri, Headshrinkersiy jakelivat pirun tiukkoja potkuja ja Gunnsit liikkuivat hämmästyttävän vauhdikkaasti. Ottelu oli myös rakenneltu hyvin, eikä tuntunut liian tylsältä. Tykkäsin myös lopetuksesta ja erityisesti Triple Headbutt -spotista. Hyvä!
* * *
WWF Championship
Yokozuna (c) vs. Lex Luger
Ja vihdoin illan Main Event, jota WWF oli rakennellut kuumeisesti koko kesän. Aika paljon rakentelua tämä ottelu vaatikin, koska King of the Ringin jälkeen WWF oli aivan kamalassa tilanteessa. Paluunsa tehnyt firman ykköstähti Hulk Hogan ei suostunut häviämään uudeksi ykköstähdeksi kaavaillulle Bret Hartille SummerSlamin pääotteluksi kaavaillussa mestaruusottelussa, joten Hogan pistettiin häviämään vyönsä jo KOTRissa, koska hän ei esiintyisi SummerSlamissa enää ollenkaan. WWF oli siis menettänyt koko bisneksen suurimman nimen, eikä heillä ollut käytännössä ketään uutta tilalle. Bret Hartia ei voitu nostaa takaisin taistelemaan Yokozunaa vastaan, koska hän oli juuri hävinnyt Yokozunalle WrestleManissa. Ketään muuta ei ollut tarjolla. Mitä tehdä? Oli vain yksi epätoivoinen ratkaisu: kääntää kuukausien ajan heelinä rakenneltu Lex Luger täysin puskista faceksi ja nostaa hänet hetkessä koko firman ykköstähdeksi. Miten se voisi onnistua? No amerikkalaisen patriotismin avulla tietenkin.
Heti KOTRin jälkeen edessä oli USA:n itsenäisyyspäivä, jolloin Yokozuna järjesti ”Body Slam Challengen” tarjoamalla hurjan köntin rahaa kenelle tahansa, kuka pystyisi iskemään hänelle Body Slamin. Kukaan ei pystynyt. Kukaan, kunnes Amerikan väreihin pukeutunut Lex Luger saapui paikalle, nousi Yokozunaa vastaan ja iski hänelle Body Slamin. Tällä yhdellä tempulla Lugerista oli tullut USA:n kansallissankari ja face. Käytännössä Lugerille annettiin siis tismalleen sama gimmick, joka Hulk Hoganilla oli ollut: Luger oli nyt uusi ”Real American”, kaikkien amerikkalaisten puolesta ilkeää japanilaista muukalaista vastaan taisteleva lihaskimppu. Lugerin face-turn toimi jopa kohtuullisen hyvin, mutta WWF joutui pakottamaan sitä todella kovaa. Luger lähti nimittäin oikeasti kiertämään maata häntä varten tehdyllä ”Lex Express” -nimisellä bussilla, ja pari kuukautta kestäneen kiertueen aikana hän tapasi faneja ympäri USA:ta. Kiertueen kayfabe-idea oli se, että Luger keräsi allekirjoituksia vaatimukseensa saada kohdata Yokozuna SummerSlamissa mestaruudesta, koska Yokozunan uudeksi amerikkalaiseksi edustajaksi palkattu Jim Cornette oli kieltäytynyt Lugerin haasteesta Yokozunan puolesta. Tämä rooli oli siis se, mihin Cornette haluttiin oikeasti WWF:ään tuoda: Yokozunalle haluttiin hyvin englanniksi promottava ja uskottava manageri, ja siinä roolissa Mr. Fuji ei toiminut. Niinpä Cornette nousi Yokozunan edustajaksi ja samalla ME-kuvioihin. Lopulta Luger oli kerännyt tarpeeksi nimiä, ja Jack Tunney buukkasi mestaruusottelun näiden miesten välille SummerSlamiin. Oli kuitenkin yksi ehto: tämä jäisi ainoaksi mestaruusotteluksi, jonka Luger saisi.
Mitä ihmeellistä perseilyä, WWF? En tule koskaan – koskaan – ymmärtämään tämän ottelun lopetusta ja sen jälkeisiä meininkejä. Miten kukaan missään milloinkaan ajatteli, että on hyvä idea lopettaa tämä SummerSlamin Main Event tällä tavalla ja että sen lopetuksen jälkeen voidaan järjestää jotkut voitonjuhlat, vaikka mitään oikeaa syytä ei ole? Selitän tarkemmin lopetuksesta vielä tässä alla spoilereissa. Muuten ottelu oli, pakko myöntää, jopa hieman parempi kuin olin odottanut. Jo ennen ottelun alkua näki, että tapahtumalla on aikaa vielä vaikka kuinka, ja pitkä ottelu Lugerin ja Yokozunan välillä pelotti aika paljon. Niinpä siihen nähden nämä kaksi tekivät kyllä ihan oikeasti parhaansa. Molemmat yrittivät kunnolla, tekivät perhanasti töitä, paiskoivat toisiaan muutamilla näyttävillä liikkeillä ja jopa myivät kohtuullisesti toistensa liikkeitä. Toki mukana oli sitten restholdeja, no-sellausta ja toki muutenkin matsi oli osaksi juuri sitä kankeaa brawlausta mitä näiltä kahdelta saattoi vain odottaa. Silti matsi ei ärsyttänyt mitenkään älyttömästi ennen lopetusta. Tunnelmakin oli hyvä, ja Luger tuntui ihan oikeasti yrittävän kaikkensa, kun oli nyt saanut tämän Main Event -spotin. Yokozuna veti pari hienoa heittoa, ja olihan se Lugerin Body Slam Yokozunalle ihan nätti. Kokonaisuutena tämä oli siis voinut olla jopa Yokozuna-Hoganin tasoinen ihan jees mestaruusottelu (eli paljon odottamaani parempi), mutta surkea lopetus laskee arvosanaa.
* *
Vielä lopetuksesta:
Ottelu päättyi siis siihen, kun Lex Luger iski Yokozunalle Forearm Smashinsa, minkä jälkeen Yokozuna kierähti iskun voimasta ulos kehästä. Tuomari alkoi laskea Yokozunaa ulos, ja Luger tiputti samalla apronille nousseen Jim Cornetten maahan. Sitten tuomari laski kymmeneen saakka, eikä Luger tehnyt mitään. Kehäkello soi, Luger julistettiin voittajaksi, ilmapallot alkoivat tippua kehään ja kehä täyttyi painijoista, jotka juhlivat isänmaallisen Lugerin voittoa. Hienoa… PAITSI ETTÄ LUGER EI OLLUT OIKEASTI VOITTANUT MESTARUUTTA! Luger voitti ottelun uloslaskulla, jolloin Yokozuna säilytti mestaruuden! Ihan samoin kuin aina normaalisti, jolloin voittaja ei todellakaan juhli voittoaan, koska ei ole saavuttanut sitä, mitä halusi: mestaruuden. Nyt Lugeria juhlittiin kuitenkin kehässä sankarina, eikä kehäkuulutukessa mainittu ollenkaan sitä, että Luger ei ollut mestari. Selostamossa Bobby Heenan mainitsi sen lyhyesti, mutta aivan sivulauseessa. Sen sijaan tapahtuman päätteeksi alkoi pyöriä minuuttien mittainen Lugeria hypettävä video. Tämä oli oikeasti niin pahaa kusetusta, että en ole vastaavaa nähnyt. WWF tahtoi jättää faneille olon, että tapahtuma oli päättynyt toivotusti – antamatta kuitenkaan sitä oikeasti toivottua lopetusta. Miksikö WWF sitten toimi näin? Siksi, että WWF halusi venyttää Yokozunan ja Lugerin feudia aina WrestleMania X:ään saakka ja antaa vasta siellä Lugerille sen toivotun huipennuksen. No, palaamme tuohon suunnitelmaan ja sen onnistumiseen vielä myöhemmin.
Olen hämmästynyt siitä, kuinka siedettäviä arvioita tämä tapahtuma on saanut monilta arvostelijoilta verrattuna muihin tämän aikakauden tapahtumiin. Tämä ei ole monienkaan mielestä ollut yhtään niin huono tapahtuma kuin jotkut muut 1990-luvun surkeat tapahtumat. Miten ihmeessä? Minun silmissäni tämä menee aivan samaan kastiin esimerkiksi The Great American Bash 1991:n kanssa. Tässä tapahtumassa ei ollut YHTÄÄN YLI KOLMEN TÄHDEN OTTELUA. EI YHTÄÄN. Ja VAIN KOLME OTTELUA KYMMENESTÄ ylsi edes kolmeen tähteen. Sitten oli kasa täysin yhdentekevää paskaa, useita pettymyksiä, surkeita lopetuksia, aivan hirvittävä Gonzales vs. Undertaker… Ei, tämä oli aivan kamala tapahtuma ja sai todellakin toivomaan, että uusi hyvä aika alkaisi pian. Tämä oli Surkeaa.
Wikipedia: WWF SummerSlam 1993
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 15.4.2018
No Comment