Arvio: WCW Great American Bash 1997

Sijainti: Moline, Illinois (The MARK of Quad Cities)

Päivämäärä: 15.6.1997

Yleisömäärä: 9 613

Katso tapahtuma WWE Networkista!

WWE:n aikainen Great American Bash muistettiin lähinnä siitä, kuinka jotenkin kummassa tuo PPV onnistui vuosi toisensa jälkeen olemaan aina se kaikkein kehnoin ja epäonnistunein maksulähetys vuoden aikana. Lopulta koko tapahtuma sitten jätettiin rauhaan – ehkä ihan hyvä niin. Kauan ennen Great American Bashin muiston töhrimistä oli tämä PPV vuosittainen tapahtuma WCW:ssä ja kuului WCW:n vuoden suurimpiin maksulähetyksiin ollen kesän suurin tapahtuma. Great American Bashilla oli perinteitä, ja toisinaan se onnistui jopa olemaan oikein viihdyttävä tapahtuma. Tätä yritti myös vuoden 1997 Great American Bash, jota olivat selostamassa jälleen kerran Tony Schiavone, Bobby ”The Brain” Heenan ja Dusty Rhodes. Apureinaan heillä olivat ”The Professor” Mike Tenay (kevytsarjalaisten ottelussa) ja Lee Marshall (naisten ottelussa).

Respect Match

Psychosis vs. Ultimate Dragon

Kyllä, Último (tai kuten WCW:n loistelias käännös kuului, Ultimate) Dragón oli nyt siis sankari, ja samalla miehen mangeri Sonny Onoo oli siirtynyt miehen vastustajan eli Psychosiksen puolelle. Oikeastaan Onoo olikin varsinaisesti Dragonin vastustaja, koska tässä openerissa ei ollut kyse Dragonin ja Psychosiksen välienselvittelystä, vaan Dragonin ja Onoon tilanteesta. Ottelun gimmick-nimi ”Respect Match” kertoo ottelun idean: panoksena oli ekstra-annos kunniaa voittajalle. Dragon oli jo pidemmän aikaa alkanut käyttäytyä enemmän ja enemmän sankarillisesti kieltäytyen iljettävän managerinsa avusta jne., kunnes hän lopulta sai tarpeekseen, hylkäsi managerinsa ja muuttui sankariksi. Tämä oli Onoolle suuri nöyryytys, ja niinpä hän palkkasi Psychosiksen hakemaan kunniaansa takaisin pieksemällä Dragonin.

Dragon ja Psychosis olivat jo kerran tänä vuonna otelleet PPV:ssä loistokkaan ottelun Uncensoredissa. Nyt kuitenkin ottelulla oli parempi juonikuvio ja lisäksi tasokin oli aivan yhtä korkealla. Mitään kovin erikoista tarinaa ottelun sisällä ei nähty, mutta peruskaava toimi tässä enemmän kuin hienosti: aluksi nähtiin rauhallisia mutta näyttäviä kevytsarjalaisten liikkeitä, kunnes vähitellen panokset alkoivat koventua (mm. Psychosiksen hurja guillotine leg drop, kun Dragonin pää roikkui köysillä, sekä vähän myöhemmin Dragonin huikea takaperinvoltti kehästä ulos), kunnes sitten lopun hetket olivat vielä käsillä. Ottelun lopetus oli varsin nerokas ja tavallisista cruiserweight-otteluista poikkeava, joten kyllä tämä ehdottomasti oli huippuluokan kamppailu ja mahtava aloitus show’lle.

Arvosana: * * * *

#1 Contender’s Match

Harlem Heat vs. The Steiner Brothers

En tiedä, oliko tällä ottelulla nyt mitään sen kummempaa tarinaa, kuin että Harlem Heat ja Steiner Brothers olivat molemmat hyvin pitkäaikaisia, kunniakkaita ja tasokkaita joukkueita, jotka molemmat mielivät riistää WCW:n mestaruusvyöt pois nWo:lta. Toki firman vanhoilla tiimeillä oli aina omat kärhämänsä, ja lisäksi Steinerien paluusta joukkueeksi loukkaantumisten jne. takia ei ollut vielä kauan. Heillä varsinkin oli suuria kaunoja Outsidersia kohtaan, koska heidän välienselvittelynsä vuoden 1997 alussa oli jäänyt aivan kesken.

Tämä oli hyvin klassinen hyvisten ja pahisten välinen ottelu, ja nämä kaksi tiimiä kyllä tietää, miten sellainen hoidetaan esimerkillisesti. Booker T ja Stevie Ray hoitivat oman roolinsa erinomaisesti, ja varsinkin Booker esitti oikein pirteitä otteita kehässä. Samoin tekivät molemmat Steinerit (joista Scott oli alkanut ottaa hajurakoa vanhaan siloposkiseen ulkonäköönsä), jotka nauttivat jälleen kerran suurta yleisönsuosiota. Ei tässä mitään maailmaa mullistavaa tapahtunut, mutta ottelu sai hyvin aikaa ja oli muutenkin semmoinen hyvä joukkueottelu. Ainoastaan lopetus oli vähän laimea, mutta toisaalta jatkoi nWo:n ja Steinerien välienselvittelyä mielenkiintoisesti.

Arvosana: * * *

Singles Match

Konnan vs. Hugh Morrus

Oikein hyvän show’n alun jälkeen meille lätkäistiin käteen sitten ottelu, joka vaikutti jo paperillakin suunnilleen yhtä kiinnostavalta kuin iso haiseva kasa paskaa. Ottelun tarina oli se, että vielä Slamboreessa Konnan ja Morrus olivat otelleet joukkueena, koska molemmat kuuluivat Jimmy Hartin ja The Taskmasterin talliin (kai sitä jotkut edelleen kutsuivat Dungeon of Doomiksi), mutta sitten Slamboreessa hävityn ottelun jälkeen kaksikolle tuli ongelmia. Konnan pieksi Morruksen, Morrus muuttui hyvikseksi ja kaksikko oli toistensa kimpussa seuraavissa Nitroissa. Tosi mielenkiintoista? Eikö? No, samaa mieltä oli myös yleisö, joka oli aika lailla täysin hiljaa ottelun aikana.

Ja ihan syystäkin. Tässä ei tosiaan tapahtunut paljon mitään, ja siltikin tälle kamppailulle annettiin aikaa hippusen yli kymmenen minuuttia. Kymmenen minuuttia! Sama roska olisi voitu hoitaa parissa minuutissa, ja kaikilla olisi ollut kivempaa. Ei tämä nyt silti ihan täyttä paskaa ollut, mutta harvinaisen tylsä kamppailu silti. Valopilkuista täytyy antaa kiitosta Morrukselle, joka sentään yritti ja liikkui isokokoiseksi mieheksi varsin hyvin kehässä. Konnanin hallintaosuudet olivatkin sitten tylsiä kuin mitkä, ja lopetus oli kunnon pannukakku. Huono ottelu, jonka pelastaminen katastrofilta oli Morrusin ansiota.

Arvosana: *

Singles Match

Glacier vs. Wrath

Kun on alkuun päästy, niin antaa mennä vaan? Ei tämäkään ottelu tosiaan mitenkään erityisen houkuttelevalta kuulostanut. Kyseessä oli siis edelleenkin se sama ikuinen välienselvittely vuonna 1996 debytoineen ja kovaa nostetta (yleisön tylsistymisestä huolimatta) saaneen Glacierin ja Wrathin managerin eli James Vandenbergin ja hänen suojattiensa Wrathin ja Mortisin välillä. Kaikki oli siis alkanut, kun Mortis debytoi vuonna 1997, ja tämä täysin omituinen kuolon ruhtinas oli joskus aikoinaan ilmeisesti tuntenut Glacierin, koska hän oli tullut selvittelemään välinsä nyt hänen kanssaan – apunaan tohtori James Vandenberg ja myöhemmin pelottava muskelimies Wrath. Tämä feud ei oikeasti Wrathin debyytin jälkeen ollut tuntunut etenevän mihinkään. Glacieria ei ollut edelleenkään päihitetty singles-ottelussa, mutta silti jatkuvien selkäsaunojen takia Glacier ei ollut saanut takaisin kypäräänsä, jonka Vandenberg ja kumppanit olivat häneltä varastaneet. Tämä ottelu oli ensimmäinen Glacierin ja Wrathin välinen yksilöottelu, ja matsin aikana Mortis oli sidottu käsiraudoilla kehätolppaan. Voi jee.

Kaksi aikaisempaa tämän feudin PPV-kohtaamista oli ohi enintään parissa minuutissa, ja samaa odotin tältäkin. Tällä kertaa WCW oli kuitenkin panostanut otteluiden aikaan (lyhyin ottelu kesti yli yhdeksän minuuttia), koska tapahtumassa ei nähty oikeastaan mitään muuta kuin painia, joten tämäkin pääsi kestossaan reippaasti yli kymmenen minuutin. Idea kuulostaa oikeastaan jopa hitusen kauheammalta, kuin mitä se todellisuudessa oli. Olihan tämäkin aika lailla kehno, vaisu ja mitäänsanomaton ottelu, mutta silti vähän parempi kuin edeltävä kamppailu. Tässä nähtiin muutama ihan tyylikäs spotti (uskokaa tai älkää), eikä lopetuskaan ollut mitenkään ihan hirvittävä. Silti pääasiassa toki aika tylsää kahden ison ja kehnon painijan sekoilua, mutta kyllä nämä kaksi parhaansa tässä ottelussa yritti. Matsinjälkeiset meiningit sitten taas tuttua kuraa.

Arvosana: * ½

WCW Women’s Championship
Career vs. Title Match

Madusa vs. Akira Hokuto (c)

Tapahtuman viides ottelu oli illan ensimmäinen mestaruusottelu, eikä niitä tämän jälkeen nähty kuin enää yksi: mestarit loistivat poissaolollaan. Sen sijaan tämä mestaruusottelu oli tavallistakin merkittävämpi, koska WWF:stä WCW:hen hyppäämisen jälkeen WCW:n naistendivisioonan tukipilarina toiminut Madusa oli aina Starrcadessa mestaruusturnauksen häviämisestä lähtien himoinnut naisten vyötä itselleen Hokutolta, ja epäonnistuttuaan siinä mm. Spring Stampedessa pisti hän nyt koko uransa panokseksi, että voisi vielä kerran koettaa saada tuon vyön itselleen.

Yleensä varsinkin 1990-luvulla Yhdysvalloissa naisten ottelut eivät tuntuneet kestävän viittä minuuttia pidempään. Vaikka niissä nähtiin toisinaan oikein nopeaa ja virkistävää menoa, ne eivät ehtineet kehittyä kovin kummoisiksi kamppailuiksi. Siksi Madusan ja Akira Hokuton kamppailu tässä tapahtumassa olikin hyvin erikoinen: se kesti melkein 12 minuuttia, ja siinä nähtiin oikeasti selvä tarina, joka kantoi koko ottelun ajan. Ottelu oli muutenkin oikein viihdyttävä koitos, jossa WCW:n kaksi parasta naispainijaa tosissaan pisti parastaan. Välillä Madusan jalkavamman (ottelun tarina liittyi siis siihen, että Madusan jalka tuhoutui alussa pahasti) myynti oli kyllä aika kehnoa, mutta annettakoon se nyt kuitenkin anteeksi arvostelussa. Muuten tämä oli varsin harvinainen ja erityisen hyvin muistettava naistenottelu: myös sen takia, että tämä jäi viimeiseksi naisten mestaruusotteluksi WCW:n historiassa.

Arvosana: * * *

Death Match

Chris Benoit vs. Meng

Tämä oli siis revanssi edellisen kuukauden death matchista, joka oli ollut hurja kamppailu (mutta ei siis tosiaan mikään verinen sairas kamppailu, millaisina death match -ottelut tyypillisesti tunnetaan). Benoit’n oli edelleen päihitettävä Meng, jos hän mielisi jonain päivänä päästä vielä käsiksi Taskmasteriin, jonka kanssa Benoit oli feudannut jo yli vuoden.

Tämäkin ottelu oli stiffi ja raju kamppailu kahden hommansa osaavan miehen välillä. Edelleenkään ottelussa ei nähty erityisen väkivaltaisia spotteja, mutta ei se näiden matsien idea ollutkaan. Sen sijaan ideana oli se, että miehet puhtailla mutta äärimmäisen rajuilla otteilla yrittivät saada vastustajaltaan tajun pois tai saada toisensa luovuttamaan. Ottelu alkoi hiukan vielä sähäkämmin kuin edellinen (Benoit’n suicide dive suoraan Mengin päälle ennen kuin kehäkello oli edes soinut) ja jatkuikin sitten karulla välienselvittelyllä (mm. Benoit’n huikeat German suplexit ja Mengin splashit yläköydeltä). Moneen kertaan ottelun aikana Benoit yritti saada Mengin luovuttamaan – temppu, jota kukaan ei uskonut mahdolliseksi – Crippler Crossfacen avulla, ja tämä yritys liittyi myös ottelun todella onnistuneeseen lopetukseen. Jälleen nämä kaksi sai aikaan todella viihdyttävän ottelun, jota seurasi erittäin mielellään. Kaksikko, jonka tyylit vain natsasivat keskenään.

Arvosana: * * * ½

Singles Match

Kevin Greene vs. Steve McMichael

Voi pyhä paska. Kyllä vain – jo toisessa PPV:ssä peräkkäin yksi tapahtuman viimeisimmistä otteluista on kunnon farssi, kun Mongo McMichael kohtaa jonkun toisen täysin turhan (entisen) NFL-tähden ottelussa, jonka tarina on aivan olematon, eikä ainakaan minua kiinnosta pennin vertaa. Kai tässä jokin NFL:ään liittyvä kuvio oli taas kyseessä. Ihan sama, ei voisi vähempää napata.

En oikeasti tajua, miten WCW jaksoi yrittää niin pitkään tätä NFL-tähtien pakkosyöttämistä yleisön kurkusta alas. WWF oli yrittänyt samaa mm. 1980- ja 1990-lukujen puolivälissä mutta luovuttanut molemmilla kerroilla suhteellisen nopeasti. Tiedän kyllä, että Jenkkilässä NFL-tähtien fanitus on aivan eri luokkaa, mutta eivät nämä tähdet nyt painijoina kyllä tuntuneet yleisöäkään kummemmin kiinnostavan. Tylsä ja kehno ottelu, jonka parhaita puolia olivat humoristiset hetket, kun Mongo otti turpiinsa Greenen äitimuorilta, ja Greene näytti hyvin vihaiselta ja aggressiiviselta partansa kanssa. Nähtiin tässä sentään pari varsin yllättävää ”high flying” -liikettä (huom. lainausmerkit) ottaen huomioon, ketkä olivat kehässä. Lisäksi ottelu oli onneksi tapahtuman lyhyin. Ai niin, lopetus oli taas surkea yrittäen jatkaa Jeff Jarrettin ja Mongon ikuista ”feudia”.

Arvosana: *

WCW World Tag Team Championship

Ric Flair & Roddy Piper vs. The Outsiders (c)

Oli aika illan co- main eventin, jonka tarina ei voisi olla kai paljon klassisempi kuin jo aika tarkalleen vuoden ajan jatkunut WCW vs. nWo -feudi. Ric Flair oli siis palannut Slamboreessa oltuaan pitkään loukkaantuneiden listalla yritettyään hieman liian urhollisesti tuhota nWo:ta. Piper oli puolestaan saapunut WCW:hen tuhotakseen Hollywood Hoganin ja koko muunkin nWo:n. Jo Slamboreessa nämä kaksi yleisön suosikkilegendaa otteli samalla puolella (Kevin Greenen kanssa) Wolfpacia vastaan. Nyt Syxx ei paininut, vaan oli kannustamassa Outsidersia kehän laidalla, ja Piper ja Flair ottelivat kahdestaan yrittäen voittaa Outsidersilta joukkuemestaruuden.

Slamboreen ottelu oli oikein viihdyttävä ja tunnelmaltaan erinomainen koitos, vaikkei siinä kauhean erikoista painia nähtykään. Tältä saattoi odottaa vieläkin parempaa, koska panoksena olivat mestaruusvyöt, ja mukana ei ollut Greeneä. Samalle tasolle ei kuitenkaan ylletty, koska pituutta ei ollut yhtä paljon eikä ottelun tarina muutenkaan ollut yhtä onnistunut, kun Flair poistettiin ottelusta kesken ja Piper jäi kamppailemaan yksin. Tunnelma oli silti jälleen katossa, ja varsinkin ottelun alkupuoli oli oikein mukavaa katseltavaa, joten kyllä tämä kiva koitos oli. Paljon enempäänkin olisi vain ollut mahdollisuuksia.

Arvosana: * * ½

Unsanctioned Match

Randy Savage vs. Diamond Dallas Page

Näin oli illan viimeisen ottelun aika. Jotkut ehkä odottivat, että firman päämestari Hulk Hogan ottelisi edes näin merkittävässä PPV:ssä, mutta turha luulo. Hogan oli otellut viimeksi Uncensoredissa, eikä muutosta tähän tullut vieläkään. Minua se ei kylläkään haitannut yhtään, koska Hoganin poissaollessa oli pääotteluiden taso noussut aivan toisenlaiseksi. Vaikka olihan se nyt aika hassua, ettei firman päävyötä näkynyt kolmeen kuukauteen PPV-tasolla. Mutta sitten tähän feudiin, joka oli muuten ehdottomasti yksi vuoden parhaimmista. Kaikki oli alkanut DDP:n erinomaisesta uudesta persoonasta, kun hän kieltäytyi liittymästä nWo:hon. Samoihin aikoihin nWo:hon liittynyt Savage olikin ottanut sitten DDP:n silmätikukseen, ja nopeasti feudi meni hyvin henkilökohtaiseksi, kun Savage, Elizabeth ja nWo ottivat kohteekseen Pagen lisäksi hänen vaimonsa, Kimberlyn. Feudin ensimmäinen PPV-kohtaaminen nähtiin Spring Stampedessa, jossa kaksikko otteli rajun matsin ilman sääntöjä. Se ei kuitenkaan selvittänyt kaikkea, joten nyt kaksikon oli aika otella ottelussa, jossa aivan kaikki olisi sallittua ja selätys voisi sattua missä tahansa.

Tässä ottelussa nähtiin sitten sitä kunnon hardcorea, jota olisi ehkä voinut odottaa death match -nimiseltä ottelulta (toki vuoden 1997 valtavirtapainin tyyliin, mutta silti): tuoliniskuja, tappelua yleisössä, toisen pieksemistä kaikella mahdollisella rikkoutuvalla ja kättä pidemällä. Nähtiinpä tässä myös harvinainen hetki, kun Savage pisti DDP:n ei suinkaan normaalin pöydän tai selostajanpöydän vaan ruokapöydän läpi! Tämä osuus ei ollut kuitenkaan tylsää WWF:n 1990-luvun lopun hardcore-otteluiden päätöntä mätkintää vailla ideaa, vaan oikeasti kaikki apuvälineiden käyttö saatiin näyttämään rajulta ja vaikuttavalta. Muutenkin ottelu oli todella viihdyttävä: yleisö oli hyvin mukana, ja koko ottelu oli rakennettu niin, että siitä näki kuinka nyt pitkäaikaiset ja rajut vihamielisyydet päätettäisiin tähän otteluun. Ehdottomasti Savagen uran loppupuolen parhaimpia otteluita, ja paras WCW:n maksulähetyksessä nähty pääottelu todella, todella pitkään aikaan. Ainut heikkous oli sitten taas lopetus (johon piti taas sotkea muitakin ihmisiä), jonka takia huippuarvosanoihin ei tällä otellulla ollut asiaa.

Arvosana: * * * ½

The Great American Bash alkoi ja loppui todella vahvasti – eikä alun ja lopun välinen tavarakaan ollut pääasiassa kovinkaan kehnoa. Neljän tähden opener-ottelun ja kolmen ja puolen tähden pääottelun lisäksi nähtiin yksi hieno kolmen ja puolen tähden kamppailu, hyvä joukkueottelu, harvinaisen hyvä naisten ottelu ja ihan kiva joukkuemestaruuskamppailu. Toki sitten WCW:n tyyliin mukaan mahtui myös muutama aikamoisen kehno ottelu, mutta nyt kerrankin ne kehnot ottelut olivat muutenkin kortin vähäpätöisimmät ottelut eivätkä siis illan viimeisiä matseja niin kuin WCW:llä monesti tapana oli. Siksi tämä tapahtuma jättikin minulle yllättävän hyvän maun suuhun.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 16.7.2010.