Arvio: WWE Survivor Series 2003
Päivämäärä: 16.11.2003
Sijainti: Dallas, Teksas (American Airlines Center)
Yleisömäärä: 13 487
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Survivor Series vuosimallia 2003 järjestettiin Teksasissa, useampienkin tämän show’n kannalta merkittävien painijoiden kotihuudeilla. SD:n puolella selostushommia hoitelivat tuttuun tapaan Michael Cole ja Tazz. Samoin Raw’ta selostivat tutut nimet JR ja King, vaikka he olivat hävinneet Unforgivenissä ratkaisevan ottelun Al Snow’ta ja Jonathan Coachmania vastaan. Vain pari viikkoa tuon jälkeen JR ja King ansaitsivat paikkansa takaisin, koska Steve Austinin mielestä Unforgiven-ottelun lopetus oli liian epäreilu (Chris Jericho sekaantui siihen). Niinpä hän buukkasi Raw’hon 1 on 1 -ottelun Coachin ja JR:n välille, jossa lopullisesti ratkaistaisiin Raw’n selostajatiimi. JR voitti, ja kaikki palasi ennalleen.
Survivor Series Elimination Match
Team Angle vs. Team Lesnar
SurSer aloitettiin hyvin jännittävällä tavalla ottelulla, jossa oli mukana sekä WWE-mestari Brock Lesnar että United States -mestari Big Show (vieläpä samalla puolella, vaikka viimeisen vuoden aikana nämä äijät ovat ottaneet yhteen useammin kuin ketkään muut). Päämestarin esiintyminen openerissa kertoo tässä tapauksessa siitä, että SD:llä ei ollut meneillään mitään kunnon päämestaruusfeudia. Joukkueet oli nimetty Anglen ja Lesnarin mukaan, mutta oikestaan ex-mestarin ja nykyisen mestarinkin feud alkoi olla jo ohi, vaikka viimeisiä mittelöitä nähtiin vielä. Uusin käänne SD:ssä oli se, että Paul Heyman oli tehnyt paluunsa Smackdowniin uutena General Managerina, ja hän oli aloittanut yhteistyön vanhojen tuttujensa Lesnarin ja Show’n kanssa. Angle ja uudestaan hänen kanssaan ystävystynyt Chris Benoit eivät tästä liittoumasta pitäneet. Silti merkittävin juonikuvio päämestaruustintamalla oli itse asiassa Hardcore Hollyn paluu. Kyllä, luitte oikein. HC Hollyn paluu liittyy päämestaruuskuvioihin, sillä Holly oli ollut yli vuoden sivussa sen takia, että hänen niskansa murtuivat ottelussa Lesnaria vastaan botchatun Powerbombin jälkeen. Muuten tapauksesta voisi syyttää Lesnaria, mutta dirt sheetien mukaan Holly ei ollut auttanut Lesnaria ollenkaan tuossa Powerbombissa (koska Hollysta oli tässä vaiheessa uraa muodostunut katkera ja kusipäinen vanha veteraani joka oli ottanut tehtäväkseen uusien painijoiden ”kouluttamisen”). Niinpä Holly sai kärsiä seuraukset. Yhtä kaikki WWE päätti hyödyntää tätä todellista tapaturmaa tuomalla Hollyn takaisin aikeenaan kostaa Lesnarille se, että hän oli joutunut yli vuodeksi pois kuvioista.
Muita merkittäviä mainittavia asioita tässä ottelussa on ensinnäkin John Cenan face-turn. Kyllä, nyt se oli tapahtunut. Ilkeä ja kusipäinen Cena oli ohi, ja vähitellen hänestä alkoi kuoriutua se fanien suosikki, jonka me kaikki tunnemme. Tässä face-uransa alkuvaiheessa Cenassa oli tosin edelleen kunnolla särmää: meininki oli vähän itse asiassa sellainen Austin-tyylinen ”en piittaa kenestäkään”. Turnin valmistelu alkoi siitä, kun Cena otteli A-Trainin kanssa Benoit’ta ja Anglea vastaan. Heelit hävisivät tuon ottelun, minkä jälkeen turhautunut Train hyökkäsi Cenan kimppuun mutta joutuikin FU:n uhriksi. Pari viikkoa myöhemmin Heyman tarjosi Cenalle viimeistä paikkaa Lesnarin joukkueesta, mutta Cena alkoikin dissata räpillään koko muuta joukkuetta. Tällöin paikalle saapui taas A-Train, joka hyökkäsi Cenan kimppuun ja sai avukseen koko Team Lesnarin. A-Train sai viimeisen paikan Lesnarin joukkueesta, ja Angle puolestaan pyysi Cenan mukaan joukkueeseensa, kun alun perin otteluun buukattu Faarooq oli loukkaantunut Team Lesnarin hyökkäyksen takia. Lienee myös tosiaan asiallista huomauttaa, että WWA-meiningeistä tuttu australialainen Nathan Jones ja tulevien vuosien aikana tutuksi tuleva Matt Morgan tekivät tässä ottelussa ppv-debyyttinsä. Jones oli pyörinyt keväällä WWE:ssä Undertakerin kaverina, mutta hänet oli lähetetty OVW:hen kehittämään taitojaan. OVW:ssä paini myös toinen mörssäri, Tough Enough II:stä tuttu nuori Matt Morgan. Lopulta WWE päätti yhdistää tämän kaksikon ja tuoda heidät päärosteriin loppusyksystä. Heelinä esiintynyt kaksikko liittoutui saman tien uuden GM:n Paul Heymanin kanssa, ja heistä tuli eräänlaisia Big Show’n ja Brock Lesnarin apureita. Tämä jäi muuten myös viimeiseksi Jonesin ppv-esiintymiseksi, sillä hän lähti WWE:stä alkuvuodesta 2004 syytettyään liian rasittavaa kiertueaikataulua.
Tämä oli oikein pätevä avaus illalle, vaikka olikin hieman omituista, että Smackdownin kuviot olivat jo tässä vaiheessa ajautuneet tilanteeseen, jossa WWE-mestari ottelee ppv:n openerissa. Eikö Brock Lesnarille olisi todella voitu kehitellä Survivor Seriesiin jotain isoa mestaruusottelua, koska hän ei tuntunut edes olevan tässäkään ottelussa mitenkään merkittävimmässä roolissa (vaikka heel-joukkue periaatteessa kantoikin hänen nimeään)? No, oli miten oli, itse eliminointimäiskintä oli parhaimmillaan oikein viihdyttävää katsottavaa, vaikka alussa nähdyt nopeat eliminoinnitkin ärsyttivätkin ensin. Ottelu oli siinä mielessä buukattu fiksusti, että Anglen ja Benoit’n kaltaisille taitureille annettiin juuri tarpeeksi aikaa näyttää taitonsa. Samalla Morganin sekä Jonesin kaltaiset brawlerit saivat kehäaikaa vain sen verran, etteivät he ehdi alkaa näyttää tylsältä. Loppujen lopuksi tässä mentiin aika perus SurSer-ottelukaavalla, ja semmoinen kunnon erikoisuus sekä todella säväyttävä meininki tästä puuttui, joten hienolle tasolle ei ylletä, mutta oli tämä silti ehdottomasti hyvä ottelu ja mukava avaus illalle.
* * *
WWE Women’s Championship
Molly Holly (c) vs. Lita
Naisten mestaruutta oli edellisen kerran puolustettu ppv:ssä kesäkuussa, jolloin Briteissä järjestetyn Insurrextionin openerissa Jazz puolusti vyötään Trish Stratusta vastaan. Jos haetaan Jenkeissä nähtyä ppv:tä, pitää mennä vielä kuukausi taaemmas Judgment Dayhin. Jotenkin hupaisaa, että brand split -ppv:eiden alkamisen jälkeen Raw’n ppv:eihin ei muka ollut mahtunut yhtä naisten mestaruusottelua. Täytyy tosin muistaa, että Unforgivenissä nähtiin naisten ottelu, mutta se ei ollut mestaruudesta. Oli miten oli, nyt vyö oli pitkästä aikaa linjalla ppv-ottelussa, ja hyvä niin. Erityisesti jos kehään päästetään Litan ja Molly Hollyn tasoisia taitavia naispainijoita. Lita oli tosiaan tehnyt comebackinsa yli vuoden pituiselta sairaslomaltaan juuri ennen Unforgiveniä fanien suureksi ilahdukseksi, ja siitä lähtien hän oli ollut huikeassa nosteessa. Women’s-mestari Molly Holly ei ollut ollenkaan niin innoissaan Litan paluusta kuin katsojat, ja hän tahtoi eliminoida vakavan uhan mahdollisimman tehokkaasti. Toistaiseksi hän ei ollut siinä onnistunut, ja nyt Litalla oli vihdoin mahdollisuus riistää mestaruusvyö Molly Hollylta, sillä ennen ppv:tä Lita oli voittanut ykköshaastajuusottelussa ex-mestarit Victorian ja Trish Stratuksen.
Viihdyttävä naisten ottelu. Juuri sellainen, mitä tämän aikakauden naisten divisioonalta on lupa odottaa. Olihan nämä Litan, Mollyn, Trishin, Victorian ja muiden huippunaisten tähdittämät ottelut vain naispainin kulta-aikaa WWE:ssä. Tässäkin ottelussa nähtiin muun muassa pirun näyttävä Powerbomb, loikka ulos kehästä, Moonsault, Molly Go Round ja paljon muuta. Lita ja Molly pistivät paljon peliin ja rakensivat viihdyttävän mestaruusottelun. Tämän hehkutuksen jälkeen onkin vähän tylsää todeta, että joku semmoinen erityisen hyvä fiilis tai todella kova mestaruusottelun meininki puuttui tästä vielä. En myöskään ollut lopetuksen suurin fani, joten lopulta ottelu jätti sittenkin hiukan pettyneen fiiliksen. Siitä huolimatta kyseessä oli oikein viihdyttävä naisten ottelu, jota katson koska tahansa mielelläni ppv:ssä.
* * ½
Ambulance Match
Kane vs. Shane McMahon
Kanen ja Shanen äärimmäisyyksiin mennyt ja alkunsa Shanen äidin pahoinpitelystä saanut feudi ei ollut suinkaan päättynyt Unforgivenin brutaaliin Last Man Standing -otteluun. Shane joutui ottelun loppuspotin (loikka titantronin päältä sisääntulorampin vieressä maanneen Kanen päälle) sairaalaan, jonne Kane teki seuraavassa Raw’ssa yllätysvierailun pieksemällä Shanea lisää. Shane vastasi Kanen kohteliaaseen vierailuun tekemällä comebackin parin viikon päästä Raw’ssa. Tuo ilta päättyi siihen, että Shane sai huijattua Kanen autoon, joka törmäsi täydellä vauhdilla rekan kanssa. Oli Kanen vuoro joutua sairaalaan, jonne Shane saapui haastaakseen Kanen uusintaotteluun. Seuraavalla viikolla Kane teki paluunsa Raw’hon, ja jälleen kerran miehet pieksivät toisiaan armottoman väkivaltaisesti. Lopulta päädyttiin siihen, että ainut tapa ratkaista tämä yksi vuoden henkilökohtaisimmista ja raaimmista feudeista on buukata Ambulance Match, joka päättyy vasta, kun toinen on siinä kunnossa, että hänet voidaan kuljettaa ambulanssilla pois areenalta. Kaikista paras hetki tässä feudissa oli kuitenkin se, että kaiken tämän edellämainitun ja aikaisemmin koetun jälkeen ppv:tä edeltävässä Raw’ssa Shane ja Kane istuivat yhdessä ravintolassa illallisella, kunnes kävivät (yllättäen) toistensa kimppuun. Tahtoisin tietää sen henkilön, kenen mielestä oli hieno idea buukata kolme kuukautta toisiaan kaikilla mahdollisilla tavoilla vahingoittaneet henkilöt yhteiselle illalliselle.
Tältä kohtaamiselta oli lupa odottaa brutaalia meininkiä, ja sellaista myös saatiin. Erityisesti Shane antoi ottelulle taas kerran kaikkensa, mihin ehkä tällä kertaa vaikutti se, että Shane saattoi tietää tämän jäävän hänen viimeiseksi ottelukseen hyvään toviin. Pian tämän SurSerin jälkeen nimittäin kaikki McMahonit katosivat ruudusta, ja WWE:n ohjelmistossa alkoi varmaan pisin McMahoniton aikakausi sen jälkeen, kun Vince oli aloittanut roolinsa ilkeänä pomona vuonna 1998. Tai sitten näitä suunnitelmia ei ollut vielä tehty ollenkaan, ja Shane oli vain oma sekopää itsensä. Erityisen paljon hattua pitää nostaa todella rajulta näyttäneelle Coast To Coastille, jonka Shane teki tällä kertaa hyppäämällä ambulanssin katolta samalla, kun Kane makasi sisääntulorampilla. Ja kyllä Kanekin otti kunnioitettavaa bumppia lentämällä muun muassa lasitetun turvakopin läpi backstagella. Kokonaisuudessaan siis erittäin toimivaa HC-mäiskintää, jota aina sopii olla ohjelmistossa. Silti tämä jäi osittain vähän turhan paljon Unforgivenin LMS-ottelun toistoksi, ja erityisesti loppu oli ehkä jopa hieman vaisu. Jäin odottamaan vielä sitä viimeistä suurta spottia, mutta sitä ei tullut. Siksi arvosana jää puolikkaan verran Unforgivenistä, vaikka kova ottelu tämä olikin.
* * *
Tätä varsinaista in ring anglea ennen nähtiin backstagella Goldbergin ja Brock Lesnarin ensimmäinen kohtaaminen (jolla aloitettiin buildaus tulevaa suurottelua varten), joka oli paljon tarpeellisempi ja mielenkiintoisempi kuin tämä turhuus. Tällä hetkellä hirveää heel roolia vetävä Coach saapui kehään hehkuttamaan parasta kamuaan Eric Bischoffia, kunnes hän huomasi Dallas Mavericksin omistajan Mark Cubanin katsomossa. Tämän jälkeen Coach käveli Cubanin luokse ja haastatteli tätä, kunnes Bischoff saapui paikalle ja alkoi aukoa päätään kotikylän suosikille. Lopulta Bischoff haastoi Cubanin astumaan kehään, ja tietenkin Cuban teki työtä käskettyä. Pienen nokkapokan päätteeksi Evolutionin jäsen ja Bischoffin nykyinen kamu Randy Orton hiipi kehään ja iski Cubanin kanveesiin RKO:lla. Minun mielestäni tätä anglea ei olisi tarvittu mihinkään, mutta saatiinpahan aikaa hyvin kulutettua…
WWE Tag Team Championship
Basham Brothers (c) vs. Los Guerreros
S/M-gimmickiä vetävät Bashamin veljekset Doug ja Danny olivat olleet viime aikoina kovassa iskussa (pun intended), ja pian No Mercyn jälkeen he olivat onnistuneet voittamaan joukkuemestaruudet ensimmäistä kertaa urallaan, sillä Eddie oli yhä puolikuntoinen NM:ssä käydyn Big Show -ottelun jälkeen. Samalla Eddien ja Chavon väliset erimielisyydet jatkoivat kasvamistaan, sillä Chavon mukaan Eddie oli aiheuttanut heidän joukkueellen jatkuvasti ongelmia, eikä tuo mielipide muuttunut siitä, että he hävisivät joukkuevyönsä pitkälti Eddien takia. Niinpä seuraavalla viikolla Eddie saapui kehään pahoittelemaan Chavolle epäonnistumistaan, mutta Bashamit keskeyttivät tilanteen ja pieksivät Guerrerot. Tämän jälkeen Eddie ja Chavo keskittyivät taas olennaiseen ja yrittivät voittaa joukkuevyöt takaisin itselleen. Eddie jopa onnistui voittamaan Bashamit Handicap-ottelussa ansaitakseen mestaruusottelun. Alun perin mestaruusottelu piti käydä jo ppv:tä edeltävässä Smackdownissa, mutta ottelu peruttiin viime hetkellä, kun Eddie lähti areenalta kuultuaan sisarensa joutuneen onnettomuuten. Chavo sai suostuteltua GM Paul Heymanin lykkäämään tämän ottelun ppv:hen sillä ehdolla, että Chavo ottelisi Smackdownissa yksin Bashameita vastaan. Tällä kertaa Bashamit olivat valppaita Handicap Matchissa, ja he pieksivät Chavon pahasti pehmittääkseen tätä mestaruusottelua varten.
Perusviihdyttävä joukkueottelu, jollaisia on viime aikoina nähty aika paljon myös TNA:n viikottaisissa ppv:eissä. Tätäkin kamppailua oli siis oikein mukava katsoa, ja kumpikin joukkue liikkui mukavan vauhdikkaasti, mutta ei tässä kuitenkaan ollut mitään sellaista oikeasti erityisen ainutlaatuista, mikä olisi nostanut tämän kamppailun edes ihan sille hyvän tasolle. Suurin syy siihen on luultavasti Bashamit, jotka kyllä pystyvät juurikin siihen ihan kivaan joukkuemäiskintään, mutta minä en usko, että sen enempää Danny kuin Dougkaan on missään vaiheessa urallaan oikeasti kyennyt vetämään huippuotteluita. Ei heillä vain ole siihen millään osa-alueella edellytyksiä. Toki tämä olisi voinut helposti nousta hyväksi, jos aikaa olisi annettu enemmän, ja Guerreroille olisi annettu isompi vastuu, mutta tällaisena välipalaotteluna tämä oikeastaan hoiti tonttinsa kaikkein parhaiten. En minä mitään enempää tältä odottanutkaan. Vähän on harmillisesti tippunut taso Smackdowninkin joukkuemestaruustaistoissa.
* * ½
Survivor Series Elimination Match
Bischoff’s Team vs. Stone Cold’s Team
Tämä feud oli ollut käynnissä siitä lähtien, kun Steve Austin teki huikeasti hehkutetun comebackinsa WWE:hen helmikuussa ja kohtasi yhdessä uransa viimeisimmistä otteluista Eric Bischoffin. Tuon ottelun taustatarinassa tuotiin esille Austinin ja Bischoffin oikean elämän vihamielisyydet, jotka olivat alkaneet siitä, kun Bischoff antoi Austinille kenkää WCW:stä 1990-luvun puolivälissä. No Way Outin ottelussa Austin pieksi Bischoffin 100-0, mutta tarina ei päättynyt tuohon. Keväällä Linda McMahon teki Steve Austinista Raw’n co-GM:n, koska Bischoff oli käyttänyt valtaansa törkeällä tavalla väärin kuukausien ajan. Bischoff ja Austin eivät voineet sietää toisiaan, mutta silti he joutuivat kuukausien ajan työskentelemään yhdessä. Syksyllä Linda McMahon joutui puuttumaan Steve Austininkin käytökseen, sillä hänen mielestään Austin ei authority figurena voinut piestä painijoita vapaasti mielensä mukaan. Uuden säädöksen mukaan Austin voisi käyttää väkivaltaa vain, jos häntä on ensin provosoitu fyysisesti. Perseenwhippaamisestaan tuttu Austin ei voinut sietää tätä uutta sääntöä, ja lopulta Bischoff hyödynti tilannetta pyrkimyksessään saada Austin savustettua kokonaan ulos WWE:stä. Bischoff nimittäin ehdotti Austinille, että he kokoavat viiden hengen joukkueet Survivor Seriesiin ottelemaan toisiaan vastaan. Jos Austinin joukkue voittaa, hän saa taas piestä kaikkia täysin vapaasti. Mutta jos Bischoffin joukkue voittaa… Austin menettää työnsä co-GM:nä. Austin tietenkin suostui haasteeseen.
Molemmat alkoivat koota joukkueitaan nopeasti. Erityisesti Austinille tämä oli vaikea paikka, sillä hän ei koko uransa aikana ollut luottanut kehenään, ja nyt hänen piti luottaa koko uransa viiden painijan käsiin. Austinin ensimmäinen valinta oli Booker T, joka teki paluunsa kuvioihin parin kuukauden mittaisen sairasloman jälkeen. Bischoff puolestaan valitsi joukkueeseensa ensimmäisenä Chris Jerichon ja Scott Steinerin, joista jälkimmäinen oli tehnyt pian Unforgivenin jälkeen heel-turnin jouduttuaan Testin alaisuuteen ja turhauduttuaan tilanteesta niin paljon, että hänestäkin tuli kusipäinen ja Stacy Keibleriä huonosti kohteleva kusipää. Seuraavalla viikolla Austin lisäsi joukkueeseensa IC-mestari Rob Van Damin ja joukkuemestari Dudleyt. Bischoff vastasi valitsemalla Christianin ja Mark Henryn. Henry on ollut poissa ppv-tasolta yli kolme vuotta. Tuona aikana hän oli viettänyt paljon aikaa OVW:ssä kehittääkseen painitaitojaan. Lisäksi hän oli käyttänyt puoli vuotta treenatakseen kovatasoiseen voimamieskilpailuun (jonka hän voitti), ja toki Henryn tyyliin hän oli ollut loukkaantuneenakin. WWE:n pääohjelmistossa hän piipahti syksyllä 2002 mutta palasi takaisin OVW:hen, kunnes lopulta elokuussa 2003 hän teki paluunsa ja liittyi Teddy Longin Thuggin and Buggin Enterpriseen. Viimeiset jäsenet joukkueisiin valittiin seuraavalla viikolla. Bischoff lisäsi porukkaan Randy Ortonin, ja Steve Austinin yllätysvalinta oli Shawn Michaels, jonka kanssa Austin ei ollut ollut kertaakaan on screen -tekemisissä sen jälkeen, kun Austin kohtasi Michaelsin WrestleMania XIV:n Main Eventissä. Nyt Michaels oli Austinin kanssa samalla puolella.
Tämä oli selvästi MOTN ja tavallaan jopa illan isoin ottelu. Itse asiassa olisi kaikkine merkittävine postmatch-meinkeineen sopinut ihan hyvin vaikka koko illan Main Eventiksi, koska oli tässä vain niin huikea tunnelma ja niin huikea tarina. Pallottelin pitkään sen välillä, annanko tälle huippuarvosanan, vai jääkö tämä sittenkin vain hienon puolelle. Olin jo päätyä ***½:een, mutta lopulta annoin sen yhden puolikkaan lisää. Miksi? Kaikkein eniten sen takia, että tämä ottelu oli buukattu niin täydellisesti kuin SurSer-ottelu voidaan buukata. Eliminoinnit tulivat täsmälleen oikeissa kohdissa. Kaikille painijoille oli oma tärkeä roolinsa, ja merkittävimmät nimet (Michaels, Orton, Jericho, RVD…) hoitivat oman ison roolinsa niin uskomattoman hyvin kuin vain voivat. Erityisesti Michaelsin suoritukselle pitää antaa Teksasin kokoinen hatunnosto. Lisäksi ottelun tarina ja jo hehkuttamani tunnelma olivat ensiluokkaisia. Oikeastaan ainut syy, miksi edes harkitsin alle huippuarvosanaa oli se, että erityisesti alkupuolella painillinen anti oli ehkä vähän… No ei vaisua muttei millään tavalla huikean erikoistakaan. Loppua kohti tuokin tilanne kuitenkin paikattiin, joten eihän tästä ottelusta voi olla tykkäämättä. Huippuottelu.
* * * *
Buried Alive Match
Undertaker vs. Mr. McMahon
Mielipuoliseksi sekopääksi viime kuukausien aikana kehittynyt Mr. McMahon oli ajautunut brutaaliin feudiin Undertakerin kanssa sen jälkeen, kun Undertaker oli saanut tarpeekseen McMahonin toiminnasta ja oman perheensä piinaamisesti. Undertaker asettui McMahonia vastaan kasvotusten ja sanoi tekevänsä kaikkensa, että McMahon ei pystyisi enää aiheuttamaan tuskaa perheelleen. McMahon ei Undertakerin moraalisaarnasta välittänyt, ja niinpä No Mercyn ME:ssä nähtiin ratkaiseva käänne tälle feudille, kun Vince aiheutti Undertakerille tappion päämestaruusottelussa Brock Lesnaria vastaan. Pian NM:n jälkeen Smackdownin uusi GM Paul Heyman buukkasi Undertakerin 2 on 1 -otteluun Big Show’ta ja Brock Lesnaria vastaan. Jos Taker voittaisi, hän saisi valita minkä tahansa ottelun itselleen SurSeriin. UT meni ja voitti tuon ottelun ja shokeerasi kaikki valitsemalla Buried Alive Matchin Mr. McMahonia vastaan. Tämän jälkeen UT katosi SD:n lähetyksistä aina SurSeriin asti, mutta jatkoi McMahonin moralisointia videohaastatteluissa. Undertaker lupasi, että SurSerissä McMahon joutuu maksamaan kaikesta viime kuukausien teoistaan. Vince puolestaan vakuutti, että Survivor Seriesissä hän tappaa Undertakerin.
Mitä tästä ottelusta nyt oikein sanoisi? Jos tahdotte nähdä, miltä WWE:n mittapuulla mahdollisimman brutaali squash näyttää, niin tämä on varmaan aika lähellä totuutta. Tai ei oikeastaan ole, koska ei tässä nähty edes mitään kamalan rajuja spotteja. No, kieltämättä se lapionisku päähän täydestä vauhdista oli aika pahan näköinen, samoin McMahonin jalan telominen rajusti teräsportaisiin. Muutenkin iskut olivat kyllä ihan tyylikkäitä ja näyttäviä, mutta mitään jätti-isoja spotteja tässä ei tosiaankaan ollut. Sen sijaan ne korvattiin sillä, että Vince vuoti verta enemmän kuin 10 pistettyä sikaa. Harvoin tekee pahaa katsoa verenvuotoa pellepainissa, mutta tässä kyllä tekee. Tämä oli varmaan kolmas kerta, kun katson tämän ottelun, ja joka kerta silti yllätyn siitä, kuinka älyttömästi Vince vuotaa verta tässä heti ensisekunneilta lähtien. Ilmeisesti Vince sitten yritti sillä saada tähän otteluun lisäviihdyttävyyttä tai jotain. Tavallaan onnistui ja tavallaan taas ei. Annan tälle arvosanaksi ihan ok:n, koska oli tämä tavallaan ihan mielenkiintoinen ja ainutlaatuinen ottelu (erityisesti mahtavan lopetuksensa takia), mutta eihän tämä mikään varsinainen painispektaakkeli tosiaan ollut.
* *
World Heavyweight Championship
Goldberg (c) vs. Triple H
Niinhän siinä oli tosiaan käynyt, että Goldberg päätti Triple H:n 10 kuukautta kestäneen mestaruuskauden Unforgivenissä ja nousi World Heavyweight -mestariksi. Pian UG:n jälkeen Triple H jäi hetkeksi aikaa sivuun WWE:n kuvioista, jotta hän voisi vihdoin parantaa kunnolla nivusvammansa (vieläkin niistä oli tosin jälkenä tässä ottelussa nuo puolipitkälahkeiset trikoot). Lisäksi HHH:ta odotti häät muuan Stephanie McMahonin kanssa, joten vähään aikaan Raw’ssa ei paljon Hunteria nähty. Kayfabessa tämä hoidettiin niin, että heti Unforgivenin jälkeen Triple H asetti palkkion Goldbergin pieksemisestä. Kuka tahansa, joka ensimmäisenä onnistui pieksemään Goldbergin painikyvyttömään kuntoon, saisi Triple H:lta 100 000 dollaria. Tämän jälkeen uusi mestari oli todellakin merkitty mies. Lähestulkoon jokainen Raw’n rosteriin kuuluva yritti ansaita HHH:n rahat pieksemällä Goldbergin läpikotaisin. Lähestulkoon jokainen myös epäonnistui yrityksessään – kunnes vuoden alussa loukkaantunut Batista teki paluunsa hyökkäämällä Goldbergin kimppuun. Batista pisti Goldbergin nilkan terästuolin väliin ja tuhosi tällä tavalla päämestarin toisen jalan. Samalla HHH saapui rampille Ric Flairin ja Randy Ortonin kanssa ja toivotti vanhan Evolution-kumppaninsa takaisin WWE:hen ojentamalla tälle 100 000 dollarin rahasalkun. Goldberg loukkaantui Batistan hyökkäyksestä, ja Triple H ehti jo vaatia, että mestaruus luovutettaisiin takaisin hänelle. GM Steve Austin ei tuohon kuitenkaan suostunut, vaan hän buukkasi SurSeriin uusintaottelun HHH:n ja Goldbergin välille. Lopulta jalkapuoli Goldberg teki paluunsa Raw’hon pari viikkoa ennen (HH)H-hetkeä ja onnistui pieksemään Triple H:n lähes painikyvyttömänä.
Voi Goldberg. Mitä sinun kanssa pitäisi oikein tehdä? Tai tärkeämpi kysymys on oikeastaan se, mitä sinun kanssa olisi pitänyt tehdä, jotta olisit joskus urallasi oppinut kunnolla, mitä esimerkiksi myyminen tarkoittaa showpainissa. Enkä puhu nyt fanituotteiden myymisestä, jonka olet kieltämättä hanskannut aina kohtuullisen hyvin. Puhun siitä myymisestä, mitä vaaditaan erityisesti silloin, jos koko ottelun tarina rakentuu täysin sen varaan, että toinen jalkasi on käytännössä tohjona. Silloin myymisellä tarkoitetaan sitä, että et voi tulla kehään ja rynnistää siellä ensimmäisten minuuttien ajan kuin villivarsa tuhoten samalla kaiken eteen tulevan. Myyminen ei ole sitä, että sitten kesken rynnistyksen ilman mitään logiikkaa kamala kipu iskee toiseen jalkaasi, ja kaadut tuosta noin maahan. Eikä se tosiaan ole sitä, että ottelun lopussa et taas muista tuosta kamalasta kivusta mitään. Että sellaista. Muutenhan tämä oli sitä samaa Goldberg-höttöä, jota painifaneille on tarjoiltu jo vuodesta 1998. Ei mitään paskinta mahdollista brawlausta mutta pidemmän päälle aika tylsää. Tässäkään ei nähty (Evolutionin sekaantumista lukuun ottamatta) mitään, mitä ei olisi jo Unforgivenissä nähty. Kokonaisuutena jätti siis aikamoisen heikon fiiliksen vaikkei ollutkaan umpisurkea ottelu.
* ½
Täytyy antaa hyvin paljon kiitosta tuolle Team Austin vs. Team Bischoff -ottelulle, koska ilman sitä tämä SurSer olisi ollut todella huono tapahtuma ja heittämällä yksi Survivor Series -historian paskimmista vuosikerroista. Mutta kiitos tuon ottelun kokonaisuus näyttää paljon valoisammalta. Vielä parempi fiilis olisi jäänyt, jos tuo ottelu olisi ollut Main Eventinä tuon heikon Goldberg vs. HHH -rymistelyn sijaan. On toki muistettava, että myös opener oli hyvä ja että Kane sekä Shane McMahon vetivät myös varsin pätevän HC-ottelun. Myös joukkue- ja Women’s-mestaruusottelut olivat ihan kivoja, ja toki Undertaker vs. McMahonkin oli omalla tavallaan historiallinen koitos. Oikeastaan ainut, mistä ei ole hyvää sanottavaa, on Main Event. Se ei ole kovin toivottava rakenne ppv:lle. Joka tapauksessa yhden huippuottelun ja muuten ihan siedettävän kortin ansiosta tämä ppv on Ok muttei silti mitään, mitä tarvitsisi erityisesti hehkuttaa jälkeenpäin.
No Comment