Pro Wrestling Guerillan alkuvuosi – Kymmenen pointtia

Pro Wrestling Guerilla, eli tutummin PWG, on tuottanut laatupainia jo vuodesta 2003. Viime vuoden Battle of Los Angeles oli jälleen mainio turnaus, mutta kyllähän Kaliforniassa tapahtuu muulloinkin. Tämän vuoden puolella PWG on ehtinyt järjestää kuusi tapahtumaa, jotka ovat löytäneet tiensä jopa DVD:lle asti.

Rehellisesti sanottuna PWG tuntui viime vuonna väsähtäneeltä. Kaikki paukut ladattiin BOLA:aan, eikä vuosi muuten tuottanut muistettavia hetkiä. Zack Sabre Jr:n mestaruuskausi tuntui lähinnä pannukakulta eikä uusia kiinnostavia nähty kuin muutama. Huippuotteluja nähtiin kuitenkin muutama BOLAn ulkopuolella (O’Reilly vs Scurll, Death by Elbow vs Ricochet & Sydal, Taylor vs Trent?). Joulukuun Mystery Vortex IV oli ensimmäinen PWG-tapahtuma vuosiin, mitä en suosittelisi katsottavaksi.

2017 on kuitenkin tuntunut jälleen tuoreelta. Tämän vuoden BOLA:n lähestyessä kovaa tahtia on aika kurkata PWG:n alkuvuoden kymmeneen merkillepantavaan asiaan.

 

Zack Sabre Jr:n heel turn oli oikea ratkaisu

Zack Sabre Jr. voitti PWG:n mestaruuden puolentoista vuoden rakentelun jälkeen maaliskuussa 2016 katkaisten Roderick Strongin ennätyspitkän kauden. Valitettavasti Sabren vuosi 2016 oli valtava tasonlasku miehelle. Toki pidin miehen mestaruusottelusta Kyle O’Reillya vastaan enemmän kuin useimmat, mutta muuten Sabre tuntui kulahtaneelta. Sabre alkoi kerätä negatiivisia reaktioita maailmalla, kun yleisö kääntyi miestä vastaan tämän ”kotipromootiossa” Lontoon Revolution Prossa. Resedankin mitta alkoi täyttyä Sabren ja Marty Scurllin joulukuisen mattopainieepoksen kestäessä noin kaksikymmentä minuuttia liian pitkään. Miehen kehätyyli ei yksinkertaisesti toimi facena, jos mies on teknisesti vastustajaansa parempi. Tällöin Sabre vaan vaikuttaa mulkulta, joka kiduttaa vastustajaansa huvikseen. Sabren parhaat koitokset ovatkin tulleet vastustajia vastaan, missä Sabre on altavastaajana fyysisesti ja joutuu löytämään tien voittoon ylivertaisten rannelukkojensa avulla.

Niinpä sainkin huokaista helpotuksesta, kun ZSJ sinetöi käännöksensä vuoden ensimmäisen tapahtuman lopuksi hyökätessään Scurllin kanssa Chuck Taylorin kimppuun. ZSJ toimii heelinä yksinkertaisesti paremmin, mikä on ollut selvästi nähtävillä etenkin New Japanin G1 Climaxin aikana. Kusipäinen mattopainin mestari, joka muistuttaa kaikille olevansa heitä parempi. Miehen ottelut ovatkin olleet kovatasoisia, etenkin kohtaamiset Best Friendsien kanssa sekä joukkue- että yksilökohtaamisissa. Yhden heikomman vuoden jälkeen Sabre on jälleen mukana keskustelussa vuoden indypainijan tittelistä.

 

Lio Rushin potentiaali on valtava

 

Pienikokoinen Lio Rush vakuutti heti tammikuussa otellessaan Ricochetia vastaan eikä tahti ole sen jälkeen hiljentynyt. Rush on ollut keskikortin valopilkku toimittaessaan monen eri tyylin vastuksia vastaan. Oli sitten vastassa Fenixin kaltainen lucha libre –tyylin harjoittaja, brittiläinen teknikko Mark Haskins tai jättimäinen Keith Lee, niin tulosta syntyy. Toisin kuin muutamat muut spottiapinat (heistä myöhemmin), Rushin liikkeet ovat valtaosin simppeleitä, mutta kaikki on toteutettu niin sulavasti ja nopeasti. Rush todisti nopeasti, että Ring of Honor pudotti jälleen pallon päästäessään miehen menemään.

22-vuotiaan Rushin äärimmäisen vahva alkuvuosi palkittiin NXT-sopimuksella. Yleensä surisin lahjakkaiden indypainijoiden lähtöä NXT:hen, mutta Rushilla on vain opittavaa heikoimmilla osa-alueillaan. Toisekseen koska olen varma että cruiseridivisioona kuopataan ennen kuin Rush pääsee päärosteriin asti. Rushissa on myös paljon karkeita kulmia, kuten nähtiin miehen jäähyväisottelussa Joey Janelaa vastaan CZW:ssä. Nyt jo hieman pahamaineisessa spotissa Rush no-sellasi powerbombin tikkailta pöydän lävitse ja keräsi paljon kritiikkiä. Pieni vinkki, Road Warrior Hawkin piledriverien myynnistä ei kannata ottaa oppeja.

 

Sami Callihan on kuin uudestisyntynyt

Kaikki voivat olla varmaan samaa mieltä siitä että Sami Callihanin NXT-visiitti oli täysi farssi. Mies ei päässyt televisioon pariin vuoteen ja kun Solomon Crowe lopulta debytoi hakkerihahmollaan, niin mitään ei tapahtunut. Crowe ei saanut mitään kuviota ja katosi pian ruuduista muiden isojen indynimien loistaessa parrasvaloissa. Callihan palasikin indyihin loppuvuodesta 2015. Kuten Chris Hero ja Matt Sydal ennen häntä, myös Callihan oli imenyt oppeja NXT:ssä ja pienen totuttelemisen jälkeen alkoi tuottaa huippuotteluita toisensa perään. Etenkin AIW ja Lucha Underground ovat saaneet nauttia uudelleensyntyneen Callihanin otteista.

Callihanin sekopäinen brawlaus toimii ehkäpä paremmin kuin koskaan. Callihan ei ehkä ottele illan parasta ottelua, mutta mies ei myöskään koskaan petä kehässä. Miehen hylättyä vihaamani Spacecat-hulluttelun (mies teeskenteli olevansa kissa, ja kyllä, se oli hirveää) on mies keskittynyt jälleen kehäsuorittamiseen. Etenkin hullu spotfesti Christin veljeksien rinnalla Bullet Clubia vastaan on jäänyt mieleen. Mutta niin piristävä kuin Callihan onkin kehässä, niin suurimmat ansiot ovat tapahtuneet sen ulkopuolella…

 

Uusien nimien esiinmarssi on ollut erittäin tervetullutta

 

Esiintyminen PWG:ssä tarkoittaa nykyään läpimurtoa Amerikan indyskenessä. Siksi olikin harmillista että viime vuosi oli erittäin kuivaa aikaa debyyteille. Matt Riddle ja Jeff Cobb vangitsivat välittömästi Resedan sydämen, kun taas Mark Haskinsin hienoa BOLA-turnausta seurasi uraa uhannut loukkaantuminen. Muuten samat naamat heiluivat samoissa paikoissa. Tarvittiin piristysruisketta ja tänä vuonna PWG on vastannut huutoon. Lio Rush, Keith Lee, OI4K, Desmond Xavier, War Machine, Shane Strickland, Jay White, Jason Cade, Sammy Guevara ja Rey Horus ovat tuoneet tuoreen tuulahduksen PWG:n tapahtumiin.

Erityisen merkillepantavaa on ”Ohion klikin” esiinmarssi. OI4K, Xavier, Strickland ja pienemmässä määrin Cade ovat kaikki tulleet mukaan Sami Callihanin suositusten kautta. Koko joukko on saanut useita näytön paikkoja ja etenkin Xavier on noussut nopeasti yleisön suosioon. War Machine on lukeutunut yhdeksi koko maailman parhaista joukkueista läpi vuoden ja on tuonut uutta eloa Young Bucksien hallitsemaan joukkuedivisioonaan. Rush ja Lee vakuuttivat kaikki nopeasti, kun taas Guevara ja Horus kohtaavat todelliset näytön paikkansa BOLA:ssa debytoivien Travis Banksin ja WALTERin ohella. Valitattavasti Banksin joukkuetoveri TK Cooper loukkaantui ikävästi ja on ulkona BOLA:sta. Korvaaja on kuitenkin varsin herkullinen, nimittäin hullu nero itse: Joey Janela.

 

Desmond Xavier ansaitsi paikan paskalistallani

 

Vaikka Resedan yleisö rakastui nopeasti Desmond Xavieriin, niin kotisohvalla mies alkoi nopeasti aiheuttaa epäterveellistä otsasuonen tykytystä. Mies on kuin kehnompi versio AR Foxista. Toisin sanoen, karsea spottiapina, joka ei edes aiheuta spontaaneja naurunpuuskia bumppauksellaan. Miehen koko olemus henkii uskomatonta geneerisyyttä. Xavierin kehätyyli elää spotista spottiin. Voltit irtoavat usealla kierteellä atleettisesti, mutta se kuuluisa kehäpsykologia on jätetty romukoppaan. Vaikka rakastan spotfestejä, niin on minullakin standardini. Hyvä spotfest rakentaa loogisesti kulkunsa henkeäsalpaavasta liikkeestä toiseen, mutta antaa samalla tilaa hengittää liikkeiden välillä. Tästä esimerkkinä vaikka Ricochetin ja Will Ospreayn väliset kohtaamiset. Kaksi maailman parhaisiin kuuluvaa high flyeriä loksauttavat katsojien leuat auki kerta toisensa jälkeen, mutta kaksikko muistaa myös myydä liikkeitä.

Xavier on tämän vastakohta. Liikkeestä toiseen kuljetaan hirveällä kiireellä ja sitten myydään, jos muistetaan. Näin spotit kokevat hirveän inflaation. Olen jo oppinut jotenkuten elämään jatkuvan Canadian Destroyer -spämmin kanssa, mutta Xavier alitti tuonkin riman komeasti. Miehen käyttäessä Randy Ortonin Punt-potkua vain SET-UPPINA Moonsaultia varten, niin jotain on perustavanlaatuisesti pielessä. Ai niin, eikä tuo ollut edes ottelun lopetus. Xavier on toki nuori ja miehellä on aikaa kehittyä sekä oppia, mutta mies on kerännyt jo paljon kehuja. Etenkin joukkue Zachary Wentzin kanssa on kerännyt suosiota itärannikolla. GFW nappasi jo miehen riveihinsä ja on selvästi antamassa Xavierille isoa roolia X-divarissa. Mutta paskalistaltani on erittäin vaikea päästä pois. Onnea yritykseen, tulet tarvitsemaan sitä.

 

Matt Riddle ja Jeff Cobb ovat täyttä kultaa

Viime vuonna PWG onnistui luomaan kaksi uutta tähteä hetkessä. Matt Riddle ja Jeff Cobb räjähtivät Kaliforniaan sellaisella voimalla, että heikompaa hirvitti. Matt Riddle saattaa olla tuttu MMA-kehistä, sillä mies oli mukana seitsemännellä Ultimate Fighter -tv-sarjan kaudella ja keräsikin voittoja UFC:ssä, kunnes sai potkut UFC:stä marihuanan käytön seurauksena. Riddle päätti siirtyä ammattipainin pariin ja on kehittynyt hirvittävään tahtiin. Miehen kehitystä on verrattu jopa Kurt Anglen ja Jun Akiyaman kaltaisiin lahjakkuuksiin. Riddle onkin kohonnut hetkessä yhdeksi indymaailman suurimmista tähdistä. Jeff Cobb puolestaan on entinen olympiapainija ja lähes vuosikymmenen veteraani. Lucha Undergroundin fanit saattavat tuntea miehen Matanzana.

Kaksikko on ollut mahtavaa katsottavaa sekä yhdessä että erikseen. Miesten Chosen Bros -joukkue on ollut PWG:n joukkuedivarin tähtiä aina toimiessaan joukkueena. Erikseen Riddle loistaa erityisesti matossa ja iskujenvaihdossa, mutta myös omintakeisella karismallaan. Cobbin suurin myyntivaltti on puolestaan ällistyttävät voimannäytöt. Mies pystyy heittelemään Keith Leen, Dave Mastiffin ja Donovan Dijakin kaltaisia järkäleitä ympäriinsä helposti ja heitä pienemmät painijat saavat varautua elämänsä ilmalentoihin. Miesten keskinäinen kohtaaminen tulee olemaan melkoisen mahtava, ehkäpä jo BOLA:ssa. Riddle on näillä näytöillä satavarmasti tuleva PWG:n mestari.

 

Best Friends ovat kultaa parempia

Riddle, Cobb, Rush ja ZSJ ovat kaikki esittäneet mainioita otteita läpi vuoden, mutta tämä vuosi kuuluu parhaille kaveruksille. Chuck Taylor ja Trent? (Baretta) ovat olleet PWG:n kiistattomat tähdet koko vuoden. Jo kertaalleen väliaikaisesti hajonnut kaksikko palasi takaisin yhteen taistelemaan Zack Sabrea ja Marty Scurllia vastaan. Nelikon joukkueottelu oli yksi vuoden parhaista ja todiste etenkin Trentin kyvyistä. Trent on noussut kuin varkain yhdeksi bisneksen parhaista babyfaceista. Oli kyse sitten joukkueotteluista Japanissa Rocky Romeron rinnalla, Amerikassa Taylorin rinnalla tai aivan yksin, niin alakynteen joutuessaan Trent hohtaa paremmin kuin kukaan. Mies myy uskomattoman tehokkaasti ja miehen kohtaaminen Jeff Cobbia vastaan teki paikoin pahaa katsoa.

Chuck Taylor on aina loistanut huumoriotteluissa ja on ehkä sen takia saanut aina leiman ”pelkkänä” huumoriottelijana. Mutta kaiken huumorin (ja loistavan Twitter-tilin) alla piilee raudanvarma kehäsuorittaja. Vuosikausien puurtaminen palkittiin vihdoin isolla pushilla PWG:n päämestaruuskuvioihin. Yleisö ja minä rakastamme Chuckie T:tä ehdotta. Miehellä on vaan rutosti karismaa ja onkin ihme, miksei mies ole koskaan löytänyt pysyvää paikkaa TN- GFW:stä tai Ring of Honorista. Jos Best Friends painisi useammin yhdessä, niin heillä olisi todennäköisesti saumat nousta yhdeksi maailman parhaista joukkueista. Onneksi kaksikko toimii myös yksilöinä. Odotan mielenkiinnolla Trentin otteita New Japanin raskaan sarjan divisioonassa.

 

Keith Lee on seuraava iso nimi indyissä

Kuten jo läpimurtajat-artikkelissani kirjoitin, Keith Lee onnistui vakuuttamaan ylläpitäjä Lehtisen viime vuoden WrestleMania-reissun aikana. Lähtö Ring of Honorista oli paras asia mikä miehelle on tapahtunut. Joukkuekuvioissa riutumisen sijaan Lee on saanut isoa roolia Evolvessa ja teki PWG-debyyttinsä melkoisella ryminällä. 190-senttisellä Leellä on kyky saada yleisö haltuunsa kädenkäänteessä. Ei varmaan myöskään haittaa että mies liikkuu erittäin ketterästi ja omaa siihen päälle vielä parhaan Sit-Out Powerbombin sitten Mike Awesomen päivien. Keith Lee on Matt Riddlen ohella ollut tämän vuoden kuumin nimi indypiireissä.

Lee on yksi johtavista nimistä isojen miehien paluussa valokeilaan. PWG:ssä jokainen ottelu on ollut hyvä ja kolminottelu Callihanin ja Brian Cagen kanssa suorastaan erinomainen. Ottelu ”serkkupoika” Trevor Leetä vastaan oli myös hieno. Sivuhuomiona Trevor Leellä on myös ollut mahtava vuosi, mutta jäi tältä listalta niukasti pois.  Leen kokonaisvaltainen peli ei ole ihan vielä kasassa, mutta parhaimpana päivänään Lee kuuluu ehdottomaan eliittiin. Myös Leelle tuleva BOLA on suuri näytön paikka. Ensimmäisen kierroksen ottelu WALTERia vastaan on valehtelematta minulle yksi vuoden odotetuimpia.

 

Adam Colen hyvästit päättivät erään aikakauden

Uusien nimien lisäksi myös muutama tärkeä nimi jätti jäähyväiset American Legion Hallissa. Bobby Fish, Kyle O’Reilly ja ehkä tärkeimpänä nimenä Adam Cole.  O’Reilly ja Cole olivat PWG:n vakiokalustoa viimeiset viisi vuotta ja kummallekin oli siunaantunut sekä BOLA-voitto että PWG:n mestaruus. Colen kausi olikin yksi kaikkien aikojen pisimmistä. Siinä mielessä Colen ja O’Reillyn jäähyväiset olivat itselleni tärkeitä, että kaksikko oli mukana ensimmäisen katsomani PWG-tapahtuman pääottelussa. Threemendous III -tapahtuman pääottelun varastivat ehkä Super Smash Bros eikä silloin vielä Future Shock -joukkueena toiminut Cole ja O’Reilly jättäneet kummoista vaikutusta.

Sen jälkeen O’Reilly on noussut yhdeksi suursuosikeistani, kun taas Cole on niittänyt menestystä etenkin Ring of Honorissa nousten kyseisen liigan ainoaksi kolminkertaiseksi maailmanmestariksi. Miesten PWG-mestaruusottelu keväällä 2014 on edelleen yksi suosikkiotteluistani. Nyt Colen ja O’Reillyn lähtiessä tunsin haikeutta. Tuosta Threemendous III -tapahtumassa painineista moni on siirtynyt eteenpäin. Roderick Strong, TJ Perkins, Kevin Steen, Drake Younger ja nyt Cole ja O’Reilly ovat päätyneet WWE:n leipiin, Joey Ryan, Young Bucks ja Michael Elgin Japaniin, Brian Cage, Famous B ja Willie Mack Lucha Undergroundiin ja Eddie ”Eddie Edwards” Edwards Global Force Wrestlingiin. Vuoden 2012 joukosta on jäljellä enää rippeet. Toivon kaikkea parasta Colelle, O’Reillylle ja Fishille ja vaikuttaakin siltä että joukkio saa isoa roolia, ainakin NXT:ssä.

 

 

Chuck Taylorin mestaruusvoitto oli vuoden mark-out hetki

7.7.2017 tehtiin historiaa. Chuck Taylor haastoi Zack Sabre Jr:n toista kertaa tänä vuonna PWG:n mestaruudesta. Chuckie T oli vannonut, että jos hän häviää, niin tämä jää viimeiseksi kerraksi, kun hän haastaa mestaruudesta. Kaksikko kävi sotaa noin puolen tunnin ajan yleisön ollessa penkkiensä reunoilla jokaisen selätyksen ja luovutuksen aikana. Sabre oli vihatumpi kuin koskaan Resedan uskollisen yleisön ollessa ikisuosikkinsa takana. Sabre nousi tappavasta Awful Wafflesta ja Taylor taisteli tiensä aina köysiin asti. Lopulta Sabre irrotti alimman köyden estääkseen rope breakit. Kun sekään ei auttanut, niin mestaruusvyö löysi tiensä Taylorin otsaan, mutta tuomari ei suostunut soittamaan kelloa. Chuck Taylor taisteli ja taisteli ja lopulta se tapahtui. Chuck Taylor nousi Pro Wrestling Guerillan mestariksi yleisön räjähtäessä liitoksistaan.

Saatat lukea tätä ja miettiä, tuohan on vain mestaruusvoitto toisten joukossa. ”Vuoden suurin mark-out hetki oli kevyesti Shane McMahonin Shooting Star Press!” saattaa joku murjaista. Onneksi tällaiset asiat ovat täysin objektiivisia. Kun vuosia sitten aloin seuraamaan indypainia, ja erityisesti PWG:tä, niin muutama nimi nousi yli muiden. Brian Cage. El Generico. Kyle O’Reilly. Ja Chuck Taylor. Cage, Generico ja O’Reilly etenivät kaikki urillaan ja voittivat useita mestaruuksia. Jokainen sai omat visiittinsä Japaniin. Jokainen heistä niitti mestaruuksia ja mainetta. Kaikki kolme pääsivät televisioon. Generico ja O’Reilly päätyivät WWE:hen. Mutta Chuck Taylor oli edelleen samassa paikassa. Chuck Taylor ei voittanut mestaruuksia. Chuck Taylor ei kiertänyt Japanissa. Isot liigat eivät vilkaisseet edes Chuck Tayloriin päin. Kaikki hänen aikakautensa kollegat nousivat tähtiin. Bryan Danielson, Ricochet, Kenny Omega, Johnny Gargano ja Kevin Steen, vain muutamia mainitakseni. Jopa Trent nousi moninkertaiseksi joukkuemestariksi Japanissa. Chuck Taylor oli voittanut urallaan kaksi asiaa: King of Triosin ja DDT4-turnauksen. Aina jonkun tukemana. Ei koskaan yksin. Aina muiden varjossa.

Chuck Taylor hävisi aina.

Chuck Taylor oli se ikuinen luuseri, se ikuinen huumorihahmo, joka oli tuomittu alakorttiin. Tuomittu jäämään muiden varjoon. Chuck Taylor harkitisi eläköitymistäkin useasti. Jotenkin olen aina pystynyt samaistumaan Chuckie T:n matkaan enemmän kuin kenenkään muun. Mutta yhdessä paikassa häntä rakastettiin yli muiden. Pro Wrestling Guerillassa. Siksi Chuck Taylorin nousu mestaruuskuvioihin oli vuosien jälkeen niin emotionaalista. Ensimmäinen tappio Sabrea vastaan raastoi. Mutta hän sai toisen mahdollisuuden. Ja niin Chuck Taylor nousi vihdoin Amerikan nimirikkaimman indyliigan päämestariksi viidentoista vuoden painiuran jälkeen.  Chuck Taylor teki sen, minkä piti olla mahdotonta.

Chuck Taylor voitti.