ArviotIndyt ja muut

Arvio: RevPro High Stakes 2022 – Kerrankin positiivista pöhinää Lontoosta

Progressin paluu yleisön eteen ei suurempia hurraahuutoja esittänyt, joten on vaihteeksi hyvä paikka tarkistaa onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella.

Lontoon RevPro palasi yleisöjen eteen jo viime vuoden puolella. Vuoden merkkitapahtumiin kuuluva High Stakes oli kuitenkin ensimmäinen tapahtuma hetkeen, joka tuntui keräävän pöhinää ympärilleen, pääasiassa pääottelunsa ansiosta. Tapahtuma ei kuitenkaan nojannut pelkkään pääotteluunsa.


York Hall on RevPron isojen tapahtumien kantapaikka. Paikan päällä koettuna vanha nyrkkeilyhalli on tulikuuma sekä tunnelmaltaan että ilmastoltaan. Onkin harmillista, että näin videolta katsottuna RevPron tekninen toteutus on aivan yhtä kotikutoista kuin aiemminkin. Kaikilla pienemmillä promootioilla ei luonnollisesti ole varaa ammattimaiseen tuotantoon, mutta esimerkiksi Defyn, (kulta-aikojen) Progressin, edesmenneen Riptiden ja jopa kotimaisen FCF Wrestlingin tapahtumatallenteet ovat huomattavasti laadukkaampia. Kameratyöskentely sekoaa aina kun ottelu leviää kehän ulkopuolelle ja äänimiksaus on jotain kauhean ja karmean väliltä. Mitään uuttahan tässä ei ole, mutta olisin toki toivonut asioiden parantuneen sitten viime näkemän.

Karsea tuotanto aika lailla nirhaa illan heikoimman ottelun muutenkin heti alkuunsa. “Driller” Dan Moloney on ehtinyt vakuuttaa tuoreimmissa Progress-esiintymisissään, mutta nyt käteen ei jäänyt yhtään mitään. Ottelu Callum Newmania vastaan alkoi pitkällä taistelulla kehän ulkopuolella, josta parhaimmillaan ei saanut mitään selvää ja pahimmillaan halusi lopettaa shown katsomisen siihen paikkaan.

Harmillisesti homma ei piristynyt kehään päästessä ja kameran rauhoittuessa lievästi. Moloney toki hoiti hommansa kunnialla, mitä nyt ottelun jälkeinen promo oli kohmeinen kuin lumiukko pakkasessa. Newman ei nimittäin jättänyt mairittelevaa kuvaa taidoistaan. Kaverin kaikki liikkeet näyttivät hitailta ja/tai kömpelöltä, mikä ei ole kovin hyvä asia pääasiassa lennokkaampia manöövereitä käyttävälle painijalle. Kokonaisuutena teknisten ongelmien rampauttamana tästä ei jäänyt mitään jälkipolville kerrottavaa.

Illan avausottelu ei myöskään ollut mestariteos, mutta sillä oli sentään jokin pointti ja oli lisäksi nopeasti ohi. Lord Gideon Grey kuuluu RevPron vakiohahmoihin, mutta en ole kieltämättä koskaan kuullut tämän otteluita suuremmin kehuttavan. Onneksi vastaan lähetettiin NJPW:n LA Dojosta nyt virallisesti valmistunut Alex Coughlin. “The American Wolfwerine” keskittyi komeiden voimaspottiensa tekemiseen. LA Dojon ensimmäisen luokan edustajat ovat näyttäneet kaikki kiinnostavilta ja kyseistä nelikkoa on syytä seurata suurennuslasin kanssa tänä vuonna.

Onneksi lopputapahtuma sujui paljon positiivisimmissa merkeissä kehätoiminnan osalta.


Tapahtuman keskikortti oli vähintäänkin tasokas. Progress on ajamassa paljon uusia kasvoja sisään, kun taas RevPro voi luottaa vahvaan NJPW-yhteistyöhönsä. LA Dojon heppujen lisäksi RevProssa oppimatkaansa viettää kaksi tuttua nuorta leijonaa. Shota “Shooter” Umino lähti matkalleen juuri pahimpaan aikaan juuri koronapandemian kynnyksellä ja miehen ympärillä vellonut hype onkin ehtinyt huomattavasti jäähtyä. Hiljattain paikalle saapui myös Yota Tsuji, joka vasta aloitti oman oppimatkansa 2021 lopussa. Nyt tämä kaksikko pääsi kohtaamaan toisensa ensimmäistä kertaa NJPW:n ulkopuolella yksilöottelussa. Ehkäpä vuosikymmenen päästä voin ihastella saman kaksikon ottelevan ison NJPW-tapahtuman pääottelussa.

Nyt ei vielä oltu NJPW-pääottelun tasolla, mutta mukavan ottelun “King of Sportsin” tulevaisuuden avainpelaajat saivat aikaiseksi. Samalla oli ensimmäinen kerta, kun ehdin nähdä kumpaakaan ilman nuorille leijonille tavanomaisia mustia boksereita ja laajentuneen liikerepertuaarin kera. Etenkin Tsuji oli yllätys. Ishii-henkiseksi mörssäriksi ennustamani karju heittikin komeita kierrepotkuja kuin kuuluisi alempaan painoluokkaan. Videotodisteiden mukaan kaveri on myös revitellyt Englantiin päästyään jo Shooting Star Pressillä!

Umino puolestaan yrittää erittäin kovasti olla seuraava Hiroshi Tanahashi, ehkä liiankin kanssa. Vuodet sumuisilla saarilla ovat muovanneet vakavasta jellonasta värikkään kansan sankarin, joka pyrkii ottamaan yleisöä mukaan jatkuvasti. Uminon harmiksi Tsujissa on vielä niin kova uutuudenviehätys, että Jon Moxleyn oppipoika jäi reaktioissa helposti toiseksi.

Ottelu oli siis sangen viihdyttävä. Tsujin uudistunut kehätyyli ehti vakuuttaa ja Uminostakin on muotoutunut jo ihan oiva painija. Muutamasta pienemmästä mokailusta huolimatta kaksikon väliset kemiat pelasivat hyvin yhteen.

Myös naisten mestaruusottelu toimitti. Charli Evans oli tällä kertaa huomattavasti pirteämpi ja sai myös astetta tasokkaamman tanssipartnerin. Alex Windsor oli ollut loukkaantumisen vuoksi poissa kehistä useamman vuoden ja palasi kehiin viime vuonna hyvin erilaiseen brittiskeneen kuin minkä jätti vuoden 2017 lopussa. Windsorista olivat jääneet hyvät muistot, sillä hän otteli yhden Progressin paremmista naisten otteluista aikoinaan Nixon Newellin kanssa.

Kultaiset muistot eivät tällä kertaa jääneet pelkiksi muistoiksi, sillä Windsor vaikutti olevan samassa vireessä kuin viisi lyhyttä (hyh) vuotta sitten. Fyysisestä mätkinnästä ei vauhtia puuttunut ja yleisökin saatiin hyvin mukaan ottelun tuoksintaan.

Englannin painituotannon tuoreempaa koulukuntaa edustavat Ricky Knight Jr ja Luke Jacobs ottivat yhteen ehkä rahtusen pitkässä, mutta silti oivassa mähinässä. Knightin painiperheen nuorimmainen on RevProhon ilmestyttyään kohottanut osakkeitaan huomattavasti. RKJ näyttää ja tuntuu seuraavalta RevPron ykkösnimeltä sekä seuraavalta kansainvälisille kentille suuntaavalta sankarilta. Kaikki mitä mies tekee näyttää toimivalta, tehokkaalta ja tappavalta. Ottelu olikin lähes puhtaasti RKJ:n omaa näytöstä ja hallintaa. Luke Jacobs on pohjoisesta Englannista saapuvaa vuosikertaa, josta yritetään muovata joukkueparinsa Ethan Allenin kanssa myös etelässä luotettavia työjuhtia. Kaveri lyö kyllä kuin härkä, mutta ei ole onnistunut jättämään vielä minkäänlaista tarttumapintaa. Karisman puuttuessa jää auttamatta Knightin kaltaisen vetovoimaisemman nimen jalkoihin.

Jacobsin ja RKJ:n välisen ottelun kohdalla alkoi tuntua jo pieni turnausväsymys. Vaikka kortin kattaus olikin ollut tasokas, olivat kaikki ottelut olleet kovin samantyylisiä. Olenkohan jo tulossa vanhaksi ja kärttyisäksi?


Illan kolme viimeistä ja kovinta ottelua olivatkin sitten melkoista tykitystä.

On hauskaa, että vuoden ensimmäinen NJPW:n ja AJPW:n välinen ottelu nähdään molempien promootioiden juhlavuonna Lontoossa. NJPW:n Los Angelesin dojoa edustava Gabriel Kidd kohtasi italialaisen Francesco Akiran, joka on viime vuodet edustanut aktiivisesti AJPW:n junioridivisioonaa. Ei olisi pitänyt olla siis suuri yllätys, että kohtaaminen oli fyysinen mähinä, mutta enpä olisi arvannut kuinka väkivaltaiseksi meno yltyi.

Gabriel Kidd on paininut tänä vuonna kuin riivattu. Aikanaan WhatCulture Pro Wrestlingissä pinnalle pompahtaneesta nuorukaisesta on karaistunut Japanin ja LA:n dojoissa itsevarmuutta uhkuva mörssäri, joka ei pyytele anteeksi yhtään keneltäkään. Jos lukijalta on päässyt livahtamaan silmien ohitse NJPW Strongissa nähty kamppailu Kiddin ja Eddie Kingstonin välillä, niin suosittelen vahvasti katsastamaan sen pikaisemmin kuin tielle ruostuvan Opelin. Gabriel Kidd on muiden dojopoikien kanssa antamassa maailmalle varoituksen: 2022 on heidän vuotensa.

Kidd ja Akira tosiaankin muksivat toisistaan iho- ja aivosoluja irti tiukoilla iskuilla. Akiran rinta saavutti kauniin ruusunpunaisen sävyn ottelun vihdoin päättyessä. Italialainen loisti omassa roolissaan alikokoisempana altavastaajana, joka pystyi kuitenkin tarjoamaan rankaisua lähes samaan tahtiin kuin itse sitä kärsi. Kaikin puolin ihan ottelu kahden nuoren eurooppalaisen välillä. Näistä kahdesta toivottavasti kuullaan vielä.

Tätä seurannut joukkuemestaruusottelu ei suinkaan siirtänyt jalkaa pois kaasupolkimelta, vaan yritti nuijia sen vielä pohjasta lävitse. Sunshine Machine oli jo vastuussa arvostelemani Progress-tapahtuman parhaasta ottelusta. Nyt kun vastassa oli vielä Smoking Acesia parempi joukkue, oli lupa odottaa hyvää. Odotuksiini ei ainoastaan vastattu, vaan ne myös ylitettiin.

Aussie Open (jota ei edelleenkään kannata sekoittaa siihen tennisturnaukseen), eli “Dunkzilla” Mark Davisin ja “Aussie Arrow” Kyle Fletcherin muodostama joukkue pääsi taas vaihteeksi muistuttamaan kuuluvansa maailman ehdottomaan joukkuepainieliittiin. Aussiparitus tuppaa unohtumaan maailman parhaita joukkueita mietittäessä, sillä nämä lupsakat veikot eivät itsetuhoisuuteen pyrkivää brittiskeneä ja edelleen kansainvälistä pöhinää epätoivoisesti odottavaa aussiskeneä pidemmälle ole vielä päässeet. Kaikki merkit ovat kyllä ilmassa, että NJPW-sopimus on vain pandemian loppumisen päässä, mutta odottavan aika tuntuu pitkältä.

Joukkuepainieepos oli pitkä ja hikinen rakastettavien Chuck Mambon ja TK Cooperin taistellessa fyysisesti dominoivia australialaisia vastaan. Kuumia vaihtoja haettiin pitkään ja hartaasti, kehän ulkopuolelle lennettiin tyylillä ja kutkuttavat near-fallit seurasivat toisiaan. Pystyn jopa sokeasti ummistamaan silmäni Mambon ontuville otteille ja hieman ryssitylle lopetukselle.

Kun joukkuepaini on hyvää, siitä on vaikea pistää paremmaksi. Pääottelu yritti ainakin kovasti.


Will Ospreay ei ole kaikkien makuun, mikä on täysin ymmärrettävää. Mies kulkee PR-katastrofista toiseen, päästelee suustaan tasaiseen tahtiin sammakoita somessa ja jotkut inhoavat ihan miehen painimistakin.

Samalla Ospreay on kuitenkin luonut itsestään erittäin tehokkaan mulkeron myös kehän sisällä. Toimivin hahmo on oma persoona väännettynä tappiin asti, kuten vanha viidakon sananlasku kuuluu. Harvassa ottelussa Ospreay on saanut esitellä kusipäisyyttään kuin illan pääottelussa Michael “O.J.M.O” Okua vastaan.

Oku on karismaattinen ja yleisön rakastama kumipallo, joka ei ehkä ole se teknisesti kaikkein kiillotetuin taituri, mutta omaa sydäntä senkin edestä. Omat junioripäivänsä jo kaukaisuuteen jättänyt Ospreay saikin dominoida fyysisesti, mutta jaksoi kuitenkin väläytellä järjetöntä atleettisuuttaan.

Kohtaamisen pihvi ja kastike oli kuitenkin melodraamassa. Okun vanhemmat, veli ja naisystävä saivat nimittäin eturivin paikat ja kameramiehen vankkumattoman huomion Ospreayn kiduttessa haastajaansa. Ospreay ei tietenkään jättänyt tilaisuutta käyttämättä. Jatkuvia kuittailuja, verisen Okun pieksämistä aivan lähituntumassa ja ottelun lopun suoranainen eturivin kidutus puolitajuttoman Okun nuijimisella. Eniten irvistyksiä aiheutti varmaan se hetki, kun Ospreay repi Okun naisystävän barrikadin ylitse. En uskalla tutkia Twitteriä yhtään enempää kuin on pakko, mutta York Hallin pätsissä spotti toimi. Ospreay oli yhteiskunnan vihollinen numero yksi ja Oku yleisön valitsema teloittaja.

Oli siis varmaan selvää, että yleisö oli lämpimämpi pääottelussa kuin kertaakaan aiemman kolmen tunnin aikana.

En yllä Dave Meltzerin antamiin ylisanoihin, mutta pääottelu oli ehdottomasti hieno päätös illalle, kirsikkanaan erittäin muistettava lopetus.


Kokonaisuutena tapahtuma edustaa tänä vuonna näkemistäni tapahtumista helposti kärkikastia Impactin Homecomingin ohella. Tapahtumassa oli oikeastaan vain yksi heikompi ottelu ja yksi ihan toimiva kössitys, loppukortin ollessa erittäin pätevä ja paikoin erinomainen. Lähes kaikissa otteluissa oli toki perisyntinä rahtusen pitkäksi venähtäminen, olisiko liikaa pyydetty pitää tapahtumat alle nelituntisina?

RevPro on antanut myrskyvaroituksen vuodelle 2022, toivottavasti laatu pysyy tasaisena myös loppuvuoden.

Semi Salmikannas

Semi Salmikannas

Ammattimainen tyhjäntoimittaja, jonka elämässä showpaini on roikkunut mukana sitkeän torakan lailla yli vuosikymmenen ajan. Toimii vakioäänenä Smarksiden ääniaalloilla ja onnistuu unohtamaan velvoitteensa kirjoitetun sisällön tuottajana. Kaikin puolin stereotyyppinen paininörtti, jonka naama kelpaa vain ja ainoastaan radioon.

Previous post

Arvio: Royal Rumble 2022 – Tahrittu ensilumi

Next post

WWE- & AEW-veikkaus 2022: WWE Elimination Chamber

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.