Arvio: WWE No Mercy 2003
Päivämäärä: 19.10.2003
Sijainti: Baltimore, Maryland (1st Mariner Arena)
Yleisömäärä: 8 500
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
No Mercy oli syyskuisen Unforgivenin tapaan ehtinyt ottaa paikkansa SummerSlamin ja Survivor Seriesin välisen ajan ppv:nä vuodesta 1999 lähtien. Brand splitin laajentaminen ppv:eihin tarkoitti sitä, että No Mercystä tuli yksinomaan Smackdownin painijoille tarkoitettu ppv. Selostajinamme tutut SD!-äänet Michael Cole ja Tazz.
WWE Cruiserweight Championship
Tajiri (c) vs. Rey Mysterio
Vielä SummerSlamissa hyvin kunniakkaasti ja ystävällisesti käyttäytynyt Tajiri oli tehnyt heel-turnin syksyn aikana. Mitään sen kummempaa selitystä ei Tajirin heelmäiselle toiminnalle annettu. Erityiseksi tavaramerkikseen Tajiri muodosti mistinsä. Jo aikaisemmin tutun Green Mistin lisäksi Tajiri oli alkanut käyttää polttava Red Mistiä ja vieläkin vaarallisempi Black Mistiä. Black Mist nähtiin ensimmäisen kerran ppv:tä edeltävässä Smackdownissa, jossa Tajiri puhalsi kyseisen sumun faceiksi kääntyneen Nidian silmille. Nidian näkö ei ollut palautunut tuon teon jälkeen. Heel-turninsa jälkeen Tajiri oli myös onnistunut voittamaan Cruiserweight-mestaruuden Rey Mysteriolta Red Mistinsä avulla, mutta nyt Mysterion silmät olivat taas kunnossa, ja hän oli valmis haastamaan viekkaan Tajirin mestaruudesta.
No nyt oli hienoa cruiserweight-meininkiä tarjolla! Edellisen kerran näin tasokas cruiserweight-mestaruusottelu on nähty WWE:n ppv:ssä varmaan vuoden 2002 puolella. Harmittaa kyllä suuresti, kuinka nämä vuodet 2002-2003 olivat omalla tavallaan WWE:n cruiserweight-divarin parasta aikaa, mutta ppv:ssä se ei silti ehtinyt näkyä mitenkään suuresti. No, pitää ottaa irti kaikesta siitä, mitä on tarjolla. Tässä ottelussa nimittäin sekä Mysterio että Tajiri tarjoilivat parastaan, ja sitä oli todella ilo katsoa. Ottelu lähti käyntiin hieman rauhallisesti mutta kokonaisuutta ajatellen oikeastaan juuri sopivalla tahdilla. Molemmat rakentelivat omia vahvuuksiaan, ja vähitellen päästiin koko ajan vauhdikkaampaan ja intenssiiviseen menoon. Lopussa Mysterio sitten väläytteli ihan huikeita high flying -liikkeitä, ja Tajiri tarjoili sekä upeita potkuja että näyttäviä power-otteita. Kokonaisuudessaan siis todella onnistunut opener, joka olisi voinut nousta jopa huipputasolle parilla lisäminuutilla ja paremmalla lopetuksella.
* * * ½
Singles Match
A-Train vs. Chris Benoit
Chris Benoit’n ja A-Trainin feud oli alkanut syksyn alussa ja jatkunut siitä lähtien hyvin väkivaltaisena. Mitään kovin kummoista syytä ei kuviolle tarvittu: Train vain yksinkertaisesti oli raivoissaan siitä, että Benoit oli onnistunut nappaamaan hänestä pari voittoa syyskuussa käydyissä otteluissa. Tuon jälkeen A-Train oli ruvennut hyökkäämään Benoit’n kimppuun halpamaisesti, ja piestyään Benoit’n maahan oli Train ilmoittanut, ettei Benoit pystyisi enää voittamaan häntä. Lopulta A-Train oli saanut ensimmäisen kunnollisen voittonsakin Benoit’sta selätettyään hänet 6-Man Tag Team Matchissa. Nyt miehet asettuivat vielä kerran toisiaan vastaan 1 on 1 -kohtaamisessa.
Tämä oli ehdottomasti parempi ottelu kuin olin odottanut. Toisaalta pitäisihän se aina Benoit’n tapauksessa muistaa, että Benoit sai kenestä tahansa irti hyvän ottelu, mutta aina se vain on jonkinasteinen yllätys. Erityisesti kun koko ottelu tuntui pelkältä filleriltä ilman mitään kummempaa tarkoitusta, oli todella kiva seurata, miten painilliselta anniltaan tästä paljastui oikein viihdyttävä kamppailu. Itse asiassa tämä ei ollut edes kaukana hienosta arvosanasta, koska Benoit todellakin teki töitä ottelun eteen. Eikä A-Trainkaan missään tapauksessa ollut onneton tässä kohtaamisessa, vaikka miehen kömpelyyden takia nähtiinkin todella raju botch, jossa Benoit tippui Trainin käsivarsilta suoraan päälleen ja vieläpä terästuolin päälle. Tuo oli todella pahalta näyttänyt hetki, jossa ehdin jo pelätä Benoit’n loukkaantumista (aikakauden dirt sheettien mukaan Benoit oli ilmoittanut tämän ottelun jälkeen, ettei suostu enää painimaan Trainin kanssa). Muuten ottelussa nähtiin paljon hienoja Suplexeja, A-Trainin voimaliikkeitä ja vähän myös viuhumista terästuolin kanssa. Lopetuskin toimi hyvin. Kokonaisuutena hyvä paketti.
* * *
Ennen seuraavaa ottelua nähtiin muuan John Heidenreichin ppv-debyytti, kun sekopäisen oloinen korsto kävi kovistelemassa Matt Hardya ja Shannon Moorea, jotka eivät olleet auttaneet tätä Smackdown-sopparin saamisessa, kuten he olivat sopineet.
Singles Match
Zach Gowen vs. Matt Hardy
Matt Hardyn ja yksijalkaisen supermiehen Zach Gowenin feud oli alkanut jo kesän lopuilla, kun Hardy ei suostunut ottamaan Gowenia tosissaan. Niinpä miesten välille buukattiin ottelu SummerSlamia edeltävään Heattiin, mutta se jouduttiin perumaan, koska juuri ennen SummerSlamia sekopäinen Brock Lesnar oli piessyt Gowenin verille ja lähes tulkoon murtanut tämän toisenkin jalan. Hardy ei tällaisista selityksistä välittänyt, vaan hän käski tuomaria julistamaan Hardyn ottelun voittajaksi. Zach Gowen teki paluunsa syyskuussa, minkä jälkeen hän oli ollut enimmäkseen tukkanuottasilla (huomaa viittaus Gowenin ajeltuun päähän) Lesnarin kanssa mutta hautonut kostoa myös Matt Hardylle. Nyt Gowenilla oli vihdoin mahdollisuus osoittaa olevansa parempi kuin Matt Hardy. Jos hän pystyisi siihen, tämä olisi hänen uransa ensimmäinen virallinen 1 on 1 -ottelun voitto WWE:ssä.
Pakkohan näitä Gowenin otteluita on joka kerta tietyllä tavalla arvostaa suuresti, koska tämä äijä pystyy yksijalkaisena sellaisiin high flying -liikkeisiin (kuten kuvankauniiseen Moonsaultiin ja huikeaan 450 Diveen kehästä ulos), joihin suurin osa ei pysty kaksijalkaisenakaan. Toisaalta näissä aina vähän mättää se, että tuon epäreilun fyysisen asetelman takia Gowenin ottelut eivät tunnu millään tavalla uskottavilta, ja tässäkin Hardy saatiin näyttämään todella tyhmältä ja huonolta, koska hän ei paikoitellen pärjännyt Gowenille edes Shannon Mooren avustuksella. No, epäuskottavuudesta huolimatta tätä oli kiva katsoa, koska Gowen pystyy tosiaan hienoihin liikkeisiin ja samoin pystyy Hardy. Molemmat myös myivät toistensa liikkeet hyvin. Epäuskottavuudesta pitää myös sanoa sen verran, että Gowenin ottelut eivät mielellään saisi kestää kovin kauaa, joten niissä harvoin päästän kivoistakaan otteista huolimatta ok-menoa paremmaksi, koska tarinan rakentelu niistä puuttuu täysin. Sama ongelma vaivasi myös tätä kohtaamista, joten arvosana jää tv-ottelutasolle. Tämä jäi muuten Gowenin viimeiseksi ppv-otteluksi, mistä Gowen voinee kiittää ylisuurta egoaan, johon WWE-pomot kyllästyivät.
* *
Tag Team Match
APA vs. Basham Brothers
APAn konkarikaksikon ja nuorten tulokkaiden Basham-veljesten välillä oli ollut kränää siitä lähtien, kun Bashamit olivat onnistuneet päihittämään Bradshaw’n ja Faarooqin joukkueottelussa. Ihan rehdisti ei Bashameiden voitto tosin tullut, sillä otteluun sekaantui Bashameiden uusi manageri Shaniqua. Bashamit olivat WWE-debyyttinsä jälkeen kehittäneet hyvin erikoisen S&M-fetissigimmickin, johon kuului se, että Shaniqua oli kaksikon ”domantrix”. Korkeasta asemastaan huolimatta Shaniqua oli joutunut APAn pahoinpitelemäksi, kun Bradshaw ja Faarooq saivat tarpeekseen Bashameiden ja Shaniquan touhusta. Bradshaw lähetti Shaniquan sairastuvalle Clothesline From Hellillä, eikä häntä ollut nähty sen jälkeen. Bashamit tietenkin janosivat kostoa tuosta tempusta.
Tämä oli aika pahasti tv-otteluhenkinen kohtaaminen, enkä ihan ymmärtänyt sitä, minkä takia tämä tarvitsi laittaa ppv:hen. Bashamit ja APA olisivat aivan hyvin voineet selvitellä välejään samanlaisessa ottelussa Smackdownin puolella, eikä ketään varmaan olisi haitannut, etteivät he päässeet ottelemaan ppv:hen asti. En kuitenkaan voi mollata tätä liikaa, koska ei tässä ollut missään tapauksessa kyse mitenkään erityisen huonosta ottelusta. Sen sijaan erityisesti Bradshaw teki ottelun viimeisillä minuuteilla hurjasti töitä ja väläytti muun muassa näyttävän Secod-Rope Fallaway Slamin. Painillinen anti oli siis pääasiassa sellaista perusvarmaa joukkuemäiskintää, jollaiseen jokaisen painikehään astuvan joukkueen pitäisi kyetä normaalina päivänä. Ei millään tavalla ärsyttävää muttei myöskään mieleenpainuvaa. Bashameista pitää sanoa vielä sen verran, että siinä on kyllä onnettoman tylsä ja karismaton kaksikko. Ihme, että he saivat WWE:ssä edes niin paljon huomiota, mitä tulevina vuosina tulevat saamaan.
* *
”I Quit” Match
Stephanie McMahon vs. Vince McMahon
Kyllä vain, tähän oli isän ja tyttären välinen sota edennyt. Niin älyttömältä kuin se kuulostaakin, mielipuolinen Vince oli pakottanut oman tyttärensä ottelemaan itseään vastaan ppv:ssä. Enkä ole ihan varma, puhuinko kayfabessa vai en tuon äskeisen lauseen aikana, koska dirt sheettien mukaan Stephanien, Lindan, Shanen ja viikko tämän ottelun jälkeen odottavissa häissä Stephanien kanssa naimisiin menevän Triple H:n mielestä tämä ottelu oli kamala idea. Ei varmaankaan vähiten sen takia, että Stephanie olisi voinut saada ottelusta esimerkiksi mustan silmän (tai paljon pahempaa) häihinsä. Oli miten oli, ottelu oli buukattu sen jälkeen, kun Stephanie oli jälleen kerran kyseenalaistanut isänsä arvomaailman määräämällä Undertakerin ykköshaastajaksi uudelle WWE-mestarille Brock Lesnarille, josta oli syksyn aikana tullut Vincen ykkössuojatti. Vince ei enää voinut sietää sitä, kuinka väärin Stephanie hänen mielestään käytti valtaansa SD:n General Managerina, joten Vince päätti tehdä pisteen nykymenolle. Tämän ”I Quit” -ottelun erikoisstipulaationa oli se, että Stephanie joutuisi hävitessään eroamaan Smackdownin GM:n paikalta ja että Vince joutuisi hävitessään luopumaan asemastaan WWE:n chairmanina. Stephanie pystyisi voittamaan ottelun myös selätyksellä.
Mitä tästä nyt voi pahemmin sanoa? Koko kohtaamisen kutsuminen painiotteluksi on hyvin kyseenalaista, koska ei tässä ollut kyse mistään painisuorituksista. Tässä oli kyse siitä, että WWE (Vince?) halusi kohauttaa katsojia jälleen kerran järjestämällä sellaisen ottelun, jota kukaan ei olisi ikinä milloinkaan kuvitellut näkevänsä edes pellepainissa. Ja kieltämättä täytyy myöntää, että tuon tunnelman rakentamisessa WWE onnistui timanttisesti. Tämän ottelun katsominen tuntui ihan oikeasti pahalta, vaikka tiesikin kyseen olevan vain showpainista. Harmi vain, että minä en ole koskaan halunnut katsoa painia sen takia, että pääsisin tuntemaan vastenmielisyyden tuntemusta. Samasta syystä kaikkein ällöttävimmät Deathmatchitkaan eivät kuulu katsomislistalleni. No, tämä ottelu oli mitä oli. Annan yhden tähden sekä tuosta rakennellusta tunnelmasta että yleisön osallistumisesta. Koko katsomo oli sataprosenttisesti Stephanien takana. Oikeastaan mitään muuta, mistä haluaisin puhua, ei tässä ottelussa sitten ollutkaan.
*
Singles Match
John Cena vs. Kurt Angle
John Cena oli lähes koko vuoden ajan yrittänyt hankkia kunnioitusta käymällä WWE:n isoimpien nimien kimppuun. Ensin vuorossa oli Brock Lesnar, sitten Undertaker, ja nyt viimeisimpänä Cenan kohteeksi oli joutunut entinen WWE-mestari Kurt Angle. Kaikki alkoi siitä, kun Cena onnistui voittamaan Kurt Anglen Tag Team Matchissa iskettyään häntä trademark-aseekseen muodostamalla teräsketjulla. Seuraavalla viikolla Cenan ja Anglen välille buukattiin erittäin viihdyttävä rap battle, joka päättyi siihen, että molemmat olivat toistensa kurkuissa kiinni. Lopulta Angle onnistui nöyryyttämään Cenaa tuomalla kehään Cenaksi pukeutuneen kääpiön ja pilkkaamalla tätä parhaalla mahdollisella tavalla. Tämä ei tosiaankaan ollut sitä kunnioitusta, mitä Cena halusi, joten Johnny-boy päätti piestä Anglen 1 on 1 -ottelussa.
Cena jatkaa onnistuneita otteluita Smackdownin suurnimien kanssa. Tämä menee moneltakin osa-alueelta samaan kategoriaan kuin Cena vs. Lesnar ja Cena vs. Taker. Tämä oli pitkä, monipuolinen ja lopputaisteluidensa aikana oikeasti jännittävä ottelu, kuten nuo kaksi edellä mainittuakin olivat. Sekä konkari-Angle että nuorukais-Cena näyttivät ottelun päättyessä hyvältä. Cenalta nähtiin myös oikeasti komeita liikkeitä, kuten DDT apronille ja Guillotine Leg Drop. Angle myi Cenan liikkeet vakuuttavasti ja tarjoili vastapainona hienoja suplexejaan. Kokonaisuutena tämä oli siis juuri niin hienosti rakenneltu ottelu kuin vain näistä lähtökohdista saattoit oivoa. Vielä vähän parempaa ja erikoisempaa painia olisi edellyttänyt, jotta tämä kamppailu olisi noussut huippuluokan otteluksi. Nyt siitä jäädään ratkaisevasti puolikkaan päähän.
* * * ½
WWE United States Championship
Eddie Guerrero (c) vs. Big Show
Vuoden kameleontti -palkinnon ylivoimainen voittaja Eddie Guerrero oli jälleen kerran tehnyt turnin. Tämä oli nopeiden laskujeni mukaan jo kolmas kerta tämän vuoden aikana, eli kieltämättä ihan hyvä suoritus. Heel-Eddie oli ruvennut pian SummerSlamin jälkeen käyttäytymään taas facemaisemmin, ja lopullisen pisteen i:n päälle turni sai sen jälkeen, kun Eddien veljenpoika Chavo teki paluunsa ja lyöttäytyi setänsä seuraan aivan kuten keväällä, jolloin kaksikko hallitsi SD:n joukkuedivaria rakastettavana huijarikaksikkona. Niinpä Eddie oli taas palannut tähän kaikkien fanittamaan ”I lie, I cheat, I steal” -veijarimeininkiin. Eddie oli myös palannut joukkuemestaruuskuvioihin, ja itse asiassa Eddie oli tällä hetkellä tuplamestari, sillä hän kantoi myös joukkuemestaruuksia Chavon kanssa. Tänä iltana ei kuitenkaan ollut kyse joukkuemestaruuksista vaan US-vyöstä, jota monsterimainen Big Show tavoitteli itselleen. Eddiellä ja Big Show’lla oli ollut kuukauden ajan varsin henkilökohtaiseksi äitynyttä kränää, joka alkoi siitä, että Big Show pilkkasi Eddietä ja Chavoa backstagella. Seuraavina viikkoina Eddie muun muassa ruiskutti Show’n päälle rekallisen paskaa (Eddie ei ole selvästikään kuulu maxamaddin tuttavapiiriin) kaikkien muistamassa legendaarisessa anglessa, ja Show puolestaan tuhosi Eddien ppv:tä edeltävässä SD:ssä paiskaamalla Eddien oman low-riderinsä tuulilasista läpi.
Perusvarma ja viihdyttävä ottelu suuren ja julman monsterin sekä viekkaan ja taidokkaan pienen painijan välillä. Eddie hoiti oman roolinsa tässä ottelussa aivan täydellisesti. Hän myi aikaisempia vammojaan todella uskottavasti, ja hänen tilansa myös näytti tosissaan pahalta, koska selkä oli täynnä rajuja arpia. Show puolestaan dominoi ottelun alkupuolta juuri niin varmalla tavalla kuin tältä järkäleeltä vain sopii odottaa. Lopulta myös Eddie pääsi taisteluun mukaan, mikä nosti ottelun tempoa mukavasti. Silti Eddienkään hallintaosuuden aikana tämä ottelu ei tuntunut mitenkään aivan mahtavalta, vaan tässä pysyttiin alusta loppuun asti aika varmassa suorittamisessa. Jopa lopputaisteluista huokui vähän sellainen laskelmoitu varmuus, vaikka molemmat paukuttelivatkin menemään huippuliikkeitään usean minuutin ajan. Joka tapauksessa oikein hyvä kakkosvyökamppailu muttei kuitenkaan millään tavalla historiallisen upea.
* * *
WWE Championship
Biker Chain Match
Brock Lesnar (c) vs. Undertaker
Kuten jo ppv:n aiemmasta kortista saattoi päätellä, Kurt Angle ei enää ollut WWE-mestari, kuten vielä SummerSlamissa. Pian SS:n jälkeen Anglen haastajaksi oli asettautunut Undertaker, joka kuitenkin hävisi mestaruusottelunsa Anglea vastaan, kun sivurooliin joutumisestaan raivostunut Brock Lesnar ryntäsi kehään ja aiheutti Takerille tappion. Pian tuon jälkeen Vince McMahon ilmoitti, että Lesnar kohtaisi Kurt Anglen Iron Man Matchissa, jonka panoksena olisi WWE-mestaruus. Vince ja Lesnar olivat tosiaan ruvennut bondailemaan, ja tämä jumalattoman ilkeän pomon sekä sekopäisen hirviön yhteistyö toimi pelottavan hyvin. Samoin toimi Lesnarin meno kehässä, sillä klassikko-ottelun päätteeksi hän voitti mestaruuden Anglelta. Lesnarin ensimmäiseksi haastajaksi asettui Brockin vanha tuttu Undertaker, joka oli edelleen raivoissaan Lesnarin sekaantumisesta otteluunsa. Sitä paitsi UT ei ollut koskaan saanut sitä revanssia, jota hän oli pyytänyt Lesnarilta jo tammikuisessa comebackissaan. Niinpä Stephanie määräsi, että Lesnar kohtaa Takerin No Mercyssä, ja myöhemmin Taker paljasti, että ottelu olisi Biker Chain Match. Käytännössä se tarkoitti sitä, että yhdestä kehäkulmauksesta roikkui teräsketju, jota saisi käyttää, kunhan sen poimii alas.
Ei päästy tässä ottelussa ollenkaan sille tasolle, minkä Undertaker ja Lesnar asettivat viime vuoden huikeassa kohtaamisessaan No Mercyssä. Tuolloin nähty Hell In A Cell oli heittämällä yksi vuoden parhaista otteluista, mutta tälle Biker Chain Matchille ei samanlaista glooriaa ole tarjolla. On nyt toki heti tämän kritisoinnin alkuun todettava, että kyseessä oli ehdottomasti hyvä ottelu. Hyvä ja viihdyttäväkin muttei kuitenkaan millään tavalla erinomainen tai upea päämestaruusottelu. Suurin osa ottelun annista oli nähty jo viimevuotisissa kohtaamisissa, ja siksi tämä tuntui vähän vanhan kertauksella sillä lisällä, ettei kumpikaan tuntunut olevan ihan parhaassa kunnossa tämän ottelun aikana. Asiaa ei auttanut myöskään se, että ottelun stipulaatio oli aika typerä ja että ottelua oli sotkettu turhilla sekaantumisilla ja ylibuukkaamisilla. Onneksi tässä nähtiin sentään pari upeaa spottia, kuten Piledriver teräsportaille ja Takerin Dive kehästä ulos. Lisäksi miesten brawlaus oli pääasiassa ihan mukavaa katsottavaa, joten kyllä tämä hyvä ottelu ehdottomasti oli. Ei kuitenkaan niin hyvä kuin ppv:n ME:ltä voisi toivoa.
* * *
Ei päässyt No Mercy ensimmäisen Smackdownin oman ppv:n tasolle, mutta ei tämä silti missään tapauksessa huono ppv ollut. Suurin ongelma oli se, että semmoinen selvästi illan paras ja tajunnanräjäyttävin ottelu puuttui, koska nyt MOTN-titteli menee minulta Tajirille ja Rey Mysteriolle, ja tuokaan ottelu ei ollut edes mitään huipputasoa. Toinen ongelma oli Vince, joka oli turhan paljon esillä tässä show’ssa ja jonka ottelu Stephanien kanssa oli vaivaannuttavaa kuraa. Mutta silti tässäkin tapahtumassa nähtiin kaksi ***½-ottelua ja kolme ***-ottelua, joten huonomminkin voisi mennä. Ihan Ok ppv, mikä on tuntunut olevan vuoden 2003 teema WWE:ssä.
Wikipedia: WWE No Mercy 2003
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 19.1.2014
No Comment