1998ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF In Your House: No Way Out of Texas

Päivämäärä: 15.2.1998

Sijainti: Houston, Teksas (Compaq Center)

Yleisömäärä: 16 110

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Oli tullut kaikkien aikojen 20. In Your House -tapahtuman aika. Vuodesta 2000 eteenpäin No Way Out sitten tunnettiinkin vuosittaisena PPV:nä, joka jatkui WWE:n ”nimetään tapahtumat mahdollisimman tylsästi ja persoonattomasti” -aikakauteen asti. Tällä kertaa No Way Out kuitenkin nähtiin ihan ensimmäistä kertaa, ja lisänimenä oli huomautus siitä, että tapahtuma todella käytiin Teksasissa. Teksasilaisia faneja täytyy myös kehua: he olivat aivan uskomattoman hienosti mukana, mikä jo itsessään paransi katselunautintoa paljon. Selostajinamme rakastettavat Jim Ross -höppänä ja ilkeä Jerry ”The King” Lawler.

Tag Team Match

Marc Mero & The Artist Formerly Known As Goldust vs. The Headbangers

Yksi suuri syyni odottaa painivuotta 1998 oli tieto siitä, että WWF:n paskimmat joukkueet, kuten The Headbangers ja hirvittävät Godwinssin serkut, alkoivat vihdoin olla menneen talven lumia, eikä heitä tarvitsisi enää paljoa PPV:issä katsella. Vielä ei kuitenkaan ollut tuon onnen aika: kahdesta pahasta pienempi, Headbangers, pläjäytettiin näytölleni heti ensimmäisessä ottelussa. Tarinana ei ollut niinkään toisiaan vastaan taistelleiden joukkueiden feudi, vaan Goldustin ja Marc Meron managerien – eli Lunan ja Sablen – välinen riita. Itsekkääksi muuttunut Mero oli jatkuvasti katkerampi ja katkerampi Sablen saamasta huomiosta, ja niin oli myös Meron uuden ystävän, Goldustin, manageri Luna Vachon. Mero oli alkanutkin asettua Lunan puolelle, ja tätäkin ottelua ennen hän käski Sablen takaisin backstagelle, ettei Lunalle tulisi paha mieli.

Tältä ottelulta en mitään kummempaa ollut odottanut: kukaan painijoista ei nimittäin ollut erityisen taitava kantamaan toisia painijoita hyviin matseihin, vaikka heidät itse olikin mahdollista kantaa ihan hyviin otteluihin. Niinpä yllätyin, kun nämä neljä ylti vieläpä aika pitkässä ottelussa aika viihdyttävään menoon! Ei tämä toki painillisesti mitään riemujuhlaa ollut, mutta ottelu oli ensinnäkin buukattu todella hyvin, ja toiseksikin yleisö oli hienosti ottelussa mukana. Ei pidä myöskään unohtaa, että kaikki neljä kyllä selvästi yritti parhaansa saadakseen aikaan hyvän ottelun. Kokonaisuutena varsin mukava avaus show’lle, vaikkei painillisen vajaavuuden takia nyt mitenkään merkittävän hyvä ottelu ollutkaan. Jälkimeiningit olivat hyviä: Sable oli kuuma. Luna ei ihan niin paljon.

* * ½

WWF Light Heavyweight Championship

TAKA Michinoku (c) vs. Pantera

Jee! Ensimmäinen WWF Light Heavyweight -mestaruusottelu PPV:ssä. Kyllä tätä vain katselee niin miljoona kertaa mielummin kuin kääpiöpainia. Välillä vuoden 1998 aikana näytti, että myös Vince McMahon olisi ymmärtänyt sen, mutta ei sitten kuitenkaan. Tämän ottelun taustalla oli ennemminkin Michinokun ja Brian Christopherin välinen feudi. Cristopher tulikin ottelun ajaksi selostamaan kamppailua. Pantera taas oli Cristopherin uusi kaveri, joka haastoi TAKAn nyt mestaruudesta, koska ”Jerry’s Kid” Brian oli siinä jo epäonnistunut.

Panterahan siis on meksikolainen lucha-painija, joka debytoi jo vuonna 1985 ja on edelleenkin tämän kirjoituksen hetkellä aktiivinen painija. Kokemusta löytyi kiitettävästi siis jo vuonna 1997, ja se näkyi myös ottelun laadussa. TAKA buukattiin ottelussa jälleen lähinnä alakynteen, joten Pantera sai esittää osaamistaan, ja siinä mies tosiaan onnistui oikein hienosti. Perinteisestä lucha-ottelusta poiketen kamppailussa nähtiin myös onnistunut psykologinen rakenne, joka huipentui lopussa. Ottelu sai yllättävän hyvin aikaakin, ja kun ottelun loppuminuutit olivat aivan huikeaa menoa ja homman laatua vielä paransi Jerryn ja Brianin yhteinen selostus, niin kyllä tämä oli show’n parhaimpia hetkiä.

* * * ½

Tag Team Match

The Quebecers vs. The Godwinns

wwf-in-your-house-no-way-out-of-texas-godwinns

Ei. Voi. Olla. Totta. Tässä ottelussa oli niin moni asia pielessä, kuin vain olla voi. 1) Godwinns oli syvältä, 2) Quebecers oli siis tehnyt paluunsa WWF:ään käytyään välissä – viimeksi vuonna 1996 – painimassa WCW:ssä The Amazing French Canadiens -nimisenä tiiminä, mutta heillä ei ollut ulkonäöllisesti tai imagollisesti tallessa enää mitään siitä 1990-luvun alun hehkusta, 3) Godwinns nyt oli vain aivan paska joukkue, 4) molemmat joukkueet olivat pahiksia, 5) Henry O. ja Phineas I. Godwinn olivat pahiksia ja surkeita ja surkeita pahiksia, 6) tällä ottelulla ei ollut taustalla mitään muuta kuin mitätön parin viikon feudi ja sitten se tungettiin maksutelevisioon ja 7) Godwinns imi paskaa.

Okei, täytyy myöntää, ettei ottelussa ollut ihan kaikki pilalla. Laadullisesti tämä ei nyt mikään aivan hirvitys ollut, vaikka olin odottanut semmoista. Toisaalta taas tämä kyllä oli todella vaisu ja heikko ottelu, mutta ei sentään ihan katastrofi. Quebecers ei ehkä ollut elämänsä kunnossa, mutta varsinkin Jacques kyllä tuntui yrittävän kovasti. Godwinnsin serkut eivät yrittäneet. Tämä oli ainut ottelu, jossa yleisöäkään ei olisi voinut kiinnostaa vähempää. Lopputuloksena kehno ottelu, jota vähän piristi kuvitelma Quebecers-nostalgiasta. Miksi tämä ottelu oli kaiken lisäksi pidempi kuin äskeinen?

* ½

NWA North American Heavyweight Championship

Jeff Jarrett (c) vs. Justin Bradshaw

Minulla ei ole oikeastaan hajua siitä, mitä mieltä fanit yleisesti olivat tästä WWF:n NWA-kuviosta, mutta voisin kuvitella, ettei siihen kovin positiivisesti suhtauduttu. No, ei se mitään: minä tykkäsin. Lyhyestihän tarina oli se, että vuoden1998 alussa WWF keksi tavan ratsastaa vanhan kunnon NWA:n muistolla (NWA:n ollessa käytännössä unhoitettu WCW:n ja ECW:n eroamisten jälkeen), kun Jim Cornette alkoi vaalia NWA:n muistoa WWF:n lähetyksissä. Tammikuussa hän järjesti Jeff Jarrettin ja Blackjack Windhamin välisen ottelun NWA North American -mestaruudesta ja auttoi sitten Jarrettin voittoon tuossa ottelussa. Hieman myöhemmin NWA Tag Team -mestari The Rock ’n’ Roll Express teki myös debyyttinsä WWF:ssä, ja tämä nelikko (Cornette, Jarrett ja Rock ’n’ Roll Express) alkoi toimia tuhoisana NWA-ryhmänä. Hieman myöhemmin Blacjack Bradshaw lähti vastustamaan Jarrettin hirmuvaltaa, mutta hänen ystävänsä ja entinen NWA-naama Windham kääntyikin tässä taistossa Bradshaw’ta vastaan ja liittyi myös NWA:n riveihin. Tätä seurasi moni brutaali pahoinpitely ja viimein se historian ensimmäinen kerta, kun NWA-mestaruutta puolustettiin WWF:n PPV:ssä.

Ainahan sitä voi puhua varmaan jostain muiston päälle pissimisestä, mutta minä nautin tästä hommasta. Bradshaw’kin näytti mielenkiintoiselta ensimmäistä kertaa urallaan kaikkien kehnompien hahmojensa jälkeen. Isokokoinen Bradshaw oli oikein vetreä ja kantoi Jeff Jarrettiin kivaan väliotteluun. Jarrett oli kyllä taas oma vaisu itsensä, mutta ei siitä kannata välittää. Bradshaw loisti, ja lopputuloksena oli siis ihan hyvä ottelu. Ei kuitenkaan sen enempää, koska ei se Layfieldin pojukaan nyt mikään painitaituri ollut, eikä tämä niitä kortin merkittävimpiä kamppailuja ollut. Hoiti silti oman hommansa kortissa hienosti.

* * ½

War of Attrition Match

The Nation of Domination vs. Ahmed Johnson, Ken Shamrock & The Disciples of the Apocalypse

wwf-in-your-house-no-way-out-of-texas-shamrock

Ken Shamrock oli sotinut The Nation of Dominationia vastaan syksystä 1997 lähtien. The Disciples of Apocalypse oli puolestaan feudannut Nationin kanssa kesästä 1997 saakka, ja Ahmed Johnson jo kesästä 1996 asti. Siinäpä ottelun taustatarina. Lisäksi nyt Nationin omat välitkin olivat alkaneet rakoilla, kun The Rock oli Intercontinental-mestarina mieltänyt itsensä poppoon johtajaksi, vaikka virallinen johtaja oli edelleen Faarooq.

Ottelun taustatarina ei siis tarjonnut mitään uutta eikä sitä tehnyt ottelukaan. Ei tämä missään tapauksessa huono kamppailu ollut, mutta aika merkityksetön. Mitään uutta ei tapahtunut, ja varmasti aivan hyvin ilman tätä kotitosta olisivat kaikki feudit pärjäilleet. Toisaalta kyllähän tästä koko PPV:n kortista on tähänkin mennessä jäänyt vahva välitapahtuman fiilis. Täytyy kyllä sen verran kehua, että ottelussa oli koko ajan hyvä ja energinen meno päällä, ja monet painijoista tuntuivat yrittävän paljon: erityisesti loistivat Rock, Faarooq ja Shamrock. Kiva ottelu, mutta ei sen enempää.

* * ½

Singles Match

Vader vs. Kane

Tämä sitten alkoikin varmaan olla Vaderin viimeisimpiä isompia kuvioita WWF:ssä. Surullista. Eikä tämäkään niin erityinen kuvio ollut: Vader vain asettui WWF:n fanien viimeiseksi toivoksi mielipuolisen Kanen pysäyttämiseksi. Syksyllä 1997 In Your House: Badd Blood -tapahtumassa debytoinut Kane oli kylvänyt kauhua alusta lähtien tavoitteenaan päästä ottelemaan vihaamaansa isoveljeään, The Undertakeria, vastaan. Vuoden 1998 alussa Kane oli jo hetken teeskennellyt ystävystyneensä Undertakerin kanssa, mutta totuus oli toinen. Royal Rumblessa Kane saapui Shawn Michaelsin ja Undertakerin välisen WWF-mestaruusottelun aikana paikalle ja fanien shokiksi kääntyi taas veljeään vastaan auttaen Michaelsin voittoon. Ottelun jälkeen nähtiin sitten se kuuluisa segmentti, kun Kane yhdessä Paul Bearerin kanssa poltti arkun, johon Undertaker oli lukittu. Sen jälkeen Haudankaivajaa ei nähty missään. Niinpä Vaderin oli astuttava Undertakerin saappaisiin ja yritettävä pysäyttää Kanen kauheudet.

Minä tykkäsin tästä. Vaikka Vaderiltakin olivat ehkä ne parhaat vuodet jo menneet, mies oli siltikin yksi taidokkaimmista isoista miehistä. Kane puolestaan oli edelleen ehkä vähän vihreä – tai no, en minä tiedä, olihan Jacobs paininut WWF:n PPV:ssä jo vuonna 1995 – mutta samalla oikein viihdyttävä brawler. Niinpä kyllä nämä kaksi sai aikaan varsin intensiivisen, viihdyttävän ja jopa hieman brutaalin tappelun. Keskikohta oli paikoitellen ehkä vähän turhan hidasta, mutta muuten oli kyllä sen verran onnistunutta menoa, että tämä minusta oli ehdottomasti hyvä ottelu. Parasta oli tietenkin Vadersault sekä Kanen aina yhtä vakuuttava dominointi.

* * * 

Non-sanctioned 8-Man Tag Team Match

Triple H, Savio Vega & The New Age Outlaws vs. Stone Cold Steve Austin, Owen Hart, Cactus Jack & Chainsaw Charlie

wwf-in-your-house-no-way-out-austin-owen-cactus

Näin oli aika illan pääottelun. Ensimmäisenä ottelun osallistujista paistaa varmastikin silmään Savio Vega. Ei, Savion ei alun perin ottelussa tosiaan pitänyt olla, vaan siinä piti tietenkin olla WWF-mestari Shawn Michaels. Royal Rumble -voittaja Stone Cold Steve Austinin kanssa feudannut WWF-mestari Michaels oli kuitenkin loukkaantunut sen verran pahasti, ettei hän tähän otteluun päässyt osallistumaan, ja koko tämän PPV:n ajan selostajat, haastattelijat ja kaikki hehkuttivat Triple H:n ja The New Age Outlawsin salaista partneria – joka oli lopulta Savio Vega. Mikä antikliimaksi. Muutenhan ottelun taustat olivat aika selvät: Owen Hart oli feudannut ns. Montreal Screwjobin jälkeen Triple H:ta vastaan ja vienyt mieheltä jo European-mestaruudenkin. New Age Outlaws oli puolestaan ottanut The Legion of Doomin jälkeen seuraavaksi pappakerhokohteekseen Cactus Jackin ja Chainsaw Charlien eli siis Terry Funkin. Jo ennen PPV:tä olivat Road Dogg ja Billy Gunn heittäneet hardcore-legendat roskiksessa sisääntulorampilta alas.

Tämä oli tosiaan non-sanctioned match, mikä pelastikin paljon. Muutenhan tämä ei juonikuviollisesti tai painillisesti olisi varmasti mitään uutta tarjonnut, mutta juuri tällä hardcore-tyylisellä tarjonnalla WWF erottui taas selkeästi kilpakumppanistaan WCW:stä. Käytännössä WWF buukkasi pääottelukseen kahdeksan miehen mätön, jossa käytettiin apuvälineinä kaikkea roskapöntön kansista piikkilankaan. Tämä ei tosiaan vielä tässä vaiheessa ollut mitenkään erityisen yleistä. Lisäksi kaikki (Savio Vegaa lukuun ottamatta – mies ei kuulunut tähän kyllä yhtään) vetivät homman todella tyylikkäästi: jokainen antoi kaikkensa, ja vaikka kamppailu varsinkin alkupuolella oli välillä aika sekavaa, viihtyi hommaa katsoessa silti suuresti. Sen verran onnistuneita spotteja nähtiin. Loppupuolen rauhallisempi painiosuus oli myös loistava lisä, ettei ottelu ollut pelkkää yleistä heiluntaa. Lopun Cactus Jackin piikkilankataistelu oli todella karunnäköistä. Kaikin puolin ottelu oli mielestäni todella onnistunut, äärettömän viihdyttävä, ja vaikkei se tarjonnutkaan mitään uutta, toimi se täydellisesti WrestleManian otteluita hypettävänä välitapahtuman pääotteluna.

* * * *


Oikein onnistuneesta pääottelusta huolimatta täytyy sanoa, että tätä PPV:tä kuvailee parhaiten se, että WWF-mestari loisti poissaolollaan. WCW:n puolella tuo nyt oli varsinkin vuonna 1997 aika yleistäkin, mutta WWF:ssä ei suinkaan. Vaikka tuo Shawn Michaelsin poissaolo pitkälti johtuikin loukkaantumisesta, oli tämä silti kyllä kaikella tapaa aivan selvä välitapahtuma. Vaikka osa otteluista (kuten juuri pääottelu) onnistuikin hehkuttamaan tulevan WrestleManian otteluita hienosti, mitään uutta tai edes mainittavaa käännöstä juonikuvioihin ei tapahtunut PPV:n aikana. Mikään ei olisi feudeissa tai missään muuttunut, vaikka koko tätä PPV:tä ei olisi edes käyty. Ehkä sen WrestleMania-hehkuttamisen pitäisi kuitenkin olla enemmän ilmaistelevision hommia. Kritiikistäni huolimatta täytyy muistaa, että tapahtuma tarjosi yhden todella hyvän kamppailun ja kaksi muutakin hyvää ottelua. Eivätkä loputkaan (sitä Godwinns-pierua lukuun ottamatta) olleet huonoja, vaan ennemminkin positiivisia yllätyksiä. Niinpä kyllä tämä Hyvä tapahtuma minusta oli ja parannusta Rumbleen, vaikka vielä vähemmän mitään jännittävää tässä tapahtui. Joskus jokin, joka ei ole yhtään ihmeellistä, voi ollakin aika hyvätasoista.

Wikipedia: In Your House: No Way Out of Texas

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 4.12.2010.

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WCW Souled Out 1998

Next post

Arvio: WCW SuperBrawl VIII

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.