Arvio: WWF Survivor Series 1995

Päivämäärä: 19.11.1995

Sijainti: Landover, Maryland (USAir Arena)

Yleisömäärä: 14 500

Katso tapahtuma WWE Networkissa!

---

Vuodesta 1987 lähtien Survivor Series oli ollut WWF:n loppuvuoden suurin tapahtuma, ja sitä se oli tänäkin vuonna, vaika WWF:llä yhtiönä menikin huonommin kuin kertaakaan tällä ppv-aikakaudella. Raw’n katsojaluvut pysyivät edelleen hyvänä, ja siellä kilpailu WCW:n kanssa oli tiukkaa, mutta se ei lämmittänyt kauheasti, kun house show -yleisömäärät olivat koko ajan huonompia ja ppv:eiden buyratet olivat heikompia kuin ikinä. WWF:ssä yritettiin epätoivoisesti keksiä uusia keinoja suunnan kääntämiseksi, ja vähitellen tuota suuntaa oli aistittavissa esimerkiksi tässä ppv:ssä.

WWF:n tilaa ei toki helpottanut se, että Shawn Michaelsin, Dieselin, Razor Ramonin, 1-2-3 Kidin ja Hunter Hearst Helmsleyn muodostama tosielämän kaveriporukka – lempinimeltään Kliq – oli alkanut pitää WWF:ssä aika vahvaa backstage-valtaa ja politikoinut itselleen niin hyvän aseman, että se ärsytti monia muita WWF:n painijoita. Politikoinnillaan Kliq oli muun muassa estänyt Sycho Sidiä nousemasta IC-mestariksi. Tyytymättömyys WWF:n pukuhuoneessa oli muutenkin kovassa nousussa, koska WWF oli vähentänyt house show -tapahtumiensa määrää huomattavasti, mikä tarkoitti sitä, että esiintymisten lukumäärän mukaan palkkionsa saavien painijoiden palkat olivat laskussa. Epätyytymättömyytensä olivat näkyvästi ilmaisseet muun muassa Bam Bam Bigelow, Jean-Pierre Lafitte, Bob Holly ja Kama. Nelikosta kaikki Bob Hollya lukuun ottamatta jättivätkin WWF:n vuosien 1995-1996 taitteessa.

Selostajinamme tässä ppv:ssä Vince McMahon, Jim Ross ja… MR. PERFECT! Kyllä, viimeksi Perfect oli nähty WWF:n ppv:ssä WrestleMania X:ssä, jossa hän oli toiminut päämestaruusottelun erikoistuomarina. Tuolloin WWF:llä oli isoja suunnitelmia Perfectin ja Lugerin välille, mutta ne kattuivat, kun Perfect totesi, ettei ole edelleenkään painikunnossa. Sen jälkeen Perfectin paluusta oli huhuiltu aina säännöllisesti, ja osassa huhuista oli ennustettu Hennigin siirtyvän WCW:hen. Suurimmaksi osaksi Hennig oli kuitenkin vain pysynyt poissa parrasvaloista, kunnes nyt hän teki paluunsa ja jäikin pidemmäksi aikaa osaksi WWF:n selostustiimiä. Perfect osittain korvasi Jerry Lawlerin selostamossa, koska Lawler paini edelleen semiaktiivisesti – muun muassa tässä tapahtumassa. Rakastan Mr. Perfectiä, mutta ainakin tässä ppv:ssä hän oli kyllä rehellisesti sanottuna aika heikko selostaja. Haastattelijana tapahtumassa vanha tuttu Todd Pettengill.

Survivor Series Elimination Match

Team Underdogs (Jannetty & Holly & Horowitz & Hakushi) vs. The Body Donnas (Skip & Radford & Pritchard & 1-2-3 Kid)

Koska kyseessä oli Survivor Series, olivat tänäkin vuonna pääroolissa perinteiset Survivor Series -eliminointiottelut. Ilta aloitettiinkin oikein kunnon alakortin mähinällä, mikä oli piristävää vaihtelua. Pääfeud tämän ottelun taustalla oli varmaan edelleen Skipin ja Sunnyn taistelu jobberimaista Barry Horowitzia vastaan. Horowitz oli kesällä onnistunut nöyryyttämään Skipiä useamman kerran nappaamalla tästä pari isoa voittoa, ja Horowitzistä oli jopa tullut kohtuullisen iso yleisön suosikki. WWF:llä ei ollut lopulta mitään halua kuitenkaan hyödyntää tätä tilannetta, ja niinpä Horowitz oli vähitellen tiputettu takaisin jobberiasemaan, ja Skip sekä Sunny jatkoivat muiden alakortin painijoiden kiusaamista. Nyt heillä oli vielä yksi mahdollisuus piinata Horowitziä ja muita alakortin underdog-painijoita. Alun perin face-joukkueessa piti olla Bob Hollyn sijaan painija nimeltä Avatar. Kuka? No, WWF oli vuoden 1995 kesällä palkannut Al Snow -nimisen nuoren painijan, jota oli ylistetty kuukausitolkulla muun muassa Observerissä yhtenä painimaailman lupaavimmista nuorista nimistä. WWF ja WCW molemmat kilpailivat Snow’n palkkaamisesta, ja lopulta WWF voitti kisan. Olisi voinut luulla, että taidokasta tekniikkapainijaa olisi kannattanut kokeilla buukata sellaisenaan, mutta sen sijaan Snow’sta tehtiin epämääräinen maskipäinen luchadore nimeltä Avatar, joka ei kiinnostanut ketään. Avatarin runi WWF:ssä jäi lyhyeksi, ja tässäkin ottelussa hän joutui luovuttamaan paikkansa Hollylle, koska Holly oli valittanut WWF:n johdolle vähäisestä ottelumäärästään ja ilmaissut tyytymättömyytensä. Face-joukkueessa paini nyt myös Hakushi, joka oli syksyn aikana kääntynyt faceksi ja hylännyt ilkeän managerinsa.

Avatarin eli Al Snow’n ppv-debyyttiä ei siis tässä ottelussa ikävä kyllä nähty, mutta Rad Radford sen sijaan teki tässä WWF-ppv-debyyttinsä. Radford, oikealta nimeltään Louie Spicolli, oli lahjakas 1980-luvun lopussa uransa aloittanut painija, joka oli saavuttanut mainetta erityisesti Meksikossa ja paini myös vuonna 1994 järjestetyssä AAA:n When Worlds Collide -ppv:ssä. WWF oli palkannut Spicollin keväällä 1995 ja tehnyt hänestä grunge-tyylisen ”Courtney Loven poikaystävän”. Loppuvuodesta 1995 Radford oli alkanut hengailla Skipin ja Sunnyn kanssa ja ilmoittanut haluavansa liitty Body Donnas -porukkaan, vaikka hänen kehonkoostumuksensa ei ollutkaan ihan fitness-gurujen mieleen. Survivor Seriesin aikaan Radfordia kutsuttiin ”Body Donna In Training” -tittelillä. Lisäksi heel-joukkueessa oli vanha Heavenly Bodies -tuttu Tom Prichard, joka paini nyt ilman joukkuepariaan Jimmy Del Raytä, joka oli saanut kenkää WWF:stä. Heel-joukkueen neljäs jäsen oli 1-2-3 Kid, joka oli pian edellisen ppv:n jälkeen kääntynyt lopullisesti Razor Ramonia vastaan, tehnyt heel-turnin ja liittynyt vieläpä Ted DiBiasen Million Dollar Corporationiin. Ennen ottelua Ramon yrittikin päästä hyökkäämään Kidin kimppuun, mutta turvamiehet tulivat väliin.

Tämä ottelu ei ollut Slam Wrestling -tyylistä maailmanluokan meininkiä, mutta sen sijaan tämä oli suurimmaksi osaksi varsin viihdyttävää, vauhdikasta ja menevää meininkiä. Eikä se ole mikään ihme, kun katsoo, keitä kehässä oli: 1-2-3 Kid, Hakushi, Skip, Barry Horowitz… Suurin osa ottelun osanottajista oli viime aikoina vakuuttanut muissakin otteluissa otteillaan, joten miksipä he eivät olisi yltäneet samaan myös ppv-tason ottelussa. Matsi oli myös buukattu varsin järkevästi, ja suurin osa ottelun osanottajista pääsi loistamaan juuri sopivasti. Meltzer on ylistänyt tätä ottelua huomattavasti enemmänkin ja antanut tälle todella korkean arvosanan, mitä en ehkä ihan täysin ymmärrä. Minun silmiini tämä oli kaikesta huolimatta kuitenkin ”vain” hyvä opener, ei sen tajunnanräjäyttävämpää meininkiä. Silti sellaisenaankin oikein mukava matsi ja hyvä aloitus illalle.

* * * 

Survivor Series Elimination Match

Aja Kong & Bertha Faye & Lioness Asuka & Tomoko Watanabe vs. Alundra Blayze & Kyoko Inoue & Sakie Hasagawa & Chaparita Asari

Sitten oli vuorossa hyvin kiinnostava ottelu – paristakin syystä. Ensimmäinen ja isoin syy on se, että tämä oli viimeinen naisten ppv-ottelu WWF:ssä ennen vuotta 1998 (jos muistan oikein). Jo ennen tätä ppv:tä WWF oli pidemmän aikaa harkinnut vuonna 1993 elvytetyn Women’s-divisioonansa hautaamista uudelleen, koska naisten matsit eivät kiinnostaneet toivotulla tavalla ja niissä ei Vince McMahonin mukaan vain ollut rahaa (heh). Naisten divarin ehdoton ykköstähti oli Alundra Blayze, joka oli syksyllä voittanut Women’s-mestaruuden takaisin Bertha Fayelta. Vincen idea tällä hetkellä oli se, että Blayze saisi painia WWF Women’s-mestarina All Japan Women’s Pro Wrestling -organisaatiossa Japanissa, jonne Blayzea oli haluttu jo pidemmän aikaa. Näin WWF:n naistenmestaruus pysyisi nimellisesti esillä, vaikka naisten matsit WWF:n puolella oikeastaan loppuisivat. Tämä suunnitelma ei sitten koskaan käynyt toteen, koska joulukuussa 1995 nähtiin yksi Monday Night Warsin eniten muistelluista hetkistä: kohteluunsa tyytymätön Alundra Blayze loikkasi dramaattisesti WCW:hen, ilmestyi kaikkien yllätykseksi Monday Night Nitroon ja heitti siellä WWF Women’s -mestaruuden roskakoriin. Tämä teki lopun Women’s-mestaruudesta WWF:ssä ja samalla myös naisten painista WWF:ssä useaksi vuodeksi. Tämä ottelu on siis eräänlainen jäähyväisottelu naisten painille 1990-luvun puolivälin WWF:ssä.

Jäähyväisotteluna tämä matsi onkin varsin kiinnostava, kuten ottelun osanottajista voi huomata. Miksi WWF:n kehässä paini yhtäkkiä iso joukko japanilaisia naispainijoita? Ilmeisesti syy oli se, että niin WWF kuin WCW:kin olivat heränneet laadukkaan naisten painin, erityisesti japanilaisten naisten painin, mahdollisuuteen sen jälkeen, kun surullisenkuuluisan Collision In Korea -tapahtuman paras ottelu käytiin neljän naispainijan välillä. Sen jälkeen sekä WWF että WCW olivat pyrkineet yhteistyöhön AJW:n (All Japan Women’s), jotta voisivat tuoda osan AJW:n lahjakkaista tähdistä painimaan Yhdysvaltoihin. Itse asiassa molemmat olivat lopulta päässeet sopimukseen AJW:n kanssa, ja sekä tässä Survivor Seriesissä että seuraavaksi vuorossa olevassa WCW:n World War 3:ssä nähtäisiin AJW:n painijoita. WWF oli jopa buildannut tätä ottelua kohtuullisen hyvin näyttämällä hypevideoita tämän ottelun osallistujista ja hehkuttamalla heidän erinomaisuuttaan. Erityisesti Jim Ross oli myös perehtynyt japanilaisnaisiin ja osasi selostuksessakin kertoa heistä enemmän. Lisäksi Alundra Blayzen ja heel-joukkueen ykköstähden, japanilaisen naispainin legendan Aja Kongin välille oli rakenneltu jopa kunnollista feudia. Harmi, että se jäi lopulta aika lyhyeen edellä mainittujen syiden vuoksi.

No, ei tämä ottelu nyt ihan Collision In Korean joukkueottelun tai 1980-luvun Jumping Bomb Angels -otteluiden tasoinen ikävä kyllä ollut. Ongelma oli ehkä se, että aikaa oli tälle lopulta aika vähän, minkä takia ottelussa oli koko ajan vähän kiire ja siksi ottelussa nähtiin harmillisesti myös muutamia flow’n ikävästi tappaneita botcheja. Jos nämä pikkuviat jätetään huomioimatta, oli tämä kuitenkin ehdottomasti parasta naisten painia, jota tällä WWF:n Women’s-divisioonan uudelleenherättelyn aikakaudella oli ppv:ssä nähty. Tai no, oikeastaan Blayzen ja Bull Nakanon ottelu SummerSlam 1994:ssä oli kyllä aika lailla samaa tasoa. Joka tapauksessa tätä oli viihdyttävää katsoa, ja lopputuloksena oli oikein kiva naisten matsi. Potentiaalia olisi toki ollut paljon enempäänkin.

* * ½ 

Singles Match

Bam Bam Bigelow vs. Goldust

Sääliksi käy Bam Bam Bigelowia. Suuri ottelu WrestleManiassa Lawrence Tayloria, sen jälkeen näyttävä face-turn ja yhtiön lupaus ME-pushista. Yleisökin oli innoissaan isokokoisesta ja lahjakkaasta Bigelowista, mutta lopulta lupaukset vedettiin vessanpöntöstä alas ja Bigelow tiputettiin yhden ppv-ME-ottelun jälkeen midcardiin täysin yhdentekevään rooliin. Ei siis ihme, että kaiken tämän jälkeen Bigelow oli tässä vaiheessa alkanut saada tarpeekseen WWF:stä ja oli tämän ppv:n aikaan käytännössä jo lähtökuopissa. Bigelow jättikin WWF:n heti Survivor Seriesin jälkeen ja siirtyi vuoden 1996 alussa ECW:hen. Tässä Bigelowin uran viimeiseksi WWF-ppv-otteluksi jääneessä matsissa Bigelow kohtasi friikkimäisen Goldustin, joka oli toistaiseksi edelleen voittamaton ja oli herättänyt viikko toisensa jälkeen enemmän hämmästystä ja myös kuvotusta katsojissa oudolla käytöksellään.

Tämä ottelu ei ole saanut arvostelijoilta kummoisia arvosanoja, enkä itsekään pitänyt tästä mitenkään erityisen paljon, mutta kuulun silti ilmeisesti siihen porukkaan, joka nautti tästä keskivertoa enemmän. Minun muistikuvissani tämä oli sellainen ihan perustoimiva tv-ottelutasoinen koitos, mutta tähän mielikuvaan vaikuttaa toki se, että olen aina ollut suuri Bigelow-mark ja että tätä alkuaikojen Goldustin toimintaa oli otteluissa todella kiinnostava katsoa. On toki totta, että Bigelow ei ollut varmastikaan erityisen motivoitunut enää tämän ottelun aikaan ja että Bigelow ei tässä ottelussa esittänyt millään tavalla parasta osaamistaan, mutta oli tämä siitä huolimatta mielestäni aivan ok ottelu ilman kummempia ongelmia. Ei nyt välttämättä sellainen matsi, jota olisi ppv:ssä tarvinnut käydä.

* * 

Survivor Series Elimination Match

The Royals (Lawler & Yankem & Helmsley & Mabel) vs. Team Dark Side (Vega & Godwinn & Fatu & Undertaker)

Tämän ottelun kantava feud oli kuvio King Mabelin ja The Undertakerin välillä. Kuten viime IYH:n arviossa kirjoitin, Mabel ja Yokozuna olivat brutaalisti hyökänneet Undertakerin kimppuun eräässä Raw’ssa, ja Mabel oli onnistunut oikeasti murtamaan luun Undertakerin kasvoista, minkä takia Undertaker joutui pariksi kuukaudeksi sairaslomalle. Tätä loukkaantumista käytettin tietenkin kayfabe-feudin jatkeena, ja viikkoja ennen Survivor Seriesiä oli hehkutettu, että Undertaker palaisi kehiin Survivor Seriesissä ja kostaisi Mabelille. Niin myös kävi: Undertaker teki tässä ppv:ssä ensimmäisen esiintymisensä pariin kuukauteen, mutta joku oli toisin kuin aiemmin. Undertakerin kasvojen suojana oli nimittäin oikeasti varsin pelottavan näköinen metalinen maski, jota Undertaker käytti parin seuraavan kuukauden ajan. Undertakerin joukkue koostui muuten lähinnä midcardereista, joilla oli ollut erimielisyyksiä Mabelin joukkueen jäsenten kanssa. Erityisesti Hunter Hearst Helmsleyn ja Henry O. Godwinnin feudi oli käynyt hyvin kuumana. Mabelin joukkue puolestaan koostui hänen ”kuninkaallisista” kavereistaan, eli ”The King” Jerry Lawlerista, Lawlerin hammaslääkäristä Isaac Yankemista ja uudesta siniverisestä Hunter Hearst Helmsleystä. Ja kyllä, tämä oli tosiaan ensimmäinen kerta WWF:n historiassa, kun Glen Jacobs ja Mark Calaway olivat samassa ottelussa.

Tämä matsi oli illan Survivor Series -otteluista ehdottomasti heikoin ja turhin. Ottelu oli ensinnäkin buukattu varsin typerästi, koska heelit näyttivät tässä ottelussa tarpeettoman heikolta ja koko ottelu tuntui sen takia varsin turhalta. Ensin ottelu oli tasaväkistä brawlausta kymmenisen minuuttia, minkä jälkeen Undertaker yhtäkkiä tuhosi kaikki. Tylsää. Kiinnostavaa painia tässä nähtiin lähinnä Hunter Hearst Helmsleyn ja Fatun kaltaisten nuorten painijoiden välillä, ja tuo nuorten lupausten meininki kannattelikin tätä ottelua juuri sellaiseksi ihan ok -tasoiseksi matsiksi. Sen enempää tästä ei voi kuitenkaan sanoa. Kiinnostavin ilmestys koko ottelussa oli ehdottomasti Takerin pelottava metalinen maski.

* *

Survivor Series Elimination Wild Card Match

Team Razor (Yokozuna & Hart & Douglas & Ramon) vs. Team Michaels (Bulldog & Sid & Johnson & Michaels)

Illan viimeinen Survivor Series -eliminointiottelu olikin aika erikoinen ilmestys. WWF oli päättänyt kokeilla jotain ihan uutta buukkaamalla niin sanotun ”Wild Card” -ottelun, jossa perinteiset joukkueet sekoitettiin, ja joukkueiden osanottajat arvottiin niin, että vihamiehet voisivat joutua keskenään samalle puolella ja hyvät ystävykset puolestaan toisiaan vastaan. Tämän seurauksena katsojille tarjoiltiin sitten ottelu, jossa IC-mestari Razor Ramonin joukkue kohtasi entisen IC-mestarin Shawn Michaelsin joukkueen. Michaels oli siis toipunut takaisin painikuntoon syksyisen pahoinpitelyn jälkeen, mutta ilmeisesti Michaelsin kunto oli vielä sen verran puolittainen, että tätä ppv:tä seuraavassa Raw’ssa hänelle päätettiin buukata kesken ottelun sattunut ”sairaskohtaus”, jonka ansiosta Michaels sai vielä kaksi kuukautta lisää lepoaikaa ennen Royal Rumblessa nähtyä paluuta. Ramonin joukkueessa oli siis kolme Ramonin vihamiestä: entiset joukkuemestarit Yokozuna ja Owen Hart sekä entinen IC-mestari Dean Douglas. Douglasille tämä jäisi viimeiseksi ppv-otteluksi WWF:ssä. Kohteluunsa kyllästynyt ja Kliq’n kanssa ongelmiin joutunut Douglas jättäisi WWF:n vuoden 1995 loppuun mennessä, mutta hänet nähtäisiin vielä vuoden viimeisessä ppv:ssä, joten palataan silloin Douglasiin tarkemmin.

Michaelsin joukkueeseen kuuluivat puolestaan Michaelsin vihamiehistä British Bulldog ja Sycho Sid. Ennen ottelua ppv:n aikana oli nähty ihan hupaisia angleja, joissa Jim Cornette oli vaikeuksissa: Cornetten asiakkaista tässä ottelussa olivat mukana Yokozuna, Owen Hart ja British Bulldog, ja Cornette yritti vakuutella kaikille auttavansa heidät voittoon. Samalla kuitenkin Ted DiBiase kuumotteli Cornettea siitä, ettei Cornette yrittäisi kusettaa sitä joukkuetta, jossa DiBiasen manageroitava Sycho Sid oli. Michaelsin joukkueen neljäs jäsen oli sitten isokokoinen ja lihaksikas nuori mies, joka teki tässä ottelussa ppv-debyyttinsä. Tuo mies oli tietenkin Ahmed Johnson, joka on tuttu luultavasti kaikille 1990-luvun puolivälin aikaista WWF:ää katsoneelle takuuvarmana midcarderina. Johnson, oikealta nimeltään Tony Norris, oli aloittanut uransa 1980- ja 1990-lukujen taitteessa ja paininut erityisesti Texasin alueella, jossa isokokoinen musta köriläs oli kiinnittänyt myös WWF:n huomion. Niinpä Norris palkattiin WWF:ään, ja Vincellä oli isoja suunnitelmia Johnsonin pushin varalle. Heti debyyttinsä jälkeen Johnson olikin kerännyt isosti huomiota onnistumalla tekemään jättimäiselle Yokozunalla Bodyslamin. Aika paljon pushia myös Johnson sai WWF-urallaan, ja itse kuulun niihin ihmisiin, jotka itse asiassa pitivät ihan Johnsonin brawlausmeiningistä, vaikka vähän yksipuolisia Johnsonin ottelut olivatkin.

Muistan nauttineeni tästä ottelusta hämmentävän paljon silloin, kun vuosia sitten katsoin tämän. Paperillahan tämä ottelu kuulostaa varsin typerältä: miksi ihmeessä Survivor Series -ottelun joukkueet ”arvottaisiin” tällä tavalla ja miksi vihamiehistä koostetut joukkueet haluaisivat painia keskenään omia kavereitaan vastaan? Lopulta tämä epäloogisuus ei kuitenkaan häirinnyt ottelun aikana ollenkaan, ja kun tähän yhdistetään se, että kehässä oli oikeasti iso osa WWF:n yläkortin kiinnostavimmista ja parhaista painijoista (Hart, Michaels, Ramon, Douglas, Bulldog), yksi lupaava tulokas (Johnson) ja kaksi onneksi varsin pienelle roolille jäänyttä mörssäriä (Yokozuna ja Sid), oli tämä ehdottomasti illan viihdyttävin Survivor Series -eliminointiottelu ja kokonaisuutena erittäin hauskaa katsottavaa. Ei tämä toki mikään huippuluokan ottelu sentään ollut, mutta täydellistä viihdepainotteista rymistelyä, jonka suurin tähti oli tietenkin Shawn Michaels.

* * * ½ 

WWF Championship
Anything Goes Match

Diesel (c) vs. Bret Hart

Sitten se illan varsinainen Main Event. Tähän Surivor Seriesiin tultaessa Diesel oli ollut WWF:n päämestari lähes vuoden putkeen. Bob Backlund oli voittanut mestaruuden Bret Hartilta vuosi sitten Survivor Seriesissä ja hävinnyt mestaruuden vain paria päivää myöhemmin Dieselille. Sen jälkeen Diesel oli kantanut mestaruutta tauotta ja puolustanut sitä useissa sellaisissa otteluissa, joita varmasti kukaan ei haluaisi muistella. Ilmeisesti nyt Survivor Seriesin alla myös WWF oli alkanut epäillä sitä, että alkujaan hurjia hurrauksia faneilta kerännyt Diesel ei välttämättä sittenkään olisi isoin draw ja että voisi olla virkistävää kokeilla, kiinnostaisiko katsojia sittenkin enemmän sellaiset Main Event -kuviot, jotka eivät koostuisi siitä, että kaksi heikkoa brawleria rymistelee keskenään kehässä. Niinpä ratkaisuksi tähän vaikeaan tilanteeseen WWF tempaisi ainoan ratkaisun, joka oli käytettävissä. Suurimman osan vuodesta 1995 aivan yhdentekevissä midcard-kuvioissa viettänyt Bret Hart nostettiin In Your House 4 -ppv:n lopussa taas Main Event -kuvioihin, kun Dieselin ja British Bulldogin mestaruusottelun päätteeksi Hart ilmestyi kehään ja asettui Dieseliä vastaan. Hartin viesti oli selvä: hän oli sitä mieltä, että hän olisi ansaitumpi mestari kuin Diesel. Diesel ei tietenkään ollut samaa mieltä, ja niinpä näiden kahden yleisönsuosikin välille syttyi varsin raju sota. Se huipentuisi nyt tässä Survivor Seriesin ottelussa, jonka WWF:n presidentti Gorilla Monsoon oli määrännyt käytäväksi ”Anything Goes” -säännöillä. Diskauksia ei tässä ottelussa siis tunnettaisi.

Mikä on vuoden 1995 paras ottelu? Se on kiinnostava kysymys, koska vuosi 1995 on ollut suurimmaksi osaksi niin kamalaa katsottavaa, ettei siitä jää kokonaisuudessaan mitään hyvää kerrotavaa. Pari yksittäistä poikkeusta paskakasaan on kuitenkin mahtunut. Shawn Michaels vs. Razor Ramon SummerSlamissa. Flyin’ Brian vs. Johnny B. Badd Fall Brawlissa. Ja sitten… tämä. Tämä on mielestäni vuoden 1995 paras ottelu, voin sen jo tässä vaiheessa sanoa, ellei jotain dramaattista yllätystä nähdä WCW:n vuoden kahdessa viimeisessä ppv:ssä. Ymmärrän, että tämä ottelu ei ole välttämättä miellyttänyt kaikkia muita arvostelijoita, mutta minusta tämä ottelu on ihan perkeleellisen kova. Ja samalla osoitus siitä, miksi Bret Hart on vain niin uskomattoman kova painija. Hartista voi sanoa toki kaikenlaista pahaa, ja suuri osa pitää paikkansa, mutta tässä vaiheessa WWF-uraansa Hart ei ollut diivailija, toisin kuin Shawn Michaels. Michaels oli loistava painija, mutta venkoili Kliq’n kanssa koko ajan omiaan. Hart sen sijaa oli sietänyt suurimman osan vuodesta 1995 aivan uskomattoman paskaa buukkausta, kunnes viimeisenä toiveena hänet nostettiin vielä takaisin päämestaruuskuvioihin. Ja mitä teki Hart? Veti tietenkin työjalat kenkiinsä ja kantoi Dieselin aivan uskomattoman kovaan HC-tyyliseen mestaruusotteluun. Tämä oli nyt se ottelu, mitä jäin kaipaamaan Dieselin ja Hartin ottelulta Royal Rumblessa. Tässä oli kaikki. Loistava tarina, hurjaa painia, Bret Hart liekeissä alusta loppuun, ei mitään idioottimaisia sekaantumisia, kovia bumppeja (kuten WWF:n historian ensimmäinen kerta, kun painija lensi selostuspöydästä läpi) ja vaikka mitä. Tämä ottelu on upea suoritus Bret Hartilta – ja kieltämättä myös Dieselin uran parhaimpia hetkiä. Loistava ottelu, en voi muuta sanoa. Kokonaisuuden toki huipensi vielä ottelun jälkeen nähty alustus Dieselin tulevalle heel-turnille.

* * * * ½

---

Huh, kaikenlaista paskaa on vuoden 1995 aikana nähty, joten sen jälkeen tällainen tapahtuma tuntuu todella raikaalta tuulahdukselta. Ei tämäkään mikään täydellinen tapahtuma todellakaan ollut, mutta tässä oli selvästi enemmän hyvää kuin huonoa. Yksi MOTYC-tasoinen ottelu, yksi hieno joukkueottelu ja lisäksi hyvä illan avannut opener. Naisten ottelukin oli virkistävä kokonaisuus ja jotain ihan muuta kuin mitä oli totuttu näkemään. Kun tähän sitten vielä yhdistää sen, että illan heikommatkaan ottelut eivät olleet täyttä paskaa, vaan lähinnä tv-ottelutasoisia koitoksia, pitää kokonaisuutta oikeasti arvostaa. Saattaa olla, että intoilen tästä jopa nyt vähän liikaa, koska vuoden 1995 kokonaistaso oli vain niin kamalaa kuraa, mutta minun silmissäni tämä on ehdottomasti Hyvä tapahtuma ja kirkkaasti vuoden paras ppv tähän mennessä. Samalla tämä oli vihdoin lupaus siitä, että jotain parempaakin voisi olla WWF:llä edessään.

Wikipedia: WWF Survivor Series 1995

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 17.3.2019