1986ArkistoNWATapahtumat

Arvio: NWA Starrcade 1986

Päivämäärä: 27.11.1986

Sijainti: Greensboro, Pohjois-Carolina (Greensboro Coliseum); Atlanta, Georgia (The Omni)

Yleisömäärä: 30 000 (yhteenlaskettuna)

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Viimeisen vuoden aikana Jim Crockett Promotionsin kehityksessä ei ollut tapahtunut kovin suuria muutoksia. Jim Crockettin vuonna 1985 alkanut toinen kausi NWA:n presidenttinä oli päättynyt kuluneen vuoden aikana, kun hänen tilalleen oli tullut Bob Geigel. Crockett puolestaan oli kuitenkin ostanut Geigeliltä tämän promootion Central States Wrestlingin, joka toimi Kansasin alueella Missourissa. Tämä osto – tai Crockettin NWA-presidenttiyden päättyminen – eivät olleet kuitenkaan millään tavalla kovin merkittäviä tapahtumia. Crockett toi Central States Wrestlingin painijoita jonkin verran mukaan myös JCP:n kuvioihin, ja pieni häivähdys niistä nähdään tässäkin Starrcadessa. Vuonna 1987 Crockett kuitenkin myi Central States Wrestlingin takaisin Geigelille.

Muutenkin painimaailman merkittävät tapahtumat vuoden 1986 aikana liittyivät ensisijaisesti NWA:han ja sen liepeille – eivät niinkään NWA:n ykköspromootioon JCP:hen, joka jatkoi vakaan suosion pitämistä ja Mid-Atlantic-alueen hallitsemista mutta jolla ei silti tuntunut olevan varsinaisia aseita WWF:n suosion päihittämiseen. JCP:n ulkopuolella sen sijaan kaksikin muuta promootiota pyrki laajempaan Yhdysvaltain laajuiseen suosioon.

Pitkään NWA:han kuulunut ja yksi liittouman merkittävimmistä promootioista, teksasilainen WCCW, oli vuonna 1986 päättänyt irtautua NWA:sta. Myöhemmin se alkaisi tehdä (uudestaan) yhteistyötä toisen aikanaan NWA:sta irtautuneen promootion, AWA:n, kanssa, mutta tässä vaiheessa WCCW:n NWA-eron merkittävin vaikutus oli se, että yhä harvempi merkittävä amerikkalainen promootio kuului tähän painipromootioiden liittoumaan, joka oli territory-aikakautena koonnut käytännössä kaikki promootiot yhteen. WCCW:n ohella uutta suuntaa haki myös Oklahomassa toimiva ja muun muassa tv-ohjelmansa avulla huomattavaa suosiota kerännyt Bill Wattsin Mid South Wrestling, joka muutti vuoden 1986 aikana nimensä Universal Wrestling Federationiksi. UWF:n suosio ei kuitenkaan lähtenyt vuoden 1986 aikana toivottuun kasvuun.

Näillä askelmerkeillä saavuttiin siis vuoden 1986 Starrcadeen, joka kaikkien edellisten Starrcade-tapahtumien tapaan järjestettiin kiitospäivänä marraskuun lopussa. Tämä jäisi viimeiseksi closed-circuit-television-teknologialla ensisijaisesti lähetyksi Starrcadeksi. Osittain juuri tämän pian vanhentuvan teknologian vuoksi myös tämä Starrcade – edellisen Starrcaden tapaan – oli jaettu kahdelle eri areenalle: Greensboro Coliseumiin Pohjois-Carolinassa ja The Omniin Atlantassa. Tällä kertaa tapahtumapaikat oli kuitenkin erotettu toisistaan näkyvämmin, vaikka nytkin show pomppi areenalta toiselle niin, että joka toinen ottelu nähtiin toiselta areenalta ja joka toinen toiselta. Atlantassa selostajina olivat uuden sukupolven nimet Tony Schiavone ja varsin tuntemattomaksi jäänyt Rick Stewart. Greensborossa selostajina olivat puolestaan konkarit Bob Caudle ja Johnny Weaver. Lisäksi Weaver hoiti Greensborossa pari backstage-haastattelua.

Tag Team Match

Tim Horner & Nelson Royal vs. Don & Rocky Kernodle

nwa starrcade 1986 opening match

Joissain arvosteluissa tämä on merkattu dark matchiksi, mutta kyllä tämä minun versiossani oli esitetty ihan samalla tavalla kuin muutkin ottelut. Ennen ottelua kuultiin tapahtuman avaava Yhdysvaltain kansallislaulukin. Sinänsä paikka dark matchina olisi kyllä voinut olla ihan perusteltu, koska olihan tämä kaikin puolin hyvin mitätön ottelu taustoiltaan ja merkitykseltään: kaksi alakortin hyvisjoukkuetta painimassa toisiaan vastaan. Joukkueista Kernodlen veljekset ovat tuttuja edellisistäkin arvosteluista. Don Kernodle oli 1970-luvun alussa uransa aloittanut pitkän linjan NWA-painija, joka oli paininut suurimman osan urastaan pahiksena ja tehnyt jopa yhteistyötä Nikita ja Ivan Koloffin kanssa. Lopulta venäläiset olivat kääntyneet Kernodlea vastaan, jolloin Kernodlesta oli tullut hyvis. Sen jälkeen hän oli auttanut muita hyvispainijoita ja ollut muun muassa The Rock ’n’ Roll Expressin managerina viime Starrcadessa. Kernodlen veli Rocky Kernodle oli puolestaan paljon tuntemattomampi painija, jonka ura ei koskaan noussut kovin merkittäväksi. Vuoden 1984 Starrcadessa hän oli kuitenkin paininut Keith Larson -nimellä Ole Andersonin joukkueparina ja nimenomaan veljensä manageroimana Nikita ja Ivan Koloffia vastaan. Nyt he saivat vastaansa Tim Hornerin ja Nelson Royalin, joista Horner oli nuori varsin tuntematon alakortin painija ja Royal ilmeisesti jonkinlainen NWA-konkari, joka ei ollut kuitenkaan saavuttanut urallaan mitään merkittävää.

Vaikka tässä ottelussa olikin mukana eräänlainen pitkän linjan NWA-nimi Don Kernodle, ei voi silti väittää, että JCP olisi yrittänyt tunkea turhan nimekkäitä tähtiä openeriin. Silti juuri nämä neljä sai kunnian avata Starrcade 1986:n, ja itse asiassa lopputulos oli varsin kiva. Erityisesti nuoret Horner ja Rocky Kernodle liikkuivat perhanan vauhdikkaasti ja väläyttivät aikakaudelle harvinaisia high flying -liikkeitä. Myös Don Kernodle osoitti osaavansa edelleen hommat muutamalla tyylikkäällä power-liikkeellä. Harmi vain, että sellainen kokonaisuus, tarinankerronta ja suurempi tunnelma tästä ottelusta puuttuivat täysin, ja sen vuoksi tämä ottelu ei nouse erityisen hyväksi kirjoissani. Silti painisuorituksiltaan tämä oli oikein kuranttia kamaa, kaikin puolin ilahduttavan pirteä avaus illalle. Paljon huonomminkin olisi voinut Starrcade 1986 lähteä käyntiin.

* * ½

Singles Match

Brad Armstrong vs. Jimmy Garvin

No niin, sitten kaksi mielenkiintoista nimeä toisiaan vastassa. Jimmy Garvin onkin tuttu näissä arvosteluissa jo AWA SuperClash 1985:stä. Garvin oli tosiaan tähän mennessä tehnyt merkittävimmän uran WCCW:ssä, josta hän oli vuoden 1985 aikana siirtynyt lyhyeksi aikaa AWA:han, josta hän oli vuonna 1986 jatkanut JCP:hen. Halpamainen ja inhottava pahispainija Garvin oli vaimonsa ja managerinsa Preciousin kanssa noussut nopeasti tunnetuksi myös JCP:ssä. Garvinin vastustaja oli puolestaan legendaarisen painijan Bob Armstrongin toiseksi vanhin poika Brad Armstrong, joka on kyllä tuttu myös projektini myöhemmiltä vuosilta. Brad oli oikeastaan tässä vaiheessa reippaasti lupaavin Bobin pojista: vanhin poika Steve ja toiseksi nuorin Scott olivat kyllä myös aloittaneet uransa painijana, mutta kumpikaan ei ollut saanut uraansa kovin merkittävästi käyntiin. Nuorin veli Brian ei puolestaan ollut vielä edes aloittanut uraansa painijana – myöhemmin hänestä kyllä kuultaisiin. Nuori, komea ja taitava Brad Armstrong vaikutti tässä vaiheessa olevan kuitenkin lupaava toisen sukupolven painija, josta myös yleisö piti. Viime aikoina Armstrong ja Garvin olivat ajautuneet pahoihin erimielisyyksiin, jonka seurauksena tämä ottelu oli buukattu.

Huh, näyttipä nuori Brad Armstrong miljoona kertaa uskottavammalta kuin myöhemmin urallaan, jolloin Armstrong oli lähinnä alakortin tylsä cruiserweight-painija. Tässä vaiheessa sen sijaan – no, katsokaa nyt noita hiuksia ja viiksiä. Lisäksi Armstrong vaikutti muutenkin paljon kookkaammalta – tai ehkä se johtui vain hänen vastustajaan. Tämä Armstrongin ja Garvinin otteluhan oli periaatteessa tyylipuhdas cruiserweight-ottelu, jos tuollainen käsite olisi tunnettu vuonna 1986. Ja vaikkei tunnettukaan, niin Garvin ja Armstrong tarjosivat joka tapauksessa perhanan viihdyttävän painiottelun. Olen suorastaan hämmästynyt siitä, kuinka hienoa seurattavaa tämä oli. Odotin etukäteen pientä kivaa välipalakoitosta, mutta sen sijaan Armstrong ja Garvin täräyttivät täyden 15-minuuttisen jännitysnäytelmän, joka alkoi vauhdikkaalla liikkumisella ja nopeilla iskujen vaihdolla, siirtyi sitten hyvin rakenneltuun tekniikka- ja lukkopainiin, josta lopulta päästiin kunnon fyysiseen lopputaisteluun. Päällisin puolin tässä oli siis rakenteeltaan kaikki, mitä hienolta ottelulta sopii odottaa. Harmi vain, että semmoinen kunnon suuri tunnelma tai muu erityisyys tästä puuttuivat, minkä takia tämä ei millään nouse huippuotteluksi. Kova suoritus silti tältä kaksikolta.

* * * ½

Tag Team Match

Shashka Whatley & The Barbarian vs. Hector Guerrero & Baron von Raschke

Tässä jos missä oli mielenkiintoinen joukko painijoita. Aloitetaan pahiksista: The Barbarian ja Shashka Whatley kuuluivat JCP:n vihatuimman managerin Paul Jonesin stableen, Paul Jones’ Armyyn. Barbarian on tuttu jo viime vuoden Starrcadesta, mutta Whatley on sen sijaan uusi nimi. Paremmin Pez Whatley -nimellä tunnettu painija oli aloittanut uransa 1970-luvun puolivälissä, paininut erinäisissä promootioissa 10 vuoden ajan ja saapunut lopulta JCP:hen vuonna 1985. Whatley oli aluksi paininut Jimmy Valiantin joukkueparina, kunnes hän kääntyi Valiantia vastaan, liittyi Paul Jones’ Armyyn ja otti käyttöön Shaska Whatley -nimen. Nyt nämä kaksi sai vastaansa Jonesin porukkaa vastaan taistelevat Hector Guerreron ja Baron von Raschken. Raschke on tuttu jo SuperClashista, ja tämä saksalainen konkaripainija olikin tehnyt selvästi kuuluisimman uransa nimenomaan AWA:ssa. Vuonna 1985 hän oli kuitenkin siirtynyt JCP:hen ja paininut aluksi pahiksena vanhan tuttunsa Paul Jonesin stablessa. Lopulta Raschke kääntyi Jonesia vastaan. Hänen joukkueparinsa oli puolestaan legendaarisen Guerreron suvun painija Hector Guerrero, joka oli aloittanut uransa 1970-luvun alkupuolella ja paininut erityisesti Yhdysvaltojen läntisissä osavaltioissa. 1980-luvun puolivälissä Guerrero oli kuitenkin saapunut myös JCP:hen, jossa hän paini oman nimensä lisäksi maskin kanssa nimellä Lazer-Tron.

Jo kolmas positiivisesti yllättänyt ottelu! Matsin tähti oli tietenkin Hector Guerrero, joka väläytti ottelussa aikakaudelle täysin poikkeuksellisia liikkeitä, kuten näyttävän loikan kehäköysien yli vastustajiensa päälle. Oikeastaan kukaan muu ottelun kolmikosta ei vakuuttanut erityisemmin (minkä takia ottelu jää vain ihan kivaksi), mutta heidänkin rymistelynsä toimi yllättävän hyvin vastapainona Guerreron lucha libre -menolle. Kokonaisuutena siis kiva välipala.

* * ½

NWA United States Tag Team Championship
No Disqualifications Match

Krusher Khruschev & Ivan Koloff (c) vs. Bobby Jaggers & Dutch Mantel

Hirvittäviä neuvostoliittolaisia edustavat Ivan Koloff ja Krusher Kruschev jatkoivat edelleen NWA:n joukkuedivisioonassa tuhon kylvämistä, vaikka Ivanin veljenpoika Nikita olikin hiljattain siirtynyt aivan toisiin kuvioihin (myöhemmin lisää tässä arvostelussa). Kuluneena syksynä he olivat voittaneet uuden NWA United States Tag Team -mestaruuden. Jim Crockett oli luonut tittelin korvaamaan aikaisemmissa Starrcadeissa nähdyn NWA United States Tag Team -mestaruuden, joka oli itse asiassa Floridan aluepromootion omistuksessa ja joka katosivat vuoden 1986 lopussa. Uudesta USA:n-joukkuemestaruudesta järjestettiin turnaus, jonka finaalissa kohtasivat nimenomaan nämä kaksi joukkuetta. Nyt oli uusintaottelun aika. Venäläisten vastustajina nähtiin kaksi 1970-luvun alkupuolella uransa aloittanutta konkaripainijaa: Bobby Jaggers ja Dutch Mantel. Molemmat olivat pyörineet monissa eri promootioissa, kunnes kumpikin saapui vuonna 1986 JCP:hen ja iskettiin yhteen uudeksi joukkueeksi. Mantel tunnetaan parhaiten myöhemmästä urastaan managerina muun muassa Zeb Colterin nimellä WWE:ssä.

Nyt ei päästy enää erityisen positiiviseen yllätykseen, mutta ihan kivat ottelut saivat jälleen jatkoa. Ero aikaisempiin oli vain se, että tältä odotinkin jo vähän enemmän – varsinkin kun ottelu käytiin ilman sääntöjä, minkä olisi luullut mahdollistavan kunnon rymistelyn. Sen sijaan No DQ -stipulaatiota hyödynnettiin tässä varsin minimaalisesti, ja kokonaisuutena ottelu jäi lähinnä perinteiseksi nyrkkitappeluksi. Sellaisena tämä oli kyllä ihan hyvä, joten kyllä tämän ihan mielellään katsoi, vaikka mitenkään mullistava ottelu ei ollut kyseessä.

* * ½

Indian Strap Match

Wahoo McDaniel vs. Rick Rude

nwa starrcade 1986 wahoo vs rick rude

Sitten oli merkittävän PPV-debyytin vuoro: 27-vuotias Rick Rude – nuori ja komea painija, joka oli aloittanut uransa vasta pari vuotta aiemmin. Uransa alkuvuosina Rude oli paininut muun muassa Georgia Championship Wrestlingissä ja Floridassa jobberina, minkä jälkeen hän oli ottanut käyttöönsä kuuluisan ”Ravishing”-gimmickin, jonka ansiosta hänestä tuli rajusti vihattu painija. Nimeä Rude alkoi kerätä WCCW:ssä sekä – Jerry Lawlerin ja Jerry Jarrettin – CWA-promootiossa Memphisissä, kunnes vuonna 1986 hän siirtyi JCP:hen ja lyöttäytyi yhteen Paul Jonesin kanssa. Heti debyytistään lähtien Rude oli tehnyt tiivistä yhteistyötä Jonesin toisen manageroitavan, Ragin’ Bullin, kanssa, ja kaksikko oli yhdessä yrittänyt tuhota legendaarisen Wahoo McDanielin uran. Toistaiseksi he eivät olleet onnistuneet siinä, mutta nyt Rude sai mahdollisuuden McDanielin nimikko-ottelu Indian strap matchissa, joka oli säännöiltään ihan normaali strap match: painijat kiinni toisissaan remmillä, ja ottelun voittaisi se, joka koskettaa kaikkia neljää kulmausta putkeen.

Äh, nyt oli sitten vuorossa illan ensimmäinen pettymys. Ehkä odotukseni olivat liian korkealla tai ehkä McDaniel ja Rude eivät vain tässä vaiheessa uriaan olleet paras kaksikko ottelemaan toisiaan vastaan. Tämä ottelu ei nimittäin oikein lähtenyt missään vaiheessa toivomallani tavalla käyntiin, ja viihdyttävän rymistelyn sijaan tämä oli yllättävän hidasta ja kankeaa menoa. Ehkä McDaniel oli sitten tässä vaiheessa uraansa jo liian vanha ja kankea, koska jotenkin erityisesti hänen otteensa olivat tässä ottelussa häiritsevän yksipuolisia. Rude kyllä teki kovasti töitä, osoitti loistavaa karisma ja väläytti myös muutaman näyttävän liikkeen. Toisaalta tuntui kuitenkin siltä, että Rude oli vähän liian vihreä, minkä takia hän ei myöskään saanut ottelua kannettua toivottuun lopputulokseen. Niinpä aikaan saatiin lopulta vain keskinkertainen ottelu, vaikka edellytyksiä olisi ollut enempäänkin.

* *

NWA Central States Heavyweight Championship

Sam Houston (c) vs. Bill Dundee

Kuten alkutekstissä sanoin, Jim Crockett oli ostanut kuluneen vuoden aikana Central States Wrestling -promootion itselleen. NWA Central States Heavyweight -mestaruus oli tuon promootion päämestaruus, joka oli vakatoitu syyskuussa 1986 sen jälkeen, kun Crockett osti promootion itselleen. Mestaruudesta järjestettiin vakatoinnin jälkeen turnaus, jonka finaalissa toisensa kohtasivat JCP:ssä paikkansa vakiinnuttanut nuori teksasilainen painija Sam Houston ja australialainen painijakonkari Bill Dundee. Houston voitti turnauksen ja mestaruuden vain reilu viikko ennen Starrcadea, ja nyt hän pääsi puolustamaan sitä uudestaan Dundeeta vastaan. Dundee oli siis aloittanut uransa jo 1960-luvulla, saapunut Yhdysvaltoihin 1970-luvulla ja vakiinnuttanut paikkansa erityisesti CWA-promootiossa Memphisissä.

Tämän ottelun suurin ongelma oli se, että suurimman osan ajasta tällä ei ollut oikein mitään selvää rakennetta, tarinaa tai suuntaa, mihin Dundee ja Houston olisivat pyrkineet. Molemmat vain mätkivät toisiaan ja väläyttivät myös varsin tyylikkäitä liikkeitä, mutta ottelun flow oli jotenkin sekava. Tapahtumista hypittiin toiseen ilman, että kummallakaan olisi jotenkin vaikuttanut olevan selvä suunnitelma siitä, millä tavalla he tahtovat teloa vastustajansa. Loppua kohti ottelu alkoi kuitenkin selkeytyä, ja erityisesti lopussa nähty Houstonin jalan telominen oli oikein oppikirjamaista painia. Dundee yllätti tässä ottelussa parilla oikeasti tyylikkäällä high flying -liikkeellä, ja homma oli muutenkin koko ajan mukavan energistä ja kivaa katseltavaa, että kyllä tämä heikkouksistaan huolimatta sellainen ihan hyvä ottelu oli.

* * ½

Hair vs. Hair Match

Paul Jones vs. Jimmy Valiant

Muistatteko vielä, kuinka vuoden 1984 Starrcadessa Paul Jones ja Jimmy Valiant kohtasivat ”Loser Leaves Town Tuxedo Street Fight” -ottelussa? Muistittepa tai ette, niin Valiantin ja Jonesin feudi oli jatkunut käytännössä tauotta vuodesta 1984 lähtien (vaikka Valiant oli vuoden 1984 tappionsa jälkeen ”joutunut lähtemään” hetkeksi JCP:stä). Mitään oikeastaan kovin merkittävää ei tässä JCP:n oman hassuttelijan ja ilkiömanagerin feudissa ollut missään vaiheessa tapahtunut. Vuoden 1986 aikana Valiantin pitkäaikainen ystävä ja yleisönsuosikki Ragin’ Bull oli kuitenkin alistunut Paul Jonesin rahakkaaseen tarjoukseen, kääntynyt Valiantia vastaan ja liittynyt Jonesin puolelle. Kuluneen vuoden aikana Valiant oli hävinnyt hiuksensa ottelussa Bullia vastaan, mutta nyt hän ja Jones asettuivat vastakkain uudessa hair vs. hair -ottelussa. Stipulaation erikoisuus oli kuitenkin se, että jos Valiant häviäisi, hänen managerinsa Big Maman hiukset leikattaisiin. Jos Jones häviäisi, hän menettäisi omat hiuksensa. Jonesin apuri, Ragin’ Bull, pakotettiin ottelun ajaksi kehän yläpuolelle nostettuun teräshäkkiin, jottei hän voisi sekaantua otteluun.

Sitten oli taas aika vuotuiselle Jimmy Valiant -hassuttelulle, joka edellisten vuosien tapaan ei tälläkään kertaa tarjonnut painillisesti mitään maininnan arvoista. Pitää silti nostaa hattua manageri Paul Jonesille, joka pystyy hoitamaan minkä tahansa hölmöilyn varsin uskottavasti ja pitkän painitaustansa vuoksi näyttää myös kehässä varsin uskottavalta. En oikeastaan edes enää muista, mitä tässä ottelussa tapahtui, mutta painin kanssa sillä oli aika vähän mitään tekemistä. Yleisö kuitenkin viihtyi, ottelu oli sopivan tiivis ja homma oli siinä mielessä ihan kohtuullisen hauskaa katsottavaa, joten ei tämä aivan täyttä kurapaskaa ole. Puhtaasti huono ottelu toki, mutta huonoissa otteluissa kuitenkin aika lailla sieltä harmittomasta päästä. Ottelun jälkeen muuten Rick Rude ja Ragin’ Bull jyräsivät Jimmy Valiantin terästuolin päälle eräänlaisella Flapjackin ja DDT:n yhdistelmällä, mikä oli yksi karuimmista spoteista, jonka olen pitkään aikaan nähnyt. Tällaiset eivät olleet todellakaan arkipäivää edes WWF:n Attitude Era -aikoina. Todella näyttävä spotti, joka oli vieläpä hoidettu hienosti! Harmi, ettei se ollut osa itse ottelua.

*

Louisville Street Fight Match

Ron Garvin vs. Big Bubba

Ron Garvin nähtiin jo viime vuoden Starrcadessa, mutta varsin erilaisessa asussa. Tuolloin Garvin oli nimittäin hävinnyt ”Loser Leaves Town” -ottelun ja joutunut siksi pukeutumaan naiseksi, jotta voisi ”salaa” jatkaa painimista nimellä Miss Atlanta Lively. Onneksi tuo kaikin puolin täysin idioottimainen kuvio loppui aika nopeasti, ja vuonna 1986 Garvin palasi painimaan omana itsenään. Se oli senkin takia hyvä ratkaisu, että 1960-luvun alusta lähtien paininut konkari oli ulkonäöltään todellinen kovan äijän arkkityyppi, jolle lempinimi ”rugged” sopi kuin nenä päähän. Garvin oli yleisön rakastama painija, joka ei välittänyt mistään. JCP:hen Garvin oli tullut vasta pari vuotta sitten, ja suurimman osan alkuajoistaa hän oli keskittynyt feudaamaan Jim Cornetten ja tämän manageroimien painijoiden kanssa. Nyt Garvin kohtasi Cornetten uuden henkivartijan, Big Bubban, joka tunnettaisiin myöhemmin parhaiten nimellä Big Bossman. Tässä vaiheessa Bubba oli kuitenkin vasta aivan uransa alussa: oikealta nimeltään Ray Taylor, joka oli työskennellyt aikaisemmin vanginvartijana mutta päätynyt vuonna 1985 painipiireihin, aloittanut ensin JCP:ssä jobberina mutta päätynyt sitten vakuuttavan ulkonäkönsä ansiosta Cornetten henkivartijaksi. Ottelun erikoisstipulaationa oli se, että selätyksen ohella ottelu voisi päättyä myös Last Man Standing -tyyliseen laskusuoritukseen.

En tiedä, olenko ainoa (tai ainakin harvinainen poikkeus), mutta minä nautin tästä ottelusta hämmästyttävän paljon! Ennakko-odotukseni olivat taas vaihteeksi lähes nollassa, koska en odottanut, että Big Bubba pystyisi mihinkään mielenkiintoiseen otteluun tai että Ron Garvin pystyisi repimään Bubbasta jotain kiinnostavaa painiviihdettä irti. Tavallaan olinkin oikeassa, koska ei tässä ottelussa varsinaisesti erityisen viihdyttävää painia nähty. Sen sijaan tämä oli kuin WWF Hardcore -mestaruusottelu yli vuosikymmen ennen aikaansa. Molemmat miehet mäiskivät toisiaan tyylipuhtailla nyrkiniskuilla, veri virtasi valtoimenaan, ottelussa käytettiin jopa nyrkkiraudan kaltaisia apuvälineitä – meno oli juuri niin brutaalia kuin sopi toivoa, ja molemmat miehet todella näyttivät siltä, että haluavat piestä vastustajansa henkihieveriin. Lopputaistelu oli oikeasti jännittävä, lopussa nähty piledriver oli hämmästyttävän brutaali ja lopetuskin oli ihan toimiva. Kaikista kehuista huolimatta ottelu ei silti nouse asteikollani edes hyväksi, koska suurin osa ottelusta oli kuitenkin pelkästään sitä nyrkiniskujen vaihtelua, joka on tietyllä tavalla varsin yksitoikkoista. Omassa luokassaan tämä oli silti oikein hyvä suoritus.

* * ½

NWA World Television Championship
First Blood Match

Dusty Rhodes (c) vs. Tully Blanchard

No niin, sitten päästiin varsinaiseen asiaan vähitellen! Viimeisen vuoden aikana JCP:hen oli nimittäin syntynyt yksi painihistorian ikimuistoisimmista ja kuuluisimmista talleista: The Four Horsemen. Viime Starrcaden aikaan Ric Flairista oli jo tullut pahis, ja hän oli alkanut tehdä satunnaisesti yhteistyötä Ole ja Arn Andersonin sekä Tully Blanchardin kanssa erityisesti yrittäessään tuhota ”The American Dream” Dusty Rhodesin uran. Varsinaisen Four Horsemenin synty nähtiin kuitenkin vuoden 1986 alussa, kun J. J. Dillon alkoi manageroida Tully Blanchardia, ja Flair, Andersonit, Blanchard ja Dillon pistettiin pitämään yhteinen promo. Tuossa promossa Arn Anderson sanoi jotakuinkin niin, että viimeksi vastaavanlaista tuhoa kylvivät Ilmestyskirjan ratsastajat (The Four Horsemen of the Apocalypse). Tuon ilmaisun ansiosta nimi ”Four Horsemen” vakiintui porukan käyttöön, kun he alkoivat yhtenä rintamana käydä sotaa JCP:n hyviksiä vastaan. Yksi heistä oli tietenkin Dusty Rhodes, joka oli voittanut NWA World Heavyweight -mestaruuden Flairilta viime Starrcadessa, mutta jonka mestaruusvoitto oli jälkikäteen mitätöity, koska ottelun päätuomari oli kolkattu ottelusta pihalle ennen ratkaisua. Rhodes kuitenkin voitti mestaruuden Flairilta uudestaan The Great American Bashissa, mutta tuo kausi jäi lyhyeksi, kun Flair huijasi vyön takaisin itselleen. Seuraavaksi Rhodes aiheuttikin tuskaa Four Horsemenille voittamalla NWA Television -mestaruuden Arn Andersonilta. Nyt Four Horsemenista Rhodesin vastustajaksi nousi Tully Blanchard, joka halusi voittaa TV-mestaruuden takaisin Horsemenille. Ottelu käytiin First Blood -säännöillä.

Tully Blanchard on ollut parin edellisen Starrcaden suurimmista onnistujista ja ollut mukana tapahtumien parhaissa otteluissa. Nyt samaa kunniaa ei voi ikävä kyllä antaa Blanchardille, vaikka kaikki edellytykset piti olla. Parin viime vuoden pääottelussa esiintynyt, superkarismaattinen ja parhaimmillaan mahtavaan tarinalliseen otteluun pystyvä Dusty Rhodes saa vastaansa nyt Tully Blanchardin, yhden NWA:n parhaista painijoista. Takana on vieläpä verinen feudi, joten paperilla kaiken piti olla valmiina siihen, että Blanchard ja Rhodes pystyisivät vähintään samaan kuin Flair ja Rhodes viime vuonna. Toisin kuitenkin kävi. Tämä oli nimittäin illan suurin pettymys – ainakin tähän mennessä. Kunnollisen painin, taistelun tai psykologisen trillerin sijaan nähtiin suurimmaksi osaksi jahkailua, kyynärpäällä ilmaan sohimista, turhaa hölmöilyä ja vieläpä varsin typerä lopetus. Tästä kaikesta voi syyttää buukkajia ja erityisesti niitä ihmisiä, jotka päättivät valita tämän ottelun stipulaatioksi First Blood -ottelun. Juuri tuo stipulaatio teki tästä ottelusta monella tavalla onnettoman kankean ja typerän matsin, josta katosi kaikki mahdollisuudet huippusuorituksiin. No, oli tässä toki myös omat hyvät hetkensä, ja yleisö oli tietenkin aivan liekeissä, kun nämä kaksi kohtasivat toisensa. Niinpä kokonaisuus oli sentään ihan menettelevä, mutta ärsyttää kyllä suunnattomasti, että oikean painiottelun sijaan nämä kaksi päätettiin pistää kohtaamaan toisensa tällaisessa gimmick-ottelussa.

* *

Scaffold Match

The Midnight Express vs. The Road Warriors

nwa starrcade 1986 scaffold match

Sitten saatiin ottelu, jonka vuoksi tällä tapahtumalla on lisänimi ”The Nigh of the Skywalkers”. Vuonna 1983 uransa aloittaneet Animal ja Hawk olivat nousseet vain parissa vuodessa yhdeksi painimaailman kuuluisimmista joukkueista. Nerokkaan Paul Elleringin manageroima kaksikko aloitti uransa Georgiassa ja päätyi sitten nopeasti AWA:han, jossa he voittivat joukkuemestaruuden ja nousivat yleisön suosioon. Lopulta vuoden 1986 puolivälissä The Road Warriors jätti AWA:n ja siirtyi JCP:hen, jossa he kävivät mm. Dusty Rhodesin, Magnum T.A:n, Rock ’n’ Roll Expressin ja Ron Garvinin ohella taistelua Four Horsemenia vastaan. Four Horsemenin ohella heidän vihollisekseen nousi Jim Cornetten manageroima The Midnight Express. Itse asiassa Midnight Expressin ja Road Warriorsin vihamielisyydet etenivät niin brutaaleiksi, että eräässä show’ssa Midnight Express hyökkäsi Road Warriorsin kimppuun ja pieksi porukan niin pahasti, että nämä joutuivat olemaan poissa kehästä useamman kuukauden. Todellisuudessa tämä oli tehty sitä varten, että Road Warriors pääsisi Japanin-kiertueelle. Samalla Road Warriorsin ja Midnight Expressin välille alettiin kuitenkin muun muassa ennakkoon nauhoitettujen videopätkien avulla promota brutaalia scaffold (suom. ’teline’) matchia, jossa joukkueet kohtaisivat toisensa kehän yläpuolella – yli kymmenen metriä korkean rakennelman päällä. Ottelun voittaisi vain tiputtamalla molemmat vastustajansa rakennelman päältä. Lisävaikeuksia tähän poikkeukselliseen otteluun toi se, että Japanin-kiertueella Hawk mursi jalkansa, mutta siitä huolimatta hän päätti hoitaa ottelun, jota oli hehkutettu kuukausikaupalla.

Tämä ei ole varmaan ihan ensimmäinen näkemäni scaffold match, mutta ei niitä kovin montaa ole tämän lisäksi ollut. Yksikään niistä ei ole ollut painillisesti oikeastaan millään tavalla viihdyttävä, joten ei ole myöskään kovin suuri yllätys, että kyseisiä otteluita on eteeni tullut äärimmäisen vähän. Oikeastaan suurin yllätys on se, että ihan oikeasti JCP:n mielestä tämän ottelun buukkaaminen oli hyvä idea. Neljä brawleria heilumassa kehän yläpuolella huteralta näyttävän rakennelman päällä ja tekemässä, no, oikeastaan ei yhtään mitään, koska turvallisuuden vuoksi tuolla huteralla ja kapealla rakennelmalla ei voinut tehdä yhtään mitään. Suurin osa ajasta menikin siihen, että joku tai jotkut vain roikkuivat mahdollisimman typerän näköisesti rakennelmasta, ja myös ottelun lopetus (jossa oli tultu – taas kerran – turvallisuuden vuoksi lähes puolet alemmas rakennelmasta) oli todellinen antikliimaksi. Silti kaiken tämän dissauksen jälkeen on todettava, että onhan tässä ottelumuodossa jotain sairaalla tavalla kiehtovaa tai hämmentävää, minkä takia koko ottelun katsoi semmoisen epäuskoisen mielenkinnon vallassa. Tuosta mielenkiinnosta annan yhden tähden, vaikka ottelu muuten olikin ihan kuraa.

*

NWA World Tag Team Championship
Steel Cage Match

The Rock ’n’ Roll Express (c) vs. Arn & Ole Anderson

Tämä oli toinen osa illan Four Horsemen -saagassa. Yleisön suosikkijoukkue The Rock ’n’ Roll Express oli noussut nopeasti yhdeksi Four Horsemenin päävastustajista, ja tietenkin Four Horsemen halusi saada itselleen Ricky Mortonin ja Robert Gibsonin hallussaan pitämät joukkuemestaruusvyöt. Niinpä Ole ja Arn Anderson asettuivat Rock ’n’ Roll Expressiä vastaan teräshäkkiottelussa. Huomionarvoista on, että Rock ’n’ Roll Express oli itse vaatinut ottelulle tätä brutaalia stipulaatiota.

Huh, no nyt se potti sitten räjähti! Vähän alkoi jo ennen tätä ottelua pelottaa, että jääkö Starrcade 1986 karmaisevaksi flopiksi, mutta onneksi JCP:llä oli sen verran älliä päässään, että he pistivät tällaisen nelikon illan toiseksi viimeiseksi otteluksi painimaan aivan jumalattoman kovan joukkueottelun teräshäkissä. En oikeastaan edes tiedä, mitä tästä pitäisi sanoa, koska tämä on yksi parhaita näkemiäni joukkueotteluita. Tässä toimi lähestulkoon kaikki. Ottelun rakenne oli suorastaan pirullisen nerokas: pitkän aikaa se vaikutti aivan perinteiseltä ottelulta, jossa hyvikset ensin hallitsevat vähän aikaa, pahikset saavat sitten ylivallan ja lopulta hyvikset pääsevät niskan päälle ”hot tagilla”. Toisin kuitenkin kävi, sillä ensimmäisen hot tagin jälkeen homma kääntyi vain brutaalimmaksi sankareiden kärsimykseksi, jota jatkui hyvin pitkään. Toinen hot tag taas – no, en paljasta ottelun lopetusta. Joka tapauksessa ottelu imaisi mukaansa, vaikka siitä yli 90 prosenttia oli yksinkertaisesti Andersonien nerokkaan brutaalia hallintaa: ensin Gibsonin jalan telomista ja sitten Mortonin käden murjomista. Tähän päälle Mortonin hurja verenvuodatus, teräshäkin täydellinen hyödyntäminen ja aivan mieletön tunnelma. Ainut selvä miinus siitä, että lopetus ärsytti aluksi minua, mutta sitten oikeastaan senkin tuleminen täysin puskista kääntyi oikeastaan ilahduttavaksi asiaksi. Ei tämä toki ihan täydelliseksi otteluksi nouse, mutta oli tämä aivan helvetillisen kova joukkueottelu.

* * * * ½

NWA World Heavyweight Championship

Ric Flair (c) vs. Nikita Koloff

nwa starrcade 1986 flair vs koloff 2

Sitten oli illan main eventin vuoro, ja kyseessä olikin varsin mielenkiintoinen tapaus. Tämän ottelun ei nimittäin missään tapauksessa pitänyt olla Starrcade 1986:n alkuperäinen pääottelu. Ei, tässä tapahtumassa piti nähdä Four Horsemenin johtajan Ric Flairin ja Four Horsemenia vastaan taistelevan porukan kuumimman ykkösnimen, Magnum T.A:n, taistelu. Tämän piti olla ottelu, jossa Magnum T.A. vihdoin voittaisi mestaruuden Flairilta ja nousisi koko painimaailman suurtähdeksi – WWF-kärkinimi Hulk Hoganin haastajaksi. Toisin kuitenkin kävi. Lokakuussa 1986, vain kuukausi ennen Starrcadea, Magnum T.A. joutui vakavaan auto-onnetomuuteen, jonka seurauksena hän halvaantui pysyvästi. T.A:n painiura oli kertalaakista ohi, mikä oli todellinen järkytys kaikille. Samalla myös Starrcade oli yhtäkkiä vailla main eventiä. Tuolloin JCP:n pääbuukkaaja Dusty Rhodes keksi hätäratkaisun: vihattuun venäläisporukkaan kuuluva nuori ja kookas Nikita Koloff oli kovassa nousussa, ja alkusyksystä hän oli voittanut NWA United States Heavyweight -mestaruuden, jota hänen oli tarkoitus puolustaa tässä tapahtumassa Ron Garvinia vastaan. Sen sijaan Rhodes päättikin tehdä jotain, mitä kukaan ei olisi uskonut ajatella: tehdä neuvostoliittolaisesta sankarin. Lokakuun lopussa Nikita hylkäsi Ivanin ja Krusher Kruschevin, liittoutui Dusty Rhodesin kanssa ja kävi Ric Flairin sekä koko Four Horsemenin kimppuun. Samalla US Heavyweight -mestarista tehtiin Flairin mestaruuden ykköshaastaja, joka sai nyt elämänsä tilaisuuden voittaa firman tärkein mestaruus vuoden isoimmassa tapahtumassa. Ennen ottelua nähtiin vielä Magnum T.A:n muisteluvideo.

Mitä tähän voi oikein nyt sanoa? Minulla ei ollut etukäteen minkäänlaisia odotuksia tälle ottelulle, koska en uskonut, että Nikita Koloff olisi kykeneväinen ottelemaan isoa ja merkittävää ottelua. Niinpä oli todella positiivinen yllätys, kun heti ottelun ensimmäisistä hetkistä lähtien tämä matsi tempaisi minut täysin mukaansa. Siitä suuri kiitos kuuluu Ric Flairille, joka yksinkertaisesti mestarilliselle myymiselleen, painimisellaan ja näyttelemisellään sai luotua tälle ottelulle sellaisen tunnelman, että kukaan muu ei olisi pystynyt vastaavaan. Flair otti ensimmäisten minuuttien aikana vastaan Koloffin todella näyttäviä liikkeitä yksi toisensa perään, myi ne täydellisesti ja loi lisäjännitystä pakenemalla tasaisin väliajoin hetkeksi vetämään henkeä kehän ulkopuolelle näyttäen samalla siltä, ettei keksi mitään, millä pärjätä ottelussa. No, sitten ottelussa saatiin dramaattinen käänne, ja Flair alkoi hallita ottelua telomalla Koloffin jalkaa. Homma eteni koko ajan kiinnostavammaksi, jännittävämmäksi ja fyysisemmäksi. Aloin jo odottaa, että tästä voisi sittenkin kuoriutua jopa neljän tähden ottelu tietyistä painillisista vajaavuuksista huolimatta. Mutta sitten homma sai täysin käsittämättömän täyskäänteen. Tuomarin ensimmäinen kolkkaaminen oli vielä menettelevä ja sellaisenaan varsin näyttävä, mutta sen (ja uuden tuomarin saapumisen) jälkeen ottelu ei päässyt enää ollenkaan käyntiin, vaan aivan yhtäkkiä ja täysin selittämättömästi homma hajotettiin täysin. Ottelu päättyi täysin yhtäkkiä, aivan kuin seinään ja vieläpä totaalisen idioottimaisesti. Okei, tällainen ratkaisu olisi voinut olla vielä ihan kiinnostava ja tarinaa jatkava käänne jossain välitapahtumassa, mutta ei nyt jumalauta vuoden suurimman tapahtuman pääottelu vain voi päättyä tällä tavalla. Ei. Ei saatana. Aivan käsittämätöntä. No, kamalasta lopetuksesta huolimatta ottelu oli rakennettu muuten niin hyvin (ja se oli ilahduttavan pitkä), että tämä on juuri ja juuri silti hyvä ottelu, vaikka lopetus oli aivan täyttä kuraa.

* * * 

Kokonaisarvio Starrcadesta: Ei ollut vuoden 1986 päätapahtuma erityisen vahva suoritus JCP:ltä, jos se ei ollut sellainen WWF:lläkään. Yksi huippuottelu nähtiin toki, ja alkukortissa oli kyllä ihan kivoja yllätyksiä, mutta muuten kaikki oli joko jonkinlaista pettymystä tai muuten vain enimmillään ”ihan kivaa”. Loppufiilis oli sen takia aika vaisu, ja kyllä tämä Starrcade jää ikävä kyllä Kehnon puolelle.

Wikipedia: Starrcade 1986

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 17.11.2016.

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF WrestleMania 2

Next post

Arvio: WrestleMania III

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.