1998ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF Over the Edge: In Your House 22

Päivämäärä: 31.5.1998

Sijainti: Milwaukee, Wisconsin (Wisconsin Center Arena)

Yleisömäärä: 9 822

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Tämän ppv’n posteri on taas niitä mielenkiintoisia valintoja, koska naamallaan puolet koko kuvasta täyttävä Ken Shamrock ei esiinny tapahtumassa ollenkaan. Over The Edge oli siis kaikkien aikojen 22. In Your House. Edeltävien Unforgivenin ja No Way Out (of Texas)in tavoin tästäkin oli tarkoitus tulla myöhemmin jokavuotinen pikku-ppv, kun In Your House perinne lopetettiin, mutta kaikkihan varmaankin tietävät, miksi tapahtuma ei enää vuoden ’99 jälkeen saanut jatkoa :/ Selostajinamme JR ja King.

Tag Team Match

LOD 2000 vs. D.O.A.

Noniin, nyt Disciples of the Apocalypse oli ainakin kääntynyt heeleiksi. Tarina näiden kahden ison joukkueen välillä oli se, että LOD oli alun perin pyytänyt DOA:ta parikseen kahdeksan miehen joukkueotteluun New Age Outlawsia ja jotain muuta vastaan. Palkaksi tästä tarjouksesta DOA tarjosikin LOD:lle löylytyksen, mikä ei jostain syystä 2000-luvun Road Warriorseja miellyttänyt. Niinpä kun pari viikkoa oli sarvia kolisteltu Raw’ssa, oli aika tuoda tämä brutaali ja monimuotoinen feud ppv-tasolle! LOD:n attire oli huvittavampi ppv toisensa jälkeen, ja nyt kaksikon mukana oli Sunnyn lisäksi myös ”Puke” Darren Drozdov. Ihanaa.

Ei liene mikään suuri yllätys, että tämä nyt ei kovin kummoinen ottelu ollut. LOD:n parhaat päivät olivat menneet jo vuosia sitten, ja en ole varma, onko DOA:n pojilla semmoisia ollut ollenkaan. Lopputuloksena kankeahkoa brawlia, jossa varsinkaan kaksoset 8-Ball ja Skull eivät kyllä saaneet aikaan yhtään mitään. LOD näytti jonkun verran edes yrittävän, mutta harmillisen heikkoa oli heidänkin osallistuminen tässä. Onneksi sentään yleisö oli hienosti LOD:n puolella, niin ei tämä ihan omaakaan tunnelmaa show’n alussa tappanut. Muutamien hyvien hetkien ja hyvän tunnelman takia ihan siedettävä, mutta ei yhtään enempää.

* ½

Tässä välissä The Rock kävi tarjoilemassa meille taas hienon promon. En ole ihan varma, tykkäänkö tästä Attitude-Eran WWF:n tyylistä buukata ppv’henkin jopa useampi kappale arkipäiväisiä in ring -promoja. Toisaalta ne ovat hyviä, mutta ei tämäkään mikään maailmaa mullistava ollut. Toisaalta ne vievät storylinejä eteenpäin, mutta eikö se olisi vähän niin kuin tv-show’iden homma? No, eivät nämä vielä ainakaan kamalammin häirinneet. Homma päättyi, kun Faarooq tuli leipomaan Rockia lättyyn.

Singles Match

Jeff Jarrett vs. Steve Blackman

Viime ppv’ssä (Unforgiven: IYH 21) Jeff Jarrett tarjoili katsojille siis ikimuistoisen country-laulantahetken ihan oikean country-laulaja Sawyer Brownin kanssa. Kun Double J oli saanut biisinsiä veisattua, alkoi tapahtua, sillä Steve Blackman hyökkäsi Jarrettin kimppuun. Harmi vain, ettei yleisöä tuo hyökkäys kiinnostanut yhtään. Ei edes, vaikka se päättyi siihen, että lopulta Tennessee Leen avustuksella Blackman oli se turpaansa ottava osapuoli. Kaksikolla oli ollut siis kärhämää jo ennen Unforgiveniä, ja Unforgivenin tapahtumien jälkeen homma vain paheni. Mitenkö? En tiedä, varmaan Jarrett välillä promoili Blackmanista ja Blackman hyökkäili JJ:n kimppuun. Klassinen lower card -feud siis.

Samoin kuin openerilta en tältäkään odottanut oikeastaan yhtään mitään. Nyt sain kuitenkin jo vähän enemmän, sillä varsinkin Blackman (meinaan koko ajan kirjoittaa Steven nimen Blackamniksi… miksi) yllätti tässä ihan positiivisesti. En ole koskaan Blackmanista perustanut, koska hän on ollut oikein malliesimerkki täysin värittömästä ja hajusta WWF:n alakortin hepusta, mutta kyllä hän ainakin tässä uransa alkupuolella liikkui kehässä ihan vauhdikkaasti ja väläytti ihan tyylikkäitä Dropkickin takaisia perusliikkeitä. Jarrett nyt oli ’90-luvun itsensä eikä siis kiinnostanut pahemmin, mutta ei hänkään nyt mikään hirveä tapaus kehässä ollut. Ei tämä nyt siis mikään erityisen kovatasoinen kamppailu ollut, mutta semmoinen ihan ok:n tv-ottelun tasoinen veto. Olisi voinut olla huonompi.

* *

Intergender Match

Marc Mero vs. Sable

Tämä on jälleen jatkumoa aina viime vuoden lopuilta (tai oikeastaan jo viime vuoden alkupuolelta ennen Meron loukkaantumista) asti jatkuneesta taistosta Meron ja tämän on-screen -valetin Sablen välillä. Kuukausia Mero oli siis kateellinen Sablen saamasta huomiosta, koska tahtoisi itse nauttia kaikesta suosiostaan. Homma ei kuitenkaan edennyt vielä mihinkään, sillä Sablella oli yhä managerisopimus Meron kanssa. Niinpä lopulta ennen tätä ppv:tä Mero esitti Sablelle haasteen. Mero ottelisi ketä tahansa Sablen valitsemaa vastustajaa vastaan. Jos Sablen valitsema vastustaja voittaisi, Mero päästäisi Sablen vapaaksi, mutta jos Mero voittaisi, pitäisi Sablen lähteä WWF:stä. Ennen ottelua Sable sitten ilmoittikin, ettei ole hankkinut ketään vastustajaa Merolle, vaan aikoo itse tapella vapautensa puolesta.

Oletetusti ei tämä Intergender Match ollut mikään oikea ottelu vaan pelkkä angle, joka jatkoi storylineä. Otteluarvosanalla siis tietenkin pelkkää kuraa, kun mitään ottelua ei ollut, mikä harmitti itseä, kun olin ehtinyt jo toivoa hyvää ottelua Meron ja jonkun toisen taidokkaan painijan välillä. Anglena taas tämä oli ihan ok ja tavallaan ihan onnistunut (vaikkei mitenkään kamalan tuore) idea, mutta tietynlainen loogisuuden puute kyllä häiritsi pahan kerran. Lisäksi koko storyline alkaa olla jo aika väsynyt.

DUD

3 on 2 Handicap Match

Kaientai vs. Bradshaw & TAKA Michinoku (c)

Tämä jos mikä oli hyvin merkillinen ottelu ppv’ssä, mutta itse tykkäsin tästä juuri tämän täydellisen päinvastaisuuden takia. Attitude-Eran alakorttiotteluita parhaimmillaan. No, ei ehkä ihan, mutta kiva piristys kuitenkin. Tarinahan tässä oli se, että uusi kolmen japanilaisen painijan ja heidän managerinsa Yamaguchi-Sanin muodostama katujengi Kaientai oli saapunut WWF:ään palauttaakseen TAKA Michinokun maan pinnalle. Ilmeisesti Kaientain porukka siis tunsi storylinessä Michinokun entuudestaan ja oli hyvin katkeroitunut siitä, että he olivat ajautuneet pahaisiksi katujengiläisiksi ja TAKA WWF:n LHW-mestariksi. Nyt he ottaisivat TAKAlta sen, mikä kuuluu heille. Michinoku ei jäänyt kuitenkaan yksin koko katujengiä vastaan vaan liittoutui jostain minulle täysin käsittämättömästä syystä teksasilaisen cowboyn Bradshaw’n kanssa taistellakseen Kaientaita vastaan.

Storylinen lisäksi tykkäsin myös ihan jonkun verran tästä ottelusta. Olen varmaan tässäkin taas hyvin yksin, koska mukamas tämä ottelu oli aivan liian sekava, eikä yleisö ollut yhtään mukana, eikä kukaan tietänyt mitä kehässä tehdä. En tiedä, katsoinko aivan eri ottelua, koska näiden LHW-painijoiden näyttävät liikkeet saivat minun korviini yleisön reagoimaan yllättävän kovaa. Samoin nuo liikkeet olivat monin paikoin oikeasti taidokkaita, ja kyllä tässä ihan selkeää rakennettakin oli. Bradshaw’n rooli oli tavallaan selkeä, mutta toisaalta taas ärsyttävä, ja se kyllä vähän haittasi ottelun kulkua. Silti, minusta tämä oli viihdyttävä midcard-kamppailu, vaikkei ottelumuodon takia nyt mikään huippukamppailu ollut. Ehkä kaikkien CW-painijoiden ottelut pitäisi olla sitten niitä, tai muuten ottelu on automaattisesti kuraa. Itse en tältä mitään loistopainia odottanutkaan, joten kiva ja vauhdikas välipalaottelu oli oikein hyvä roolissaan.

* * ½

WWF Intercontinental Championship

The Rock (c) vs. Faarooq

Tämä oli nyt se todellinen ratkaisun paikka. Kumpi on parempi: The Nationin uusi ”ruler” The Rock vai aikoinaan Nation of Dominationin perustanut Faarooq? Tätäkin oli siis rakenneltu kuukausia jo ensin NOD:n sisällä olleilla ristiriidalla ja sitten lopulta sillä, kun Rock ja muu Nation heittivät Faarooqin porukasta pihalle pian WM:n jälkeen. Hetken jo näytti, ettei tätä ottelua käydä, koska Rock oli ”loukannut niskansa” aikaisemmin illalla tapahtuneessa Faarooqin hyökkäyksessä. Comissioner Slaughter kuitenkin pakotti Rockin kehään ottelemaan Faarooqia vastaan, joten tässä sitä oltiin.

Ei tämä nyt ihan semmoinen kamppailu ollut, kuin olisin odottanut. Ensinnäkin tämä oli aikamoisen lyhyt, eli ei tässä hirveästi mitään suurta ehditty rakennella. Toiseksi taas tuntui, että lyhyys saattoi olla ihan hyväkin asia, koska jotenkin Rockin ja Faarooqin kemiat eivät selvästi klikanneet suuremmin. The Rock oli kyllä taas loistava olleessan yleisön kanssa yhteydessä ja vetäen muutenkin heelin rooliaan erinomaisesti, mutta Faarooq vaikutti tässä jotenkin tosi värittömältä ja mitäänsanomattomalta. Lopputuloksena oli ihan ok tv-ottelumainen ”tiukka” mättö, josta puuttui kuitenkin kaikenlainen ainutlaatuisuus. Toivottavasti tämä feud todella oli tässä.

* *

Mask vs. Mask Match

Kane vs. Vader

Kane painimassa jälleen ppv’ssä, mutta tällä kertaa ei Undertakerin kanssa! Tässä oikeastaan alkoikin näkyä Kanen ongelma miehen alku-uralla WWF:ssä. Hänet oli tuotu vain ja ainoastaan kostamaan veljelleen Undertakerille kaikki kamaluus, ja kun lopulta UT oli suostunut ottelemaan häntä vastaan (kahdestikin), oli Kane ottanut (molemmilla kerroilla) köniinsä. Mitä Kane tekisi oikeasti seuraavaksi tämän jälkeen? Jäisi vain huvikseen hortoilemaan WWF:ään? No, onneksi WWF keksi hetkellisen väliratkaisun tähän Vaderin avulla. Helmikuussa käydyssä IYH:ssahan Kane otteli Vaderia vastaan ja pieksi tämän niin pahasti, ettei Vaderia näkynyt kuukausiin. Unforgivenin Kane vs. UT -ottelussa Vader kuitenkin teki paluunsa auttaen UT:n voittoon Kanesta. Niinpä sekä Kanella että Vaderilla oli erinomaiset syyt kohdata toisensa ottelussa, jossa panoksena oli vieläpä se, että voittaja joutuisi luopumaan maskistaan! Stipulaatio oli mielenkiintoinen sinänsä, sillä Vader oli kyllä esiintynyt ilman maskia ihan jatkuvasti vuosien varrella.

Minusta tämäkin oli ihan kivaa rymistelyä, vaikka ei tässä ihan ensimmäisen ottelun tasolle päästy. Vader alkoi olla jo selvästi lähtökuopissaan (mikä selvisi varsinkin ikimuistoisessa post match -promossa: ”Look at me, I’m big piece of shit”), ja se näkyi jonkun verran ottelussakin. Silti osittain aika hitaasta keskiosasta huolimatta tykkään näistä vähintäänkin suhteellisen taidokkaiden isojen miesten rymistelystä. Jotenkin tässäkin oli tunnelma kohdillaan, molemmat mätkivät toisiaan menemään ja ottelulla oli selkeä rakennekin. Kumpikin näytti ottelussa aika hyvältä, ja saatinhan sieltä se Vadersaultkin. Kaikin puolin ihan kiva kamppailu, mutta hitaudesta ja muusta johtuen ei nyt silti sen enempää. Tämäkin alkoi olla nyt viimeistään nähty.

* * ½

Tässä välissä oli tarjolla varsin mielenkiintoinen angle, kun WWF tarjosi kahdelle legendalle, Milwaukeen omalle miehelle The Crusherille ja tämän pitkäaikaiselle feud-parille Mad Dog Vachonille, kunnialaatat hienosta työstä painin parissa. Oikea funktio tällä kunniahetkellä (yleisön herättelyn lisäksi – Crusher nimittäin sai ihan uskomattomat popit) oli kai se, että Jerry Lawler pääsi morkkaamaan näitä ”menneen aikakauden” legendoja ja haastamaan näiden kanssa riitaa. Tämän pitkän ja tylsähkön anglen huippukohta lienee se, kun 71-vuotias lihavahko Crusher huitoo ilman paitaa, aurinkolasit silmillä ja sikari suussa Jerry Lawleria Mad Dogin proteesilla, jonka Lawler on aikaisemmin kiskonut irti. Yes, this is entertainment.

Six Man Tag Team Match

D-Generation X vs. The Nation

Kuten voi huomata, paljon oli tapahtunut tällä osalla sitten viime ppv’n. Vaikka alun perin HHH:n johtamaa DX:ääkin yritettiin rakentaa ylimielisenä heel-joukkiona, alkoi tämä räväkkä porukka saamaan Attitude Eralla niin suurta suosiota (erityisesti sen jälkeen, kun he yrittivät suorassa lähetyksessä päästä WCW:n show’hun ja kävivät näiden päätoimistolla asti), että heidät käännettiin faceksi. Pian tämän jälkeen he alkoivat feudata toisen ylimielisen ja julman porukan, eli The Rockin johtaman The Nationin, kanssa. Yksi shokkikäänne tähän kuvioon saatiin vielä, kun HHH:n kanssa kuukausia feudannut face Owen Hart kääntyi kaikkien järkytykseksi jälleen heeliksi hyläten joukkueparinsa Ken Shamrockin kesken joukkueottelun ja liittyen Nationiin. Tämän Owen selitti sillä, että koko muu Hart Family oli hylännyt hänet, mutta Nationista hän löysi uuden perheensä. Näin Owenin ja Hunterinkin feud sai vielä jatkoa.

Koska tässä vaiheessa show’ta oli vielä hyvin paljon aikaa jäljellä, saatoin odottaa, että tämä ottelu saa paljon aikaa. Niin se myös sai, mutta siihen päättyivät toteutuneet odotukseni tämän ottelun osalta. Tähän mennessähän tämä ppv nyt oli kiltisti sanottuna ollut aikamoisen tylsä: parhaat ottelut olivat olleet kaksi ihan viihdyttävää **½-ottelua. Toivoin siis tästä sitä alakortin räjäyttäjää ja show’n pelastajaa, mutta ei tämä sitä oikein ollut. Kukaan painijoista, edes Owen tai Triple H, eivät loistaneet tässä kummemmin. Ehkä sitä aikaa sitten oli liikaa, koska paikoitellen tämä meni kyllä täysin turhaksi hieromiseksi, jolla vain yritettiin sitä aikaa saada kulumaan. Ei tämä nyt siis p**ka ottelu ollut. Jälleen ihan kiva ja ihan viihdyttävä kamppailu, jossa oli monia hyviäkin hetkiä, mutta kukaan painijoista ei kyllä ollut parhaimmillaan tässä. Siinä suhteessa siis pettymys.

* * ½

WWF Championship
Special Referee: Mr. McMahon

Steve Austin (c) vs. Dude Love

Joo-o, kyllähän tämä ppv aika lailla yhden ottelun ppv oli, sillä tämä oli se ainut kunnolla hypetetty ottelu koko kortissa. Lisäksi tätä oltiin buildattu oikein kunnolla aina WM:stä lähtien. Dude Love, joka petti entisen ystävänsä ja liittyi McMahonin porukkaan, kohtasi siis Austinin Unforgivenissä. Mestaruuden voittaminen jäi kuitenkin haaveeksi johtuen sekavasta lopetuksesta, johon kuului mm. Austin täräyttämässä Vinceä terästuolilla kaaliin. Niinpä ainakin Vincen mielestä oli oikeus ja kohtuus, että tyylinsä Corporate Championiksi (sliipattu tukka, puvuntakki jne.) muuttanut Dude Love saa toisen mahdollisuuden mestaruuteen, ja tällä kertaa hän päätti varmistaa, ettei edelliskerran tapaisia vahinkoja pääse käymään. Tämän hän varmisti määrämällä itsensä ottelun tuomariksi, Gerald Briscon ottelun ajanpitäjäksi ja Pat Pattersonin ottelun kehäkuuluttajaksi. Tämä kaikki saattaa kuulostaa hieman epäreilulta, mutta Austin ei siitä välittänyt rotan perseen vertaa, vaan lupasi silti säilyttää mestaruutensa. Lisäksi hänellä oli hihassaan yksi ässä: hän nimittäin oli hankkinut The Undertakerin ringsidelleen varmistamaan, että homma pysyy aisoissa.

Minulla on hyvin ristiriitaiset fiilikset tästä ottelusta, jota monet ovat hehkuttaneet suunnattomasti – jopa vuoden ’98 parhaaksi WWF-otteluksi. Tykkäsin tässä ottelussa hitosti Austinin ja Loven painista. Molemmat antoivat todellakin kaikkensa tässä, ja varsinkin Foley otti taas hemmetin näyttävää bumppia koko ottelun ajan. Muutenkin äijät painivat törkeän viihdyttävästi, saivat yleisön hyvin mukaan ja väläyttivät pari aivan uuttakin spottia heiluessaan sisääntuloväylällä olleiden autojen luona. Lisäksi tykkäsin siitä, kuinka pirun hyvin Vince tuon heel-roolinsa hoiti, mm. kun muutti ottelun sääntöjä kesken kamppailun (”Just a reminder! Just a reminder!”).

Mistä taas sitten en ottelussa tykännyt yhtään, oli se, että tämä oli taas aivan hiton ylibuukattu kamppailu – eikä pelkästään hyvällä tavalla. En oikein tajua sitä, kun monet kritisoivat tämän aikakauden WCW:n järkyttävää ylibuukkausta, mutta kun Attitude Eran WWF harrastaa samaa, onkin se ”v***n kultaa”. Minua ainakin ihan vilpittömästi ärsytti lopun sähellykset (okei, lukuun ottamatta niitä hemmetin cooleja Chokeslameja Pattersonille ja Briscolle selostuspöytien läpi, jotka jokaisen kannattaa nähdä) ja aikamoiselta antikliimaksilta tuntunut lopetus. Ei kai sitten tässä vaiheessa McMahon-Austin -feudia voitu tarjota vielä mitään selvää puhdasta voittoa, mutta kyllä tämä kaiken helvetinmoisen taistelun jälkeen tuntui oikeasti laimealta. Aluksi minulle jäi tästä ottelusta oikeasti todella paha maku suuhun tuon ylibuukkauksen takia, mutta hetken mietittyä kyllä minä silti tästä tykkäsin todella paljon juuri Austinin ja Loven työskentelyn ansiosta. Silti, ei tämä niin hyvä ollut kuin olisi voinut ja ei myöskään (toivottavasti) ole vuoden paras ppv-ottelu WWF:ltä.

* * * *


Tämä ppv oli taas näitä WWF:n välippv:itä, jotka olivat täysin yhden ottelun varassa. Vielä kun en itse tapahtuman ME:stä innostunut läheskään niin paljon kuin monet muut, ei tässä jää muuta vaihtoehtoa kuin julistaa tapahtuma Kehnoksi. Onneksi tässä nyt oli kuitenkin tämä Austin vs. Love, koska kyllä minä kaikesta huolimatta pidin siitä siis todella paljon, ja se tämän pelasti. Muuten tarjolla oli enintään ”ihan hyviä” otteluita, joista vieläpä semi-ME petti odotukseni. ME:tä lukuun ottamatta ei siis mitään ikimuistettavaa. Ehkä ensi ppv’n kohdalla tämä WM:stä alkanut paha alamäki stoppaisi.

Wikipedia: WWF Over the Edge 1998

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 21.1.2011

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WCW Slamboree 1998

Next post

Arvio: WCW Great American Bash 1998

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.