1999ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF Over the Edge 1999

Päivämäärä: 23.5.1999

Sijainti: Kansas City, Missouri (Kemper Arena)

Yleisömäärä: 16 472

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


Olin jo jonkun aikaa tämän projektini edetessä miettinyt sitä, meinaanko arvostella tai ylipäätänsä katsoa tämän ppv:n osana projektiani. Aikaisemmin en ole koskaan tätä painihistorian ikävintä tapahtumaa nähnyt, enkä tiedä sitä, kuinka tarpeellista se nytkään välttämättä oli. Ei tämä mitenkään suurta viihdettä nimittäin ollut. En kuitenkaan usko, että Owen Hartin muistoa loukkaa se, että allekirjoittanut tämän tapahtuman katsoo läpi ja kirjoittaa siitä ”arvostelun”. Jos kuitenkin joku ei tykkää tämän käsittelystä, niin ei kannata sitten tätä lukea.

Tämä oli ensimmäinen WWF:n välippv, joka ei kantanut enää In Your House -leimaa mukanaan. Samalla tämä oli historian toinen ja myös viimeiseksi jäänyt Over The Edge. Selostajina JR ja King.

WWF Tag Team Championship

X-Pac & Kane (c) vs. Mark Henry & D’Lo Brown

Taisin jossain aikaisemmassa äskettäisessä arvostelussa merkata D’Lo Brownin faceksi, mutta kyllä tämä ppv antoi taas vahvasti ymmärtää, että Brown ja ”Sexual Chocolate” Mark Henry olivat selviä heelejä ja olivat koko ajan olleetkin. Ota nyt tästä Attitude Erasta selvää. Henryn ja Brownin joukkue oli siis jo pidemmän aikaa koittanut voittaa joukkuemestaruuksia, ja pari kertaa heillä siihen oli ollut oiva tilaisuuskin ppv-tasolla, viimeksi St. Valentine’s Day Massacressa. Pian tuon jälkeen Henry kuitenkin loukkaantui, ja Brown jäi mestaruustavoitteineen yksin, kunnes Henry teki paluunsa tuossa huhtikuun Smackdownissa. Tämän jälkeen Henry ja Brown kohosivat taas joukkuemestaruuksien haastajiksi, ja nyt heillä oli mahdollisuus voittaa vyöt X-Pacilta ja Kanelta, jotka olivat pitäneet vöitä WrestleMania XV:n jälkimainingeista lähtien ja joiden yhteistyö oli alkanut sujua viikko viikolta paremmin.

Tämä ottelu oli laadultaan ehdottomasti positiivinen yllätys. En osannut odottaa tältä ottelulta kauheammin, sillä varsinkaan Mark Henry ei huippuotteluista ollut tullut tunnetuksi, ja Henryn ja Brownin joukkue ei mikään huippukaksikko mielestäni ollut. Niinpä oli jännää, kuinka hyvin näiden kahden joukkueen tyylit sopivat yhteen. Kanen ja X-Pacinkaan joukkue ei omiin suosikkeihini koskaan kuulunut, mutta tässä he pelasivat hiton hyvin yhteen. X-Pac ja Brown esittivät näyttävää ja viihdyttävää kevyen sarjan painijoiden otteita, ja Kane sekä Henry hoitivat lyhyemmät rymistelyt. Lisäksi Kane säväytti oikeasti muutamilla hienoilla otteillaan, kuten Flying Clotheslinellä yläköydeltä kehän ulkopuolella. Jopa Henry oli tavallista parempi. Paljon tuli kehuja, mutta toki ne pitää taas suhtauttaa ennakko-odotuksiin, eli mistään ihan huippuottelusta ei sentään ollut kyse. Hyvä joukkuemestaruusottelu ja opener silti.

* * *

WWF Hardcore Championship
Hardcore Match

Al Snow (c) vs. Hardcore Holly

Al Snow’n pitkäaikainen unelma oli täyttynyt, kun hän voitti Hardcore-mestaruuden entiseltä J.O.B. Squad -ystävältään Hardcore Hollylta. J.O.B. Squad oli historiaa, mutta Snow jaksoi yhä yksin pitää porukan kunniaa yllä viikko viikolta sekopäisemmeksi muuttuvilla jutuillaan. Uusin vouhotus oli Snow’n uusi ystävä Pierre, joka oli täytetty peuran pää. Pierrelle vain kävi hieman huonosti, kun Hardcore Holly tuhosi sen osittain pari viikkoa ennen ppv:tä Raw’ssa. Holly ei siis ollut antanut periksi Snow’n kanssa, vaan hän tahtoi HC-mestaruutensa takaisin itselleen. Tämä oli neljäs HC-mestaruusottelu vuoden ’99 ppv:ssä, ja Holly sekä Snow olivat olleet niissä kaikissa osallisina.

Tässä vaiheessa alkoi näkyä, että Holly ja Snow olivat vetäneet jo pari ppv-tason HC-ottelua yhdessä ennen tätäkin. Olin kyllä tykännyt miesten aikaisemmista kohtaamisista, ja se WM:n Triple Threatkin oli ihan hyvä, mutta nyt alkoi hiukan puuduttaa. Tuntui, ettei Snow’lla ja Hollyllakaan ollut enää varastossa kauheammin tuoreita ideoita, mistä sitten seurasi ehkä hieman tylsä mestaruusottelu. Tälläkin oli omat hetkensä, ja varsinkin lopussa oli ihan näyttävää ryminää, mutta alkupuolella ei kyllä oikeasti tapahtunut paljoakaan mitään. Tv-ottelutasoa. Jospa sitten vaikka uusia kasvoja HC-kuvioihin.

* *

Seuraavaksi piti olla vuorossa IC-mestaruusottelu mestari The Godfatherin ja Blue Blazerin välillä, mutta tässä kohtaa ilta sai järkyttävän käänteen, kuten varmasti kaikki tietävät. Owen Hart oli siis vähän aikaisemmin alkanut esiintyä taas Blue Blazer -hahmollaan, joka toimi nyt eräänlaisena moraalinvartijana koittaessaan estää esimerkiksi Godfatherin touhuja. Ennen ottelua nähtiin Blazerin paluuta käsittelevä hypevideo, jonka päätyttyä Owenin oli tarkoitus tehdä näyttävä laskeutuminen katosta kehään. Kaikki ei kuitenkaan mennyt niin kuin piti, mistä ensimmäisen signaalin katsojat saivat, kun hypevideon jälkeen kuviin tulikin kehäkuvan sijaan vain Blazerin ja Godfatherin kohtaamista esittävä grafiikka, ja samalla JR alkoi puhua taustalla.

”Um.. folks let’s take you now… um… to an interview conducted earlier tonight… um… between Kevin Kelly and… and the Blue Blazer. And… we’ve got big problems out here”

Tässä kohtaa kaikki oli mennyt niin pahasti vikaan, kuin vain voi mennä. Owenin laskeutumiseen käytetty välineistö oli pettänyt, ja Hart oli pudonnut maahan noin 20 metrin korkeudesta. Ymmärrettävästi itsekin aivan järkyttynyt Jim Ross yritti seuraavan 10 minuutin ajan yksin selostajanpöydän takana selittää tilannetta katsojille samalla, kun kamerat pidettiin tiiviisti yleisössä. JR koitti tehdä selväksi, ettei kyse ole mistään Attitude Eran juonikuviosta: ”This is not part of the entertainment tonight. This is as real as real can be here.” Kaikille katsojille tilanne selvisi varmaan viimeistään, kun Owenin tilannetta seuraamassa ollut Jerry Lawler palasi selostajapöydän taakse aivan poissa tolaltaan.

”King I was just reiterating to the fans, this is not part of the show. We are here to entertain and have fun, but this is neither.”

”No, it’s a… it… it doesn’t look good at all.”

Tästä show’sta käytävä ikuisuuskeskustelu koskee sitä, tekikö WWF virheen, kun se ei lopettanut ppv-lähetystä tähän vaan jatkoi show’n loppuun asti. Olen itse sillä kannalla, että ppv olisi tämän tragedian jälkeen pitänyt päättää tähän. Tämänkaltainen tapahtuma pysäyttää aivan kaiken, ja ppv-lähetyksen jatkaminen tuskin pitäisi olla ykkösprioriteettinä. Jos storylinejen jatkaminen olisi ollut niin tärkeää, että ne olisi pitänyt tehdä ppv:ssä, olisi varmaan uuden ppv:n järjestäminen lähitulevaisuuteen ollut mahdollista samalla tavalla kuin Beware of Dogin tapauksessa. Toisaalta kuitenkin ymmärrän, miksi Vince ja kumppanit päättivät jatkaa ppv:n loppuun asti. Kenelläkään tuotantotiimissä ei taatusti ollut kokemusta mistään tällaisesta aikaisemmin, eikä tämänkaltaista tapahtumaa voi kukaan ennakoida. Päätöksenteon kanssa oli taatusti hemmetinmoinen kiire, ja pienessä shokissa mietittynä myös kaikki käytännön asiat, kuten suuret korvaukset ppv-lähetyksen ennenaikaisesta lopettamisesta, vaikka kuinka raadollisilta voivatkin kuulostaa, painoivat päätöksenteossa. Kiireessä Vince siis varmastikin päätti ihan jo käytännön syiden takia jatkaa show’n kanssa loppuun asti. En usko, että Vincekään jälkeenpäin piti päätöstä parhaana mahdollisena, vaikka hän sitten tukeutuikin legendaariseen ”Owenkin olisi halunnut show’n jatkuvan” -puolustukseen, minkä en itse usko todellisena motiivina olleen. Ymmärrän siis hyvin, miksi kiireessä WWF päätti jatkaa Over The Edgen lähettämistä, vaikkei se paras ratkaisu ollutkaan.

Mixed Tag Team Match

Jeff Jarrett & Debra (c) vs. Val Venis & Nicole Bass

Show jatkui eteenpäin, ja vuorossa oli Mixed Tag Team Match, jonka taustalla oli ainutlaatuinen neliödraama. Kaikki oli alkanut siitä, että Jeff Jarrettin manageri ja nykyinen Women’s-mestari Debra ja Val Venis flirttailivat toistensa kanssa useammassa show’ssa. Jarrett ei tästä arvatenkaan perustanut yhtään, vaan hän halusi piestä Veniksen niin perusteellisesti, että hän unohtaisi Debran. Veniksen ei kuitenkaan tarvinnut jäädä yksinään Jarrettin hyökkäysten uhriksi, sillä samoihin aikoihin Sablen henkivartija Nicole Bass oli iskenyt silmänsä Val Venikseen, ja hän auttoikin Venistä selviämään Jarrettin hyökkäyksestä. Venis ilmoitti heti alusta asti, ettei tarvitsisi Bassin kaltaisen friikin apua mihinkään. Bass katosikin kuvioista taka-alalle haaveilemaan Veniksestä, ja Venis jatkoi Debran kanssa flirttailua, kunnes paljastui, että koko Debran flirtti oli ollut vain kusetusta. Tämä selvisi, kun Debra näytti antautuvan lopullisesti Venikselle, mutta sen sijaan hän auttoikin Jarrettin voittoon Veniksestä. Val oli jäädä yksin, mutta silloin Sablen lähdön jälkeen kai virallisesti faceksi kääntynyt Nicole Bass saapui auttamaan Venistä tätä ilkeää kaksikkoa vastaan. Venis ei edelleenkään ilahtunut Bassin seurasta, mutta suostui sopimaan tämän kanssa puhtaan bisnesdiilin siitä, että he yhdessä tekisivät selvää Jarrettista ja Debrasta.

Voin vain kuvitella, minkälaiset fiilikset Owenin kanssa erittäin läheisissä väleissä olleilla Jarrettilla ja Debralla oli tämän ottelun aikana. Kaikesta näki selvästi, että kaikki kehässä olleet halusivat vain hoitaa tämän nopeasti pois alta ja lähteä takahuoneisiin. Toisaalta eipä tämä missään tilanteessa olisi ollut painilliselta anniltaan varmaan kovin kummoista katsottavaa, sillä Bass oli pelkkä kehonrakenta ja Debra puolestaan pelkkä malli. Veniksen ja Jarrettin osuudet olivat ihan ok:ta katseltavaa, mutta aikamoisen vaisu fiilis tästä ottelusti oletetusti jäi.

* ½ 

Singles Match

Road Dogg vs. Billy Gunn

Kuten jo tuossa No Mercy -arvostelussa tulikin varmaan selväksi, oli Billy Gunn lopullisesti kääntynyt heeliksi pian Backlashin jälkeen. Lopun alku nähtiin historian ensimmäisessä SD!:ssä, kun New Age Outlaws epäonnistui yrityksessään voittaa joukkuemestaruudet Kanelta ja X-Pacilta. Ottelun jälkeen täysin hermonsa menettänyt Gunn hyökkäsi entisen DX-ystävänsä X-Pacin kimppuun backstagella. Seuraavassa Raw’ssa Gunn kävi uudestaan käsiksi X-Paciin, ja kun Road Dogg yritti rauhoitella miesten tilannetta, alkoi Gunn piestä omaa pitkäaikaista joukkuepariaan ja ystäväänsä. New Age Outlaws oli siis hajonnut lopullisesti, ja nyt Road Dogg janosi kostoa. Gunn taas tahtoi osoittaa, että hän oli alusta asti ollut NAO:n kantava voima.

Nämä miehethän olivat otelleet toisiaan vastaan joskus vuoden 1997 synkimpinä aikoina, kun Road Dogg oli vielä country-laulaja gimmickiä kannatteleva Jesse James ja Billy Gunn oli Honky Tonk Manin manageroima Rockabilly. Jo tuolloin tuli selväksi, ettei miesten parasta antia ollut heidän painitaitonsa. Sittemmin NAO niitti suurtakin menestystä juuri loistavien esiintymistaitojensa ja oikeiden vastustajien ansiosta, mutta vähän pelolla odotin tätä miesten keskinäistä ottelua. Pelkoon olikin jonkun verran aihetta, sillä aika laimeaksi tämä ottelu jäi. Pahemminkin olisi tosin voinut mennä, sillä varsinkin loppupuolella kaksikko syttyi kyllä ihan näyttävään kamppailuun, joka olisi normaalina iltana varmaan tarjonnut suurtakin jännitystä. Lopetus oli tyylikäs, ja olihan tässä tietenkin taustatarina kohdallaan. Monet olivat pitkään odottaneet NAO:n keskinäistä ottelua. Loppujen lopuksi näistä aineksista syntyi ok tv-ottelutasoinen veto, joka olisi tarvinnut edes toiselta suurempia painitaitoja yltääkseen parempaan.

* *

Elimination Tag Team Match

Corporate Ministry (Big Bossman & Acolytes & Viscera) vs. The Union (Mankind & Ken Shamrock & Test & Big Show)

Kuvat ovat taas varsin luokatonta laatua, mihin löytyy varsin selvä syykin. Tästä tapahtumasta ei kauhean montaa HD-versiota ole julkaistu. Selitinkin jo lyhyesti Unionista tuossa No Mercyn arvostelussa. Kyseessä oli siis pian tuon arvostelemani ensimmäisen SD!:n jälkeen muodostunut porukka, joka koostui neljästä entisestä Corporationin jäsenestä. Lisäksi heidän mentorinaan toimi itse Mr. McMahon, joka auttoi Unionin jäseniä taistelussa Shane McMahonia vastaan. Käytännössä apu näkyi esimerkiksi siten, että Vince tarjosi unionilaisille aina kakkosnelosia (kyllä, niitä samoja, joita Jim Duggan aina heilutteli), joilla varustettuna he kävivät Corporate Ministryn kimppuun viikko toisensa jälkeen. Kuulostaa varsin typerältä, mutta jostain syystä minä silti tykkäsin Unionista, ja minua harmittaa, että sen historia jäi varsin lyhyeksi. Porukan entrance themekin oli puhdasta kultaa. Over The Edgessä porukka pääsi ottelemaan Survivor Series -tyyppisen joukkueottelun Corporate Ministrya vastaan.

Tämän ottelun alkupuoli vaikutti aika hyvältä ja toimivalta entertainment-brawlilta. Ottelu alkoi kuitenkin hidastua vähitellen, kun juuri ne parhaat painijat eliminoitiin, ja Visceran sekä Bossmanin tapaiset hemmot alkoivat saada turhan paljon vastuuta ottelun kantamisesta. Lopputuloksena olikin varsin valju loppupuoli, jota ei pelastanut yksi typerä tuplaeliminointi tai tylsähkö lopetus. Niinpä tämäkin jäi ok:n tasolle, vaikka innostuinkin alkupuolen rymistelystä oikeasti aika paljonkin.

* *

Tämän ottelun jälkeen Jim Ross kertoi ppv-katsojille saaneensa tiedon siitä, että Owen Hart oli julistettu kuolleeksi sairaalassa. Paikalla olleelle yleisölle ei asiasta kerrottu missään vaiheessa iltaa. Tämänkään tiedon jälkeen show’ta ei siis lopetettu, vaan se päätettiin vetää loppuun asti, kun se oli jo kerran päätetty tehdä. Jäljellä oli enää kaksi ottelua. Tässä vaiheessa pitää muistaa mainita, kuinka uskomattoman työn JR ja King tekivät tänä iltana. Oli varmaan äärettömän raskas homma koittaa hoitaa otteluiden selostaminen ja kaikki normaali play by play ja color commentator -homma, kun mielessä oli, mitä oli tapahtunut. Siihen nähden JR ja King hoitivat tapahtuman selostamisen todella hienosti aina viimeisen ottelun loppuun asti.

Singles Match

Triple H vs. The Rock

Tämä alkoi olla niitä hetkiä, kun Triple H nousi lopullisesti Main Event -tasolle. Samalla Hunterin massa alkoi kasvaa huomattavasti tapahtuma tapahtuman perään. No Mercyssä HHH oli jo vakuuttanut minut siinä päämestaruusottelussa, mutta ihan vielä ei Triple H päämestaruuskuvioihin päässyt Brittien-keikkaa lukuun ottamatta. Triple H ja The Rockhan olivat feudanneet pitkään jo vuoden ’98 ja otelleet minun mielestäni vuoden parhaan ppv-ottelunkin. Tuolloin The Rock oli kuitenkin ilkeä Nation-johtaja ja Triple H hauska DX-pomo. Nyt kaikki oli muuttunut. The Rock oli potkaistu ulos Corporationista Backlashin jälkeen, ja samalla hän oli kääntynyt faceksi. Rock janosi kostoa uudelle Corporation-johtajalle Shane McMahonille, mutta McMahon oli määrännyt likaisen työn tekijäkseen Triple H:n. Niinpä Triple H oli tehnyt selvää The Rockin kädestä niin pahasti, että siihen oli jouduttu laittamaan kipsi. Se ei kuitenkaan riittänyt Shanelle, sillä hän määräsi, ettei Rock saisi tulla tähän otteluun kipsin kanssa, ja niinpä ppv:tä edeltävässä Raw’ssa Triple H murskasi lekallaan Rockin kipsin. Rock oli kuitenkin hankkinut uuden kipsin, jotta hän pystyisi ottelemaan OTE:ssa ja pieksemään Triple H:n.

Tämä ottelu ei sinänsä ollut painilliselta anniltaan samaa luokkaa, kuin mitä Triple H:n ja Rockin pari ottelua vuonna ’98 olivat olleet tai mitä miesten myöhemmät ottelut tulisivat olemaan, mutta silti tämäkin oli hyvä ottelu. Rock ja Triple H on yksi niistä Attitude Eran taistelupareista, joka toimii aina. Toki tämä oli hyvin poikkeuksellinen hetki miesten ottelulle, ja osittain siksikään varmasti ottelun laatu ei ollut mikään ykkösjuttu kyseisellä hetkellä mielessä. Silti Triple H ja Rock saivat tässäkin ottelussa luotua hienon tarinan, ja Triple H sai taas loistavasti rakennettua tätä uutta ja paljon aggressiivisempaa tyyliään. Kokonaisuudessaan hyvä ottelu, mutta Rock/HHH:na varsin unohdettava. Luvassa lisää vielä vuonna ’99.

* * *

WWF Championship
Special Referee: Shane McMahon

Steve Austin (c) vs. The Undertaker

Isänsä tapaan Shane ei ollut ollut tähän mennessä menestyksekäs tavoitteessan yrittää riistää WWF-mestaruus pois Steve Austinin vyötäisiltä. Kuin ihmeen kaupalla Steve Austin oli selvinnyt No Mercyn Triple Threatista, kun Undertaker ja Triple H olivat käyneet toistensa kurkkuihin kiinni. Nyt Undertaker oli yksin Austinia vastassa, mutta helpompi tämä ottelu ei silti ollut. Undertaker oli Corporate Ministryn ykköstykki ja todella motivoitunut tavoitteessan nousta WWF-mestariksi. Apuna ’Takerilla oli Shane McMahon, joka oli jälleen keplotellut itsensä ottelun erikoistuomariksi. Pian Corporate Ministryn muodostamisen jälkeen Shane oli muuten paljastanut Raw’ssa perheelleen, että hän oli suunnitellut yhdessä Undertakerin kanssa koko Stephanien, oman siskonsa, kaappaamiskuvion, joten Shane O’Mac oli tässä vaiheessa niin heel kuin vain joku voi olla. Alun perin Shanen ei kuitenkaan pitänyt olla ottelun ainut tuomari, sillä Comissioner Michaels oli määrännyt, että Shanen lisäksi ottelun tuomarina toimisi faceksi ja Austinin puolelle kääntynyt Vince McMahon. Tilanne kuitenkin muuttui, kun ppv:tä edeltäneessä Heatissa Mr. McMahon päätti pelastaa Austinin nahan ottamalla tämän paikan Shanen buukkaamassa ottelussa Mideonia vastaan. Ottelu oli tietenkin pelkkä väijytys, jonka lopputuloksena koko Corporate Ministry pieksi Vincen niin huonoon kuntoon, että hänet kyyditettiin sairaalaan. Niinpä Shane jäi ottelun ainoaksi tuomariksi.

Toki vielä ennen ottelun alkua Pat Patterson yritti ottaa Vincen paikan ottelun toisena tuomarina, mutta Undertaker pieksi hänet tajuttomaksi. Tältä ottelulta en odottanut mitään kummoisempaa, sillä mielessäni oli edelleen Undertakerin ja Steve Austinin katastrofaalinen Buried Alive Match joulukuulta ’98 Rock Bottomista. Toisaalta Austin ja ’Taker olivat vetäneet loistavan ottelun SummerSlamissa ’98, mutta ’Taker ei ihan siinä kunnossa ollut vuonna ’99, että yltäisi samaan. Toisaalta UT:n selvän petrauksen ennen lähestyvää lomaa saattoi havaita, koska tämä oli ehdottomasti parempaa menoa kuin todella kömpelö Buried Alive Match. Kokonaisuutena tämä oli oikeastaan jopa aika hyvää, vaikkeikaan mitenkään mainittavan hienoa, entertainment-brawlia. Suurin ongelma oli ottelun lopetus, joka oli todella huono (tosin ehkä sen hienosti hoitamiseen ei tässä tilanteessa kauheasti ollut motiivia) ja jota vielä edelsi parin minuutin turhat ylibuukkaussekoilut. Kokonaisuutena ihan hyvä. Painin sijaan suurempi ongelma olikin siis buukkaus.

* * ½ 


Over The Edgestä on turha antaa mitään kolmea tähteä tai kokonaisarvosanaa. Kukaan, lukuun ottamatta kahden ensimmäisen ottelun painijoita, ei taatusti ollut oma itsensä esiintymisensä aikana. Mainitsinkin jo, että JR ja King ansaitsevat kunniamaininnan siitä, että pystyivät hoitamaan työnsä kunniakkaasti tämmöisen show’n keskellä. Yksittäiset ottelut katsoin pystyväni arvostelemaan vielä perinteisellä tähtiasteikolla, mutta kun ppv:n kokonaisarvostelun pääkriteerinäni on se, millaisen fiiliksen ppv jätti, on turha puhua mistään OTE:n kokonaisarvosanasta. Ppv jätti tietenkin kamalan fiiliksen. Show’n täytyy kuitenkin mennä eteenpäin, joten kesäkuinen King of the Ring on sitten taas perinteinen WWF-ppv, kunhan siihen tässä vähän ajan päästä pääsen.

Wikipedia: WWF Over the Edge 1999

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 17.7.2011

 

Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF No Mercy UK 1999

Next post

Snacky Slam 2015: Korso

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *