1998ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF Fully Loaded – In Your House 23

Päivämäärä: 26.7.1998

Sijainti: Fresno, Kalifornia (Selland Arena)

Yleisömäärä: 9 885

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Kesän isojen ppv:eiden King of the Ringin ja SummerSlamin välissä käytiin aina yksi välippv, joka vielä vuonna 1998 oli jälleen yksi osa In Your House -perhettä, vaikkei IYH-teema näissä loppupään kolmetuntissa In Your Houseissa paljon mitenkään enää näkynytkään. Myös Fully Loaded tulisi myöhemmin jäämään No Way Out (of Texas)in ja Unforgivenin (sekä Over The Edgen) tavoin joksikin aikaa osaksi WWE:n vuosittaista ppv-kalenteria. Tätä ensimmäistä FL:ää olivat selostamassa tutut ja turvalliset JR ja King.

Singles Match

Val Venis vs. Double J

Helouuu ladiess… Kyllä vain, vuoden ’98 jälkimmäisestä puoliskosta lähtien WWF-debyyttejään alkoivat tehdä monet Attitude Eralta parhaiten muistettavat alakortin värikkäät nimet, joista Fully Loadedissa ppv-debyyttinsä tehnyt Val Venis oli loistava esimerkki. Venis, jonka ensimmäinen juonikuvio koski itse asiassa sitä, kuinka tämä aikuisviihdetähti oli tehnyt yhteisen videon Kaientain managerin Yamaguchi-Sanin vaimon kanssa, kohtasi FL:n openerissa Double J:n. Mitään kummempaa tarinaa ei country-tähden ja Big Valbowskin ottelulla ollut, mutta ei kai sitä tarvittukaan. Yamaguchi-San oli selostamossa ottelun ajan.

Ennakkoon en odottanut tältä ottelulta paljon mitään, koska tässä vaiheessa Jarrett oli onnistunut saavuttamaan minun silmissäni jo sen aseman, että kaikki ottelut, joissa hän on mukana, menettävät kiinnostavuutensa saman tien. Tilanne paranisi vähän siinä vaiheessa, kun hän alkaisi taggailemaan Owen Hartin kanssa. Mutta siis, tämä ottelu kuitenkin yllätti minut todella positiivisesti. Siitä tosin ei ole kiittäminen Double J:tä, vaan Venistä, joka oli aivan uskomattomissa liekeissä koko ottelun ajan. Ok, minä olen suuri Valbowski-mark, joten saatan liioitella ihan hiukan, mutta Venis teki silti aivan hitosti työtä koko ottelun ajan. Venis sekä teki tyylikkäitä liikkeitä että myi Jarrettin liikkeet upeasti (parhaiten jäi mieleen mahtava DDT-myynti). Kiitos Veniksen tämä oli siis vauhdikas, viihdyttävä ja hyvin tapahtumaan sisälle tempaava opener. Ainut heikkous oli hiukan kehno lopetus.

* * * 

Singles Match

D’Lo Brown (c) vs. X-Pac

Samalla kun Val Venis oli tehnyt debyyttinsä WWF:ään, oli myös The Nation-jäsen Kama Mustafa muuttanut nimensä virallisesti The Godfatheriksi ja alkanut muutenkin jo olemuksellaan ja käytöksellään lähennellä tulevaa gimmickiään. Tässä ottelussa Godfather oli kuitenkin vain uuden European-mestari D’Lo Brownin ringsidellä. D’Lo oli voittanut FL:ää edeltävässä Raw’ssa European-mestaruuden HHH:lta kiitos The Rockin avustuksen, ja niinpä nyt toinen DX-jäsen X-Pac haki kostoa ryhmänsä johtajan puolesta ottelemalla uutta European-mestaria vastaan. Jostain aivan käsittämättömästä syystä ottelussa ei ollut mestaruus panoksena.

Ottelun suurin heikkous olikin juuri sitten se, ettei ottelu tuntunut merkitsevän oikein mitään. Painillisesti tykkäsin tästäkin oikein paljon, ja tämä oli samanlaista piristävää ja vauhdikasta alakortin painia kuin Venis vs. Double J tai edellisestä WWF-ppv:stä X-Pacin ottelu Owen Hartia vastaan. Suuremman vaikutuksen tämä kaikki vain olisi tehnyt, jos European-mestaruus olisi ollut panoksena. Selitys siitä, ettei D’Lo suostunut puolustamaan mestaruuttaan ei ainakaan minun silmissäni miestä mitenkään overimmaksi tehnyt. Joka tapauksessa ottelu onnistui viihdyttämään: X-Pacin toisen WWF-uran alun ppv-ottelut ovat olleetkin ihan positiivisia yllätyksiä.

* * *

Tag Team Match

Faarooq & Scorpio vs. Bradshaw & Terry Funk

Faarooq oli ilmeisesti vähän aikaa sitten alkanut taggailemaan (2 Cold) Scorpion kanssa, joka oli ECW-stintin jälkeen näköjään palannut taas ainakin hetkeksi WWF:ään Scorpio-nimellä. Mitään vakuuttavampaa uraa ei tuo kaksikko kyllä yhdessä luonut, vaikka tässä JR oikein ylihehkutti sitä, kuinka hienosti nämä kaksi mustaa kaveria sopivat yhteen ja olivat toistaiseksi yhdessä voittamattomia. Bradhsaw puolestaan oli kai muodostanut joukkueen toisen teksasilaisen, eli Terry Funkin, kanssa. Heidän joukkueensa taru ei tosin ole yhtä ylevä, sillä ennen ottelua Terry ilmoitti, että tämä jäisi hänen viimeiseksi ottelukseen toistaiseksi… Yeah, right. Bradshaw ei Funkerin ilmoituksesta innostunut, ja se oli myös todellinen syy tälle kahden mitäänsanomattoman alakortin face-joukkueen kohtaamiselle.

Vähän mitäänsanomaton oli myös näiden joukkueiden kohtaaminen, vaikka oli tämä nyt ihan ok:ta painia. Scorpio esitti ehdottomasti pirteimpiä otteita näistä neljästä, ja kyllähän se Terrykin taas oman osuutensa kunnialla hoiti. Faarooq oli koko ajan vain muuttumassa tylsemmäksi, ja Bradshaw hoiti varmuudella oman tonttinsa ilman suurempia yllätyksiä. Ppv-otteluksi tämä ei kyllä millään asteikolla olisi kyllä kuulunut, koska tasoltaan tämä oli mukavan tv-ottelun laatua ja ainut syy tämän bookkaamisen oli storylinen jatkaminen. Tosin aikalailla yhdeltä isolta tv-show’lta koko tämä väli-ppv tuntuikin, mutta siitä myöhemmin lisää.

* * 

Singles Match

Vader vs. Mark Henry

Vielä Vaderin viimeisinä WWF-kuukausina päätettiin ottaa kaikki ilo irti mahdollisista Vader vs. toinen iso mies -feudeista. Kane-feudin jälkeen oli vuorossa taisto The Nationin isoa ja pahaa Mark Henrya vastaan. Muistaakseni jollain asteella Vader ja Henry ottivat yhteen jo KOTR:ssa (olisiko ollut niin, että Vader esti Henryn jonkun sekaantumisen), mutta rehellisesti sanottuna minua ei kiinnosta sen vertaa, että muistaisin. No, tuonkin kohtaamisen jälkeen oli varmasti Raw’issa nähty hukeita yhteenottoja kahden ison miehen välillä, ja lopulta erimielisyydet oli hyvä selvittää kehässä.

Olen jo varmaan tuhannesti todennut näiden arvostelujeni aikana sen, kuinka paljon Vaderin kehäotteiden taso oli laskenut tämän WWF-uran ehtoopuolella. Niinpä ei liene mikään ihme, että kun vastaan asetetaan Mark Henryn kaltainen ihravuori, ei kummastakaan ole kantamaan hommaa mihinkään kehuttavan tapaisenkaan suoritukseen. Ottelu oli pääasiassa aikamoisen laiskaa lyllerrystä, jonka huipennus olivat Henryn Elbow Dropit, joiden tekeminen näytti kestävän ikuisuuden, ja joita Henry tuntui toistavan aina, kun ei muutakaan keksinyt. Onneksi Vader edes yritti jonkun verran ja sai homman edes siedettävälle tasolle. Heikko esitys tämä ottelu silti todellakin oli.

*

WWF päätti jatkaa tätä ”ppv on kuin tv-show” -linjaansa sillä, että WWF Tag Team -mestarit Kane ja Mankind ja näiden manageri Paul Heyman saapuivat pitämään jonkin yhdentekevän promon, jonka New Age Outlaws keskeytti ja haastoi uudet joukkuemestarit otteluun seuraavan päivän Raw’hon! Nyt ppv:ssä on jo alettu haastamaan vastustajia tv-show-otteluihin. Mitähän seuraavaksi?

Tag Team Match

Disciples of Apocalypse vs. LOD 2000

Voi kyllä. Kaikkien toiveiden vastaisesti DOA:n ja LOD:n feudi ei siis jäänytkään siihen Over The Edgessä käytyyn openeriin, vaan näiden kahden tylsän ja hitaan brawler-joukkueen välienselvittely jatkui tuonkin ppv:n jälkeen. Feudin suuri käänne nähtiin, kun Sunnyn lähdettyä LOD toi takaisin heidän vanhan ja pitkäaikaisen managerinsa Paul Elleringin, joka shokeeraavasti kääntyikin LOD:ta vastaan ja liittyi DOA:n manageriksi. Koko feudissa oli siis nähty yksi kunnon yllättävä hetki, ja muuten homma oli ollut samaa toisten kimpussa rymistelyä. Tai joo, jos nyt haluaa laskea joksikin shokkihetkeksi sen, kun Ellering meinasi ajaa Animalin päältä moottoripyörällä ppv:tä edeltävässä Raw’ssa niin menköön. DOA oli nyt siis virallisesti pienentynyt vain 8-Ballin ja Skullin joukkueeksi, kun Chainzkin oli lähtenyt jengistä pois.

Samoin kuin näiden joukkueiden ensimmäinen ottelu tämäkään ei kovin kummoiselle tasolle yltänyt. Paikoitellen meno oli ihan ok:ta ja jopa intenssiivisen tapaista brawlausta, ja ehkä juuri tuo Paul Ellering (joka muuten näytti äärettömän julmalta) oli se pieni asia, joka teki tästä ihan hippusen paremman kuin ensimmäisestä ottelusta. En silti suurempiin ylistyslauseisiin tämän ottelun kohdalla ylly, vaan kyllähän tämä suurimmalta osalta oli juuri semmoista perustylsää ja mitäänsanomatonta kähinää, mitä näiltä joukkueilta voi odottaakin. DOA ei ole koskaan ollut hyvä ja LOD ei tullut enää koskaan olemaan. Karu totuus, mutta ei voi kyllä kuin ihmetellä, miksi taas juuri nämä tiimit oli laitettava vastakkain.

* ½

Seuraavaksi taas pieni väli-angle liittyen koko ppv:n ajan jatkuneeseen juonikuvioon siitä, saapuuko Undertaker painimaan ppv:n ME:hen vai ei. Undertaker, jonka kuuluisi olla Steve Austinin pari Main Eventissä, ei siis ollut vielä saapunut areenalle, ja niinpä Mr. McMahon päätti tulla ilmoittamaan kehään, että Undertakerin jättäessä tapahtuman väliin, olisi Austinin joukkuepari Brooklyn Brawler. Mainitsin tämän anglen ihan vain sen takia, että Brooklyn Brawler teki ensimmäisen ppv-esiintymisensä tämän minun projektini aikana. Steve Lombardia on pakko rakastaa 🙂

Stu Hart’s Dungeon Match
Special Referee: Dan Severn

Owen Hart vs. Ken Shamrock

Tämän ottelun kohdalla minun täytyy kyllä nyt perua puheeni ja myöntää, että näin spesiaaliottelua tuskin olisi nähty tv-show’ssa. Tosin Attitude Eraan kuului kyllä yllätyksellisyydet tv-ohjelmissakin, joten ei yksi outo ottelu nyt auta vielä ppv-tunnelman luomiseen. Ottelun taustalla oli siis ensinnäkin pitkä feudi Shamrockin ja The Nationin välillä ja toiseksi se, että Nation-jäsen ja vuoden ’94 KOTR-voittaja Owen Hart koki hommakseen antaa pienen opetuksen tuoreelle KOTR-voittajalle Shamrockille. Ottelustipulaatioksi muodostui Stu Hart’s Dungeon Match, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että ottelu käytiin kuuluisassa Hart Family Dungeonissa, ja ainut keino voittaa ottelu oli laittaa toinen luovuttamaan. Ottelun erikoistuomarina toimi Dan Severn, jolla oli huonot välit molempien ottelun osanottajien kanssa.

Juuri tästä minä tykkäsin eniten Attitude Erassa luovien storylinejen lisäksi. Tämänkaltaisia todella erikoisia, mutta juuri sen takia mielenkiintoisia, otteluita saisi olla paljon enemmän tänäkin päivänä. Aluksi suhtauduin aika epäilevästi tähän ennakolta nauhoitettuun otteluun, mutta loppujen lopuksi tämä olikin ihan viihdyttävä kamppailu. Suurin ongelma tässä oli se, että jostain syystä aikaa ottelulla oli vaivaiset alle 5 minuuttia, joten siinä ajassa ei mitään ihmeitä tehdä. Shamrock ja Hart kuitenkin yrittivät ja lopputuloksena olikin mukava välipala. Jos aikaa olisi ollut enemmän, tämä olisi ehkä voinut olla jotain muutakin. Myös heikko lopetus rokottaa vähän arvosanaa.

* * ½

WWF Intercontinental Championship
2 out of 3 Falls Match

The Rock (c) vs. HHH

Noniin, ja sitten niihin kahteen isoimpaan otteluun, joista oikeastaan tämä IC-kamppailu oli mielenkiintoisempi ja tuntui muutenkin eniten ppv-tason väännöltä. The Rock ja tämän johtama The Nation sekä HHH ja hänen johtama D-Generation X olivat feudanneet siis aina DX:n face-turnista lähtien, eli vuoden ’98 keväästä. DX oli päättänyt näyttää The Nationille kaapin paikan, mutta Nationilla oli täsmälleen sama suunnitelma DX:n osalle. Tämä suuri stable-sota kulminoitui (kamala sana, mutta en nyt keksi parempaakaan) tietenkin porukan johtajien, eli IC-mestari Rockin ja entisen European-mestari HHH:n keskinäiseen välienselvittelyyn. Feudin viimeisin käänne oli tosiaan se, että The Rock aiheutti ppv:tä edeltävässä Raw’ssa HHH:n mestaruustappion. Nyt HHH:lla oli paikka korjata vahinko viemällä Rockin IC-mestaruus.

Heti ensimmäisenä minun täytyy sanoa, että minä tykkäsin tästä ottelusta. Olin suorastaan yllättynyt siitä, kuinka hyvin Rock ja HHH rakentelivat jo vuonna ’98 pitkän, tasaisen ja psykologisesti hiton hyvin toimivan ottelun. Olisin odottanut jonkinlaista kangertelua ja paikallaan junnaamista, mutta sen sijaan nämä kaksi myivät hienosti koko ottelun ajan ja olivat juuri sopivan väsyneitä/väsyneen oloisia ottelun edetessä. Myös fallit oli buukattu tässä ottelussa järkevästi, vaikkakin täytyy sanoa, että ottelun loppu oli aika selvä heti alusta asti. Paljon suurempi miinus tässä oli kuitenkin sama, kun Dude Loven ja Steve Austinin otteluissa. Se vain yksinkertaisesti syö hemmetisti ottelun mielenkiinnosta, kun kamppailu pitää ylibuukata täyteen kaikkia turhia sekaantumisia. Ilman niitä tämä olisi voinut olla huippukamaa, mutta oikein mainio kohtaaminen tämä näinkin oli. Ja jäipä parantamisen varaa siihen ratkaisevaan kohtaamiseen.

* * * ½

Vielä ennen Main Eventiä oli vuorossa äärimmäisen jännittävä Bikini Contest Jacquelinen ja Sablen välillä! …Niin. Rehellisesti sanottuna itse tykkäsin paljon enemmän ennen Bikini Contestia nähdystä Dustin Runnelsin, joka oli siis luopunut TAFKA Goldust -gimmickistään ja vaihtanut sen Born Again Christian -gimmickiin, promosta koskien sitä, kuinka saatanallisia Bikini Contestit oikein ovatkaan. En väitä, etteikö minua kiinnostaisi kauniit naiset bikineissä, mutta niille on oma aikansa ja paikkansa. Sen ei ole pakko olla silloin, kun katson hikisiä miehiä kourimassa toisiaan. No ok, kyllä minua kiinnostaisi, jos kyseessä olisi edes oikeasti kauniita naisia, mutta Jacqueline nyt on hyvin kaukana siitä kaamealla body builder -kropallaan, eikä Sablekaan ainakaan tässä sytyttänyt yhtään. Tissit toki myy, ja siksi Sable olikin varmaan kokonaan yläosattomissa (toki vartalomaalilla peitettynä) ja Jacquelinekin päätti vilauttaa toista nänniään. Oh, what a controversy!

WWF Tag Team Championship

Kane & Mankind (c) w/ Paul Bearer vs. The Undertaker & Steve Austin (c)

Ja tässä oli siis illan Main Event, mikä kyllä oikein huokui taas sitä väli-ppv:n fiilistä. Mutta ei kai mitään muuta sovikaan odottaa. KOTRihan päättyi siihen, että puolittain vahingossa Undertaker aiheutti Steve Austinille tappion WWF-mestaruusottelussa Kanea vastaan. Austin kuitenkin käytti revanssinsa seuraavana päivänä Raw’ssa ja voitti mestaruutensa takaisin Kanelta. Hän ei kuitenkaan ollut unohtanut sitä, mitä Undertaker teki, ja näiden kahden superfacen välit alkoivat rakoilla pahan kerran. Miehet olivat useammankin kerran lähellä hyökätä toistensa kimppuun (ja lopulta niin kävikin), ja UT oli jo vaatinut mahdollisuutta kohdata Austin mestaruusottelussa. Mr. McMahon tahtoi kuitenkin säästää tuon ottelun SummerSlamiin, ja tähän ppv:hen hän sen sijaan buukkasi nämä kaksi lähes tulkoon vihamiestä ottelemaan samassa joukkueessa heidän kahta pitkäaikaista vihollistaan vastaan. Paul Bearerin johtama Kane & Mankind -kaksikko oli siis onnistunut voittamaan WWF:n joukkuemestaruudet New Age Outlawsilta, ja he eivät olleet myöskään unohtaneet pitkäaikaisia erimielisyyksiään Undertakerin ja Austinin välillä – tosin viime aikoina oli alkanut herätä epäilyksiä siitä, olisivatko veljekset Kane ja UT kuukausien tappelun jälkeen pääsemässä samalla aaltopituudelle. Näiden mysteeristen käänteiden keskellä nyt myös WWF:n ppv:n ME:nä nähtiin joukkuemestaruusottelu.

Tämä oli laadullisesti aika samanlainen ottelu kuin viime ppv:n Austin vs. Kane. Periaatteessa ottelu siis oli hyvää, intenssiivistä ja toimivaa brawlausta, kuten nykyisin kaikki WWF:n ME:t olivat (oli se tosin edelleen paljon parempi kuin WCW:n roska-ME:t), mutta ei tämä mihinkään muuhun yltänyt. Tässä ottelussa ei ollut mitään erikoista, ja vaikka tätä ei onneksi oltukaan typerästi ylibuukattu, en voi silti väittää, että olisin jotenkin jännittänyt tätä ottelua katsoessa. Hyvää mätkimistä siis näiltä neljältä ME-kaverilta, mutta olisi kiva, jos ppv:n ME:ssä olisi ollut jotain enemmänkin. En silti valita niin kauan, kuin nämä ovat näin paljon WCW:n vastaavia parempia. Ennemmin tosiaan tämmöisiä joukkueotteluita katsoo, kuin baseball-pelaajia pyörimässä ympäri kehää. Lisäksi yleisö oli taas aivan hulluna mukana ottelussa, mikä on aina plussaa.

* * * 


Kuten jo monesti totesinkin arvostelussani, oli Fully Loaded taas niin selvä väli-ppv kuin joku voi olla. Jossain kohti show’ssa suorastaan leijui tv-show’n henki. Vahvimmin sen saattoi havaita semmoisina hetkinä, kun European-mestari ei puolustanut omassa ottelussaan mestaruusvyötään, painijat haastoivat toisiaan tulevan tv-show’n otteluihin tai kun ppv:ssä nähtävä ottelua ei oltu buukattu sen takia, että sen takana olisi jokin feud, vaan että sen on tarkoitus aloittaa storyline. Eikä sekään asiaa nyt kauheasti auttanut, että ppv:n ME oli aikalailla filler. Näitä pikkuppv:itäkin kannattaisi yrittää piristää sillä, että näihin buukattaisiin vaikka sitten jokun hiukan alemman kortin feud ender. HHH vs. Rock olisi voinut olla semmoinen, mutta heidän kahden feudia ymmärrettävästi jatkettiin vielä SummerSlamiin. En silti viiti valittaa tätä enempää, koska ottelut olivat tässä yllättävänkin tasokkaita. Toki mukaan mahtui taas muutama aika heikkokin hetki, mutta pääpiirteittäin tämä ppv yllätti tasollaan ihan positiivisesti. Kyllä tämä siis kaikesta huolimatta oli Ok show.

Wikipedia: WWF Fully Loaded 1998

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 10.2.2011

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WCW Bash at the Beach 1998

Next post

Arvio: ECW Heat Wave 1998

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.