Kadonneiden Kasuaalifanien Metsästäjät (tai mitä minä opin showpainista nyrkkeilykehässä)
Mustaa valkoisella on Smarksiden juttusarja, jossa suomalainen showpainituomari Teemu Kytösaari kertoo lajiin liittyviä näkemyksiään tuomarin näkökulmasta.
”Kasuaalifani” on sana jota käytetään usein puolustamaan omia näkemyksiään siitä, miten showpainia pitäisi tehdä, että se houkuttelisi enemmän katsojia. Kyseessä on keppihevonen, jolla ratsastetaan verisiin taisteluihin internetissä ja yritetään maalata omat subjektiiviset näkemykset objektiivisiksi totuuksiksi.
Kasuaalifani on sanana paradoksi: fani, joka ei ole varsinaisesti tuotteen fani. Hän ei välttämättä edes tiedä mitä paini on, tai jos tietää jotain, niin sen että asia on näkemättä paskaa. Tästä huolimatta jokainen painifirma toivoo saavansa heitä lisää tapahtumiinsa. Kasuaalifanien metsästäminen on tottakai puhtaasti taloudellinen kysymys – mitä enemmän perseitä penkeissä, sitä enemmän firma tekee voittoa – mutta sillä on myös toinen, paljon tärkeämpi tehtävä.
Kasuaali viittaa yleisesti tuotteisiin, jotka ovat helppoja ymmärtää ja joiden aloituskynnys on matala tai olematon. Kukaan ei tykkää elokuvasta, jonka juonta he eivät ymmärrä tai joka saa heidät tuntemaan itsensä tyhmäksi, ja väitän että sama pätee myös painissa. Sisäpiirivitsit, oma sanasto ja termit sekä viittaukset aikaisempiin tapahtumiin tai hahmoihin ovat tärkeitä merkkejä elinvoimaisesta lajista tai alakulttuurista, mutta mitä syvemmälle uppoutuu tähän maailmaan, sitä vaikeampaa on ymmärtää niitä jotka eivät jaa rakkauttasi lajiin. Olet ”painikuplassa”.
Mikä sitten on ratkaisu jos et ymmärrä sitä miksi ei-fanit vierastavat tuotettasi? Vastaus on samalla sekä helppo että vaikea: vie tuotteesi uusien katsojien luo (helppo osa) ja ymmärrä mitä he yrittävät sinulle kertoa (vaikea osa).
Olen päässyt muutaman kerran tuomaroimaan showpainia nyrkkeilykehässä ja kerran octagon-häkissä, yleisönä joko nyrkkeily- tai vapaaottelufanit. Näiden ottelujen tunnelma on ollut hyvin erilainen verrattuna tavallisiin kertoihin. Jopa tunnelma pukuhuoneessa on outo, kun muut ottelijat katsovat näitä outolintuja heidän reviirillään ja reaktiot vaihtelevat ihailusta hämmästykseen tai pilkkaan, onneksi toki usein hyvätahtoiseen sellaiseen.
Tilanne on absurdi: olo on kuin taikurilla, jonka temppu on paljastunut, sillä yleisö joka on tottunut näkemään legitiimiä kamppailua huomaa heti ettei nyt ole kyse aidosta kamppailusta. Parhaimmillaan he istuvat hiljaa ja yrittävät ymmärtää näkemäänsä, mutta jos yleisö näkee jotain mitä he eivät käsitä tai joka näyttää hölmöltä, reaktiona on nauru. Riittävän vakuuttavat iskut, potkut tai muu liike voi saada aplodeja tai hämmästyneitä äännähdyksiä katsomosta, mutta mitään painiyleisöstä tuttuja chantteja tai reaktioita on aivan turha odottaa.
Ne ovat monesti turhauttavia hetkiä. Hetkiä, kun sitä haluaisi huutaa yleisölle, että nämäkin ovat atleetteja jotka laittavat terveytensä likoon kehässä, sillä yksikin bumppi nyrkkeilykehän kovalle pinnalle syö miestä – mutta he ovat teille vain pellejä.
Mutta juuri yleisöreaktioiden (tai niiden puutteen) takia nämä ottelut ovat olleet erittäin hyviä ottamaan minulta luulot pois sen suhteen, millainen paini uppoaa ihmisiin jotka eivät ole faneja. Joku voi sanoa että showpainin esittäminen vapaaottelu- tai nyrkkeilytapahtumassa on huonoa koska yleisö tekee välittömästi vertauksen dramaattisen viihteen ja legitiimin urheilun välillä ja tämä ei ole toivottavaa, mutta itse pidän tätä nimenomaan hyvänä vertauksena kahdesta syystä:
- Mitä kriittisempää silmää showpaini kestää, sitä vahvempi tuote pohjimmiltaan on.
- Urheilu ja kamppailulajit ovat universaaleja ideoita jotka ylittävät kulttuuri- ja sekä kielimuurit, ja näiden sanasto ja mallit ovat jotain mistä showpaini on aikaisemmin ammentanut ja ammentaa edelleen.
Kriittinen silmä
Miksi musiikki soi kun painija tekee yllättäen run-inin? Miksi tuo ottelija painii farkuissa? Miksi heel palkitaan mestaruusottelulla sen jälkeen, kun hän on hyökännyt face-mestarin kimppuun? Mikä helvetti on Gobbledy Gooker ja miksi se on tässä matsissa mukana? ”Koska se on showpainia”, kuuluu joskus argumentti. Tämä argumentti on huono, koska se tavallaan myöntää, että kyseinen ongelma on olemassa, mutta sille yksinkertaisesti viitataan kintaalla. Jokainen kysymys joka jää selittämättä tarkoittaa, että katsoja ei ymmärrä tuotetta, ja johtaa todennäköisesti siihen ettei hänestä tule fania.
Tämä on myös syy siihen miksi huumori ja yliluonnolliset elementit eivät mielestäni toimi kasuaalifanille: Sen sijaan, että ne vahvistavat kayfabea – eli illusiota siitä kuinka tämä on kamppailulaji, jonka dramaattisia ja värikkäitä käänteitä pääset seuraamaan – ne ovat dekonstruktioita jotka leikkivät kayfaben rajojen kanssa tai jopa rikkovat sen. Tottakai ne tekevät sen joskus hyvinkin kiinnostavalla tai viihdyttävällä tavalla (minunkin kaikkien aikojen suosikkipainijani on The Undertaker), mutta jotta katsoja voi ensin ymmärtää että jotain sääntöä rikotaan, hänen pitää ensin ymmärtää niiden luonne, niin dramaturgisesti kuin myös kirjaimellisesti: olen aivan liian monta kertaa saanut kuulla showpainista, kuinka ”siinä ei ole sääntöjä, joten mihin tarvitaan tuomaria?”
En todellakaan yritä sanoa, että salaisuus kasuaalifanien houkuttelemiseen on kaiken draaman tai viihteen poistaminen ja paluu shoot-kamppailuun – kayfabe on kuollut ja jos ihmiset jotain tuntuvat tietävän showpainista on se, että se on nimenomaan feikkiä – vaan sitä että draaman ja viihteen pitäisi siirtää kehän ulkopuolelta takaisin kehään. Ei-faneilta saamani palautteen mukaan nykyinen showpaini on kasuaalille katsojalle liian nopeaa ja siinä tapahtuu liian paljon ja turhan monimutkaisia asioita. Tämä voi painifanille kuulostaa hassulta, mutta vertauskuvallisesti ei-fanit ovat samassa tilanteessa kuin sinä, jos sinä katsoisit vaikka krikettiä tai jotain muuta itsellesi tuntematonta lajia ensimmäistä kertaa. Mitä tapahtuu ja miksi? Toinen vertauskuva on vaikkapa se, kun joku katsoo animea ensimmäistä kertaa ja ei tiedä miksi ihmiset sanovat “san”. Helppoa se on kun tietää, mutta niille, jotka eivät ymmärrä, tämä pitää selittää tuotteessasi.
Monella tapaa WWE NXT 2.0 oli kasuaaliystävällisen painin antiteesi: siinä näki hahmoja jotka olivat niin keinotekoisia, ettei niitä voinut ottaa vakavasti. He tekivät toinen toistaan hurjempia ja nopeampia temppuja kehän sisäpuolella niin, ettei katsoja pysynyt kärryillä siitä mitä tapahtuu.
Kasuaaliystävällinen showpaini pitäisi olla toisinpäin: realistisia ja samaistuttavia hahmoja joiden ottelut ovat teknisen suorittamisen sijaan dramaattisia ja missä jokainen liike merkitsee jotain.
Vertailu urheiluun ja kamppailulajeihin
Voin jo kuulla päässäni vasta-argumentin, että showpainin tietoinen vertailu kamppailulajeihin tai urheiluun on typerää, koska tämä on show’ta jonka vahvuudet ovat nimenomaan luovuuden tuomassa vapaudessa. Mutta tämä on argumentti, joka on mielestäni suunnattu nimenomaan ihmisille jotka ymmärtävät showpainin hienouden. Ei-fani taas katsoo ja toteaa että se on feikkiä pellepainia, eli se on he jotka tekevät vertauksen mielessään showpainin ja legitiimiin kamppailulajin kanssa. Heille mittatikku on urheilu, ei elokuvat tai teatteri.
Tämän ei pitäisi toki yllättää ottaen huomioon että showpainin juuret ovat kamppailulajeissa mikä heijastuu sanastossa: pääottelu, maailmanmestaruus, diskaus, turnaus… Olen kuullut ihmisten käyttävän sanaa ”turnaus” kuvaamaan showta, missä ei mitään varsinaista turnausta ollut. Pääottelusta on käytetty sanaa ”finaali”, koska katsoja on ymmärtänyt, että illan viimeinen ottelu on tärkeä. Mutta koska he eivät tienneet oikeaa käsitettä ovat he nojanneet johonkin tuttuun eli urheilusanastoon selittääkseen näkemäänsä.
Myös se, että show nojaa urheiluun enemmän kuin show’hun alentaa kynnystä katsojalle osallistua: show on lista painiotteluita (tai turnaus!) ja niissä nähdään kuka on voittaja ja kuka häviäjä. Mutta otteluiden dramaattiset käänteet tarkoittavat, että pitää tulla ensi kerralla katsomaan, koska tuo ottelu ei päättynyt reilusti ja jotain jäi ottelijoilla hampaankoloon. Kerro katsojalle kymmenen totuutta ja yksi valhe, niin valhe on vaikeampi huomata totuuden seasta.
Vaikeampaa katsojalle ymmärtää miksi hammaslääkäri ja astronautti taistelevat demoniveljeksiä vastaan räjähteitä täynnä olevassa painikehässä. Jos kerrot katsojalle kymmenen valhetta ja yhden totuuden, hän ei todennäköisesti usko sitä todeksi.
Haluan siis edelleen korostaa että showpaini on sekoitus show’ta ja painia, mutta uskon että mikä on hukassa on oikea tasapaino näiden kahden ääripään välillä. Helppo johtopäätös tämän tekstin perusteella olisi se, että painin pitäisi nojata paljon, paljon enemmän painin suuntaan ja lisätä vain muutama tippa show’ta saavuttaakseen oikean tasapainos. Mutta se ei ole vain paini joka on muuttunut vaan myös ympärillä oleva yhteiskunta: katsoisiko nykyinen katsoja, joka on tottunut nopeisiin leikkauksiin ja nopeaan tahtiin jotain mikä olisi niin hidasta? Katsoisivatko edes nykyiset painifanit sellaista?
Tämä artikkeli ei myöskään ota huomioon painijoiden omaa karismaa ja vetovoimaa uusien fanien tai katsojien saamisessa, tai muita merkittäviä muuttujia kuten budjetti, näkyvyys valtamediassa ja niin edelleen.
Mutta ehkä tämä teksti ainakin auttaa muistuttamaan siitä, että vieraantuminen faneista – ja etenkin niistä jotka voisivat olla potentiaalisia faneja – on haitaksi showpainille, ja painikuplan puhkaiseminen ei ole vain tervetullutta… se on sallittua.
Teemu Kytösaari, showpainituomari
No Comment